Kun tarkastelemme jotain uudistusta, hyvinä yhteiskuntatieteilijöinä meidän pitää erottaa tarkoitetut ja tarkoittamattomat vaikutukset. Ensinnäkin voimme analysoida niitä tarkoittamattomia vaikutuksia, mitä jo pelkällä yrityksellä toteuttaa joku tietty muutos X on. Lopputulos voi olla jotain aivan muuta kuin mitä suunnittelijat ja ideologit tavoittelevat.
Jos hallinnollinen tai muu muutos X toteutuu edes jotakuinkin tarkoitetussa muodossa – vaikka tarkoitus olisi kuinka huonosti artikuloitu, voi sillä kuitenkin olla suunta – voimme analysoida sen vaikutuksia, myös vallan vaikutuksia. Vallan vaikutukset koskevat niitä kaikkia konstitutiivisia ja todennäköisiä kausaalisia vaikutuksia, jotka pakenevat toimijoiden oman tiedän-mitä-teen horisontin ulottumattomiin.
”Laaja-alaisten tutkintojen” suhteen Tampereen yliopisto on edennyt muita ennen. Olen ymmärtänyt, että esimerkiksi politiikan ja kansainvälisten suhteiden opiskelijoiden tutkinnoista tuli muutoksen vuoksi tosiasiassa aiempaa kapea-alaisempia, koska maisterivaiheen valinta aiheuttaa paineita lukea lähitiedettä pääaineen lisäksi. Kokemuksen voi yleistää: muuttamalla monta asiaa yhtä aikaa systeemi muuttuu periaatteen ”kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa” mukaisesti. Lopputulos voi olla odottamaton ja jopa täsmälleen päinvastainen kuin se, mitä tavoitellaan. Kritiikitön valtaa nuoleskeleva hallintoliturgia ei auta pienemmissäkään määrin ennakoimaan tällaisia tarkoittamattomia vaikutuksia.
On monia muitakin syitä, miksi muutos ei useinkaan toteudu tarkoitetussa muodossa. Esimerkiksi yliopistoissa opettaja-tutkijoiden kykyä ja halua opettaa niitä sisältöjä, jotka he hallitsevat hyvin, hallinnollinen muutos ei juuri muuta mihinkään 3-4 vuodessa. Ja koska nämä hallintohimmelit yleensä joutuvat historian romukoppaan muutamassa vuodessa (joko ne perutaan tai tulee uusi ”suuri idea” siitä, mihin suuntaan pitäisi mennä), niin ne eivät ehdi kovinkaan paljon vaikuttaa opetuksen sisältöön. Paitsi että motivaatio ja standardit voivat aleta, jos muutos koetaan epämielekkääksi. Lisäksi mahdollisuudet pitää standardeista kiinni huononevat, kun opiskelijoiden taustat ovat aiempaa sekalaisempia.
Keskussuunnittelijat ja ideologit eivät voi kontrolloida muutosprosessia kuin osittain. Kun erilaisia ratkaisuja käytännössä kehitetään, monissa paikoissa ajaudutaan totuttuihin malleihin, myös siksi, että ne ovat hyviksi koettuja. Oppimisesta ja sen hyvyydestä kiinnostunut opettaja voi esimerkiksi haluta maksimoida oppimisen syvyyden opiskelijan pääaineessa tai erikoistumisalassa (nämä voivat käytännössä tarkoittaa samaa asiaa, terminologia ei välttämättä muuta mitään). Kun monet heistä tekevät näin, muutos ei tosiasiassa toteudu. Se, mitä muutetaan, on enemmän sitä miltä asiat näyttävät kuin sitä mitä ne ovat.
Siinä määrin kuin muutos todella tapahtuu tarkoitettuun suuntaan, voidaan sitten analysoida muutoksen vaikutuksia, myös vallan vaikutuksia. ”Laaja-alaisuus” tarkoittaa väistämättä myös pinnallistumista. Kaikkeen ei voi syventyä yhtä aikaa. Monitieteisen luovuuden nimissä keksitään kuusikulmaista pyörää yhä uudelleen, kun kukaan ei ole kertonut, että sellainen keksittiin jo kauan sitten – ja huonoksi havaittiin.
Lopulta muutoksen taustalla välkkyy sellainen näkymä uudesta luokkayhteiskunnasta, jossa vain harvat ja valitut – eli ensisijaisesti etuoikeutettujen, varakkaiden ja korkeasti koulutettujen lapset – saavat tulevaisuudessa enää kunnon koulutuksen. Standardit alenevat kautta linjan ja pienemmälle osalle taataan oikeasti ylimmän asteen opetusta. Muut sen sijaan pannaan tekemään halpatyötä huonoilla ehdoilla ja olemaan nöyrästi hiljaa, esimerkiksi estämällä heidän ay-järjestäytymisensä.
Kuten olen usein sanonut ja kirjoittanut, aikamme vallitseva ideologia merkitsee yritystä palata 1800-luvun arvomaailmaan. Se näkyy myös näissä yliopiston hallintomuutoksissa.
Heikki Patomäki