Intellektuaalin määrittelyyn mielletään nykyajassa usein Antonio Gramscin orgaanisen intellektuaalin ulottuvuus, jolloin termiin on helppo liittää oikeisto- tai vasemmisto-etuliitteitä. Etuliikkeet ovat kuitenkin ongelmallisia intellektuelli-käsitteen olemukselle. Perinteiset intellektuellin määritelmät tähdentävät sitoutumattomuutta. Esimerkiksi Karl Mannheimin älykkö on vapaa ajattelua rajoittavista sidoksista. Silti ei ole intellektuaalisesti lainkaan mahdotonta ajatella, etteikö intellektuelli voisi toimia gramscilaisittain vaikka puolueissa.
Klassinen intellektuelli pyrkii aina olemaan analyyttinen, syvällinen ja monipuolinen. Eli hän argumentoi mahdollisimman objektiivisiin faktoihin pohjaten – ei vain mielipitein. Aito tieteellinen ajattelu – ja jopa koulutus – korreloi tällaisen argumentoinnin kanssa. Tiede nimittäin pyrkii objektiivisuuteen, epäilee kaikkea, ei pidä mitään mahdottomana ja pyrkii muuttamaan maailmaa paremmaksi. Lyhyesti nämä prinsiipit tarkoittavat − hypoteettisessa ideaalisessa tilanteessa – että paras argumentti voittaa, kun kaikki tieto on käytössä. Siinä on intellektualismin ydin.
Mediassa esiintymällä käytetään intellektuaalista valtaa. Orgaanisten intellektuellien perinteinen halu käyttää valtaa on sama asia. Vaikuttaminen on tärkeää – mutta samalla vaikeaa. On myös muistettava että joillakin on paremmat kanavat ja resurssit kuin toisilla (esim. HS:n brändäämällä journalistilla).
Kaikki intellektuellit eivät välttämättä halua pitää itsestään suurta ääntä. Suosittelen kaikille keskustelijoille Mark Twainin pientä suurta kirjaa ”Kapteeni taivaassa”.