PowerPoint kalvot ovat kaikkialla. Niihin törmää kokouksissa, konferensseissa, luennoilla. Niitä löytyy sähköpostiviestien ja strategialuonnosten liitteistä aihetta
Piirtoheitin
Piirtoheitin-verkkolehden arkisto
PowerPoint kalvot ovat kaikkialla. Niihin törmää kokouksissa, konferensseissa, luennoilla. Niitä löytyy sähköpostiviestien ja strategialuonnosten liitteistä aihetta
Power Pointilla on rajoituksensa mutta en ihan ymmärrä
kritiikkiä sen listamaisuudesta. Minulle se ainakin tarjoaa
oivat mahdollisuudet esittää systeemityyppisiä kaavioita,
joissa näkyvät myös asioiden ja olioiden keskinäiset
vaikutussuhteet. Myös värit selventävät esitystä mukavasti.Valmispohjat nyt on ihan idioottimaisia, ei
tulisi mieleenkään käyttää niitä. Tulee myös ottaa huomioon se
peukalosääntö, että ihminen kykenee ymmärtämään yhdessä
kalvossa vain korkeintaan kymmenen osiota. Lopetin myös jo ihan alkuvaiheessa leikkimisen animaatioilla kun se teki juttua vaan sotkuisemmaksi. Jos asia ei sovi yhdelle sivulle, on tekijän syytä kysyä itseltään eikö hän osaa jäsentää ja hahmottaa. On niitä kauheitakin esityksiä nähty kirpunkokoisine kirjaimineen ja käsittämättömine kuvioineen.
joten vikaa lienee sekä sysissä että sepissä.
Onneksi PowerPointin mukanaan tuomiin ongelmiin on helppo ratkaisu: lopeta sen käyttö. On olemassa ihan oikeasti vaihtoehtoisia tapoja. Näiden PP:n tyyppisten ”killer-applikaatioiden” ongelma tosin tuntuu yleismaailmallisesti olevan se, että ne johtavat henkiseen laiskuuteen ja tietyn normin syntymiseen, josta ei uskalla poiketa. Mutta uskokaa tai älkää, niin toistuvien kalvosulkeisten vetäminen joku kerta vaikkapa Netscapella PDF-muodossa saattaa piristää tilaisuutta juuri sen verran, että kuulijat jaksavat pysyä hereillä koko esityksen ajan. Aiheeseen löyhästi liittyen voin suositella jatkolukemiseksi Mordechai Ben-Arin juttua ”Miten kuuhun päästiin ilman PowerPointia”. Juttu löytyy Tietojenkäsittelytiede-lehdestä numero 20, Joulukuu 2003. On se verkossakin: http://www.funet.fi/org/tkts/lehti/20-index.html. Alkuperäisartikkelikin on olemassa (kokousjulkaisussa Tietojenkäsittelytieteen päivät 2003).
Terveisin,
Ari Korhonen
Ari Korhosen linkki ei tapauksessani toiminut, mutta juttu on myös osoitteessa http://www.funet.fi/org/tkts/lehti/a20/kuuart.pdf
Olli Ylönen
Toisaalta, kyllä se samanlainen kognitiivinen tyyli oli käytössä mm. verrattain monella opettajalla ennen muinoin piirtoiheitinkaudella. Ja kun peruutetaan ajassa taaksepäin liitu(taulu)kaudelle, niin sama meininki jatkuu: otsikoita, listoja – joku luova yksilö intoutuu joskus piirtämäänkin.
Enkä nyt oikein näe tuota eroa ppt-shown tai Netscape-pdf-shown:kaan välillä kovin aaltoja nostattavana, tosin vaihtoehto on varteenotettava, mikäli olen ennakkoon tietoinen yleisön vahvasta MS-vastaisuudesta. Niin, mikäköhän sen PDF:n lähde sitten on… …PowerPoint?
Vuokon kanssa olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että PowerPointia voi käyttää myös peruskaavasta poikkeavalla tavalla, jos vain esityksen laatijan taidot riittävät. Tykkään myös erään kollegani taloudellisesta PowerPoint tyylistä: yksi avainsana / kalvo, alle kymmenen kalvoa / esitys.
Opiskelu-uralleni sattuneista muutamista ”klassisista luennoitsijoista” lähes kaikki olisivat hyötyneet auttavankin tasoisesta PowerPoint-tiivistelmästä esityksen tukena. Vastaavasti yksikään loistava luennoitsija ei kalvoihinsa kompastunut. On huomattavan eri asia seurata yritysmaailmassa kiireellä kasaan kursittuja PPT-kyhäelmiä, joissa itse esitys taantuu kalvojen ääneenluennaksi. Harva lunnoitsija sortuu tähän.
Ja sitten toisaalta, haluaisin vähän parempia perusteluita sille, miten PowerPointin hallitseva asema oikeastaan varjostaa erilaisten lähiopetusmuotojen kehittämistä ja käyttöä? Käsittääkseni lähiopetuksen järjestäminen on moniulotteinen resurssikysymys, ja sähköisessä ympäristössä liittyy myös opetushenkilökunnan taidollisiin valmiuksiin. Kuinka pitkälle esim. Helsingin yliopiston PowerPoint -investoinneilla (koulutus, lisenssit, näyttölaitteet, joita kai käytetään muuhunkin kun powerpointtaukseen) olisi viety jotain laajamittaista verkko-oppimisympäristön kehitys- ja käyttöönottoprojektia? Veikkaan, ettei kalkkiviivoja pidemmälle. Ja vieraannuttaako helppokäyttöinen esitysohjelma tosiaan tietotekniikan mahdollisuuksista – minusta se voi pikemminkin toimia vaatimattomana ensiaskeleena sähköiseen toimintaympäristöön.
Minulla on itselläni ollut ilo osallistua yliopistotasoiseen monimuotokoulutukseen, josta ei todellakaan ole pahaa sanaa sanottavana. Mainiota on päästä opiskelijatovereiden tuotoksia tutkailemaan ja kommentoimaan verkossa, tosin ei tuo vertaisoppimisen hyödyntäminen ja vuorovaikutteisuus opiskelussa ihan tietotekniikan tuomaa liene. Samassa koulutusohjelmassa ovat myös PowerPoint-kalvot olleet ahkerassa käytössä, eivätkä ole nähdäkseni vähentäneet mahdollisuutta osallistuvaan oppimiseen.
Siis yhteenvetona: luento on luento on luento, vaikka PowerPointissa paistaisi. Luennon taso lienee kaikkein vähiten esitysvälineestä kiinni. Voi olla, että PowerPointin kognitiivinen malli sopii paremmin joihinkin aiheisiin, huonommin toisiin, mutta paljon on esityksen tekijästäkin kiinni. Vuorovaikutteisuuden, opetus- ja oppimismuotojen puutetta voi alkaa ihmettelemään, mikäli koulutusresurssit jostain herran henkosesta nelinkertaistuvat -ja tästä huolimatta ei monimuoto-opetuksen saralla alkaisi jotain tapahtua.
Lieneekö piirtoheittimestä käyty aikanaan jotain vastaavaa keskustelua…
Vaikka vuosien mittaan PowerPoint -esitykset ovat joskus ärsyttäneet niin ei lienee haarukan vika jos ruoka on kehnoa eikä maistu.
Sinänsä hyvä keskustella opetusmenetelmällisesti siitä, että ei ole mitään järkeä luennoitsijan lukea sitä samaa tekstiä mikä dialla/kalvolla on silmien edessä. Kuulijan tyhmennystä, todella. Kuitenkin, eihän tässäkään PowerPoint sinänsä syyllinen. Ja tuohan pätee lähiopetuksessa, verkko-opetuksessa kaikki on toisin..
Kyllähän power point varmasti auttaa jäsentämään puhujan ajatuksia – mutta myös kuulijan. Vaikka kalvoilla olisikin vain avainsanoja, voi kuulija puhujaa kuunnellessaan lisäillä sinne tekstiä oman ymmärryksen lisäämiseksi. On taatusti helpompi jälkeenpäin muistella, mitä puhujalla olikaan tarkoituksenaan viestittää, kun keskeiset asiat löytyvät kalvoilta omilla kommenteilla höystettynä.
En väitä, että PowerPoint olisi
Minusta powerpoint on vienyt pidemmälle sen minkä piirtoheitin aloitti. Muistan kuinka opiskeluaikoina inhosimme puhujia jotka kaivoivat siistin kalvopinon luennon aluksi. Se tarkoitti että emme saa kuulla puhujan pohdintoja ja osallistua niihin, vaan meille tullaan esittämään ennalta harjoiteltu mainospuhe jonka pohjalta meidän odotetaan ostavan tarjolla oleva totuustuote. ”Me” oli tässä kyllä varsin elitistisesti ajatteleva filosofianopiskelijajoukko, jotkut muut opiskelijat ehkä arvostavat sitä että valmiiksipureskeltu mössö annostellaan pienellä lusikalla suoraan suuhun.
Webisivujen käyttö powerpointin sijasta herättää kuulijassa ainakin toiveita siitä että esitys saattaa lähteä rönsyilemään linkkien kautta verkkoon. Metatasolla sanoma on hyvin erilainen: verkossa oleva aineisto on siellä kuulijoiden kriittisesti arvoitavana, pp-esitys on sliipattu myyntipuhe.
Hienoa, että joku arvioi kriittisesti PP käyttöä. Siinä vaaditaan esiintyjältä paljon itsehillintää, ettei tuuppaa tietoa yli vastaanottajan käsityskyvyn.Minusta PPkalvot ovat myös äärimmäisen kahlitseviaja niiden pitää olla niin viimeisteltyjä, että tulee sellainen ahdistunut olo.Sekä esiintyjänä että kuulijana. Itse yritän käyttää erittäin harkiten. Mutta havainnollistaminen on kuitenkin tärkeää.
Hyvä jäsentely, millä keinolla tahansa, on aina hyvän esityksen perusta. On aivan sama, tekeekö luennoitsija sen vanhoilla PH-kalvoillaan, tai kirjoittaako sekavalla käsialalla liitutaululle (ja pureskelee samalla liidun toista päätä), tai tenhoavalla puheellaan, tai osuvilla pp-tiivistyksillään (mistä kaikista on kokemusta). Pelkkä hyvä esiintymistaito ei riitä – silloin näyttelijät olisivat kysytyimpiä luennoitsijoita.
Eikö se ole luennoitsijan vika, jos hän ”sliippaa” esityksensä PPn logiikkaan ja esittämistyyliin – siis oliko hänellä oikeastaan sanottavaa?
Silloinhan sitä vasta metsään mennään, jos luennoitsija alkaa kaivella verkosta kivoja webbisivuja ja esittelee niitä yleisölleen. Hohhoijaa, sitähän mä voin tehdä itsekseen koneen vieressä istuen. Se vasta kuulijan aliarviointia onkin!
PPn & corelin yms keksimisen jälkeen vasta esitykset alkoivat kehittyä. Niitä viitsii seurata – ja pitää – paremmin kuin ennen. Ja uudet rakentuvat aina vanhan päälle…
Jäsentely on tärkeää, mutta PP:n lisä siihen on että se jäsentely pilkotaan esityksessä niin että aina on tarjolla se pikkulusikallinen nieltävää. ja esitys on rakennettu niin että jäsentely (hierarkia) esitellään lineaarisena pötkylänä.
>Silloinhan sitä vasta metsään mennään, jos
>luennoitsija alkaa kaivella verkosta kivoja webbisivuja ja esittelee
>niitä yleisölleen.
Toden sanot. Avainsanoilla ”kivoja” ja ”esittelee”. Sellaistakin olen nähnyt. Mutta jos tuon vääntää muotoon ”luennoitsija näyttää (vs. ”kaivelee” ) verkosta samaan aiheeseen liittyviä poleemisia ja mielenkiintoisia (vs. ”kivoja”) kirjoituksia verkosta ja argumentoi niitä vastaan / niiden puolesta” (vs ”esittelee”) niin minusta ollaan varsin viehättävässä metsässä.
En tiedä millaisia Powerpoint-kurssit yleensä ovat, mutta jos niillä keskitytään tiukasti PP:n teknisiin ominaisuuksiin (kuten tehtiin eräällä lyhyellä kurssilla jolle osallistuin), käyttäjät oppivat tyylinsä muualta: aiemmin näkemistään esityksistä. Näin kaikki sitten kopioivat toisiaan tai käyttävät valmiita ulkoasupohjia (jotka usein perustuvat listoihin, kuten HY:n viralliset Powerpoint-pohjat), ehkä kurssilla opituilla koristuksilla varustettuna.
Yksi syy itse asiaa hämärtävien ”koristeiden ja ulkoasukikkailujen” käyttöön lienee niiden hauskuus: kuvien valinta ja kolmiulotteisten kaavioiden tekeminen on mukavampaa kuin itse esityksen hiominen. Olen juuri luentosarjalla, jonka PP-kalvot vilisevät aiheeseen jotenkin liittyviä Clipart-koristekuvia, joilla ei kuitenkaan ole osaa eikä arpaa tiedon välityksessä. Kuinkakohan suuri osa luentojen valmistelusta meni kuvien etsimiseen…?
Selkeän esitystavan yleisperiaatteiden opettaminen Powerpoint-kursseilla auttaisi käyttäjiä parempaan suuntaan.
Mielstäni on mielenkiintoista huomata PP-kalvojen verrannaisuus muistiinpanoihin: molemmissa esitetään yksittäisiä lauseita, jotka eivät yksinään sisällä paljon asiaa, vaan ennemminkin toimivat vain muistivihjeinä itse asialle. PP-esityksessä on kuitenkin kaksi kriittistä eroa henkilökohtaisiin muistiinpanoihin:
– Ne ovat opettajan tekemiä.
– Ne ovat tehty ennen luentoa.
Tästä seuraa hyviäkin asioita: ensinnäkään oppilaiden ei tarvitse tehdä omia muistiin panoja, vaan he voivat keskittyä luentoon ja jäljestäpäin muistella luennon aiheita verkosta löytyviltä PP-kalvoilta sekä luennon tarkkaan määrätyn rakenteen takia luennolla saadaa todennäköisemmin käytyä läpi ne asiat, joita siellä oli tartkoituskin käydä.
Mutta sitten tulevat ne huonot puolet. Omien muistiinpanojen puutteiden takia oppilaat ovat sidottuja opettajan kalvoissa esittämiin korostuksiin ja painotuksiin opeteltavien asioiden suhteen. Tämä voi nostaa kokeiden tuloksia (koska opettaja todennäköisesti kysyy nimenomaan painottamiaan aisioita), mutta on tällä huonotkin puolensa, sillä jokainen oppilashan oppii parhaiten keskittymällä juuri niihin tiedonrippeisiin, jotka itse kokee opetushetkellä kaikkein tärkeimmäksi ja hyödyllisimmiksi omaa ajatusmaailmaansa jäsentäessään. Näin ollen osittain PP-esitysten takia opiskelu muuttuu entistä enemmän tiedon ”siirtämiseksi” opettajalta oppilaille, eikä rohkaise oppilaita omaan kriittiseen ajatteluun. Tämä voi tuotaa hyviä koetuloksia (mikäli kokeessa kysytään kapealaisia kysymyksiä), mutta harvoin hyviä ja luovia tutkijoita.
Liskäksi ”muistiinpanojen” luonti ennen luentoa johtaa jo aimminkin moitittuun lineaarisuuteen, joka ennestään vähentää opiskelijoiden mahdollisuuksia vaikuttaa luennon etenemiseen. On hyvä valmistella luentoa mahdollisimman paljon ja luoda jonkinlaiset raamit sille mitä asioita luennolla käsitellään, mutta mitä yksityikohtaisemmat raamit luodaan, niin sitä vähemmän luennoijalla on mahdollisuutta muuttaa luennon etenemistä sen mukaan mistä opiskelijat näyttäisivät olevan kaikkein kiinnostuneimpia.
Hyviä kommentteja sekä puolesta, että vastaan, vaan pistämpä minäkin haarukkani tähän soppaan.
Kun kauan sitten opiskelin matematiikkaa, minulla oli erittäin huono
opettaja. Hänellä oli liitu oikeassa ja sieni vasemmassa kädessä.
Samalla kun hän kirjoitti taululle oikealla kädellä, hän pyyhki
vasemmalla kädellä pois sitä, mitä juuri oli kirjoittanut.
Se ei kuitenkaan ollut liitutaulun vika, että opetus oli huonoa.
Tämä samainen opettaja tulee usein mieleen, kun katselen nykyisiä
PowerPoin-esityksiä. Katsojalle esitetään suuresta kokonaisuudesta
ranskalaisilla viivoilla eroteltujen lauseiden avulla muutama
yksityiskohta kerrallaan. Asiasta on vaikea saada kokonaiskuvaa.
PowerPoint tai muu esitysohjelma ei edellytä tällaista esitystapaa.
Vika on tekijässä.
Muistan kun tilastotieteen opetukseen liittyvässä kongressissa (ICOTS) 1990 näin Jim Swiftin tekemän fantastisen esityksen kyselytutkimuksesta ja sen tulosten hyödyntämisestä (ohjelmistona oli Showpartner, eräs Powerpointin edeltäjistä) Esityksessä teksti oli sivuosassa. Oleellista oli dynaaminen grafiikka, jonka avulla asia katsojalle havainnollistettiin.
Tilastotiede on aine, mihin tällainen esitystapa sopii erittäin hyvin.
Innostuin asiasta, ja saatuani Swift’iltä luvan teimme esityksestä
suomenkielisen version, johon nauhurin avulla liitettiin ääni ja
ajastus. Demo oli esillä ensin Teknorama-näyttelyssä ja sitten aikansa Tiedekeskus Heurekassa.
Myöhemmin tein muutaman oman esityksen mutta totesin, että esityksen teko on työlästä, lisäksi se vaatiin hyvää visuaalista silmää ja erinomaiset kertojanlahjat, joita minulla ei ollut.
90-luvulla kävin jonkun kurssinkin, mutta siellä opetettiin lähinnä vain
ohjelmaan liittyvää nappulatekniikkaa, joten niistä jäi kovin vähän
käteen. Into hiipui.
Myöhemmin olen verkossa ja kokouksissa tutustunut useisiin
PowerPoint-esityksiin. Joukossa on ollut hyviäkin, mutta koskaan ne
eivät ole olleet Swiftin esityksen tasoisia.
PowerPoint on vaikea media. Suurimmat ongelmat liittyvät mielestäni
ruudun hallintaan (miten kuva ja teksti peräkkäisissä ruuduissa liittyy
toisiinsa niin, että kertomus pysyy koossa). Tilaa on käytettävissä
yllättävän vähän (sama vika piirtoheittimellä ja dokumenttikameralla).
Myös esityksen ajastus on vaikeaa. Hyvän esityksen jälkeen on saattanut olla tunne, että tämän paremmin asiaa ei voi esittää, mutta jos viikon kuluttua kysytään ”Mitä jäi mieleen?”, joutuu toteamaan, että ei muista.
Asiaa tuli liian hyvin mietittynä ja pelkistettynä liian paljon liian
lyhyessä ajassa. Asia ei tullut perille niin, että sen olisi pystynyt
omaksumaan.
PowerPointin avulla on helppo tehdä kalvosarjoja (ja lisätä niihin
kaameita efektejä). Ohjelman helppous antaa käyttäjälle helposti
vaikutelman, että lisäkoulutusta ei tarvita. Mikä on totaalisesti
väärin.
Oikein käytettynä PowerPoint on hyödyllinen opettajan työkalu.
Toisaalta vaikuttaa siltä, että ainakin tilastotieteessä suunnilleen
samat asiat pystytään nykyisin tuomaan paremmin esille Flashin avulla.
Korjaus edelliseen: Icots 2 oli v 1986 ei 90
PowerPoint esitysten teko on taitolaji
Sen avulla voi elävöittää esitystään tai todella huonosti tehdyillä dioilla kyllästyttää kuulijansa.
Ovatko luennon pitäjät todella miettineet, mitä esitykseen laitetaan.
Opettajien tekeminä esitys on usein kooste aiheesta. Silloin siitä väistämättä seuraa listojen käyttö ja luettelomaisuus.
Valmiit pohjat on tarkoitettu ensisijaisesti yritysesityksiin!!
Ei niitä ole tarkoitettu opetuskäyttöön.
Asia, joka näyttää silloin tällöin unohtuvan esityksen pitäjitä:
Esitys laaditaan kuulijoita varten, ei esiintyjää varten.
Ei työväline ole huono, vaan sen käyttö väärin.
Käytän PoverPoint tai Open Officen vastaavaa esitysteni ja luentojeni aiheiden esittelyssä ja kuvittamisessa.
”kalvoton on kelvoton” sanonta tuli tutuksi jossain vaiheessa opettajaopintoja.. minustakin ppt – on ihan toimiva renki, mutta huono isäntä, jos esitelmöijällä ei ole mitään muuta sanottavaa kuin kalvojen sisusmateriaali.. tehosteet ovat harvoin hyviä, kun paljon seuraa esityksiä, niin väsyy herkästi liikkuviin tietosisältöihin.
Mielenkiintoista keskustelua PPsta! PP on helppo ja oivallinen työkalu luentojen ja asioiden valmisteluun, mutta itse luennolla ei välttämättä tarvitse PPia enää käyttää. Ja toisinaan on jäänyt itseltäni luennolla käyttämättä, kun en ole muistannut tilata datatykkiä luokkaan 😉 ja toisinaan datatykki ei ole toiminut.
PPn käyttö vaatii visuaalista ymmärrystä ja miten käyttää kuvaa ja animaatioita havainnollistamaan opetuksensa sisältöä. Listamaiset luettelot johtavat luettelomaiseen luennointiin ja on aivan sama laatiiko listansa PPlle, käsinkirjoittamalla tai kirjoittaako listaa tekstinkäsittelyohjelmalla. Listoja tehdään muistettavista asioista, mutta listan näkeminen ei auta ymmärtämään siinä olevien asioiden välisiä suhteita tai rakenteita.
PP-kalvolle voi hyvin rakentaa jonkin mallin, joka syntyy vähitellen katsojille. Tämän saman tosin voi tehdä liidulla taululle, tai piirtoheittimen avulla asettelemalla kalvoja päällekkäin vähitellen luennon edetessä. Kuten kaikkeen esitykseen, esittäjän lienee parempi pohtia tarkoin mikä on hänen sanomansa kuulijoille, ei niinkään miten paljon tietoa pitäisi ehtiä välittämään. Yleensähän me muistamme vain 10-20 % kuulemastamme ja näkeminen hieman edistää muistamista. Samanaikaisesti kuormittamalla näkemistä ja kuulemista syntyy kuitenkin turhautumista, valitettavasti emme pysty omaksumaan tietoa samaan tahtiin kuin nykyiset välineet sitä pystyvät meille välittämään.
Hei,
Kiinnostavaa keskustelua. Itse olen törmännyt kahdenlaisiin ppt-esityksiin – niihin kökömpiin konsulttimainospuheversioihin ja sitten todella mainioihin. Riippunee opetus- tai tutkimusalasta, miten paljon ja millaisia esityksiä ihmiset ovat tottuneet tekemään ja katsomaan, historia-alalla niitä ei ylimalkaan vielä suolleta ovista ja ikkunoista.
Tosi puuduttavia ovat olleet esim. tietotekniikan koulutukset, joissa jaetaan monisteena samat kuivat kalvot kuin PP:ltäkin lykätään. (Varsinkin kun olin kuvitellut, että pääsen itse leikkimään koneella, ja sitten sainkin vain ppt-esityksen siitä mitä voisin tehdä jos olisin mikroluokassa.)
Mutta esimerkiksi pari kansainvälistä arkeologia on esitellyt esinelöytöjä ja -mallinnuksia kauniisti ppt:llä. Näissä tapauksissa olennaista on kuvantoiston mahdollisuudet, jotka eivät ole sinänsä PowerPoint -sidonnaisia, mutta joita voidaan siinä käyttää. Menneisyyden tutkijan näkökulmasta tulee lisäarvoa siitä, että voi esitellä sellaisia esinelöytöjä, arkkitehtuuria ja asiakirjoja, joita harva pääsee paikan päälle katsomaan. Tällaisissa esityksissä myös mennään aika kauas ranskalaisten viivojen esityksestä – ja niistä taas olen sitä mieltä, että jos niitä täytyy olla, niin ppt:llä ovat usein siedettävämpää katsottavaa kuin esim. käsin suherrettuna.
Toisaalta olen itsekin ärtynyt ppt:n lineaarisuuteen joitakin esityskokeita tehdessäni. Eikä niihin helposti talletu sama prosessoimisen meininki – harva ppt pystyy loihtimaan esimerkiksi anatomiaa ja fysiologiaa yhtä kiehtovasti kuin erään tuntemani opettajan väriliitupiirustukset, jotka ilmaantuvat taululle vähin erin.
Summa summarum: toisaalta – ja toisaalta taas… Mutta on tärkeää nostaa esiin se, että ohjelmat eivät ole ideologisesti / esityksellisesti neutraaleja, kuten ei tiedekään tai muut sen esitykset. Myös esim. tieteellisen tutkimuksen paradigmoissa arkistoissa ja museoissa tulee vastaan se, että tietoa on totuttu ryhmittelemään tietyllä tavalla, joka ei omasta näkökulmasta tunnu kovinkaan hedelmälliseltä. Voi olla vaikeaa nostaa esiin esimerkiksi ympäristöhistorian tai naishistorian teemoja aineistosta, joka on ryhmitelty hallintohistorian ja lineaarisen aikajaksottelun mukaan.
Meni ehkä teknisten yksityiskohtien ulkopuolelle, mutta mielestäni on hyvä vetää paralleeleja laajemmallekin.
Aikoinaan Mac-ympäristössä käytettiin esitysohjelmaa ”More”.
Ohjelma ei PP:n tavoin perustunut erillisiin kalvoihin, vaan ”sisällysluetteloon”, jota saattoi täydentää useamman tasoisilla alaotsikoilla sekä asiatekstillä ja muistaakseni myös kuvilla.
Esitys tapahtui luetteloa etenemälle ja alaotsikkotasoja tarpeen mukaan esiin ja pois napsauttelemalla.
Paluu luettelomuotoon sitoi esityksen kokonaisuudeksi, mutta halutessaan eteenpäin saatoi liukua myös yksityiskohtien tasolla.
Tätä esitysmuotoa saattoi käyttää suoraan myös muilla ohjelmilla kirjoitetun tekstin runkona.
Monet käyttäjät pitivät tätä esitystapaa huomattavasti kalvoesitystä selkeämpänä ja johdonmukaisempana luennointivälineenä.
Valitettavasti pienen käyttöjärjestelmän omaperäinen esitysväline katosi toimintaympäristönsä ja harvojen käyttömahdollisuuksien takia (elettiin vielä siirtoheitinkautta).
PDF Reader suurennuslasi-työkaluineen mahdollistaa vastaavan asioita yhteen sitovan liukuman kokonaisuuksista yksityiskohtiin ja takaisin.
Tämä esitystapa sopii etenkin laajoihin kaavioihin, karttoihin ja piirustuksiin. Koska siirtymiä ei tarvitse ohjelmoida etukäteen, päästään PDF-materiaalilla yleisön mukaisesti joustaviin ja haluttaessa myös vuorovaikutteisesti muuntuviin luentoesityksiin.
Diaesityksen kaltaiseen kuvamateriaalin ja siihen liittyvän oheisaineiston esitykseen PP on kelvollinen esitysmenetelmä. Pelkkä omalla tietokoneella olevan kuvavaraston käyttö on nopeampaa ja tehokkaampaa monilla kuva-arkisto-ohjelmilla.
Työkalun valinta ja sujuva käyttö riippuu esityksen pitäjän kokemuksesta ja ammattitaidosta. Uuden välineen käyttöönottoon liittyy aina alkukarheuttta ja liiallista ihastusta ensimmäisenä löydetyihin uusiin erityispiirteisiin, kuten kalvonvaihtotehosteisiin. Harjoittelua ja itsekritiikkiä tarvitaan ja niihin olisi jokaisen varattava alkuvaiheessa riittävästi aikaa.
Mielenkiintoinen uusi näkökulma ppesityksiin, joita vasta toisaalla opetellaan käyttämään- toisaalla ollaan ilmeisesti kyllästytty.
PP: n on vain ajattelun ja kynän jatke, jos ei osaa kynällä tehdä muuta kuin kirjoittaa aakkosia peräkkäin ei osaa sitä pplläkään.
Kuvan, sanan ja värien yhdistelmää huomion herättämisessä on pakko käyttää, jos aikoo pitää yleisönsäkin kiinnostuneena, eikä vain itse innostua aiheesta.Nykyisen tv-kasvattaman opiskelijajoukon keskittymiskykyä on sekä harjaannutettava että kunnioitettava sen lyhyyttä. Aidot aihetta kuvaavat tarinat ja
ääni tehosteet voivat täydentää ja antaa sulattelutaukoja.
Artikkelin kommentointi tässä numerossa on päättynyt. Kommentointia ja keskustelua voi jatkaa numeroon 1/2005 tästä ’keskustelusta tehtyyn koosteeseen'{http://www.valt.helsinki.fi/piirtoheitin/kommentit1.htm}.