Timanttinen tutkijatapaaminen

Hejjsan alla!

Täällä kirjoittelee Sandra motivaatioryhmästä:) Olen myöskin blogineitsyt, aivan kuten monet muutkin ovat jo edellä kertoneet. Varoituksen sana: suomenkielen taituri en ole:D

Vitsi mikä fiilis! Luulin, että yliopiston alkuviikkojen luennoilla koetut euforiset tunteet olisivat jo jääneet taakseen alkuhuuman vallitessa, mutta väärässä olin. Nämä onnelliset tuntemukset kohtaamisista Siltavuorenpenkereellä sen kuin jatkuvat… Miten tämä voikaan olla näin ihanaa?? Välillä minun on vaikea käsittää, miten olen päässyt osaksi tätä kaikkea kokonaisuutta ja yhteisöä. Motivaatio opiskeluun kasvaa päivä päivältä; kiitos siitä teille kanssaopiskelijat ja henkilökunta. Erityiskiitos tieteenalalle yleinen- ja aikuiskasvatustiede, joka on yllättänyt pääkoppani totaalisesti.

Halusin jakaa kanssanne niin omia kokemuksiani kuin ryhmämme fiiliksiä tutkijatapaamisesta tältä viikolta. Olimme osan kanssa tapaamisen jälkeen todella ihmeissämme. Onnekseni valitsin muutama viikko sitten tutkittavaksi aiheeksi jo edellä mainitun ”Kiinnostus on katsojan silmässä”. Tajunta mielenkiinnosta tätä motivaatiotutkimusta kohtaan heräsi viimeistään nyt ymmärtäessäni tutkijan kertomusten myötä, kuinka monet asiat sanoihin motivaatio ja kiinnostus linkittyykään. Sehän on kaikkea sitä, mitä olen pohtinut reflektoidessani itseäni juuri ennen nukkumaanmenoa. Kaikkea sitä, mitä läheisteni kanssa olen pohtinut viinilasi(e)n äärellä! Minkälaisia tuntemuksia teidän ryhmienne tutkijatapaaminen herätti?

Ainakin meidän tutkija oli kovin sympaattinen, avoin sekä puhelias. Hän herätti mielenkiintomme heti alusta alkaen kertoessaan omakohtaisista kokemuksistaan, joihin pystyimme itsekin samaistua. Aihepiirimme käsitteli suurimmaksi osaksi pienten lasten oppimismotivaatiota sekä lasten haavoittuneisuutta. Oli helppoa asettua lasten asemaan, sillä olemmehan jokainen joskus itsekin olleet sottaisia vaippahousuja 😀

80-of-children-under-age-5-use-the-internet-stats--3b1ea939b9

Tutkijan argumentit olivat ainakin itselleni merkityksellisiä. Ne jättivät mieleeni pohdintoja ihmisen haavoittuvaisuudesta. Siitä, kuinka jokainen olemme omanlaisemme yksilö; meillä on erilaiset kiinnostuksen kohteet ja henkilökohtainen halu toteuttaa asioita. Jo pienelle lapselle annetut palautteet saattavat vaikuttaa negatiivisesti tulevaisuudessa tapahtuviin vuorovaikutustilanteisiin. Toinen innostuu aikuisen antamasta palautteesta samalla kun toiselle jää siitä elinikäiset traumat. Mitkä vaikuttavat siihen miten vastaanotamme kehuja? Käytämmekö kehut positiivisena energiana tulevissa tilanteissa, vai imaisemmeko kommentit synkkään varastoomme, jota emme järjestä, vaan jonka jätämme purkamatta oman onnensa nojaan?

Onko teillä jäänyt mieleenne joitakin opettajanne ohjeistuksia vuosien takaa, jotka vaikuttaisivat vahvasti käyttäytymiseenne vielä tänä päivänä?

Kiinnostus ohjaa meitä tekemään valintoja, joihin meillä on motivaatiota. Koska motivaatio esittäytyy niin monimuotoisena, toimintaa ohjaavana voimana, miten selvitämme kaikki ne tekijät, jotka motivaatioon ja sitä kautta toimintoihin vaikuttavat?Tiettyyn toimintoon ryhtyminen syntyy välillä itsestäänkin ilman motivaation tiedostamista. Ihastuin ilmaisuun ”a road is made by walking”, jonka bongasin Sanna Ryynäsen ja Juha Suorannan teoksesta nimeltä Taisteleva tutkimus. Sanonta sisällyttää mielestäni mainiosti sekä tietoiset että tiedostamattomat elementit, joista motivaatiokin koostuu. Joistakin asioista tiedämme, mistä mielenkiinto niihin on syntynyt. Osaan kiinnostuksen kohteista emme taas millään tahdo löytää ratkaisua. Vaikka kuinka yrittäisi pakottaa itsensä pitämään fysiikasta, se ei vain onnistu. Miksi näin?

175 thoughts on “Timanttinen tutkijatapaaminen

  1. Hyvä ja pohtivaa kirjoitus Sandra!

    Meidän ryhmällämme oli tutkijatapaaminen perjantaina. Aiheemme (Insinöörit vaativat: Haluamme valita lapsemme koulun) on todella mielenkiintoinen, ja innostuin aiheesta tutkijatapaamisen jälkeen vielä paljon enemmän. Oli jännää kuulla, kuinka hyvin oma tutkimussuunnitelmamme vastasi Varjon ja Kalalahden tutkimusta. Ryhmässämme nousi esiin myös helpotus siitä, että tutkijat olivatkin aivan tavallisia, mukavia ja ystävällisiä, ihmisiä. Nyt on helpompi kuvitella itsensä tutkijana joskus tulevaisuudessa!

    Varsinaiseen blogitekstiin vielä, että teillä on kyllä tosi mielenkiintoinen aihe. Motivaatio on niin monisyinen juttu, että siitä voisi keskustella loputtomiin. Se on asia, joka on elämässä mukana päivittäin, mutta sitä ja sen syitä harvemmin tulee pohdittua syvemmin.

    Elina V

    1. Moro!

      Mielestäni motivaatio on erittäin mielenkiintoinen aihe. Kaikkihan meidän toimintamme on jollain tavalla motivoitunutta, sillä vaikka välttelemme jotakin tai jätämme jotakin tekemättä menemme silti “jotakin kohti”. Esim. jos jätän hyppäämättä benji-hypyn, minua motivoi enemmän halu kokea turvaa kuin jännitystä. On hyvä kysyä itseltään välillä, että miksi toimii niin kuin toimii, ettei porhalla eteenpäin vain automaattivaihteella tai muiden ohjaamana.

      Olen miettinyt esimerkiksi omaa “aktiivisuuttani” aika paljon viime aikoina, etenkin sen jälkeen kun Ina sanoi KYK-kurssilla, kuinka on myös ihan ok olla passiivinen. Lähes koko kouluaikani olen ollut se, joka on käsi ensimmäisenä ojossa kun opettaja kysyy jotakin. Etenkin lukiossa tämä tuntui lähes nololta, kun olin välillä ainut, joka viittasi. Minulla oli kuitenkin päässäni rakenne, jonka mukaan vain aktiivisuus on hyväksyttävää. Aloin pohtia, miksi ajattelen näin ja muistan selkeästi, kuinka ala-asteen opettajani sanoi minulle 3. luokalla, että “Anniina, tiedät tosi paljon, mutta ei riitä, että pidät tiedon itselläsi, vaan sinun PITÄÄ myös viitata”. Samaa toitotettiin lukiossa: “tunti-aktiivisuus on puolet numerosta” yms. Minulle oli tärkeää saada hyviä numeroita, ja siksi annoin “alistaa” itseni aktiivisuuteen sitä sen suurempia kyseenalaistamatta. “Aktiivisuus” alkoi tuntua todella uuvuttavalta ja tunsin itseni epäonnistuneeksi, jossen jaksanut olla aktiivinen. Motivoiduin siis pitkälti ulkoapäin ja sen mukaan, mitä muut pitivät ihanteena. Tämän vuoksi on mielestäni tärkeää pohtia motiivejaan ja sitä, miksi asioita tekee. Jos motivoituu vain ulkoisen hyväksynnän, arvostuksen ja suoritusten takia, itsensä ajaa ennen pitkää loppuun.

  2. Moikka!

Jep, olen kyllä täysin samaa mieltä kanssasi Sandra, että meillä oli todella mielenkiintoinen tutkijatapaaminen! 🙂 Ainoana huonona puolenahan oli se, että olimme valitettavasti arvioineet ajan käytön aivan väärin ja juttu jäi ihan kesken, mutta onneksi näämme tutkijaamme vielä jatkossa!! 😀
    Minulle jäi tutkijatapaamisestamme erityisesti mieleen tutkijamme painotus ympäristön merkityksestä lapsen kehitykselle. Niin kuin sanoitkin, on kriittistä, mihin palaute/kehu/moite pienellä lapsella oikein kohdistuu. Esimerkiksi “oletpas taitava piirtäjä” versus “onpas hieno piirrustus” -palautteet kohdistuvat aivan eri asioihin ja lapsi omaksuu ne eri tavalla. 

    Palautteen vastaanottamiseen vaikuttaa mm. lapsen temperamentti. Toiset lapset saadessaan huonoa palautetta kohauttavat olkiaan ja jatkavat eteenpäin, kun taas toisille huono palaute voi kasaantua taakkana. Tosi hyvä tuo sinun esimerkkisi kehun vastaanottamisesta, miten lapsi joko käyttää kehut positiivisena enrgiana tai varastoi ne jonnekin syvälle sisimpään käyttämättä niitä itselleen hyödyksi.

    Uskon, että minun opiskelutapoihini on vaikuttanut hyvin vahvasti alakoulun opettajani. Hän oli tiukka vanhempi rouva, joka piti luokkamme hyvin järjestyksessä. Hän antoi meille suhteellisen paljon kotiläksyjä ja opetti meidät tekemään töitä jo nuorena. Luulen, että sen takia olen aina ollut ehkä vähän liiankin tunnollinen opiskelija, joka stressaa liikaa pienemmistäkin tehtävistä. Nyt jälkikäteen olen kuitenkin hyvin kiitollinen vanhalle opettajalleni siitä, mitä hyvin hän luokkaamme kasvatti ja opetti muussakin kuin vain oppiaineissa.

  3. Wau! Onpa hienoa lukea kommenttejanne, ja oivaltaa edelleen uutta sekä samaistua kokemuksiinne samalla. Tämä motivaatio-aihe todella on iso pala, jota voisi mutustella loputtomiin. Aina löytää uudenlaisia puolia ja näkökulmia käsitellä motivaatiota.
    Kiitos Anniina, että jaoit kokemuksesi aktiivisuudestasi. Todella mielenkiintoinen tarina, ja pisti heti miettimään omaakin aktiivisuutta. Tarviiko tosiaan ihan kaikessa olla aina mukana vetäen itsensä piippuun niin, että vasta liian myöhään tajuaa olevansa lopen uupunut? Vaikea kysymys ainakin itselleni. Halu ja yritys on aina kova, mutta oma hyvinvointi saattaa olla panttina. Sitä ei vain usein huomaa, ilman että joku muu laittaa rajan vastaan ja “pakottaa” hidastamaan tahtia.
    Ida sinun esimerkkisi tutkijatapaamisestanne olivat mainioita lisiä muille luettavaksi! Juuri se tapa, millä tavalla lasta kehuu ja kannustaa voi olla ratkaiseva tekijä lapsen minäpystyvyys- uskomukselle. Kun kehuu lapsen “sisäisiä” ominaisuuksia (luonne,yritteliäisyys) eikä keskity ulkoisiin ominaisuuksiin(arvosana), lapsen oppimismotivaatiokin kehittyy todennäköisemmin sisäiseksi. Tukemalla lapsen inhimillisiä ominaisuuksia, huomio saadaan suorituskeskeisyydestä pois.

  4. Tähän alkuun on ihan pakko sanoa, että tämä meidän “ammattiosaaminen” näin varhaisessa vaiheessa menee jo huvittavalle tasolle!! Kaikkien kommentit ovat niin asiantuntijaimaisia ja käsitepainotteisia, että jos Suomen tulevaisuus on meidän käsissä niin ei pitäisi olla mitään hätää!

    Meillä oli oma tutkijatapaamisemme äsken, ja minulle jäi erilainen olo tapaamisesta mitä uskon teille jääneen. Siitä olen Elinan kanssa samaa mieltä, että tutkijat selvästi ovat “normaaleja” ihmisiä. Tutkijan työ vaikuttaa melko stressaavalta ja haastavalta. Pitää löytyä sitä palavaa intohimoa ja tietynlaista drivea tätä ammattia kohtaan, joka taidettiin ensimmäisellä tunnilla myös sanoa. Mielenkiintoista oli silti kuulla kuinka arkipäiväisistä asioista tutkimuskohteet syntyvät.

    Meidän tutkijamme (todella sympaattinen ja NUORI!) tutkimus rakentui pääasiassa erään amerikkalaisen professorin teoriaan ympärille. Hän on kuulema alallamme tunnettu tutkija ja varmaan esiintyy meille myöhemmillä kursseilla. Tutkijamme suhtautuminen tähän professoriin on todella voimakas ja tuli olo, että tämä herra oli tutkijallemme eräänlainen idoli. Tutkijamme oli väitöskirjan varhaisessa vaiheessa laittanut tälle gentlemanille viestiä, että tutkii hänen teoriaansa. Herra oli vastannut hänelle ja osoittanut mielenkiintoa. Viestin päätteksi hän oli toivottanut tutkijamme tervetulleeksi kotiinsa jos tämä sattuisi olemaan New Yorkin lähettyvillä. Samana iltana lennot buukattiin ja tutkijamme pääsi tapaamaan idoliaan! Jos tuollainen ikimuistoinen kohtaaminen tapahtuisi omalla kohdalla niin ei varmaan voisi kokemusta sanoiksi pukea.

    ps. muuten meni tutkijatapaaminen siis hyvin, ainoastaan vahvistui se etten itse halua (ainakaan tällä hetkellä) tutkijaksi. Unohtamatta sitä, että otin puheenaiheeksi tutkijamme idolin tämän vuotisen kuoleman…tutkijamme ei ollut tietoinen herran poismenosta eli saatiin sellainenkin hetki tapaamiseemme ujutettua…

  5. Mahtava kuulla että teidän kaikkien tutkijatapaamiset ovat onnistuneet hyvin ja olette saaneet niistä paljon irti! Näin kävi myös meillä. Mukava ja sympaattinen tutkijamme Hannele Niemi, joka varmasti on monille teille jo entuudestaan tuttu johdatus kasvatustieteisiin kurssilta sai ainakin minut havahtumaan siihen, kuinka monimutkaisen prosessin kautta tutkija voi päätyä aihettaan tutkimaan. Tutkijamme tutkimuksen taustalta löytyi omakohtaisten motiivien lisäksi vuosien kehityskulku, jonka seurauksena Suomi oli tippunut teknologian käyttöä opetuksessa koskevassa kansainvälisessä vertailussa kärkijoukosta alle keskitason.

    Kuten edellä taidettiinkin jo mainita, niin tutkijatapaamisesta ainakin minulle jäi sellainen olo, ettei tutkijan työssä pärjää ellei omaa alaansa kohtaan ole tiettyä intoa ja ellei aiheesta löydä “sitä jotakin”. Tutkijana työskenteleminen on varmasti haastavaa, mutta ainakin tutkijatapaamisen ja tutkijasta välittyneen innon perusteella uskon sen olevan myös todella antoisaa työtä!

    Terveisin Wilhelmina/ teknologia kouluissa

  6. Hyvä kirjoitus Sandra ja mielenkiintoisia kommetteja! 🙂

    Meidän ryhmämme kohtaaminen nimikkotutkijamme Hannele Niemen kanssa oli ajatuksia herättävä ja mielenkiintoinen. Minulle jäi päällimmäisenä mieleen se, miten arvovaltainen, mutta kuitenkin helposti lähestyttävä henkilö Hannele on. Ennen tapaamista en edes tiennyt, miten merkittävää työtä Hannele onkaan tehnyt kasvatustieteiden kentällä. Hän on mm. julkaissut juuri uuden kirjansa ”Rajaton luokkahuone” (josta lukemamme orientoiva artikkeli oli) ja on lähdössä tulevien viikkojen aikana esittelemään kirjaansa ympäri maailmaa!

    Mielenkiintoista oli huomata se, miten oma suhtautumiseni teknologisoitumista kohtaan muuttui tapaamisen aikana. Hannelen suhtautuminen koulujen teknologisoitumista ja tvt:tä (tieto- ja viestintätekniikka) kohtaan oli yllättävän positiivinen. Koska itse olen hieman huolissani koulujen ”liiallisesta” teknologisoitumisesta, oli helpottavaa huomata, miten Hannele, aiheen asiantuntija, näki kuitenkin muutoksessa enemmän hyvää kuin pahaa. Hannele perusteli asiantuntevilla argumenteilla tvt:n kehityksen puolesta, mikä avarsi silmiäni tvt:n mahdollisuuksista kouluissa.

    Toki Hannele toi myös tvt:n huomattavia haittapuolia esiin. Hänen suhtautumisensa teknologisoitumiseen oli kuitenkin niin positiivinen, että hän ei nähnyt esimerkiksi käsinkirjoitustaidon häviämisen olevan mitenkään kamalaa! Tätä hän perusteli monella argumentilla, mm. sillä, että ihminen sopeutuu uuteen jatkuvasti, joten taidot myös väistämättä muuttuvat ajan hengen mukaisesti. Itse olin todella hämmentynyt tästä, sillä olen oppinut arvostamaan käsinkirjoitustaitoa mm. isovanhempieni lähettämien kirjeiden ansiosta. En ole vielä valmis kuvittelemaan maailmaa, varsinkaan koulua, ilman perinteistä käsinkirjoitusta. Kai se on sitten vain hyväksyttävä, että tulevaisuuden koululuokka pyörii täysin teknologian ympärillä – niin kuin Hannele kuvasi.

    Mitä motivaatioon tulee, itse ainakin olen entistä kiinnostuneempi ryhmämme aiheesta, koulujen teknologisoitumisesta. Kiitos Hannelen ajatuksia herättäneen haastattelun!

    Peppiina/Teknologia kouluissa

  7. Kiitos kattavista kommenteistanne:)
    Tämänpäiväisen Kasvatus,yhteiskunta ja kulttuuri – luennon seurauksena, luin kommenttinne jotenkin hieman toisenlaisesta näkökulmasta kuin aikaisemmin. Muistelen tutkijatapaamistamme nyt sellaisten silmälasien lävitse, joissa tavallisuus/epätavallisuus olisivat neutraaleja. Nimittäin kun aloin nyt uudestaan miettimään suhtautumistanne tutkijoitammekin kohtaan, huomaan omaavan tietynlaisen käsityksen “normaalista/yleiskäsityksellisestä- tutkijasta”. Ikään kuin tutkijat olisivat muka jotenkin ei-sympaattisia, tai omissa oloissaan olevia, populaapelkääviä persoonia. Asiahan ei tosiaan ole näin, mutta jotenkin huomaan nyt suhtautuvani liiankin yllättyneisesti tutkijoiden avoimuuteen ja positiivisuuteen. En tiedä saako ajatuksestani mitään selkoa, mutta ikään kuin sanalla “tutkijakin” on tietty historiallisesti rakentunut käsitys. Olemme kaikki niin yllättyneitä, että “tavallisia” ihmisiä hekin ovat:D Miksi meillä on ollut yli-konservatiivinen käsitys tutkijatapaamisesta tai siitä hetkestä, jolloin nimikkotutkijamme astuu akvaarioon? Mistä olen saanut päähäni oletuksen, että tutkijan kanssa ei voisi keskustella arkipäiväisistä,omakohtaisista, humoristisista kokemuksesta? Kuka määrittelee, millaisella tasolla inhimillisiä keskusteluja käy? Mikä edes määritellään inhimilliseksi tai leppoisaksi keskusteluksi?

  8. Onpa kiva kuulla, että muidenkin tutkijatapaamiset ovat olleet antoisia 🙂
    Meidän ryhmämme tutkijatapaaminen ylitti odotukseni. Oli todella antoisaa päästä keskustelemaan tutkijan kanssa, jonka tutkimuksesta oli juuri lukenut. Toivon, että tällaista tutkijakontaktia olisi muillakin kursseilla. Oli nimittäin mahtavaa päästä keskustelemaan lukemansa artikkelin kirjoittajan kanssa – kysymään häneltä kysymyksiä ja pyytämään selvennystä hämäräksi jääneisiin kohtiin sekä ihan vaan tutustumaan ja näkemään, että millainen tyyppi tutkimuksen takaa löytyy. Oli myös mielenkiintoista kuulla, kuinka hän on päätynyt juuri tällaisen aiheen pariin ja tekemään juuri tällaisia tutkimuksellisia valintoja. Kun tutkimus saa kasvot, siihen tulee jotenkin entistä enemmän elämänmakua ja siitä löytää entistä helpommin jotain kiinnostavaa vähintäänkin sitä kautta, kun pääsee kuulemaan mikä tutkijaa itseä aiheessa sytyttää.

    Koska läheiset yhteydet omien kiinnostuksen kohteideni parissa työskenteleviin tutkijoihin ovat olleet aikaisempien opintojeni suurinta antia ja niillä on ollut merkittävä rooli oman asiantuntijuuteni kehittymisessä, toivon, että pääsen myös täällä kasvatustieteen opintojen parissa tutustumaan tutkijoihin. Olen iloinen, että tämän kurssin puitteet ovat tarjonneet tällaiseen mahdollisuuden. On ylipäätään ollut kiinnostavaa kuulla tutkijoilta itseltään heidän tutkimuksistaan (kuten Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -kurssin luennoilla). Kun tämän viikon luennolla Fritjof kertoi lyhyesti omasta videotutkimuksestaan, jossa hän on seurannut ala-asteikäisten lasten käymiä keskusteluja kotona ja koulussa, totesimmekin vierustoverini kanssa, että olisimme mielellämme kuulleet lisää (vaikka kokonaisen luennon verran) kyseisestä tutkimuksesta.

    PS. Nostat Sadra oivallisia kysymyksiä ilmoille noihin tutkijoihin kohdistuviin odotuksiin/olettamuksiin liittyen. Yllättyminen nuorehkosta iästä ja “inhimillisyydestä” kertovat siitä kuvasta, mikä tutkijoista on (ainakin etäältä katsottuna) rakentunut. Nämä kuvat onneksi rikkoutuvat juuri tällaisten kohtaamisten yhteydessä. Jossain kaukana korkeuksissa viisauden porteilla avaimia heilutteleva pölyn peittämä tutkija muuttuukin helposti lähestyttäväksi ihmiseksi, jolla ei ole jotain käsittämättömiä ylimaallisia kykyjä, vaan joka on tehnyt kovasti töitä ja perehtynyt syvällisesti itselleen mielenkiintoiseen aihepiiriin ja siitä käytyyn tutkimuskeskusteluun.

  9. Kiitos Janina!!:)
    Täytyy itsekin vielä tähän sanoa ja yhtyä mielipiteeseesi Fritjofin videomateriaaleista. Toivoisin niin, että meillä olisi jokin tilaisuus, missä pääsisi tutustumaan ja kuulemaan kyseisestä tutkimuksesta vielä enemmän. Uppouduin siihen täysin ja olisi tehnyt mieli kysellä loputtomasti kysymyksiä tutkimusta koskien. Pidetään peukut pystyssä, että saisimme tilaisuuden kuulla siitä lisää 😀 Todella kiinnostavaa!
    Mukava kuulla lisää positiivisia kokemuksia tutkijatapaamisista. Juuri Janina mainitsemasi konkreettisuus tutkimuksen taustalla, on mielestäni olennainen osa tutkimukseen perehtymistä. Hienosti sanottu tuo “tutkimuksen kasvot”. On huomattavasti helpompi tarttua “juoneen” kiinni, kun muistikuvat sisältävät mielikuvia ihmisestä, eikä mustavalkoisesta tekstistä.

  10. Janina tiivistikin hyvin meidän tutkijatapaamisemme! Tapaaminen oli pelkästään positiivinen kokemus. Aluksi ajattelin, että plääh, kun pitää matkustaa yhteensä 1-1,5h tapaamaan tutkijaa, kysyä muutama kysymys ja lähteä takaisin kotiin. Mielikuvani oli kuitenkin todella väärä, lähdin nimittäin tosi hyvällä mielellä pois tapaamisesta. Kuten Sade totesi, ettei halua itse tutkijaksi, en minäkään halua. Kuitenkin tämä jutteluhetki nimikkotutkijamme kanssa avarsi hirveästi näkemyksiäni tutkimuksen tekemisestä ja tutkijana olemisesta. Se ei olekaan pelkkää yksin puurtamista, kokeiden ottamista ynnä muuta tylsää. Tutkimukseen voi sisältyä paljon esimerkiksi kenttätyötä, joka voisi olla erittäin mielenkiintoista!

Comments are closed.