Oma ryhmämme painii erityisnuorten ohjaukseen liittyvän tutkimuksen parissa. Yksi osa meidän (kuten varmaan muidenkin) ryhmien työssä on pohtia kuinka saada nuorilta tietoa. Ajattelin siis ottaa tämän teeman esille blogissa, jotta sitä voisi pähkäillä porukalla enemmänkin.
Tutkimusta varten siis voimme haastatella nuoria tai teetättää heillä kyselylomakkeita. Moni nuori ei varsinkaan kouluympäristössä ole varmastikkaan kovin innostunut ja motivoitunut osallistumaan kyselyihin.
Kuinka siis nuoret saisi innostettua ja rohkaistua osallistuman tiedonkeruu prosessiin niin, että tulokset olisivat mahdollisimman hedelmällisiä?
Omassa työssämme mietimme jätskillä palkitsemista tai roolipelimäistä näytelmää, jolla tutkimusta voisia lähestyä erilaisesta kulmasta, joka voisi innostaa ja rentouttaa nuoria pelkää kynää ja paperia enemmän.
Mitäs muita työkaluja olisi tarjolla?
Moi!
Nuorten tutkimuksessa voisi hyödyntää erilaisia narratiivisia menetelmiä. Mun graduryhmässä yksi opiskelija tutkii nuorten poikien uskonnollisen identiteetin muodostumista. Hän on vienyt eteenpäin Dan McAdamsin ideaa haastatella nuoria niin, että he kuvaavat elämäänsä kirjana. Graduryhmäläiseni pyysi poikia kertomaan elämästään elokuvana. He saivat kertoa muun muassa oman elämänsä elokuvan päähenkilöistä ja keskeisimmistä juonen käänteistä. Roolipelistä tuli mieleen, voisiko nuoret kuvata elämäänsä jonkinlaisena pelinä. Mutta kuinkahan väritettynä ja mielikuvituksellisena oma tosielämä sitten kerrotaan? 😀
Yleisesti lapsien ja nuorten haastatteluissa olennaista on varmasti tehdä mahdollisimman yksinkertaisia ja konkreettisia kysymyksiä, joihin sen ikäisillä on jotakin tarttumapintaa.
Tuo oman elämän tiivistäminen kirjan muotoon kuulostaa minusta kyllä oikein mainiolta tavalta toimia. Tarjoaa erilaisen ja varmasti nuoria kiinnostavamman tavan kertoa itsestä. Voisikohan tuon kirja idean muuntaa vaikka leffan muotoon, joka tiivistää vielä kerrontaa (kuten leffoilla tapana) ja on myös kaikkille nuorille tuttu kerronnan muoto.
Haasteena tuossa kirjaideassa voi tosiaan olla tuo käytönnön toteutus. Miten löytää tasapaino mielikuvituksellisen kyselymetodin ja tutkimuksellisen otteen välillä.
Minulle tuli heti mieleen, että nuorien pelkkä havainnointi on jo mahdollisuus saada tietoa heidän käytöksestään. Yksi esimerkikki tällaisesta tutkimusmetodista on etnogragia. Varmasti ongelmaksi voi muodostua se, että nuoret eivät käyttäydy täysin luonnollisesti, jos joku tarkkailee heitä koko ajan. Yksi keino, jolla tätä ongelmaa voitaisiin pyrkiä lieventämään, olisi pitkäaikainen havainnointi, jossa tutkija rakentaisi luottamussuhteen tutkimuskohteisiinsa.
Mitä taas tulee kysely- ja haastattelututkimuksiin, niin perinteisen yksilömetodin sijaan voisi olla mahdollista kokeilla ryhmähaastattelumetodia tutkittavan ryhmän keskuudessa. Jos nuorilla on tilanteessa tuki toisistaan, he saattavat suhtautua haastattelutilanteeseen rennommin.