Tervehdys! Viimeistä viedään meidän ryhmän osalta. Tänään pyöritään vähän samoissa tunnelmissa kuin eilisessäkin blogitekstissä ja hyvinvoinnistakin on jo kirjoitettu, mutta halusin tarttua vielä koulu-uupumukseen. Mielestäni viime vuosina on puhuttu paljon burnoutista työelämässä, mutta harvemmin puhutaan nuorten loppuunpalamisesta koulussa. Syytä kuitenkin olisi, sillä uupuminen on yhä yleisempää suorituskeskeisessä ja hektisessä yhteiskunnassamme. Olen itse lukioaikanani nähnyt lähietäisyydeltä kaverin uupumisen ja lopulta sairastumisen masennukseen. Ihmettelen yhä, miksei kukaan lukiomme opettajista tai opinto-ohjaaja puuttunut asiaan ajoissa. Mietin myös, olisinko itse voinut auttaa kaveriani, mutta itsellekin lukio tuntui vaativalta, enkä varmaan olisi edes osannut auttaa. Merkittävin syy koulu-uupumiselle on varmasti riittävän tuen puuttuminen. Nuoren elämässä kolme merkittävää K:ta eli koulu, koti ja kaverit voivat kaikki tarjota mahdollisuuden tukeen, mutta jos tukea ei saa miltään näiltä osa-alueilta, on uupuminen hyvin todennäköistä. Sen lisäksi, että uupuminen aiheuttaa nuorelle vakavan riskin sairastua mielenterveyden ongelmiin, se on myös taloudellinen taakka yhteiskunnallemme: opetusministeriön laskelmien mukaan jokainen syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle 1,2 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi nuorten masentuneisuudesta johtuvat ennenaikaiset eläkkeet ovat räjähdysmäisesti kasvaneet.
Miten koulu-uupumus sitten tarkalleen ottaen määritellään? Koulu-uupumus on kouluun liittyvä stressioireyhtymä, joka koostuu kolmesta tekijästä: uupumusasteisesta, väsymyksestä, kyynisestä suhtautumisesta koulunkäyntiin sekä riittämättömyyden tunteesta opiskelijana. Aikaisemmissa teksteissä mainituista tavoiteorientaatioista jotkin ovat yhdistettävissä uupumiseen. Alttiimpia uupumukselle ovat ne nuoret, joilta voidaan tunnistaa menestysorientaatio tai välttämisorientaatio. Vaikka menestysorientoituneet saavat hyviä numeroita koulussa, he kokevat usein epäonnistumisen pelkoa ja riittämättömyyden tunteita sekä stressiä. Näennäisesti menestyvistä opiskelijoista voi olla erityisen vaikeaa huomata uupumisen merkkejä, kuten väsymystä ja ahdistusta, jolloin tarvittava tuki voi jäädä saamatta. Välttämisorientoituneet nuoret taas suhtautuvat kouluun kyynisesti ja koulumenestys on heikkoa, ja he ovatkin suurimmassa riskissä masentumiselle ja uupumiselle sekä syrjäytymiselle.
Tuen merkitystä nuoren jaksamiselle ei voi liikaa korostaa. Nuoren elämässä koulu tulee yhä merkityksellisemmäksi ympäristöksi ja vaikuttaa siihen, millaisia valintoja nuori tekee ja minne hän suuntautuu tulevaisuudessa. Salmela-Aron (2011) mukaan koulu vastaa huonosti nuorten kaipaamaan osallisuuteen ja yhteenkuuluvuuteen. Koulu ei myöskään vastaa nuoruuden muutosten aiheuttamiin tarpeisiin kunnolla. Nämä tekijät ovat omiaan laskemaan koulu-innostusta ja lisäämään uupumusta. Kotoa saatava tuki ja apu voi kuitenkin paikata osittain koulusta puuttuvan tuen. Omalla kohdallani koin lukiossa saadun tuen riittämättömäksi, mutta apua ja kannustusta oli onneksi aina tarjolla kotona kun sitä tarvitsin. Kaikilla näin ei kuitenkaan ole ja kuten tiedämmekin jo, uupumus voi siirtyä vanhemmalta lapselle. Kotoa voi löytyä muitakin uupumiselle altistavia tekijöitä, kuten perheen taloudellisia huolia, joista nuori stressaa.
Nuoren sosiaalinen elämä ja kaverit ovat olennainen osa hyvinvointia ja kaveripiirillä voi olla sekä positiiviset tai negatiiviset vaikutukset koulussa menestymisen ja viihtymisen suhteen. Kaveriporukka jakaa yhdessä haasteet sekä paineet, ja vertaistuki auttaakin jaksamaan eteenpäin. Kuitenkin jos porukassa on useita, joille hyvät arvosanat ovat ensiarvoisen tärkeitä, voi syntyä kilpailutilanteita siitä kuka menestyy parhaiten, mikä taas aiheuttaa ylimääräistä stressiä ja altistaa uupumiselle. Kaveriryhmät muistuttavat toisiaan suoriutumisen, motivaation sekä kouluvalintojen suhteen. Uupumiselle altistavat sellaiset ryhmät, joissa kaverit eivät tue toisiaan ja kouluun suhtaudutaan kyynisesti. On myös mahdollista, että uupumus tarttuu kavereiden kesken. Sanomattakin selvää on se, että uupumiselle altistavat myös koulussa koettu yksinäisyys ja kiusaaminen.
Kouluissa tärkeää olisi keskittyä uupumuksen tunnistamiseen ja ennaltaehkäisyyn. Oikeanlaisen tuen saaminen opettajilta ja opinto-ohjaajilta on ensiarvoisen tärkeää ja voi pelastaa uupumisvaarassa olevan nuoren. Uupumista olisi kaikista tehokkainta ja edullisinta ennaltaehkäistä riittävällä terveydenhoidon tuella, mutta resursseja tuntuu nykypäivänä olevan yhä vähemmän, mikä on mielestäni erittäin huolestuttavaa. Menetetäänkö jo kokonainen sukupolvi kun nuoret ehtivät uupua jo ennen pääsemistään työelämään?
Nyt haluaisin kuulla, oletteko te kohdanneet uupumusta ja millä tavoin? Mistä olette saaneet tukea kun jaksaminen on ollut vaakalaudalla? Miten esimerkiksi omaa uupumusta yliopistossa voisi ennaltaehkäistä?
– Iiris / “Koulumenestyjät” -ryhmä
Lähteet:
Salmela-Aro, K. Mikä nuoria liikuttaa? Uupumuksesta intoon. Tieteessä tapahtuu, 4-5/2011.
Moi!
Kirjoituksesi sai taas pohtimaan yksilökeskeisen opetussuunnitelman järkevyyttä. Oppilaat kaipaavat koulunkäynniltä osallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, siis yhteisöllisyyden peruselementtejä. Kirjoitit myös kolmen koon merkityksestä (koti, koulu ja kaverit). Jos kodin ja kavereiden tuki jää ohueksi tai sitä ei ole, jäljelle jää aina koulu. Koululla olisi edellytyksiä oppilaiden sosiaalisen puolen huomioimiseen hyödyntämällä erilaisia yhteisöllisiä opetusmenetelmiä ja purkamalla opettaja-oppilas vastakkainasettelua, jolloin vahvistettaisiin juuri osallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta ja voitaisiin rakentaa sosiaalista pääomaa luottamuksen kautta.
Yliopistolla uupumista voisi ennaltaehkäistä kunnollisella opintoneuvonnalla. Joillain laitoksilla opintoneuvonta ja opetus ovat varmasti hyvälläkin tolalla, mutta ainakin meidän laitoksella on puutteita. Kahdensadan muun vuosikurssilaisen joukossa voi tuntea itsensä hyvinkin yksinäiseksi ja se, että kaikki opintojen etenemiseen liittyvät asiat vain täytyy jotenkin mystisesti yksin tietää voi olla ahdistavaa, jos ei ole kontakteja muihin vuosikursseihin. Myös työelämään valmentamiseen ja työnhaun ohjeistamiseen pitäisi kiinnittää huomiota ainakin meidän laitoksella.
Olen pystynyt lievittämään ja välttämään uupumusta erityisesti perheen ja kavereiden voimin. Kun saa hyväksyntää, läheisyyttä ja tukea läheisiltä, eivät omat itseen kohdistuvat paineet ole päässeet kasvamaan niin kovin suuriksi. Kun paineet eivät ole suuret, ei uupumuskaan pääse kasvamaan ylitsepääsemättömäksi.
Toisena erittäin tärkeänä osana ovat olleet harrastukseni. Niiden parissa olen saanut purkaa paineita, rentoutua ja kokea ilon ja onnistumisen kokemuksia koulun ulkopuolella. Harrastukset ovat toimineet tasapainottavina kouluarjen rinnalla. Niiden parissa on voinut unohtaa koulutyöt ja muut stressin aiheet ja nauttia liikunnasta. Harrastuksieni parissa saadut onnistumisenkokemukset ja muut iloiset hetket ovat antaneet puhtia myös koulutyöhön. Kun on saanut hyvän ja onnistuneen olon harrastuksissa, olen osannut olla ottamatta koulua turhan kireästi.
Heini tuossa mainitsikin yksilökohtaisesta opintosuunnitelmasta. Se olisi varmasti yksi tärkeä keino: tunnustettaisiin että ihmiset ovat erilaisia ja oppivat erilailla. Suorituskeskeisyyteen pitäisi puuttua kaikkialla yhteiskunnassa ei vain oppilaitoksissa. Kuitenkin ne asenteet ja piirteet, jotka johtavat aikuisena työuupumukseen lähtevät lapsuuden kokemuksista.
Olen samaa mieltä siitä, että uupumus koskettaa koko yhteiskuntaamme. Kaikkialla on kilpailua, pelkoa ja oikeudenmukaisuus ei ole itsestäänselvyys – näin on varsin työpaikkoilla. Olemme menettäneet mukavan turvallisen ilmapiirin elää, opiskella ja tehdä töitä. Vanhemmat tietävät, mitä työelämä vaatii, ja siksi he verissä päin ajavat lapsiaan “eteenpäin” opiskelemaan ja harrastamaan ahkerasti. Alitajuisesti he suojelevat lastaan, ja näin ollen yrittävät tehdä lapsestaan paremman kuin toiset varmistaakseen tämän työmarkkinakelpoisuuden. Tämä näkyy vanhempien toiminnassa esimerkiksi kouluvalinnoissa. Toivotaan, että suomalaisen työn tuottavuuden lasku ohjaa päättäjiä tekemään sellaisia päätöksiä, jotka tukevat yhteisöllisiä ja turvallisia arvoja tulevaisuudessa. Väsyminen ja joutenolo kuuluvat onnelliseen elämään, ja ne mahdollistavat luovan ja tehokkaan toiminnan.
Hyvä kirjoitus ja erittäin tärkeä aihe! Ajatus siitä, että menettäisimme yhden sukupolven uupumiselle jo ennen työelämään siirtymistä, on pysäyttävä. Tänä päivänä tosissaan puhutaankin paljon lähinnä työssä uupumisesta, ei niinkään kouluissa uupumisesta. Kiire ja tehokkuus ovat tänä päivänä hiipineet elämämme kaikkiin osa-alueisiin. Työelämään, kouluihin ja vapaa-ajallekin. Jopa vapaa-aikana tulee tehdä jotain merkittävää, kuten matkustella jännittäviin maihin tai harrastaa jotain trendikästä lajia, kuten joogaa tai crossfittiä. Meidät on vallannut ajatus, että enemmän on paremman. Mitä enemmän teen, sitä parempi ihminen olen. Mutta eihän se niin ole. En oikein ymmärrä miten ja miksi tämä ajatus on saatu myytyä ihmiskunnalle. Eihän kukaan selviä tämän päivän tahdissa ja oireet ovat näkyvillä. Työuupumus ja nuorten syrjäytyminen ovat molemmat kasvussa ja nämä oireilevat yhteiskunnan huonosta voinnista.
Sain seurata entisessä lukiossani huippu-urheilijoiksi tähtääviä nuoria läheltä. Opiskelin yhdessä Helsingin parhaista liikuntalukioista, joten koulussamme oli paljon monien lajien tulevia huippuja. Pahimmillaan joidenkin nuorten piti ensin selviytyä normaalista koulusta, eli vähintään kuuden tunnin koulupäivistä, kotitehtävistä ja kokeista. Tämän lisäksi monet heistä kävivät töissä muutamana iltana tai yhtenä päivänä viikossa. Heillä oli treenit yksi tai kaksi kertaa päivässä kuutena päivänä viikossa ja muutamia kisoja kuukaudessa. Tuli myös tarkkailla ruokavaliota. Näiden päälle oli vielä niin sanottu normaali elämä eli kaverit, hölmöilyt ja bileet. Tai niillä oli, jotka vielä jaksoivat kaiken muun jälkeen. Nämä nuoret olivat 15-18-vuotiaita.
Ihminen ei yksinkertaisesti jaksa loputtomiin. Me emme ole sopeutuneet tällaiseen tehokkuuteen. Saa nähdä kuinka suuria ongelmia täytyy syntyä ennen kuin tämä todella sisäistetään ja siihen aletaan kiinnittämään sen vaatimaa huomiota.
Yhdyn Heinin pohdintaan yksilökeskeisen opetussuunnitelman roolista uupumuksen ruokkijana. Jos opiskelu näyttäytyy yksilöllisenä selviytymistaisteluna (jossa selviytyminen voi tarkoittaa esim. pakkoa menestyä erinomaisesti tai pyrkimystä välttää epäonnistumiset), jossa sääntönä on “every student for her-/himself”, ei ole ihme, että taakka voi tuntua raskaalta kantaa.
Minäkin näen yhteisöllisyyden vahvistamisen mahdollisena tienä uupumisen ennaltaehkäisyyn. Yhteisöllisyyttä tukevat opetusjärjestelyt ja arvostelukäytännöt sekä opintojen ohjauksen yhteisölliset muodot voisivat tarjota koulukontekstissa tarvittavaa tukea. Vaikka uupumuksen pohjalla olevat syyt löytyisivätkin lapsuudesta, uskon, että muun muassa koulun käytännöillä on väliä siinä, ruokkivatko ne uupumusta vai ehkäisevätkö ne sitä ja tukevatko ne uupumuksesta jo kärsivää.
Heini nosti myös esille opettaja-oppilas vastakkainasettelun purkamisen, jonka uskon omien kokemuksieni pohjalta auttavan vähentämään ylettömiä paineita. Sellaiset kurssit, joilla opettaja on käynyt tasavertaiselta vaikuttavasta positiosta käsin keskustelua opiskelijoiden kanssa ja tuntunut aidosti välittävän opiskelijoista kokonaisvaltaisina – tuntevina ja ajattelevina – ihmisinä, on ollut helpompi ainakin itselle keskittyä suorittamisen sijasta oppimiseen ja oivaltamiseen. Esimerkiksi Kirsi Korpiaho (2006, 303) tarkastelee managerialismin hengessä määriteltyä opiskelijoiden ohjauspuhetta ja -käytäntöjä kriittisesti ja epäilee, että oppiainekohtaisen tulosvastuun korostaminen, virallisen ohjaustoiminnan kiristäminen sekä opiskelijoiden painostaminen entistä nopeampaan opiskelutahtiin tulee tuottaneeksi yhä yksilökeskeisempää ja välineellisempää suhtautumista opiskeluun. Näkisin itse tämän välineellisen suhtautumisen kytkeytyvän juuri menestysorientaatioon (opinnot väline menestykseen), jonka omaavat opiskelijat ovat erityisen alttiita koulu-uupumukselle (ks. esim. blogimerkintä: Kouluhyvinvointi – mistä se rakentuu?).
Katrin pointti siitä, että suorituskeskeisyyteen pitäisi puuttua kaikkialla yhteiskunnassa, ei vain oppilaitoksissa, on myös tärkeä sillä kolutuslaitokset eivät toimi tyhjiössä irrallaan muusta yhteiskunnasta. Jos yhteiskunnassa ja työmarkkinoilla vallitsee tulosvastuullisuuden, jatkuvan arvioinnin, kilpailuttamisen, managerialismin ja markkina-avautumisen opit, ei ole sosiologisesta näkökulmasta katsottuna ihme, että koulutus lähtee vastaamaan tähän paineeseen omilla käytännöillään, joita havainnollistavat mielestäni osuvasti 1990-luvun koulutuspolitiikan tunnussanat: “Nopeammin, tehokkaammin, tuloksellisemmin!”(Antikainen, Rinne & Koski 2010, 103).
Ja lopuksi Mariannea kompaten: enemmän ei tosiaan ole parempi. Nykyajan tehokkuusvaatimukset ovat täysin kohtuuttomia!
Lähteet:
Antikainen, A., Rinne, R. & Koski, L. 2010. Kasvatussosiologia. WSOY oppimateriaalit Oy, Helsinki.
Korpiaho, K. 2006. Virallinen, paikallinen vai piiloinen opintosuunnitelma – mikä ohjaa korkeakouluopiskelijaa? Teoksessa Aarrevaara, T. & Herranen, J. (toim.) Mikä meitä ohjaa? Artikkelikokoelma Jyväskylässä 5.-6.9. järjestetystä korkeakoulutuksen tutkimuksen IX symposiumista. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Koulutuksen tutkimuslaitos ja Korkeakoulututkimuksen seura ry, 289–307.
Todella tärkeä aihe !
Yksi ystävistäni uupui lukiossa. Olen tuntenut hänet ihan pienestä pitäen ja olemme aina kuuluneet samaan kaveriporukkaan, jossa kaikki olemme joutuneet aina ajoittain suorittamaan. Tässä kyseisessä porukassa olemme kaikki kilpaurheilleet, harrastaneet lisäksi muitakin harrastuksia, menestyneet koulussa, seurustelleet ja hoitaneet ystävyyssuhteita ja muitakin menoja edellä mainittujen ohella. Tekemistä on siis aina riittänyt ja välillä liikaakin.
Tämä yksi ystäväni uupui, eikä osannut puhua asiasta ystävilleen eikä kotonaan. Hän koki olevansa huonompi, kun ei jaksanutkaan enää samaa kuin muut, vaikka tiesi myös, ettei asia ollut oikeasti niin. Tästä seurasi romahdus ja alisuoriutuminen monella elämän osa-alueella. Esimerkiksi otti pari vuotta ennen kuin hän sai oikeasti kiinni opiskelusta uudestaan.
Tämä uupuminen on todella tärkeä aihe ja siihen pitäisi pystyä puuttumaan ajoissa, mutta tottakai se on välillä vaikea huomata.
Hyvä kirjoitus. Ideaalia olisi iso rakenteellinen muutos koulujärjestelmään, jossa oppilaan sisäinen motivaatio tulisi ulkoista motivaatiota (esim. hyvät arvosanat) tärkeämmäksi. “Turhan” tiedon määrä peruskoulussa on aika suuri, lopulta siitä unohtuu suuri osa. Usein opiskelu oli pänttäämistä, ja lopulta kaikki “oksennettiin” koetilanteessa paperille, jonka jälkeen kaikki “opittu” sopiikin jo unohtaa.
Oma ryhmäni on käsitellyt erityisnuoria, ja onkin pistänyt huolella pohtimaan koulujärjestelmän toimivuutta ja sen funktioita. Vaihtoehtoisia koulutuspolkuja voisi tarjota, ja ihmisten luovuudelle ja omalle motivaatiolle antaa lisää tilaa. Tässä yksi esimerkki vaihtoehtoisesta koulutuspolusta! http://www.google.fi/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=1&ved=0CCAQFjAA&url=http%3A%2F%2Fyle.fi%2Faihe%2Fartikkeli%2F2014%2F09%2F02%2Fei-paivaakaan-koulua-andre-43-oppinut-kaiken-leikkimalla&ei=tuVtVOnOC4jjaoOlgbAI&usg=AFQjCNEZU4AulSavYX61vMSSfr-F0ZCj8w&sig2=me960Rij3VO9V91agBQ_Jg&bvm=bv.80120444,d.d2s
Mielenkiintoinen postaus!
Olen itse kokenut uupumusta opiskellessani kuin työelämässäkin. Lähinnä syksy on vienyt paljon voimia ja energiaa, mutta myös tiettyjen asioiden deadlinet saavat stressi tasoni nousemaan.
Minulla on paha tapa lykätä asioita aina viime tippaan, mikä saattaakin olla juuri se avain oman uupumukseni aiheutumiseen, koska kaikki asiat sitten kasautuvatkin huomaamattomasti päällekäin.
Ehdottomasti omaa uupumustani voin ehkäistä huolellisella aikatauluttamisella ja pitkäjänteisellä työskentelyllä, tässä onkin skarppaamista!