Oikealla metsänkeijulla vähän kaikki roikkuu:

ponnari niskassa, puukko vyöllä

se tassuttaa pitkin maastopyörän

kiveksi raapimaa polkua.

Se on valon lapsi,

lihaa ja verta ja varpaankynsiä

ja yötä ei pakene koskaan

vaan, vaikka, ehkä, vain

pelkää ja rakastaa

ihmiset kadehtivat

puita, sanovat

mutta minullapa onkin jalat.

Elämä on lyhyt ehkä, mutta

minulla on jalat.

Voi miten jumalaton meininki, linnut!

hiljaa kalliolla maatessa jokin kuin satakieli laulava tulee lähelle

mustarastas lentää ihan matalalta yli

ja puut, puut ne elävät lintuja melkein ikuisesti

ja tuokin kuusi

kasvatti uudet pienet kehäksi ympärilleen

itse jo melkein laho.

Ota suora sileä valkoa reuna. Katsele se ympäri. Keskiosan kaatosade roiskii pinnasta kohti poskia, mutta katso reunaa.  Se päättyy tuossa ja alkaa ilma. Voit lakata katsomasta muuta. Tämä reuna ei elä, mutta minun hengittää siihen nojaten, sormenjäljen leimasin.

Kottikärry laulaa,  joutsen, ja minä pyörin,
äänen lähde, kuopilla katselen rantaa:
tuulentekemiä huopatöitä
niistä savu laulaa
Ukko laulaa kuutamoista
kurki laulaa sammakoista
kärry laulaa kaikesta kovempaa
ja minä katselen rantaa.

Kun kirjoittaa taantuvan taajaman talvisirkuksesta, on tärkeää muistaa,
etteivät ilmassa pyörivät pellot koskaan putoa
silloin korostaa, että uhka on mahdollisuus on
todellinen – ilman satoja lämpimiä käsiä,
valtion tukemaa näkymätöntä näytelmää,
ilman katsojia.

Sillan pulssi sykkii sivuilleen päätöksiä,

joita miesten korkojen kopina ei ohita

, höyheniä,

niitä pöllyttää vällyistään pilvitäti ohut tukka hulmuten

tätipilvi, raskaat takit kuin huomaamatta pyyhkivät

kaiteen tuhansiin avioiliittoihin tarttuneen noen

Avaruuskynttilä kukkii kaukana
kesänviileässä konttorissa villapaidat päällä
olemme me
odotamme vuodenajan patoutumista,
aaltoa

Avaruuskynttilä kukkii kaukana
kahlaanko kuivuneen altaan pohjaa,
ilmaa ja tuulta
hiekanjyviä, kuolleita leviä
riitaa tiskeistä
Aurinkoaltaan kätköissä

Kaukana kukkii kynttilä
Padon takana, ei sielläkään, vaan
kaukana, kauempana
kaukana, kauempana
Pilvet on valon altaaton pato,
sateen kiitävä kilpi

Äidit ja isät, siskot ja veljet
hylkäsivät tämän maan
ilmavan oudon maan

jossa kuin jotakin kuin ratkeaa joka kuin-en lokakuun ilta;

satoja,                                     tuhansia                             i k u i s u u k s i a

käy katua pitkään yöhön
Hänen Korkeutensa
Hänen Korkeutensa jälkeen
tulivat ja menivät –
ja siinä välillä vain yksi silta,
joka vahvana kantoi valhettaan:
nyt olemme yhtä kuin tulta!

Sitä satua kai minä-kulta puolustan, kunnes

viimeinen luuni katkeaa

Vartesi värisee ja soi
huilun iskut huulillaan
rankaasi ryöstää routiva maa,
pinnalla pieni perho

Vartesi värisee ja soi
kitaran kaaret kynsien alla
nilkoissa tallaa meavrresgárri:
tasainen paljakka polku

Soabbi
sauva soi;
mantelisilmissä mandoliini