Väitöskirja runona

Uutta tuoretta ennennäkemätöntä mullistavaa VALLANKUMOUKSELLISTA!

Hoitaa nyt sairaita samalla kun omistautuu Jumalalle

ja vieläpä aivan jossain muualla kuin luostarin muurien suojissa:

haisevalla kadulla homeisessa mökissä verisellä taistelutantereella    likaisissa selleissä pienten lasten tuskanhuudon keskellä

No, ei se kylläkään kumouksellista ollut
Sillä silloin unohtaisi keskiajan uhrautuvat pyhät, naisista hyveellisimmät
unohtaisi heidän hikensä ja kyyneleensä

Unohtaisi heidät.

Emme kai sitä halua tehdä
Me pahaiset feministit

Annetaan heidän itsensä sanoa mitä sanovat
kaivata yhteyttä Augustinukseen ja hänen diakonnissoihinsa

tai kieltää heidät

Me kyllä tiedämme että laupeudensisaria on ollut jo ennen Aurinkokuningasta

tai ainakin tämä kirja väittää niin

***Proseduraalisen kirjoittamisen harjoitus “Väitöskirja – runoutta, proosaa vai jotain muuta” -työpajassa Helsingin yliopistolla 7.10.2015. Vetäjinä Tiina Käkelä-Puumala, Matti Kangaskoski ja Sami Syrjämäki.***

 

 

Luostarimatkalle itärajan tuntumaan?

Sain käsiini aivan ihastuttavan tänä keväänä ilmestyneen kirjasen Suomen lähialueiden luostareista. Nimeltään se on Sielun saarille – Suomen lähialueiden luostareita, kirjoittajinaan Vesa Takala ja Jyrki Härkönen. Julkaisijana on Kirjapaja.

Kymmeniä luostareita esiteltiin kauniin kuvin, jotka saivat minut melkein lähtemään pyhiinvaellukselle samoin tein. Sisällön tarkempi tankkaaminen paljasti kuitenkin kirjoittajien ohuen historiatietouden.

Alla arvosteluni oheisesta kirjasta Agricola – Suomen historiaverkossa 8. elokuuta 2014:

“Sielun saarille – Suomen lähialueiden luostareita on herkkä nojatuolimatka, joka inspiroi tarttumaan pyhiinvaeltajan sauvaan vaikka jo heti tänä kesänä. Kirja esittelee kauniin kuvin Venäjän länsiosien ja Viron ortodoksiluostareita, jotka sijaitsevat viimeisen kymmenen vuoden aikana vakiintuneiden pyhiinvaellusreittien varrella. Itsenäisesti matkaan ei kuitenkaan voi lähteä, vaan ainoastaan kokeneen matkanjärjestäjän opastuksella, kirjan kirjoittajat painottavat. Historiallisten faktojen ystävän tulee niin ikään tukeutua muihin oppaisiin tämän teoksen rinnalla, sillä asiallisesta lähihistorian ja nykypäivän kuvauksesta huolimatta kirja ontuu luostarilaitoksen historiallisen taustoituksen kohdalla.

Sielun saarille -teoksen kirjoittajien, Vesa Takalan ja Jyrki Härkösen taustat kielivät kaksikon olevan hyvin perehtynyt nykypäivän venäläisluostareihin: esipuheen mukaan he ovat perheineen kiertäneet Suomen lähialueiden luostareita jo neljänkymmenen vuoden ajan. Lisäksi kirjoittajilla on myös ammatillinen side ortodoksikirkkoon: Takala on ortodoksisen kirkon rovasti, minkä lisäksi hän on toiminut lehtikuvaajana ja kuvittajana; hän on myös vastuussa valtaosasta kirjan paikoin jopa eteerisen kauniista kuvista. Valokuvat on soinnuttanut yhteen tekstin ja kartan kanssa taittaja Iiris Kallunki. Toinen kirjoittaja, Jyrki Härkönen, on tietokirjailija, joka on kirjoittanut erityisesti ortodoksiseen uskoon liittyen.

Kirjan vahvuus onkin ainutlaatuisen oven avaaminen kiehtovaan ortodoksiluostareiden maailmaan aivan lähiseuduillamme. Se ei nimittäin hankalista lupakäytännöistä johtuen välttämättä onnistu ihan jokaiselta. Tekijät kiittävätkin saatteessa nimeltä mainiten lukuisia metropoliittoja ja luostareiden johtajia, jotka ovat antaneet siunauksensa kirjaprojektille.

Miksi luostariin?

Teos alkaa johdannolla luostarihengellisyyden filosofiaan. Kirjoittajat vastaavat varmasti monia luterilaisia rivikristittyjä askarruttavaan kysymykseen: miksi ihmeessä kukaan nykypäivän ihminen haluaisi luopua mukavuuksista ja vetäytyä luostariin viettämään enemmän tai vähemmän askeettista yhteisöelämää?

Kysymys on mielestäni relevantti siitäkin huolimatta, että kokemuksellinen hengellisyys etenkin pyhiinvaelluksen muodossa on kasvattanut suosiotaan myös pääosin protestanttisessa Suomessa; enemmän tai vähemmän uskonnollisten suomalaisten ponnisteluja Santiago de Compostelan luostarien täplittämällä reitillä on saatu seurata televisiosarjassa saakka. Silti kaiken elämyksellisyyden keskellä vaeltajalla ei välttämättä aina ole tietoa luostarihengellisyyden rikkaasta perinteestä.

Niin idässä kuin lännessäkin, yhtä hyvin myöhäisantiikissa kuin myöhemmin, luostareihin on vetäydytty kokonaisvaltaisemman hengellisyyden ja sitä kautta täydemmän elämän saavuttamiseksi. Askeesi palvelee aistillisista tarpeista vapautumista ja mahdollistaa hiljaisuuden viisauden tutkiskelun. Tutkiskelua tukee elämä luostarissa, jonka ajatellaan olevan ikään kuin rauhallinen, eristyksissä sijaitseva saari – tai sielun saari, johon kirjan nimessäkin viitataan.

Ennen opinahjojen avaamista kummallekin sukupuolelle luostarit tarjosivat etenkin naisille myös ainutlaatuisen mahdollisuuden intellektuaaliseen itsensä toteuttamiseen. Kristikunnan tunnetuimpia oppineita naisia (ainakin lännessä) oli keskiajalla abbedissa ja mystikko Hildegard Bingeniläinen, joka ei ainoastaan kirjoittanut laajasti erilaisista aiheista teologiasta lääketieteeseen vaan myös sävelsi. Huomionarvoista on, että kirjassa esitellyistä ortodoksiluostareista noin puolet on naisluostareita.

Toisaalta on selvää, että kaipaus askeettisempaan elämäntapaan on edelleen läsnä myös nykypäivässä. Tästä osoituksena on trendi-ilmiö downshiftaus. Vaatimatonta, luonnonmukaista elämäntapaa kaipaavat ovat myös hakeutuneet erilaisiin ekoyhteisöihin, eikä enää ole vain kyse äärimmäisestä hippeilystä. ”Tavallinen” ihminen tuntuu edelleen etsivän merkityksellisempää olemassaoloa, kaikesta materiaalisesta hyvinvoinnistamme huolimatta.

Sielun saarille on oiva matkaopas Venäjän länsiosissa ja Virossa sijaitsevien ortodoksiluostarien maailmaan. Luostarit on jaoteltu maantieteellisin perustein kahdeksaan lukuun. Ensin käsitellään Pietarin alueen luostareita, sitten siirrytään Laatokan, Syvärin, Äänisen ja Vienanmeren alueen luostareihin ja lopuksi poiketaan Novgorodin ja Pihkovan luostareissa – Viron kahta ortodoksiluostaria unohtamatta. Yhteensä luostareita esitellään 22 kappaletta ja katedraaleja kaksi (Sofian katedraali Novgorodissa ja Pyhän Kolminaisuuden katedraali Pihkovassa). Kaikkien luostareiden asukkaiden sukupuoli ei kirjasta selviä, mutta ilmeisesti munkki- ja nunnaluostareita löytyy melko lailla tasamäärä, kuten aiemmin mainitsin. Jokaisesta luostarista kerrotaan pääpirteissään sen historia ja tärkeimmät pyhäinjäännös- ja taideaarteet.

Tunnetuimpien, kuten Pietarissa sijaitsevan Aleksanteri Nevskin lavran sekä Valamon ja Lintulan luostareiden ohella kirja valottaa hienosti tunnelmaa myös paljon vaatimattomammilla ja tuntemattomimmilla ”sielun saarilla”: koskettavat, isokokoiset kuvat viestivät rauhaa mutta myös elämäniloa esimerkiksi Säntämän Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen nunnaluostarissa, joka perustettiin alun perin jo 1500-luvulla vepsäläläiskylään Laatokan rannalle. Jumalansynnyttäjän suojeluksen – Tervenitšin luostari, jossa on asunut sisaria vasta vuodesta 1991 lähtien, sijaitsee puolestaan pysähdyttävän kauniissa yksinäisessä järvimaisemassa Syvärillä. Yksi tuoreimmista luostareista on vuonna 2012 perustettu Johannes Kastajan skiitta Reomän kylässä Saarenmaalla. Sen asukkaat, mustakaapuiset nunnat, kuuluvat hallinnollisesti Keski-Kreikassa Larissan kaupungissa sijaitsevan emoluostarin alaisuuteen. Toimeentulonsa nunnat hankkivat luonnonmukaisella viljelyllä ja puutarhanhoidolla.

Itä vs länsi – historiallinen taustoitus ja sen puutteet

Ortodoksiluostarien lähihistorian ja nykypäivän asiantuntijat ja esteettisen kuvauksen taitajat eivät kuitenkaan ole täysin onnistuneet historiallisen taustoituksen kanssa.

Vaikka viimeisen vuosikymmenen aikana luostarihengellisyydestä on ilmestynyt myös suomalaista tutkimusta, kirjoittajat ovat pitäytyneet – lähteitään mainitsematta – vanhentuneessa kirjallisuudessa tai tutkimustraditiossa. Näkökulma on hyvin itä-keskeinen; johdannosta ei saa kokonaiskuvaa luostarihengellisyyden kehittymisestä ennen vuonna 1054 tapahtunutta lopullista kristikunnan jakautumista niin kutsutuksia katoliseksi kirkoksi lännessä ja ortodoksiseksi kirkoksi idässä.

Jostain kumman syystä kirjoittajat myös puhuvat Rooman valtakunnasta vielä sydänkeskiajankin yhteydessä: ”Ikonoklasmin jälkeen 900–1200-luvuilla alkoi luostareiden renessanssi. Silloin perustettiin Rooman imperiumin merkittävimmät luostarit muun muassa Athosvuorelle.” (s. 13). Nykytutkimuksessa, ainakin Länsi-Euroopassa, käsitettä Rooman valtakunta ei käytetä enää 470-luvun jälkeen, jolloin pitkän sisäisen hajaannuksen ajan katsotaan kärjistyneen viimeisen keisarin syrjäyttämiseen.

Pääpainon ollessa luostarilaitoksen itäisissä kehitysvaiheissa, teos jättää myös mainitsematta läntisen kristikunnan mahtiluostarit kuten 500-luvulla Rooman lähelle perustetun Monte Cassinon, jota historioitsija Teemu Immonen kuvaa 2012 valmistuneessa väitöskirjassaan mahdollisesti keskiajan merkittävimmäksi luostariksi, sekä nykyisen Sveitsin alueella toimineen Sankt Gallenin (perustettu 600-luvulla). Monte Cassino on erityisen tärkeä perustajansa, Benedictus Nursialaisen vuoksi: munkin luostarilleen kehittämä sääntö levisi ympäri kristikuntaa, myös itään, ja on edelleen tärkein luostarisääntöjen pohja.

Kyseinen luostarisääntö on myös hiljattain suomennettu kirkkohistorian dosentti Maiju Lehmijoki-Gardnerin ja historiantutkija Tuija Ainosen johdolla, mikä olisi ollut varmasti monelle aiheesta innostuneelle maallikkolukijallekin iloinen yllätys kirjallisuusluettelossa – mikäli sellaista olisi ollenkaan teokseen liitetty. Historiallisesta taustoituksesta jää niin ikään uupumaan maininta kotimaisista keskiaikaisista luostareista, kuten fransiskaanikoventista Kökarissa, dominikaanikonventista Turussa – tai Naantalin luostarista, joka perustettiin birgittalaissisarille 1400-luvun alkupuolella, ja jonka historian käytöstä historioitsija Eva Ahl-Waris väitteli neljä vuotta sitten.

Idän ja lännen luostarien historia on niin ikään etäännytetty toisistaan myös myöhempiä historiallisia vaiheita sivuttaessa. Esimerkiksi Katariina Suuren 1762 käynnistämällä luostarireformilla, jonka seurauksena yli puolet valtakunnan 12 000 luostarista lakkautettiin, oli läntiset vastineensa. Absolutismin vaiheittainen mureneminen heikensi myös katolisen kirkon ja sitä kautta luostareiden asemaa juuri 1750-luvulta lähtien kärjistyen esimerkiksi Ranskassa suureen lakkautusaaltoon vallankumouksen mainingeissa 1790-luvun alkuvuosina. Luostarilaitoksen uusi kukoistuskausi koettiin Venäjän lisäksi myös katolisessa Länsi-Euroopassa niin ikään 1800-luvulla.

Kommunismin aikakaudelta uuteen kukoistukseen

Kirjan kiinnostavinta, joskin täysin oman asiantuntevuuteni ja siten arviointikykyni ulkopuolelle sijoittuvaa antia on ortodoksiluostareiden synkemmän historian valaiseminen kommunismin aikakaudella.

Venäjän vallankumous sulki lähes kaikki luostarit 70 vuodeksi, poikkeuksena muutama luostari, jossa jatkui jumalanpalvelustoiminta. Yksi tällainen erikoisluvan saanut luostari on Pihkovan alueella sijaitseva Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen – Petšerin luostari. Bolševikkien vainon seurauksena tuhansia papiston jäseniä ammuttiin, kirkkoja ja luostareita häpäistiin ja niiden omaisuutta takavarikoitiin. Yksi järkyttävä esimerkki liittyy 1400-luvulla perustettuun, Vienanmeren saarella sijaitsevaan Kristuksen kirkastumisen – Solovetskin luostariin. Luostari suljettiin vuonna 1920 ja muutamaa vuotta myöhemmin saari muutettiin ”Venäjän Golgataksi”, vankien keskitysleiriksi, jota Aleksandr Solženitsyn kuvaa kirjassaan Vankileirien saaristo.

Silti vuonna 1937 yli 40 prosenttia Venäjän federaation asukkaista tunnusti edelleen avoimesti ortodoksista uskoa. Näin ollen Stalin päätti vaihtaa taktiikkaa: 1943–1944 perustettiin ortodoksisen kirkon asiainneuvosto ja uskontoasiainneuvosto, jotka molemmat olivat hallituksen alaisia mutta toimivat käytännössä salaisen palvelun osastoina. Toista maailmansotaa seurasi merkittävä luostarilaitoksen elpyminen, kun luostareita perustettiin monin verroin enemmän kuin ennen sotaa.

Nikita Hruštšovin kausi merkitsi kuitenkin jälleen taantumaa ja luostareiden sulkemisaaltoa, joka kuitenkin alkoi taittua 1980-luvulle tultaessa. Vuonna 1988, Venäjän kristillisyyden tuhatvuotispäivänä, luostareita oli toiminnassa 22 kappaletta. Vuonna 2001 luku oli jo 480 ja 2011 noin 800.

Lukuja selittää kansallisen identiteetin luomisprojekti, jossa ortodoksikirkolla ja luostareiden jälleenrakentamisella on merkittävä rooli. 2000-luvulla kirkon johto nauttiikin läheisistä suhteista poliittiseen eliittiin. Venäjän valtio on jo palauttanut noin kolmasosan vallankumouksen aikana suljetuista luostareista ja olisi valmis palauttamaan paljon lisääkin. Ortodoksinen kirkko kuitenkin epäröi, sillä lähes vuosisadan rappiolla olleiden rakennusten entisöinti nielee valtavasti rahaa.

Vaillinaisen historian tuntemuksen sekä puuttuvan lähde- ja kirjallisuusluettelon ohella Sielun saarille– teoksen miinuksena voi myös pitää arjen kuvauksen puuttumista. Munkkien ja nunnien haastattelujen kautta olisi voinut avautua vielä rikkaampi kuva luostarihengellisyydestä ja merkityksestä nykyihmiselle.

Napakampi kriittinen asenne ortodoksikirkkoa kohtaa ei niin ikään olisi ollut pahitteeksi. Saimmehan toukokuun alussa lukea Helsingin Sanomista luostarinsa jättäneen ”motoristimunkki” Jaroslav Jakubovskin haastattelun, jossa hän kärjistäen vertasi ortodoksikirkkoa Neuvostoliittoon ja totesi: Jumalaa voi tutkia jopa vapaammin kirkon ulkopuolella.”

 

 

Thoughts in Retreat

I often get asked about my personal religious beliefs after introducing myself and my interest in Early Modern Catholicism.

Well, I did a Silent Retreat last weekend at Bergvik, close to Salo, and put down a couple of thoughts.

“The Finnish Orthodox monk Serafim writes*, quoting John of Apamea, that God is silence. This assertion connects atheists with mystics. The silence of God and the silence of eternity that flows from Him are the fundaments of being. Quieting down dismantles in us what we are not. The surface layers of ourselves are washed away.”

“God that person looks gorgeous!”

Red mandala

“I wish I were an artist. I would capture the story of these soulful trees.”

“In the sauna. Nobody still looks me in the eye.”

“I think I might cry soon. But I think nobody would take notice. It’s like Zimbardo 1971: when people are given the right to turn inward and encouraged to nurture that state, they become ignorant of others.”

“Eating delicious pancakes downstairs at 10.30 PM. Everybody else is upstairs sleeping. Why?”

“Something isn’t right. There is a contradiction in the bliss I feel every time I meditate** and the agony I get thrown into at the hours of prayer.”

“Yes, yes, it’s Easter time. But I just don’t agree with this worldview!”

“This silence is tearing me apart… It’s as loud as the loneliness I feel inside.

 

* Monk Serafim writes about silence in the book Hiljaisuutta etsimässä. Ed. Tommi Sarlin. Helsinki: Kirjapaja, 2006.

** David Lynch, Cathing the Big Fish. Meditation, Consciousness and Creativity. New York: Penguin, 2006.

Thoughts in Paris

WP_000455

Saint-Germain-des-Prés.

 

“If one is comfortable sitting, why should one ever want to stand up?”
Marivaux
1688-1763, French playwright

“The best way to predict the future is to design it.”
Richard Buckminister Fuller 1895-1983, American futurist

“Objects are not important, people are.”
Charlotte Perriand
1903-1999, French architect

 

 

WP_000469

Rue du Bac.

 

“We want work, not homo marriage!”

 

 

WP_000457

Quai Saint-Bernard.

 

WP_000534

Le Marais.

“Homophobs out of our streets”

A Portrait of a Scholar

The young European scholar on the move. Anna Mazanik in Odense, Denmark.

After spending four magnificent days at the Gender in the European Town: Medieval to Modern Conference (University of Southern Denmark, Odense, 22nd to 25th May 2013) I was not only amazed by the broad variety of research topics which ranged from the skewed sex ratio of Rome in the 1600s (approximately 100 men for 70 women) to the urban environment of an English governess in 19th-century Moscow.

Perhaps the most striking discovery was the genuine cosmopolitanism of especially the young scholars participating in the conference.

The session where I presented my paper offered me the honour to meet the chair of the session, PhD student Anna Mazanik, aged 26, whose academic life story is truly an international one.

Born and raised in Moscow, Mazanik had not really traveled outside the former U.S.S.R. before her university studies.

The turning point was her job with career prospects at the Moscow stock exchange – which she, however, decided to leave for the love of historical research.

As the Moscow State University did not meet the expectations of Mazanik interested in urban history, she decided to move to Budapest to study at Central European University (CEU).

With a wonderful and international library and top professors attracted by proper resources, CEU soon also became to provide Mazanik with PhD studies in the history of sanitation in Moscow in the 19th century.

In her third year, Mazanik decided to broaden her perspectives even more and traveled to  the  Johns Hopkins University, Baltimore. For three months she studied and networked with people in the History of Science, Medicine and Technology program.

Other networks in Europe, especially the European Association for Urban History, brought Mazanik where she is now: to Darmstadt, Germany. Until the end of July she will be studying the Topology of Technology.

After a two-month break she will then embark on a new journey to Munich to study Environmental history for a semester with a grant from the German state.

But how about after Munich? And what about future plans on a longer time perspective?

“Let’s see”, Anna says with a friendly smile, “I’m pretty sure networking will bear fruit and — if my significant other doesn’t want to go to the States for his PhD I think we can manage!” she laughs and grabs her suitcase.

It’s time to say goodbye to Odense and hello to the night train to Darmstadt.

 

Meeting Louise at St. Peter’s

St. Peter’s.

A rare moment of beauty: quietness at St. Peter’s in the Vatican one morning in early May 2013.
Later the same day the crowds returned along with the sun.
The queue with an invisible tail brought me inside the sumptuous church and to the humble presence of founders of religious Orders – Louise de Marillac among them!
Occupying the last available niche in the Church, the statue was carved by Antonio Berti (1904-1990) and erected in 1954.

Louise de Marillac by Antonio Berti, 1954. St. Peter’s.

But what is the expression on the face of the founder of the Daughters of Charity looking at the infant? Surprise? Reluctance? Hesitation between the book and the orphan? A well-educated woman at the crossroads of  a new calling: lowering oneself to the lowest of tasks for the love of one’s neighbour?

A peek into the secret lives of the von Frenckells’

The Finnish Broadcasting Company Yle is offering us a unique peek inside one of most mysterious houses in Helsinki: Villa Frenckell, on Huvilakatu, in Southern Helsinki.

File:Vivica bandler 1997.jpg

Vivica Bandler outside her house in 1997. Source: Wikimedia Commons.

For the next six days, you can watch in Finland the film Jäähyväiset/Avskedet (The Goodbye) from 1981, based on the memoirs of Vivica Bandler (1917-2004), a famous Finnish avant-garde theatre director. She was the daughter of Erik von Frenckell who bought the house on Huvilakatu in 1919. Bandler spent her whole life in the house, although she did also live occasionally abroad.

The film Jäähyväiset/Avskedet seems to have been filmed almost entirely in the authentic setting which gives us a fantastic possibility to see the house  in its original decor. My book on the house covers photographs of the interior from the 1900s up to the 1930s in addition to showing it in its present state. Thus, the film produced in the 1980s covers the missing decades.

In addition to showing interesting upper-class Finnish Swede lifestyle, the film also offers the viewer an unforgettable dramatic experience: it tells the heart-aching story of a misunderstood little girl growing up in a beautiful house that ends up being her golden cage. The film also describes delicately the main character’s awakening homosexuality.

 

Loving Thy Neighbour

The way the new Pope Francis I celebrated his first mass about a week ago broke tradition in many ways. He declined the special papal car and the papal throne – and insisted on taking care of the bill for his accommodation himself.

Before being elected Pope, Jorge Mario Bergoglio is known to have lived in a rather modest apartment in Buenos Aires. Images of the future Pope washing the feet of AIDS patients have likewise reached people around the world.

The promotion of a humble lifestyle and love for the unprivileged is an important reminder of one of the central missions in Catholicism: loving thy neighbour.

File:St vincent de paul.jpg

Saint Vincent de Paul and the Daughters of Charity meeting Anne of Austria. Painting by a Dominican brother called André in the 18th century. Found in the Parisian church dedicated to saint Marguerite. Source: Wikimedia Commons.

In the history of French Catholicism, the great century of charity was the seventeenth. This was due to the Catholic Reformation which inspired unprecedented engagement in poor relief starting from the 1620s.

The greatest icon of charity of the Grand Siècle was without doubt Vincent de Paul (1581-1660) who is perhaps best known as the founder of the Congregation of the Mission in 1625. The congregation employed itinerant preaching priests to re-evangelise the populace, first in France and later also in other parts of the world.

De Paul was not, however, by any means the only charitable activist. In fact, the impulse toward charity was experienced widely in the French society, and mainly by women, as Elizabeth Rapley has shown. In Paris, especially upper-class women founded religious Orders and confraternities to help the victims of the turbulent siècle torn by wars, famine and disease. As Barbara Diefendorf has noted, Vincent de Paul was, however, involved in almost every charitable institution of the period.

The most famous of these institutions was the confraternity of les Filles de la Charité, or the Daughters of Charity, which de Paul founded together with Louise de Marillac (1591-1660).

The originality of the confraternity stemmed from its broad mission: lower-class women took care of the sick poor in the streets, hospitals and in prisons, in addition to running elderly people’s homes and orphanages. The Daughters also engaged in the education of girls.

By the time of the Revolution, the confraternity had become one of the most significant apostolic companies in France – a position they have been able to maintain up to the 21st century.

The headquarters of the Company are found at 140 Rue du Bac, Paris. They house one of the most popular pilgrimage sites in France, la Chapelle de Notre Dame de la Médaille Miraculeuse, founded after the revelations of a nineteenth-century Daughter of Charity, Catherine Labouré.

 

Reconstructing the Baroque Man: Kuutti Lavonen at Wäinö Aaltonen Museum of Art

I am sitting in a dimly lit café not far from the frozen river Aura in Turku. The room is noisy as conversations bounce off the beige walls. But I could not be less disturbed as in my mind I am still caught up in visions of the long and narrow noses of Baroque men and women whom I have just met at the Wäinö Aaltonen Art Museum.

The exhibition of one of the most famous, gifted and loved Finnish contemporary artists, Kuutti Lavonen (b. 1960), is a heart aching experience as each work is full of psychological expression. A master of line, Lavonen has the skill of bringing to life emotions with only a few strokes.

This time in Turku the artist has chosen to study the idea of the Baroque man as part of his doctoral thesis on the Italian painter Bernardo Cavallino (1616-1656). According to Lavonen, the idea of man changed significantly in the age of Baroque as the Renaissance uomo universale,  the multi-skilled know-it-all man, gave way to the emotional human being often torn by contradicting feelings.

Emotions were very important in seventeenth-century Catholic art and culture in general as the Church had chosen to emphasise ritual and feeling in its doctrine, somewhat in contrast to the Reformed faith.

I truly enjoyed Lavonen’s meticulous study and ample references to Baroque masterpieces and style in general. I seem to share with the artist a fascination in hyper-emotional religious expression: I found extremely touching the work with a cherub-like child touching the delicate forehead of a man. The painting came to the artist in a dream in which he was softly touched by his son. He was further inspired by the legend of Anthony of Padua, a thirteenth-century saint.

My favourite work was, however, the lithography Parisiana which took me instantly to Paris, not least because of its name. In the summer of 2011 I spent a very special day with a very special person at the Musée d’Art Moderne and fell in love with the artist Kees van Dongen (1877-1968). For some reason, Parisiana gives me the same shivers as the Fauvist works of van Dongen, full of intense feeling and colour.

Villa Frenckell won the third pize!

My book Villa Frenckell won the third prize in the Antalis Print and Design Awards 2012 yesterday in Helsinki. A special thanks to Studio Juha Nenonen for the modern photographs, lay out and design!

The committee judged the book a “wonderfully executed traditional book with all elements in place and full of dignity”.

Second place was given to Valdemar Melanko’s Puistohomot, designed by Timo Numminen and published by Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. This very eccentric-looking black “notebook” tells the story of Finnish gay men in the 1960s.

The most charming book of the year in the eyes of the committee was Planning the Bothnian Sea, designed by Johannes Nieminen and Tuomas Siitonen and published by HELCOM.

You can find my book Villa Frenckell, Huvilakatu yksi. Idyllin värikkäät vaiheet (Cargotec Oyj, 2012) in the public and university libraries in Helsinki. You can also contact me to have a copy. The book has been translated into English and Swedish.