Karl Popperin kuuluisan teesin mukaan tiedettä ohjaa falsifioitavuuden periaate: jokainen väite voidaan osoittaa vääräksi. Tiede on näin väistämättä myös kriittinen, jopa vallankumouksellinen käytäntö. Kaikkea voidaan ja pitää epäillä. Mitään ei pidä hyväksyä muuten kuin väliaikaisena ajattelun ja toiminnan perusteluna.

Teoksessaan Kuhn vs. Popper (2003), Steve Fuller asettaa Popperin falsifikationismin (vääräksi osoitettavuuden periaatteen) kuhnilaista ”normaalitiedettä” vastaan, samalla sijoittaen Popperin periaatteen laajempaan yhteiskunnalliseen yhteyteen. Popper puolusti ja oikeutti myös demokraattista politiikkaa ja avointa yhteiskuntaa. Avoin yhteiskunta on sellainen, jonka jäsenet pitävät – kuten kansalaiset klassisessa Ateenassa – avoimuutta kritiikille ja muutoksille kansalaishyveenä ja siten aivan olennaisen tärkeänä jokaisen henkilökohtaiselle etiikalle.

Tässä hengessä on syytä arvioida ajatusta Suomen yliopistojen ”profiloinnista”. Suomen Akatemian Tieteen tila 2014 raportissa esitetään, että

”yliopistojen tulee nopeasti profiloitua tutkimuksessaan keskeisille vahvuusalueilleen ja niistä kumpuaviin uusiin avauksiin. Tarvitaan työnjakoa ja yhteistyötä, poisvalintoja ja pitkäjänteisiä panostuksia kunkin organisaation kannalta strategisiin alueisiin.”

Profiloimis-vaatimuksen takana on arvio siitä, että Suomen tiede on jäämässä jälkeen joistakin keskeisistä kilpailijamaista. Arvio pohjana on käytetty lähinnä yhtä indikaattoria (viittausten top 10 -indeksi). Raportissa valitetaan Suomen yliopistolaitoksen hajanaisuutta ja kannustetaan lisäämään työnjakoa, keskittämään toimintoja ja tekemään yhteistyötä. Oletuksena näyttäisi olevan, että erikoistuminen, keskittäminen ja suuri koko lisäävät mahdollisuuksia tehokkuuteen ja menestykseen.

Useimmille profilointiprosessin toteuttajille tämä oppi voi olla sosiaalinen tosiasia, joka hyväksytään sen enempiä kyselemättä. Meille popperilaisille kriittisen tieteen ja avoimen yhteiskunnan kannattajille moinen nöyrä kuuliaisuus ja sosiaalinen mukautuminen ei kuitenkaan sovi. Meidän täytyy kysyä: mihin oletuksiin, teeseihin ja teorioihin profilointioppi perustuu? Ovatko nämä oletukset, teesit ja teoriat falsifioitavissa? Ovatko ne tosia? Mitä vaihtoehtoisia hypoteeseja ja näkemyksiä voisi olla?

1. Profilointihankkeen ensimmäinen oletus koskee tehokkuuden ja menestyksen määrittelyä. Oletuksen mukaan Suomen yliopistojen ensisijaisena tehtävänä on tulla rankkeeratuksi mahdollisimman korkealle kansainvälisessä yliopistojen välisessä kilpailussa. Tämä oletus ohjaa nykyistä tiedepolitiikkaa EU:ssa ja myös monessa Euroopan ulkopuolisessa maassa, ei vain Suomessa. Oletus on kuitenkin historiallisesti ja maailmankuvallisesti hyvin erityinen. Yliopistot ovat olleet olemassa tuhatkunta vuotta, mutta tämä oletus on vallinnut tiedepolitiikkaa korkeintaan vain viimeiset 20-30 vuotta (kaikkialla ei edes niin pitkään). Pyrkimys mahdollisimman korkeaan ranking-sijoitukseen ennakkoedellyttää atomistisen sosiaalisen ontologian ja kilpailuideologian (ks. Erkkilä & Piironen, 2013, ”Shifting fundaments of European higher education governance: competition, ranking, autonomy and accountability”, Comparative Education). Toisin sanoen vallitseva otaksuma on uskottava vain, jos otamme annettuna sitä vastaavat taustateoriat: uusklassisen taloustieteen ontologian ja uusliberalismin ideologian.
Tieteen ja yliopiston tehtävä voidaan ymmärtää myös monella muulla tavalla. Tieteen tavoitteena voi olla esimerkiksi yhteisesti oppia ymmärtämään maailmaa ja sen mekanismeja ja prosesseja paremmin, samaten kuin sivistyä ja opettaa ihmisiä kriittiseen kansalaisuuteen, demokraattiseen politiikkaan ja avoimeen yhteiskuntaan. Yliopistojen top10 ranking-menestys ei kerro, onko näissä tavoitteissa onnistuttu. Myös kilpailun ihannoinnille on vaihtoehto. Yliopistoa oikeuttaa usko tieteen arvoon koko ihmiskunnalle ja sen kehitykselle. Yliopisto on universaali instituutio ja yksittäiset yliopisto-organisaatiot vain tuon kokonaisuuden osia. Tiede perustuu maailmanlaajuiseen yhteistyöhön.

2. Mikä on Suomen tieteen tila? Otetaan ensin vallitseva kilpailuideologia annettuna ja pohditaan rankkeerauksen menetelmiä. Yksi metodologinen perusvirhe on vertailla maita ottamatta huomioon niiden koko- ja muita eroja. Esimerkiksi vuonna 2008 Shanghain Jiao Tong listan parhaat yliopistomaat suhteutettuna väkilukuun ja mitattuna top 100 –rankingeilla olivat: Ruotsi, Sveitsi, Tanska, Norja ja Suomi, tässä järjestyksessä. Britannia ja Yhdysvallat, joita yleisesti käytetään Suomen yliopiston kehittämisen mallina, tulivat vuonna 2008 vasta pohjoismaiden ja Sveitsin jälkeen. Ennen uutta yliopistolakia noudatettu malli näyttäisi siis toimineen erinomaisesti. Suomi olisi voitu esittää mallina muille siitä, miten rakentaa korkeatasoinen yliopistolaitos.
Toisaalta meillä on evidenssiä siitä, että tutkimuksen määrä per yliopistolainen on Suomessa ollut hitaassa laskussa jo vuosia (olen raportoinut tästä esimerkiksi artikkelissa “Julkaisuluokittelun politiikkaa: teknologia ideologiana, Politiikka, (53): 4, 2011, ss.295-302). Myös Helsingin yliopiston julkaisumäärät ovat olleet asteittaisessa laskussa.
Näistä laskun merkeistä huolimatta on mahdollista väittää uskottavasti, että ”Suomen tieteen kansainvälinen taso väitettyä parempi”, kuten Turun yliopiston tutkijat Osmo Kivinen ja Juha Hedman ovat tehneet. Kansainvälisten, vertaisarvioitujen suomalaisjulkaisujen määrän on kasvanut kaikilla kuudella päätieteenalalla koko 2000-luvun, ja monilla tieteenaloilla suomalaisiin julkaisuihin viitataan aiempaa enemmän, jos katsotaan viittauksia laajemmin referoiduissa vertaisjulkaisuissa eikä vain top10-indeksin kautta. Suomalaiset tutkijat ovat siis tehneet työtä käskettyä ja keskittyneet kansainvälisiin englanninkielisiin journal-artikkeleihin muun julkaisutoiminnan kustannuksella. Tämä painotus näkyy tuloksissa.
Jos suomalaisen tieteen tilaa arvioi kansalaishyveiden, sivistyksen ja yhteistyö-ideologian kautta, kuva on monimielisempi, jollei suoranaisen synkkä. Vuosien osallistuvan havainnoinnin perusteella voin sanoa – ja tiedän monien suuresti arvostamieni kollegoiden eri tieteenaloilla jakavan tämän arvion – melko suurella luottamuksella, että suomalaisen tieteen moraalinen selkäranka on pahasti haurastunut. Erilaiset työhyvinvointia yms koskevat kyselytutkimukset viittaavat pettymykseen uusia johtamis- ja valvonta- ja tarkkailujärjestelmiä kohtaan (näin vaikka yliopistolla tehdään myös tarkoitushakuisesti pintaa kiillottavia selvityksiä tunnelmista). Ennen kaikkea moraalisen selkärangan katkeaminen näkyy alistumisena ja toivottomuuden tunteen leviämisenä. Missä on tieteen henki, jos yliopistolaisista on onnistuneesti tehty kilttejä mukautujia, jotka väsyneenä ja rutiininomaisesti tottelevat käskyjä ja tekevät normaalitiedettä?

3. Olettakaamme, että seuraava tulkinta Suomen tieteen suhteellisesta kehityksestä on totta: ”Tieteen tila on kilpailuideologian näkökulmasta parempi kuin mitä on esitetty, mutta toisaalta on myös havaittavissa sekä suhteellista määrällistä laskua että moraalista rapautumista”. Mistä suhteellinen määrällinen lasku johtuu? Missä määrin nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa?
Vallitseva hypoteesi on, että niissä muutamissa maissa, joiden yliopistojen listasijoitus on kohentunut verrattuna Suomeen, on onnistuttu hyödyntämään erikoistumisen ja suuremman yksikkökoon hyötyjä paremmin. Julkisuudessa näkyneiden puheenvuorojen perusteella vertailua on tehty lähinnä yhteen maahan, Tanskaan. Kuten rehtorit Jukka Kola ja Jukka Mönkkönen kirjoittavat HS:ssä 14.2.2015: ”Tanskassa toteutettiin vuosina 2006–2007 suuri uudistus, jossa yliopistoja yhdistettiin sekä keskenään että valtion tutkimuslaitosten kanssa: kun maassa oli aiemmin 25 korkeakouluyksikköä, uudistuksen jälkeen niitä oli 11”.
On vanha totuus, että vertailuasetelmalla voi osoittaa melkein mitä haluaa, jos on suuri joukko mahdollisia tapauksia, joista vertailun kohteeksi nostetaan vain yksi, varsinkin jos huomio vielä keskitetään vain yhteen mahdolliseen hypoteesiin tai vertailtavaan ominaisuuteen. Lisäksi päättely pelkän peräkkäisyyden ja korrelaation kautta muodostaa usein post hoc, ergo propter hoc –virhepäätelmän, sillä asioiden peräkkäisyys ei sinänsä kerro kausaatiosta mitään. Klassinen esimerkki on: Jäätelönmyynti kasvaa toukokuussa. Hukkumiskuolemat yleistyvät kesäkuussa. Siispä jäätelönsyönti aiheuttaa hukkumisia.
Konkretisoin väitettäni esittämällä kolme vaihtoehtoista hypoteesia, jotka kaikki ovat varsin ilmeisiä mahdollisuuksia niin aiempien tutkimusten ja puheenvuorojen kuin yliopistolaisten kokemusten perusteella:

Hypoteesi 2: Tärkein selittävä tekijä on investointien määrä tieteeseen. Mitä enemmän rahaa sijoitetaan tutkimukseen ja yliopistoihin, sitä enemmän tuotosta. Vuoden 2010 jälkeen rahat ovat alkaneet vähetä. Esimerkiksi HY:ssä on onnistuttu vähentämään jo 500-600 henkilötyövuotta.

Hypoteesi 3: Tärkein selittävä tekijä on tutkijoiden ja yliopistolaisten vapaaseen ja omaehtoiseen tutkimukseen käytettävissä oleva aika. Viimeisen 15-20 vuoden aikana kasvava osuus ajasta on mennyt opetukseen, hallintoon ja sen ”uudistamiseen”, ja varsinkin monilla nuorilla tutkijoilla ja professoreilla ennen kaikkea rahahakemusten tekemiseen. Hakemusten kohtalo määrää usein sitä, mitä tutkimusta saa ja voi tehdä.

Hypoteesi 4: Tieteen ja yliopistojen moraalinen rapautuminen tarkoittaa myös tutkijoiden uteliaisuuden ja innostuksen vähenemistä. Kun sekä autonomia että kiinnostus sisältöön vähenevät, ja kun tutkimuksesta tulee rutiininomaista tai ulkoisesti palkittua palkkatyötä, myös uutta luova tuotos vähenee.

Ministeriöt, Suomen Akatemia, yliopistojen rehtorit tai kukaan muu päättävässä asemassa ei tietääkseni ole uhrannut ajatustakaan näille vaihtoehtoisille hypoteeseille, lukuun ottamatta hypoteesin (2) valikoivaa käyttöä yliopistojen ja Akatemian rahoituksen puolustamiseen austerity-politiikan keskellä (siis eturyhmäpolitikointiin). Popperin kriteerillä voidaan todeta, että jos tutkimuksen tehtävänä on osoittaa ennakkokäsitys oikeaksi, ja jos siksi myös vaihtoehtoiset hypoteesit sivuutetaan, johtopäätös ei voi olla tieteellinen.

4. Työnjaon, erikoistumisen ja suurten yksikkökokojen tehokkuutta voidaan toki puolustaa myös yleisemmillä taloustieteen käsitteistöön perustuvilla teorioilla ja hypoteeseilla. Näitä nousee esille esimerkiksi ”Yhteiskuntatieteellisen alan koulutuksen ja tutkimuksen rakenteellinen kehittäminen ja profilointi” raportissa (Strategia- ja vaikuttavuushanke 2014–2015). Raportin tehnyttä työryhmää on vetänyt VATT:in ylijohtaja Juhana Vartiainen.
Raportissa argumentti keskittämisen ja profiloinnin puolesta esitetään epämääräisesti muutamalla hajanaisella lauseella. Kukin niistä ennakko-olettaa ja implikoi jonkin verran eri asioita. Toistuvasti esitetään näkemys, jonka mukaan ”hankkeen johtoryhmän käsityksen mukaan muutos merkitsee vääjäämättä tarvetta sekä erikoistumiseen eli omien ’nichien’ löytämiseen että nykyistä suurempien laitoskokonaisuuksien luomiseen”. Yksi perustelu tälle on se, että ”pienemmät [yksiköt] eivät kykene riittävästi kilpailemaan sen enempää opettajista kuin opiskelijoistakaan”. Suomessa kuitenkin opiskelijoiden ja opettajien reservi (tai varasto) on enemmän tai vähemmän annettu, joten raportissa tarkoitetaan mitä ilmeisimmin kansainvälistä kilpailua opettajista ja opiskelijoista. Ideana on siis tehostaa toimintoja korvaamalla oletuksen mukaan huonoja suomalaisia tutkijoita ja opettajia paremmilla ulkomaisilla (tosiasiassa monien meistä kokemus on, että suomalaiset perustutkinto-opiskelijat ovat oppimiskykyisempiä kuin useimmat tänne tulevat ulkomaiset opiskelijat, joiden valmiudet ovat usein hyvin puutteellisia, ja jotka eivät välttämättä osaa edes englantia kunnolla).
Yksi RAKE-raportin argumentti koskee suurtuotannon etuja, ja sama argumentti tai oletus toistuu myös esimerkiksi Akatemian teksteissä. Klassisen taloustieteellisen argumentin mukaan kalliiden perusrakenteiden jakaminen voi lisätä tehokkuutta. Suuremmat tai yhteistyötä tekevät yksiköt voivat täten olla tehokkaampia. Tämä argumentti on sinänsä oikea, mutta sillä on merkitystä vain joidenkin suhteellisen harvojen alojen kannalta. Ihmistieteissä tai esimerkiksi matematiikassa perusrakenteet eivät ole lainkaan kalliita, kun taas teknisluonteisilla ja luonnontieteellisillä aloilla yksikkökoon ja laiteinvestointien tehokas suhde on kontingentti ja riippuu täysin mistä laitteista on kyse. Yliopistot voivat myös säästää esimerkiksi parantamalla energiatehokkuuttaan, mutta tällä ei ole juuri mitään tekemistä laitos- tai yksikkökoon kanssa.
RAKE-raportissa väitetään myös, että ”…aluetaloustiede osoittaa vahvasti, että läheisyydellä on merkitystä ja että ideat liikkuvat kun ihmiset ovat lähellä toisiaan”. Aluetaloustieteessä kuitenkin puhutaan yleensä kaupungeista ja maaseudusta (yliopistot ovat yleensä kaupungeissa), eikä aluetaloustiedekään osoita mitään yksiselitteisiä tehokkuusetuja, vaan kaupunkien sijainti ja asema tuotantoketjuissa ja hierarkioissa, sekä vallitsevat sosiaaliset säännöt, normit ja suhteet, vaikuttavat olennaisesti tulokseen. Sosiaalisten verkostojen tutkimuksessa on puolestaan esitetty, että tietoverkostot eivät ole territoriaalisia (sidottuja alueeseen), vaan sosiaalisia rakennelmia, jotka ylittävät alueiden rajat. Tieto leviää sosiaalisten verkostojen kautta, jotka voivat olla tiheitä paikallisesti, mutta voivat myös levittäytyä maailmanlaajuisesti.
Jokainen yliopistolainen tietää, että sähköpostin lähettely saman käytävän varrella oleville ihmisille ei ole yhtään helpompaa tai vaikeampaa kuin sähköpostin lähettäminen Australiaan tai Argentiinaan. Toki kokemukset varmasti vaihtelevat. Itse olen kirjoittanut monia artikkeleita ja tehnyt kirjoja yhdessä muiden tutkijoiden kanssa. Yksikään heistä ei ole koskaan istunut saman käytävän varrella tai samassa laitoksessa kuin minä silloin kun juttua on kirjoitettu.
RAKE-raportin lähtökohta on ekonomistinen. Lähtökohtana on markkinoilla toimivien ja voittoa tavoittelevien yritysten tuotannon tehokkuus; raportissa viljellään tarjonnan taloustieteen kannustin- ja kilpailukykyterminologiaa. Lukuun ottamatta perusrakenne- ja laiteinvestointeja koskevaa argumenttia, raportista ei silti löydy mitään varsinaista argumenttia edes suurtuotannon etujen puolesta. Yhtä hyvin voisi olettaa, että laajan ja moninaisen tuotannon edut (”economies of scope”) vallitsevat. Laaja-alaisen tuotannon edut voivat olla yrityksille moninaiset: joustavuus ja nopeus lisääntyvät samalla kun riskit epäonnistumisesta muuttuvassa maailmassa vähenevät.
Myös esimerkiksi klassinen humboldtilainen argumentti tutkimuksen ja opetuksen elimellisestä yhteydestä sotii RAKE-raportin ekonomistista logiikkaa vastaan. Jos erikoistuminen ja työnjako tuovat aina tehokkuutta, silloin on parempi eriyttää kaikki mahdolliset toiminnot. Tosiasiassa edes taloustieteen ekonometriset tutkimukset eivät tue ajatusta, että tieteessä vallitsisi erikoistumisen ja työnjaon tuomat suurtuotannon edut. Regressioanalyysit päätyvät joskus siihen näkemykseen, että joko suurtuotannon tai laajan tuotannon edut tai molemmat vallitsevat, ja jos joskus siihen, että jompikumpi, tai kumpikaan, ei vallitse.
Jos asiaa katsotaan ymmärryksen, oppimisen ja viisauden näkökulmasta, ei ole lainkaan selvää, että tieteen pitäisi edelleen lisätä erikoistumista. Tarvitaan myös integroivaa otetta, kykyä ymmärtää kokonaisuuksia ja yhdistää eri teorioita, lähestymistapoja ja tuloksia. Samaten ihmisten sivistys ja kouluttaminen kriittiseen kansalaisuuteen, demokraattiseen politiikkaan ja avoimeen yhteiskuntaan edellyttävät yleisten kriittisten valmiuksien kehittämistä sekä myös sisällöllistä innostusta syvään ja laaja-alaiseen oppimiseen.
Artikkelit ja viittaukset hyvin erikoistuneissa englanninkielisissä tieteellisissä journaleissa eivät voi korvata tieteen ja yliopiston laajempia yhteiskunnallisia tehtäviä. Toki RAKE-raportissakin on implisiittisesti mukana jonkinlainen ihanneyhteiskunta: Pohjois-Amerikan Yhdysvallat. Angloamerikkalaisten käytäntöjen kritiikitön matkiminen ja englannin kielen automaattinen omaksuminen kaikissa yliopistollisissa käytännöissä ei kuitenkaan ole sinänsä mikään merkki sivistyksestä tai tieteellisestä ajattelusta.

On aika traagista, että näin ontuvilla argumenteilla ollaan nyt tekemässä massiivista ”rakenneuudistusta” suomalaisissa yliopistoissa. Kuten RAKE-raportissa paljastetaan, ”päällekkäisyyksien purkaminen […] edellyttää myös oppiaineiden, koulutusohjelmien ja muiden yksiköiden harkittuja lopettamisia”. Samalla oletetaan, että ”austerity”-politiikka jatkuu, ja että ajan myötä osa suomalaisista opettajista ja opiskelijoista tullaan korvaamaan ulkomaisilla opettajilla ja opiskelijoilla.

Profilointihankkeen aluepoliittinen ja ”sivistyksellinen” lähtökohta ei ole yhtään vähemmän ongelmallinen. Sen mukaan suuressa osassa Suomea ei tarvita tietämystä esimerkiksi kehitystutkimuksesta, vaan riittää, että alan oppineisuutta harjoitetaan Helsingissä. Yleisesti siis profilointihankkeessa ajatellaan hiljaisesti, että valistunut keskustelu tapahtukoon muutamasta suuresta keskuksesta käsin, paikallisilla keskusteluilla tai oppimisella ei ole juurikaan väliä.

On vaikea nähdä miten kaikki tämä voisi hyödyttää suomalaista yhteiskuntaa – edes uusliberalistisen kilpailuideologian kehikon sisältä katsottuna. Tieteen etu tämä uudistus ei ainakaan ole. Käytetyissä argumenteissa ei näy jälkeäkään popperilaisista tieteen hyveistä, demokraattisesta politiikasta tai avoimen yhteiskunnan ihanteista.

Pikemminkin profilointiharjoitus heijastaa yksioikoista ja ideologista uskoa kilpailuun ja hierarkioihin sekä heikosti perusteltua luottamusta erikoistumisen ja suurtuotannon etuihin.

Heikki Patomäki