Hei! Olen Tuuli, kasvatustieteiden upouusi sivuaineopiskelija. Pääaineenani opiskelen arkeologiaa tässä samaisessa yliopistossa, vaikkakin kunnon tiedekuntaloikkarin tavoin humanistisella puolella. Yllätyksekseni käyttäytymistieteellisellä oli tarjota eksyneelle humanistille paljon enemmän, kuin vain sivuainekokonaisuus. Se tarjosi kipinän. Kipinän, joka oli enemmän kuin tervetullut, kipinän josta toivon mukaan poikii joku päivä, uskokaa tai älkää, kokonainen gradu!
Yhdistetäänpäs nyt jo edellisessä blogikirjoituksessa esitelty hiljainen tieto ja arkeologia toisiinsa. Mitä saadaan?
”Arkeologia tutkii aikaisempaa ihmistoimintaa lähdeaineistonaan tästä toiminnasta aiheutuneet, maassa säilyneet monenlaiset aineelliset jäljet” (Capelan 2004:188). Näihin jälkiin arkeologia pyrkii pääsemään käsiksi monien poikkitieteellisten metodien kautta pääasiallisena tutkimusmuotonaan ja tiedonkeruun menetelmänään kuitenkin konkreettinen kentällä tapahtuva kaivaus. Helsingin yliopistossa opiskelevana arkeologin alkuna myös minulla on ollut tilaisuus päästä osalliseksi tätä mystistä tapahtumaa. Kaikki ei kuitenkaan aina suju kuin elokuvissa. Seuraavassa tarinoin hieman kompuroivan opiskelijan silloin vaikeilta tuntuneista haasteista ja kömmähdyksistä.
Kesäkuussa 2013 ryhmä innokkaita kaivajia pakkasi autot ja suunnisti kohti Suomen kaakkoisinta nurkkaa pieneen Klamilan kylään, jonka laitamilla sijaitsi ihka ensimmäinen kaivauskohteemme arkeologian oppiaineen järjestämillä opetuskaivauksilla. Autojen purkamisen, tavaroiden kantamisen ja työmaateltan pystyttämisen jälkeen minulla oli hyvä ja varma olo. Kaikki on hallussa, vaan ei kauaa… Ongelmat alkoivat heti itse työn alkaessa vaiheesta, jota kutsuttiin kuvaavasti turpeen poistoksi. Tutut lapio ja puutarhasakset eivät totelleet ohjaajan toivomalla ja ohjeistamalla tavalla, ja ennen kuin koko haluttu alue oli saatu avattua, oltiin jo ensimmäisen päivän aikataulusta jäljessä. Seuraavaksi avattu hiekka-alue, jota kuulemma tasoksi tästä lähin kutsuttaisiin, tulisi dokumentoida. Tässä apuun astui ohjaajamme, joka olisi virallisessa vastuussa tästä osa-alueesta, piirtämisestä, kuten tulimme tointa kaivausten ajan kutsumaan. Hänen vedellessä viivoja paperille ihmettelin, miten hän tietää, mitä tulee ottaa huomioon ja mitä jättää pois, mitä turvekerroksen alta paljastuneet erilaiset maalajien sävyt ja juurikeskittymät ynnä muut oikein tarkoittavat. Kysymyksiä heräsi koko ajan lisää, harvaan oli saatavissa suoraa vastausta.
Kaikki ensimmäisenä päivänä tehty oli uutta ja outoa. Kenttäslangi oli vierasta, tekeminen hidasta ja haastavaa. Alituinen pelko siitä, että teen jotain väärin oli innostuksesta huolimatta jokseenkin lamauttava – vaikka kyseessä olivatkin opetuskaivaukset, oli tämä silti oikea virallinen tieteellinen kaivaus, josta vastaava arkeologi aikoi kirjoittaa ja julkaista tuloksia. Julkaista… siis sitä mitä minä löydän, tai sitten en!
Miksi kaivausnoviisi oli niin ymmällään kaikesta ympärillä tapahtuvasta? Koko vuosi oli istuttu kursseilla ja luennoilla, sekä käyty läpi teoriaa ja metodologiaa, aineistontuntemusta ja kentällä tarvittavia työvälineitä ja laitteita. Vaikka nimellisesti kaikesta kaivauksilla eteen tulevasta oli puhuttu, ei mikään tuntunut kuitenkaan tutulta. Teoriassa tiesin kyllä miten tuli käyttäytyä, mutta käytäntö oli jotain ihan muuta. Juuri tässä tulee ilmi hiljaisen tiedon merkittävyys.
Arkeologian hiljainen tieto, kuten muukin hiljainen tieto on jotain mitä on hankalaa sanoin selittää.
“we can know more than we can tell” (Polanyi 1966:4)
Se on esimerkiksi tapa, jolla arkeologi katsoo maisemaa kyeten tunnistamaan maastonmuodoissa merkkejä ja jäänteitä ihmisen toiminnasta, nähden esimerkiksi mäenrinteessä tasanteita, jotka osaa tulkita rannansiirtymän aiheuttamiksi terasseiksi, joiden äärelle ihmisellä oli tapana asettua. Tai esimerkiksi kyky tunnistaa tasaharmaan savimaan seasta särkyneitä 5000 – vuotta vanhoja saviastian palasia, kyeten vielä yhdistämään ne yhdellä vilkaisulla tietyn tyyppiseen kulttuurimuotoon kuuluviksi. Yksinkertaisimmillaan hiljainen tieto tuntuu arkeologian kontekstissa pitävän sisällään yleisen ymmärryksen kenttäarkeologin olemuksesta – hänen tyylistään tehdä työtä, katsoa tutkimuskohdettaan, tulkita tilaa, esineitä ja maata. Oleellisimmin hiljainen tieto kuitenkin näyttäytyy arkeologia haastavissa yllättävissä normista poikkeavissa kenttäoloissa ja tilanteissa, joissa ilman hiljaista tietämystä sopivat ratkaisut saattaisivat jäädä tekemättä. Ilman hiljaista tietoa arkeologin olisi mahdotonta muun muassa löytää uusia tutkittavia kohteita. Ne saattavat sijaita syvällä metsissä tai korkealla tunturissa, ja jos et tiedä mistä etsiä ja miten katsoa on potentiaalista kaivauspaikkaa lähes mahdotonta löytää. Kuten edeltäneessä blogikirjoituksessa mainittiin – isoäiti löytää sienet lapsenlasta taidokkaammin, miten tämä ymmärrys ja tieto saataisiin myös meidän nuorempien ja kokemattomampien hyödynnettäväksi?
Lähteet:
Carpelan, C. 2004. Arkeologiset löydöt aikaportaina. Teoksessa: Carpelan, C. Grünthal, R, Häkkinen, K. Norio, R. Suhonen, S. (toim.) Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan.188-212. SKS. Helsinki
Polanyi, M. 1966. The Tacit Dimention. Doubleday & Company, Inc. New York