Kansatieteen pro gradu -tutkielmia perinteisessä muodossaan.
Gradunsa kirjoittaneelle palkinto ei ole ainoastaan valmis tutkielma vaan myös matkan varrella kertynyt oppi prosessin hallinnasta: kokemus aineistojen muodostumisesta ja muodostamisesta, kysymyksenasettelun ja aineiston käsittelyn välisen suhteen rakentamisesta, kirjoitusprosessista sekä omien tulkintojen ja johtopäätösten kiteyttämisestä – muun muassa.
Vaikka pro gradu -tutkielma on opinnäytetyö, ei sitä tehdä ainoastaan itselle, vaan myös sillä on yleisönsä. Kuten kaikessa tutkimuksessa, myös pro gradujen kohdalla tietyn ilmiön tutkimuksen kohteeksi nostamisella on oma arvonsa niille ihmisille, jotka ovat siihen osallisia. Tämä ei ole koskaan vähäpätöinen seikka, kun ajattelemme tiedon palauttamista kentälle. Tätä tiedon palauttamista palvelee myös mahdollisuus julkaista pro gradu -tutkielmansa sähköisesti avoimen tieteen periaatteiden mukaisesti. Toivottavasti yhä useampi valmistuva kansatieteilijä tarttuu tähän tilaisuuteen.
Suuren yleisön ja oman kentän lisäksi on kuitenkin myös ainakin toinen yleisö, ja se on tiedeyhteisö. Tämän kansatieteilijäyhteisön näkökulmasta pro gradut ovat mielenkiintoisia eivät ainoastaan tulostensa ansiosta vaan myös siksi, että niiden kautta voi nähdä tieteenalan näkökulmissa tapahtuneet mahdolliset muutokset suhteellisen lyhyellä viiveellä. Hitaammin nämä muutokset välittyvät esimerkiksi väitöskirjatutkimuksissa, joissa prosessi kestää useamman vuoden. Lisäksi graduihin tutustuminen voi paljastaa mielenkiintoisella tavalla myös eri kansatieteen oppituolien painotuseroja.
Helsingin yliopiston kansatieteen oppiaineessa valmistui vuonna 2016 kuusi pro gradu -tutkielmaa. Mitä nämä siis kertovat helsinkiläisestä nykykansatieteestä? Ainakin sen, että aiheiden puolesta seinät ovat tieteenalan perinteitä kunnioittaen edelleen leveällä ja katto korkealla.
Kansatieteilijöiden peruskäsite arki on luonnollisesti läsnä tutkielmissa, nyt kuitenkin nimenomaan poikkeavan arjen tematiikan kautta. Mari Högmanin tutkielma Muuttuva raja – pysyvä arki tarkastelee poikkeuksellista arkea tilanteessa, jossa valtioiden välinen raja muuttaa ihmisten kokemusta omasta lähiympäristöstään niin fyysisesti kuin sosiaalisesti ja mentaalisesti. Arjen tarkastelu keskittyy erityisesti Suomen itärajalle viime sotien ja niiden jälkeiseen rauhaan paluun aikaan. Rauhan kriisin ja poikkeuksellisen arjen problematiikkaan linkittyy myös Jari Pernun tutkielma Oulu osakeyhtiön sosiaalisesta toiminnasta vuosina 1944–1949. Lehtikirjoituksia sekä muistitieto- ja arkistoaineistoa analysoimalla tutkielmassa avataan sekä sosiaalisen toiminnan taustoja että niistä kertomisen motiiveja. Näiden töiden voidaan nähdä heijastavan kansatieteessä viime vuosina esillä ollutta poikkeusaikojen tutkimusta ja arki-kontekstin kriittistä tarkastelua.
Toinen useita töitä – kuten Högmanin ja Pernunkin tutkielmia – yhdistävä piirre on aiheen kumpuaminen menneestä. Tähän joukkoon kuuluu luontevasti myös Sanna Ritari-Kallion työ, joka on kahden aineen – arkeologian ja kansatieteen – yhteinen pro gradu -tutkielma. Viinapullo Pietarille?, kysyy Ritari-Kallio ja analysoi hauta-antimien tutkimukseen liittyviä mahdollisuuksia sekä kansatieteellisen muistitietotutkimuksen että arkeologisten hautalöytöjen pohjalta. Omakohtainen kokemus salamaniskuista on johtanut puolestaan Pekka Karlssonin tarkastelemaan ukkosvahinkojen ennaltaehkäisyä – kuitenkin osana modernisaatioprosessia menneisyyteen katsoen. Tätä palvelee Kansalliskirjaston digitoima sanomalehtiaineisto, jossa keskiöön nousevat paitsi itse salama myös sen suojaksi kehitetty ukkosenjohdatin.
On mielenkiintoista seurata, miten tutkielmien ajallinen painotus tulee jatkossa elämään. Menneestä kumpuavat teemat eivät kuitenkaan missään näissä töissä ole irrallisia tästä hetkestä. Mennyttä ja nykyisyyttä eksplisiittisimmin yhdistää Minna Sannikan työ, jossa perinnepiirin muistelutyötä tarkastellen analysoidaan tehdasperinteen merkitystä Kuusankoskella niin yksilön näkökulmasta kuin osana kulttuuriperintöprosessia. Perinnepiirin työskentelyssä ajalliset kerrostumat menneisyydestä tulevaisuuteen nivoutuvat toisiinsa samanaikaisesti tehtaalaisuuden merkityksiä uusintaen ja uutta luoden. Nykypäivän ilmiöön kansatieteellisen tutkimuksen tuo myös Sinikka Koyaman etnografinen analyysi Roihuvuoren Hanami-juhlasta ja sen esiintyjistä. Japanilaista kulttuuria harrastavia kuunnellen Koyama analysoi toiseuden ja suomalaisuuden tulkitsemista esitystutkimuksen avulla.
Paitsi aiheet, myös aineistot, menetelmät ja näkökulmat aiheiden taustalla ovat vaihtelevia. Kokemuksia välittävä muistitieto eri muodoissaan ja haastatteluaineistot ovat kuitenkin lähteinä vuoden 2016 sadon ydintä, joskin lehtiaineistot tulevat hyvänä kakkosena (suosiossa mitaten). Aineistot määrittävät osaltaan näkökulmia muistitietotutkimuksesta diskurssianalyysiin ja foucault’laisesta biovallan analyysistä kulttuuriperinnön ymmärtämiseen mimeettisenä prosessina. Aiheen omakohtaisuus tulee töissä esiin usein, mutta ei aina. Myös sattuma voi tuoda mukanaan tekijän mielenkiinnon herättävän aihepiirin. Tieteellisen kirjoittamisen periaatteiden rinnalla elää kansatieteellinen luovuus: yhtymäkohdista huolimatta ei valmista sapluunaa näiden töiden pohjalta onneksi synny. Kenties myös tämä kertoo omalta osaltaan jotakin oleellista tämän päivän kansatieteestä. Käykää tutustumassa tekijöidensä näköisiin töihin!
*****
Karonkka yhdistetään akateemisessa ympäristössä väitöstilaisuuden jälkeiseen juhlaan. Karonkan rinnalle haluankin nostaa sen synonyymin kamppiaiset, joka lämmittää kansanomaisuudellaan erityisesti Kanssatieteilijän mieltä: kamppiaisiksi, kampiaisiksi tai sirpikkäiksi on kutsuttu elonleikkuun lopettajaisia. Niin karonkka kuin kamppiaiset ovat siis eräänlaiset päättäjäiskekkerit. On loppuunsaatettu jotakin, jonka annista voidaan jatkossa nauttia ja jota kannattaa juhlia. Yksi tällainen saavutus on ehdottomasti pro gradu -tutkielman valmistuminen. Myös oppiaineella kollektiivisesti on aihetta gradukamppiaisiin: onnittelen lämpimästi kaikkia vuoden 2016 graduisteja!