Henkilökohtaisen julkisuuden hallinta nettiaikakaudella

Jere Majava

Netin hakukoneet osaavat kertoa jotain meistä kaikista. Miten henkilökohtaisten tai henkilöön yhdistettävissä olevien tietojen päätymiseen julkiseen verkkoon pitäisi yliopiston ja verkko-opetuksen piirissä suhtautua? Vastaus riippuu yhä siitä useammin, kysytäänkö tätä opettajilta vai opiskelijoilta.

Catherine Howell esitää, että suhtautuminen henkilökohtaisen
verkkoidentiteetin hallintaan jakaa opettajat ja opiskelijat kahteen
erilliseen leiriin. Lainauksen korostukset ovat
lisäämiäni:

”I am increasingly of the opinion that there is a major generation gap
emerging between older academics and administrators and students. For
the older academics, identity is protected through restricting access to it; by using the language of privacy and confidentiality to talk
about it; by preferring password-protected environments. For the
younger students, identity is protected by becoming your own publisher and marketer; the emerging consensus is that you control your image and reputation by editing (and circulating) it yourself. By
speaking first, not last. This generation gap may yet end up being more socially significant than the much-heralded ’digital divide.’” (lähde)

Howellin havainto on osuva. Nettiyhteydet ja tarvittavat välineet ja taidot ovat yhä usemman hallussa. Sukupolviero ei siis niinkään perustu taitoihin kuin eroihin suhtautumisessa webbikulttuurin ilmiöihin. Oman kokemukseni mukaan suojeleva suhde oman nimen näkyvyyteen verkossa on tosin tyypillistä opettajien ja tutkijoiden lisäksi (vielä) myös suurimmalle osaa nykyistä opiskelijasukupuolvea. Tämä tilanne tulee varmasti meilläkin muuttumaan viimeistään, kun nettiaikakaudella syntynyt sukupolvi aloittaa yliopisto-opintonsa.

Kumpi näistä kahdesta koulukunnasta sitten on ”oikeassa”? Vanhan kaartin varovainen suhtautuminen perustuu sinänsä järkevältä vaikuttavalle päättelylle: kaikki verkossa kertaalleen julkaistu on siellä teoriassa ikuisesti ja sieltä myös löydettävissä. Näin ollen verkkoon laitettavan materiaalin suhteen tulee olla erityisen varovainen. Nuoren polven näkemys edustaa kuitenkin nähdäkseni syvälisempää ymmärrystä verkosta ja sen toimintaperiaatteista.

Harva etenkään yliopistomaailmassa toimiva henkilö voi välttää itseään käsittelevien tietojen päätymistä verkkoon. Jos näiden materiaalien julkaisemiseen ei osallistu itse tai suhtautuu niihin liian suojelevasti, oma verkkojulkisuus jää kokonaan muiden käsiin. Mitä vähemmän tietoja hakukoneet henkilöstä löytävät, sitä satunnaisemia ja vinoutuneempia ovat tulokset ja sitä näkyvämmän paikan saavat epäoleelliset tai vähemmän suotuisat viittaukset. Haun kärjestä saattaakin löytyä oman kotisivun tai blogin sijaan oman opiskelutyön tai mielipidekirjoituksen murskakritiikki tai ”hauskoja” valokuvia työpaikan pikkujouluristeilyltä.

Identiteetin hallinnan kannalta hakukoneet eivät ole vain salaisuudet julmasti paljastava oraakkeli, vaan ne toteuttavat myös yliopistomaailmalle tuttua periaateetta. Sivujen näkyvyys hakukoneissa perustuu ensisijaisesti niihin johtaviin linkkeihin (sivujen esteetön ja standardien mukainen toteutus auttaa toki myös). Tämä tarkoittaa, että henkilön yleiskuva webissä on seurausta muiden tekemistä linkeistä, käytännössä tieteellisten viittausten logiikalla toimivasta vertaisarviosta.

Pitäisikö jokaisen siis ryhtyä omaksi PR-agentikseen? Jossain määrin kyllä. Henkilöbrandin luominen nettiaikakaudella ei kuitenkaan voi perustua vain mielikuvamainontaan. Sitä ei myöskään tarvitse varta vasten rakentaa, vaan se voi syntyä myös verkkokeskustelujen ja vuorovaikutuksen sivutuotteena.

Aktiivinen ja avoin julkaisupolitiikka ja osallistuminen oman asiantuntija- tai tieteenalan keskusteluihin myös verkossa esimerkiksi oman blogin kautta takaa sen, että vähemmän tärkeät, nolot tai laaduttomat materiaalit jäävät itse tuotetun tai hyväksytyn materiaalin varjoon. Kritiikkiin on myös helpompi vastata, jos omien näkemysten näkyvyys on varmistettu.

7 thoughts on “Henkilökohtaisen julkisuuden hallinta nettiaikakaudella

  1. Oikein mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä artikkeli. Tietty, olisi kiva tietää onko tätä C.Howellin mainostamaa sukupolvien välistä näkemyseroa oikeasti olemassa, vai onko se vain eri persoonallisuustyyppien välinen asia (”Kontrollifriikit” vs. ”Antaa mennä vaan” -tyypit)? Mutta myös: netti-PR:ään panostaminen voi jollekulle olla ihan kannattavaakin – vaikka ei menestyisikään tutkijana (-> kova tiede), voi silti saada mainetta hyvänä bloggaajana (-> populaaritiede).

  2. Itse ajattelen niin, että vahva verkkoidentiteetti on digitaalista pääomaa. Kun itse ”omistaa” oman nimensä, ts. juuri esim. omalla nimellä tehdyt hakukonetulokset tuovat omiin teksteihin, voi paremmin pitää puoliaan sellaisessa tilanteessa, että joku jostain omituisesta syystä lähtisi maineentahrimiskampanjaan. (Mikä uskoakseni on melko hypoteettista, ellei satu hankkiutumaan johonkin näkyvään julkiseen tehtävään, mutta periaatteessa kai mahdollista tapahtua kelle tahansa).

    Paljon maanläheisempi tapaus, jonka voin kuvitella, on, että jos sattuu antamaan haastattelun, jonka lopputuloksesta ei sitten enää tunnistakaan itseään, on enemmän auktoriteettia korjata outo kuva omille sidosryhmilleen ja satunnaiselle googlaajalle, kuin tyhjästä ponnistamalla.

  3. Paul B Hartzogilla on mainio postaus{http://many.corante.com/archives/2006/09/17/facebooks_privacy_triumph_stealth_secrecy_and_melodrama.php} Many2Many-blogissa, joka täydentää hyvin tätä juttua ja käytyä keskustelua. Siinä missä Howell esitteli kaksi perustrategiaa julkisuuden hallintaan, Hartzog analysoi syvemmin sosiaalisen verkon synnyttämiä uudenlaisia käsityksiä yksityisyydestä ja julkisuudesta.

    Lainaan tähän vain pari mielestäni keskeistä kohtaa:

    ”What people seem to be ignoring is that the Internet is emphatically not a private sphere. Nor is it an exclusively public one. The Internet (and network culture in general) forces us to deal with the difficulties inherent in the private/public distinction, a distinction that scholars from Marxians to feminists to postmodernists have been battering at for years, because it is a distinction that is both distinctly modern and arbitrary.”

    Kuten Kristian esittää, persoonallisuuserot varmasti vaikuttavat suhtautumiseen julkisuuteen ja yksityisyyteen. Silti näkisin Hartzogin tavoin, että nuoremman sukupolven yleisesti avoimempi suhtautuminen heijastelee todella muuttunutta tilannetta:

    ”What connectivity has done is to challenge our expectations of privacy. As we move further and further along the pathway to a highly connected world, there comes a dissonance between people

  4. Hauska piirre tässä ”suojautumisessa” (tahtoen tai tahtomattaan): mitä tavallisempi nimi, sen paremmin suojassa.

    Vrt. esim. Google-haku ”juhani lahtinen” tai ”jere majava”. Osumamäärät (1090 ja 11700) eroavat huimasti, mutta edellisessä on kyse ties kuinka monesta henkilöstä, jälkimmäisessä (luultavasti) vain yhdestä.

    Olen eri mieltä artikkelin aloituslauseen kanssa. Tunnen useita ihmisiä, joita Google ei tunne lainkaan. ”Useimmista meistä” lienee sen sijaan totta .

    terv. Kimmo

  5. Kimmo: Meinasinpa ensin yhtyä näkemykseesi alotuslauseeni osuvuudesta, mutta enpä sittenkään: jos googlaus ei paluta hittejä, kertoo sekin jotain.

    Aiheeseen liityyvä mielenkiintoinen yksityiskohta: Työnantaja ei saa penkoa työnhakijan tietoja Googlesta ilman tämän suostumusta. Linkki uutiseen Kauppalehdessä ja keskustelua aiheesta löytyy Matkalla-blogista{http://www.matkalla.org/blog/archives/2006/11/turha_taistella.html}

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *