Synkkä päivä yliopistolle

Vuoden 2013 yliopistovaalien tulos oli voitto niille, joiden mielestä yliopisto on liikekonserni, jota tulee ohjata kvartaalitalouden periaatteiden mukaan. Luvassa on ”rakennemuutoksia”, joiden tavoitteena ovat nopeat voitot omistajille ja johtajille.

Uusi rehtori, maatalouspolitiikan professori Jukka Kola ajaa yleisen virran mukana erilaisia ”rakenneuudistuksia”, joilla tavoitellaan ”kilpailuetuja” ja ”huipulle” pääsyä. Saatavilla olevien muutamien haastattelujen ja julkisten puheenvuorojen perusteella hänen asialistallaan näyttäisi olevan ei-suomalaisten rekrytoinnin ensisijaisuus, ulkomaisten opiskelijoiden rahastaminen, yliopiston profilointi ja rankatkin säästöt. Toisin sanoen akateemisia stephenelopeja Suomeen, opetusta kaupalliseksi, hallintoa yhteen ja ”tarpeettomat” oppiaineet kuuseen varsinkin ihmistieteiden puolelta, esimerkiksi pienemmiltä humanistisilta aloilta.

Tähän päälle voi lisätä monitieteisyysmantran, jonka varjolla olemassa olevat oppiaineet ja tiedekunnat pyritään hajottamaan ja uudelleen organisoimaan käteviin nopeiden synergisten voittojen yksiköihin, joita voidaan nimetä esimerkiksi ”portfolioiksi”, ”kouluiksi”, ”keskuksiksi” ja ”ohjelmiksi”. Nämä tullaan uudistamaan aina muutaman vuoden välein kun käy ilmi, että aiemmat viritelmät ovat olleet lähinnä Potemkinin kulisseja, jotka eivät oikeasti toimi. Seuraavat johtajat tunnistavat ongelmat ja lupaavat uudistaa kaiken aivan perinpohjaisesti.

Opiskelija Jussi Nuortimoa (ja varauksin kenties ehkä Tieteentekijöiden liiton entistä puheenjohtajaa Ragna Rönnholmia) lukuun ottamatta hallituksessa ei tule neljään vuoteen istumaan ketään, joka osaisi tai haluaisi käyttää kriittistä järkeään tämän agendan arviointiin, sen problematisoinnista tai toisinsuuntaamisesta puhumattakaan.

Professorivaaleissa opetuksen ja tutkimuksen vapautta, sivistystä, itsehallintoa, demokratiaa ja julkisuusperiaatetta puolusti lisäkseni vain oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen. Yhteensä saimme 89 ääntä eli noin 23% annetuista äänistä ja viitisentoista prosenttia kaikkien professorien äänistä (nukkuvien puolue sai tuplasti enemmän ääniä kuin vararehtori Kimmo Kontula).

Kimmo Kontula ja Ilkka Hanski eivät katsoneet tarpeelliseksi osallistua vaalipaneeliin eivätkä ainakaan minun tietämäni mukaan myöskään julkaisseet minkäänlaista vaalikannanottoa. Tietäen kuinka laumamaisesti monet tiedekunnat äänestävät ”omia” ehdokkaitaan useinkaan edes välittämättä siitä mitä mieltä nuo ehdokkaat asioista ovat, pohdin pitkään kannattaako minun asettua ehdolle vai ei.

Kun monet vakuuttelivat että äänet minulle eivät yleisesti ottaen ole pois Kekkoselta, päätin heittää korteni kekoon ja tuoda eettis-poliittisia linjauksia vaaleihin, politisoida niitä, ja pyrkiä saamaan hallitukseen kriittisempiä ääniä. Pahin kuitenkin tapahtui: Kekkonen jäi niin lähelle valintaa, että jo muutama lisä-ääni hänen hyväkseen olisi riittänyt. Paremmassa vaalijärjestelmässä olisimme voineet tehdä vaaliliiton.

Tiistain 5. marraskuuta 2013 oli synkkä päivä myös valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Tiedekuntaneuvosto päätyi monivuotisten keskustelujen jälkeen linjaamaan kannakseen, että jokaisen oppiaineen intressissä on varjella omaa reviiriään yhteistä tiedekuntaa vastaan ja pärjätä yliopiston sisäisessä markkinakilpailussa ja nopeasti muuttuvassa organisatorisessa kentässä omine avuineen. Jo aiemmin sosiaalitieteiden puoli oli romuttanut ajatuksen tiedekunnan yhteisestä tohtoriohjelmasta. Sen sijasta päädyttiin erillisiin sillisalaattimaisiin uushallinnollisiin kokonaisuuksiin, askeleena kohti laajempia uudelleenjärjestelyjä, joiden alkua nyt odottelemme levottomin mielin.

Neuvoston päätös koski väitöskirjojen arviointimenettelyä, mutta argumentaatio oli kauaskantoisempaa. Kuten Michel Foucault on todennut, toimijat aina tietävät mitä he tekevät jonkin kuvauksen mukaan, mutta useinkaan he eivät tiedä mitä se mitä he tekevät saa aikaan. Pitääkö väitöskirjat arvioida yksinomaan oppiaineiden sisältä löytyneiden saman erikoisalan ja näkökulman eksperteillä, joilla on taipumusta vahvasti suosia omannäköistään tutkimusta, vai pitäisikö löytää aristoteelinen tasapaino erityisten ja yleisten näkökohtien välillä? Saako ja pitäisikö eri oppiaineiden käydä sisällöllistä keskustelua arviointiperusteista? Onko tiedekunnalla enää mitään roolia tässä muutenkaan? Tiedekuntaneuvosto on jo nyt paljolti kumileimasin ja tutkijakoulutusta ollaan järjestämässä uudelleen.

Suurimpia reviiriajattelun ja ”me itse kyllä pärjäämme ja olemme hyviä”-ajattelun puoltajia valtiotieteellisessä tiedekunnassa ovat olleet paitsi uusklassiset taloustieteilijät niin myös sosiaalipsykologia professori Karmela Liebkindin johdolla. Kaikki kunnia Liebkindin työlle monikulttuurisen yhteiskunnan puolesta, mutta tiedepoliittisesti Liebkindin edustama linja on ollut johdonmukaisesti: jokainen oppiaine eli ”me itse” erikseen ja kaikki ylhäältä päin tuleva on otettava annettuna. Neuvoston tehtävä on toimia kumileimasimena. Oikeastaan koko tiedekuntaneuvosto voitaisiin tämän ajattelun mukaisesti lakkauttaa turhana jäänteenä vanhasta.

Pelitila on nyt täysin auki niille, jotka haluavat ”uudistaa rakenteita”. Ehdotukset kumpuavat valtiovarainministeriöstä ja opetus- ja kulttuuriministeriöstä, yhtä lailla kuin yliopistomme keskushallinnosta. Suomessa ei ole ollut yhtään opetusministeriä ainakaan vuosikymmeneen, jolla olisi mitään omaehtoista ymmärrystä tai näkemystä yliopistoista ja niiden tärkeästä roolista yhteiskunnassa. Vallitseva markkina-, innovaatio- ja julkisjohtamisajattelu on ajettu sisään virkamiesten tahdon mukaisesti – ja he puolestaan imitoivat mitä ”maailmalla tehdään” tai toteuttavat mitä Davosissa (talousfoorumi), Brysselissä (EU) tai Pariisissa (OECD) puhutaan.

Mihin suuntaan siis olemme menossa? Organisaatiota uudistetaan kerta toisensa jälkeen kunnes useimmista akateemisista oppiaineista, laitoksista tai tiedekunnista ole näkyvissä kuin heikkoja jälkiä. On sekalaisia ”kouluja”, ”keskuksia”, ”instituutteja” ja ”portfolioita”, joissa kaikki oppiaineet on ehditty sotkea monta kertaa. Aikajänne on lyhyt. Tulosten pitää näkyä parissa-kolmessa vuodessa, siksi aletaan myös ostaa akateemisen maailman stephenelopeja. Jos mitattavia tuloksia ei tule heti, täytyy resurssit kohdentaa nopeasti uudelleen. Tutkimuspuolella lasketaan erityyppisten julkaisujen määriä. Sisältö ei tunnu kiinnostavan juuri ketään.

Yhä vahvemman keskushallinnon piirissä vallitsee epäluulo, ettei akateeminen henkilökunta tee mitään hyödyllistä. Hieman kärjistäen: lehtorit ja professorit ovat siis muodostumassa ikään kuin taakaksi hallintovetoiselle yliopistolle – varsinkin, jos he käyttävät aikaansa sellaiseen tutkimukseen, joka ei heti tuo rahaa tai ainakin kunniaa ja mainetta. Joka tapauksessa tarvitaan perusteellisia tarkkailun ja valvonnan järjestelmiä valvomaan, että suorittavaa työtä tekijät tutkija-opettajat eivät haaskaa aikaansa turhaan.

Johtoa tuntuu innoittavan ennen kaikkea vain yliopiston brändääminen sekä vetävät mainokset, joilla saadaan sisään parempia asiakkaita, ja ylipäänsä mikä tahansa mikä voi nopeasti tuoda rahaa ja mainetta, siis pikavoittoja. Professorien suurin saavutus on tuoda yliopistoille ulkopuolista rahaa ja tästä tulee keskeinen valintaperuste. Konsulteille ja mainostoimistoille ollaan valmiita maksamaan mitä tahansa summia.

Kun sitten yliopiston talous menee huonoon kuntoon, yhtäältä eurotaantuman ja Suomen hallituksen säästö- ja leikkauspolitiikan vuoksi, toisaalta muun muassa erilaisten hämärien ja epäonnistuneiden riskibusinessten takia, akateemista henkilökuntaa leikataan surutta vaikka kymmenellä prosentilla. ”Tuottamattomia” tai muuten hankalia laitoksia ja tehtäviä lakkautetaan ja kalliita kansainvälisiä business-konsultteja palkataan suunnittelemaan yliopisto uudelleen. Johtajien palkkoja tietenkin nostetaan, koska heillä on niin tavattomasti vastuuta. Lopulta ay-väki jopa kuuliaisessa Suomessa alkaa hermostua ja pohtia lakkojen mahdollisuutta.

Tämä kaikki on jo nähty esikuvina toimivissa maissa, esimerkiksi Britanniassa ja Australiassa. Monille lukijoille on selvää, että osin kaikki tämä on jo nyt todellisuutta myös Helsingissä. Seuraavat rakenneuudistuskierrokset tulevat kuitenkin yllättämään rajuudellaan monet kollegamme. Luvassa on reipas annos paitsi hallinnonuudistustyötä niin myös eloonjäämiskamppailuja! Enjoy!

 

 

 

3 thoughts on “Synkkä päivä yliopistolle

  1. Aalto leviää ja meidät ulkoistetaan väkisin, tällä neo-akateemisella merellä, pätkätyö-ruuhessa keikkuviksi sankariyrittäjiksi. Toisaalta köyhyyden vaivaamana akateemisena yrittäjänäkin on enemmän vapautta tehdä mieleistään tutkimusta kuin uus-yliopistoissa.

  2. Jos vielä hitusen pesee jälkipyykkiä, voi todeta, että tulos oli ehdokasasettelun mukainen. Siinä näkyy ennen kaikkea keskustakampuksen yhteistyökyvyttömyys. Sama yhteistyökyvyttömyys tulee esille myös opetuksen ja muun toiminnan kehittämisessä. Jatkossa tulisi purkaa tiedekuntarajoja ja muita yhteistyön esteitä.

  3. Ilkka Armiselle nopea vastaus. Facebook-sivujeni vastauksessa JP Roosille totesin, että “kun nyt tietää tiukan tuloksen on ikävä kyllä melkein varmaa, että Kekkonen olisi päässyt sisään, jos minä en olisi ollut ehdokkaana”. Ei kuitenkaan ole oikein nähdä tätä ensisijaisesti keskustakampuksen “yhteistyökyvyttömyyden tuloksena”.
    Yliopiston keskushallinnossa kirjoitettu vaalijohtosääntö on surkea. Se lienee tulosta ennen kaikkea tietämättömyydestä ja pyrkimyksestä vähentää vaalien aiheuttamaan vaivaa hallinnolle, mutta se on ikävä kyllä jopa liiankin täydellinen niiden näkökulmasta, jotka nimenomaisesti haluavat hajottaa yliopistoja tiedekuntiin ja kampuksiin ja aiheuttaa tämänkaltaisia vaikeita strategisia valintatilanteita. “Divide et impera!”.
    Tiedän esimerkiksi Juhana Aunesluoman väitelleen hallinnon kanssa tästä asiasta, mutta ainakin silloin hallinto oli pitänyt päänsä (laitoin tämän vaaliprosessin kuluessa itsekin kriittistä palautetta asiasta!).
    Reiluissa demokraattisissa vaaleissa ihmisiä kannustetaan osallistumaan ja ilmaisemaan mielipiteensä avoimesti. Vaaliliitot olisi yksi yksinkertainen mahdollisuus, joka auttaisi välttämään tällaiset tilanteet. Samanmieliset muodostaisivat vaaliliiton, jonka suhdeluku määräytyisi esimerkiksi D’Hondtin menetelmällä, joka on Suomessa käytössä monissa eri vaaleissa. Toinen vaihtoehto, jota käytetään yleisesti esimerkiksi yhdistysten ja puolueiden henkilövalinnoissa, on se, että kukin saa äänestää niin montaa henkilöä kuin paikkoja on jaossa. Tällä tavalla vältettäisiin se, että yhden tiedekunnan äänet menisivät laumamaisesti vain yhdelle tiedekunnan “omalle” ehdokkaalle. Koska esimerkiksi kaikilla professoreilla olisi mahdollisuus äänestää kolmea ehdokasta, harva jättäisi tämän mahdollisuuden käyttämättä.
    Mitä tulee tuohon “yhteistyökyvyttömyyteen” nyt vallitsevassa tilanteessa, asioista kyllä keskusteltiin niiden kesken, jotka ovat olleet aktiivisesti ja kriittisesti mukana yliopistopoliittisissa keskusteluissa. Minä ja Kekkonen myös allekirjoitimme toistemme ehdokasilmoituksen.
    Omalta osaltani olin ehdokasasettelun aikaan kahden vaiheilla. Ensin päädyin vetäytymään ehdokkuudesta, jotta ainakin Kekkonen menisi läpi. Sitten alkoi kuulua huhuja, että keskustakampukselta Ulla-Maija Forsberg ja Aila Lauha olisivat myös asettumassa ehdokkaaksi, mahdollisesti muitakin, samaan aikaan kun eri keskusteluissa minulle korostettiin, että äänet minulle eivät monessakaan tapauksessa olisi pois Kekkoselta.
    Demokratiaan kuuluu politiikka — “sopuvaalit” ovat demokratian antiteesi — ja strategisen epävarmuuden vallitessa ja näissä olosuhteissa kallistuin sille kannalle, että olennaisinta on ryhtyä ehdokkaaksi ja yrittää politisoida vaaleja. Se ei mitä ilmeisemmin onnistunut kovin hyvin.

    PS. Sekin on erikoista, että päätoimiset vararehtorit saavat osallistua hallitusvaaleihin. Heitä voisi yhtä hyvin ajatella osana toimeenpanevaa johtoa, joka on tili- ja vastuuvelvollinen hallitukselle. Tai toisin päin, ja vielä parempaa: myös rehtori ja vararehtorit pitäisi valita demokraattisille vaaleilla. Kun tämä taantumuksellinen liikejohtaja-vaihe on ohi, lienee syytä siirtyä rehtorien valitsemiseen suoralla kolmikanta-vaalilla.

Kommentointi on suljettu.