Kanssatieteilijän vieraana Otto Valaja

Kylmä marraskuinen lauantai. Herään väsyneenä, koska tulevan päivän tehtävä on jännittänyt minua ja tehnyt nukkumisen levottomaksi. Kofeiini ja kevyt aamupala potkii minua hereille, ja syömisen jälkeen suuntaan lähijunalla Helsingin keskustaan. Tapaan Tuukan rautatieasemalla. Kävelemme yhdessä asemalta Vanhaan kirkkopuistoon hänen hörppiessä energiajuomaansa. Paikan päällä ravintolapäivän hulinat ovat jo käynnistyneet toden teolla.

Kynä, muistivihko ja paperit, kuten kuvausluvat. Näiden asioiden välillä jongleeraus kylmässä ilmassa on tuskallista käsille, koska hienomotoriset asiat eivät tunnu onnistuvan hanskat kädessä. Olo on muutenkin hieman outo. Ehkä osasyynä on liian aikainen herätys. Tuntuu kuin olisi sekoitus toimittajaa ja agenttia. Minä en ole tullut tänne vain syömään. Alamme kiertelemään puistoa Tuukan ottaessa yleiskuvia paikalla olevista kojuista ja ihmisistä.

Etsimme ensimmäiseksi georgialaista ruokaa tarjoavan kojun, jonka pitäjään olen etukäteen ollut yhteydessä sähköpostin välityksellä. Minun on tarkoitus haastatella häntä ravintolapäivän jälkeen ja kysellä, kuinka päivä sujui ja yleisesti hänen mielipiteitään itse päivästä. Kävelen kojulle ja esittelen itseni. Saamme luvan kuvata ja havainnoida georgialaisten lihanyyttien myyntiä. Tässä vaiheessa alkaa jo olla nälkä, joten tilaamme myös itse kyseiset nyytit. Liha taikinan sisällä on mausteista ja lämmittää kylmässä ilmassa. Yritän hahmotella tuntemuksiani ruuasta pieneen mustaan muistivihkoon. Huomaan tietokoneella kirjoittamisen laskeneen käsialani lääkärin harakanvarpaiden tasolle.

Ihmisten lähestyminen tuntuu vaikealta. Pitäisi kysellä kuvauslupia ja mennä rohkeasti tilanteisiin. Mielessä pyörii ajatuksia tungettelevuudesta ja ihmisten oman tilan loukkaamisesta. Päällimmäisenä taitaa kumminkin puskea vain perinteinen suomalainen ujous. Saamme kumminkin kuvauslupia, ja ihmiset tuntuvat suhtautuvan positiivisesti hankkeeseemme. Kierreltyämme mielestämme tarpeeksi siirrymme vielä Esplanadin puistoon, jossa on minun vuoroni ottaa kuvia ja Tuukan havainnoida. Räpsin kuvia Tuukan hienolla kameralla ihmistungoksessa. Esplanadilla kojut ovat ammattimaisempia ja meille tullaan tarjoamaan maistiaisia espanjalaisesta munakkaasta ja osoitetaan koju, josta sitä saa. Lopulta päätämme, että olemme valmiita ja suuntaamme Stockmannille lämmittelemään. Myöhemmin kotona katson muistiinpanojani. Havainnoinnista en tiedä mutta yksittäisistä lauseista saisi ainakin kokeellisen runon.

Siinä hieman pohdintoja marraskuussa 2015 suorittamastani kenttätyökurssista. Kurssi oli mielenkiintoista vaihtelua tavallisiin luentokursseihin, mutta se toi myös mukanaan hyvää haastetta ja itsensä voittamista. Kylmyydestä ja ajoittaisesta ujoudesta huolimatta, ja ehkä juuri niistä johtuen, kokemus oli opettavainen. Havainnointi on mielenkiintoista toimintaa, jota me kaikki varmasti teemme arjessa ilman mitään erityistä tehtävänantoa. Teemme havaintoja elämässämme kävellessämme kadulla ja odottaessamme bussia. Havainnoimme muita ihmisiä ympärillämme ja elämää yleensä. Ehkä astumme kentälle silloin kun alamme tietoisesti hakea merkityksiä näille pienille tapahtumille.

Kenttätyökurssimme ei ollut painottunut mihinkään tarkkaan osa-alueeseen Ravintolapäivässä, kuten tiettyyn ruokakulttuuriin. Tavoitteena oli yksinkertaisesti havainnoinnin ja kentällä toimimisen harjoitteleminen. Huomasin kuitenkin kentällä miettiväni merkityksiä monille asioille. Ihmisille ja ruuan tuoksuille. Mikä oli Ravintolapäivän ”ydin”? Asia jäi selvittämättä, mutta huomasin, kuinka kenttä voi aueta kenen tahansa silmien eteen, kun asioita alkaa vain katsoa tarkemmin. Kannustankin kaikkia tulevaisuuden kenttätyöntekijöitä sukeltamaan mahdollisesta kylmyydestä ja ujoudesta huolimatta rohkeasti kentälle.

Kanssatieteilijän vieraana Heidi Hemming

”Tässä on Heidi Hemming hei, en kai soittele pahaan aikaan?”, aloitin puheluni kirjailija Vuokko Niskasen pojalle, Olli Österlundille torstaina 26.1.2017 noin kello 17.00. Olin hetkeä aiemmin saanut tietooni tutun tutun tutun kautta, että Niskasella on poika, joka asuu Savonlinnassa ja jonka puhelinnumero löytyy Enirosta. Edellisenä päivänä olin ottanut Vuokko Niskasen entiseen kustantamoon yhteyttä saadakseni kirjailijan yhteystiedot tai muuta infoa, mutta kustantamossa ei ollut enää tietoja Vuokosta, koska yhteistyöstä oli kulunut jo aikaa. Lähetin tiedusteluviestin myös toiseen Niskasen kanssa yhteistyötä tehneeseen kustantamoon sekä pohdin, kokeilisinko sosiaalisen median voimaa saadakseni yhteyden kirjailijaan.

Vuokko Niskanen on Sortavalassa vuonna 1933 syntynyt kirjailija, opettaja ja radio- ja televisiotoimittaja, joka on kirjoittanut 1970- ja 1980-luvulla omiin kokemuksiinsa pohjautuvia teoksia Hiekkalan lapsista. Kirjoissa käsitellään muistoja ja kokemuksia Karjalasta, evakkotaipaleesta ja sodasta lapsen näkökulmasta ja ne on suunnattu juuri lukemaan oppineille. Olen tekemässä pro gradu -tutkielmaa näihin Niskasen Hiekkalan lapset -kirjoihin liittyen, ja sen takia kirjailijaan tai kirjailijan sukuun yhteyden saaminen oli mielestäni ensiarvoisen tärkeää tutkimukseni kannalta. Gradussani haluan tutkia lapsuuden sota- ja poikkeusaikakokemuksia ja -muistoja Karjalasta sekä sitä, miten tätä aihepiiriä käsitellään lastenkirjallisuudessa.

Tutkimusprosessi lähtee yleensä ideasta, jota seuraa ideaan liittyvän aineiston kerääminen ja tutkiminen, aiheesta ja aiheen vierestä lukeminen sekä lisäideointi. Aineiston kerääminen on välillä haastavaa ja erilaisten tietolähteiden, kuten ihmisten, kirjallisen aineiston ja kuvamateriaalin tavoittaminen lähes salapoliisityötä. Mikäli tutkija haastattelee ihmisiä tutkimusaineistoa saadakseen tai tarvitsee lisätietoa yksityishenkilöiltä, joudun ainakin itse käymään läpi seuraavan ajatuskulun ja itsetutkiskelun: ”Kehtaanko vaivata; mitenköhän minuun suhtaudutaan, häiritsenkö? Miten kannattaa ottaa yhteyttä ja mihin aikaan; onko soitto parempi kuin viesti?” Oletan tämän arkuuden vaivaavan etenkin opiskelijoita, aloittelevia tutkijoita, joilla ei ole vielä niin paljon kokemusta tutkimusten ja tieteen tekemisestä.

Nyt kuitenkin tiedän, että pitää kehdata, uskaltaa ja kokeilla – vaikka sitten tieteen ja tutkimuksen nimissä ja hyväksi, mutta myös ja etenkin itsensä ja oman kiinnostuksensa takia. Pitää osata ja uskaltaa avata suunsa, pyytää apua ja käyttää kaikenlaisia suhteita sekä luoda uusia. Tutkijalta vaaditaan siis uskallusta, ehkä hieman röyhkeyttäkin, mutta ehdottomasti myös tilannetajua. Päätin siis kysellä kirjailijatuttaviltani apuja saadakseni yhteyden Vuokko Niskaseen. Yksi näistä tutuistani laittoi facebookiin seinällensä viestin 26.1.2017 noin kello 13, jossa huhuili Vuokko Niskasesta tietäviä pyytämään auttamaan graduntekijäystäväänsä mäessä. Puoli neljän aikaan minulla oli Niskasen Olli-pojan yhteystiedot ja jotain tietoa Vuokostakin.

En muuten soitellut kovin pahaan aikaan. Österlundin Olli oli ajamassa kaupasta kotiin, eikä ajanut puhelumme aikana ojaan suoralla tiellä, vaan suhtautui tutkimusaiheeseeni kannustavasti ja myötämielisesti, luvaten auttaa minua tutkimuksessani, jos vain voi. Lähetin hänelle puhelun jälkeen vielä sähköpostia, sovitusti.

Kanssatieteilijän vieraana Marika Tarkiainen

Pääkaupunkiseudun nuorten liikkumismahdollisuudet ovat parantuneet Kehäradan myötä. Helsinki-Vantaan lentoasemasta on tullut suosittu hengailupaikka nopeiden liikenneyhteyksien myötä. Ylen verkkosivuilla 25.2.2016 julkaistun Nuoret hengailevat nyt kehäradalla ja lentokentällä “Täällä on lämmintä ja kaikki kaverit” -kirjoituksen mukaan lentokentän ympäri vuorokauden auki olevat kahvilat ja kaupat tarjoavat lämpimän tilan ja nuorten ei tarvitse viettää aikaa ulkona. Jutun nuoret kertovat, kuinka heidän ikäisilleen isoille porukoille ei ole olemassa sopivia hengailupaikkoja.

Jutussa haastateltujen nuorisotyöntekijöiden mukaan Kehäradan varrella on kuitenkin 15 nuorisotilaa, joten vaikuttaa siltä, että nuorten toiveet ja tarjolla olevat vaihtoehdot eivät kohtaa. Tämä herättää muistoja omista teinivuosista, jolloin kavereiden kanssa tavattiin mieluiten puistoissa ja kahviloissa kuin paikallisissa nuorisotiloissa aikuisten valvovien silmien alla. 2010-luvun nuoret tuntuvat kaipaavan samoja asioita kuin 1990-luvun nuori, tilaa oleskella vapaasti kavereiden kanssa.

Keharata.fi -verkkosivun mukaan lentokentän suosio vapaa-ajanviettopaikkana yllätti, mutta nuorten oleskeluun alueella on pääasiallisesti suhtauduttu positiivisesti. Tärkeintä on yhteisten pelisääntöjen noudattaminen, asiallinen käytös ja muiden kunnioittaminen, jolloin kaikki viihtyvät paremmin. Lentokentälle ja radan varrelle jalkautuneet Vantaan kaupungin Nuorisotyö raiteilla -projektin nuorisotyöntekijät ovat tärkeässä asemassa, toisaalta puhumassa nuorille järkeä ja toisaalta olemalla läsnä ja tarjoamalla apua.

Kaupunkilaisten toiveiden ja mielipiteiden huomioiminen ja vaikuttamiseen osallistaminen on yhä yksi kaupunkisuunnittelun haasteista. Kuitenkin asukkaiden osallistaminen koetaan tärkeäksi ja esimerkiksi Vantaan lähiöissä järjestetyt kaupunkikävelykierrokset ovat oiva tapa selvittää, mitä asukkaat arvostavat ja mitä kaivataan lisää. Tärkeää olisi muistaa myös tulevaisuuden aikuiset ja heidän tarpeensa. Perinteinen tapa kerätä toiveita ja kommentteja on järjestää asukasiltoja. Niissä käyvät kuitenkin vain aktiivisempi ja iäkkäämpi väestö. Myös kaupunkisuunnittelun merkeissä olisi tärkeää jalkautua sinne, missä nuoriso on ja kuunnella heidän omia kokemuksia siitä, millainen kaupunkitila koetaan houkuttelevaksi ja turvalliseksi.

Millainen olisi sitten unelmien kaupunki tulevaisuudessa? Eilisen mallilähiöt ovat saattaneet ajan kuluessa muuttua hämyisiksi ja huonokuntoisiksi, jopa pelottaviksi paikoiksi. Ränsistyneet kulkuväylät, vähäinen valaistus ja pöheikkömäiset viheralueet vähentävät viihtyisyyttä ja lisäävät turvattomuuden tunnetta. Asukkaat myös usein kokevat, että heitä ei kuunnella tai toivottuja ja luvattuja parannuksia ei tehdä. Nuorten ääni jää vielä pahemmin paitsioon. Nämä ajatukset kävivät ilmi Vantaan Koivukylän alueen verkostojen kehittämisiltapäivässä tämän vuoden tammikuussa.

Tulen kansatieteen pro gradu -tutkielmaani varten tutustumaan erityisesti nuorten tyttöjen kokemuksiin lentoasemasta vapaamuotoisen oleskelun tilana, Elijah Andersonin ajatuksen mukaan, kosmopoliittisena suojana. Kenttätyöosuus, lentokenttähengailun havainnointi, haastattelut ja kaupunkikävelyt toteutetaan tämän kevään aikana. Mielenkiintoista tutkimukseni kannalta ovat myös erilaiset kokemukset kaupunkiympäristöstä. Lentoasema on kuitenkin valtaosalle kaupunkilaisista vain läpikulkupaikka, mutta nuorille siitä on muodostunut mieluinen vapaa-ajanviettopaikka.

Kanssatieteilijän vieraana Anu Skön

Muistan opintojen alkuluennoilta, kuinka professori Katriina Siivonen puhui etnologisista silmälaseista. Tunnistin heti tuollaiset itselläni olleen jo jonkin aikaa. Ajattelenkin, että etnologian opiskelija on tavallista herkempi havainnoimaan ympäröivää maailmaa.

Tuleva kansatieteilijä on kentällä koko ajan aistit valppaina ja etnologiset silmälasit kirkkaaksi kiillotettuna. Kenttä on uusi ja innostava. Moniulotteinen etnografia antaa meille mitä ihmeellisimpiä ajatuksia menetelmistä. Esimerkiksi ruotsalainen etnologi Billy Ehn kannustaa mitä moninaisimpiin menetelmiin. Hän on esittänyt bricolage-menetelmän, eräänlaisen kollaasin, jossa kaikki havainnot, nähdyt ja kuullut, sopivat tutkimusaineistoksi. Tästä innostuin itse aivan höyrähdykseen asti.

Ideat rönsyilevät kuin mansikantaimet, joskus kuivuen kokoon, toisinaan taas homehtuen liiallisesta kosteudesta. Kanditutkielmani ansiosta opin katsomaan taidetta ja valokuvia syvemmin. Nyt kun tutkin gradussani pieksuja, etnologiset silmälasini havainnoivat lähes kaiken. Minulle on muodostunut omituinen harrastus: olen alkanut katsella, mitä ihmisillä on jalassa. Vanhoista taideteoksista tutkailen, mitkä jalkineet aikalaisille on maalattu. Junassa syynään ihmisten kenkiä, teen niistä havaintoja ja omia tulkintojani.

Refleksiivisyys on päivän sana. Se on osa etnologin käsitekarttaa, osa menetelmää.   Refleksiivisyys on kuin likoämpäri, jossa (tuleva) tutkija tunnustelee aineistoja ja metodeja, tuo julki omat tuntemuksensa, onko kuumaa vai kylmää. Kansatieteilijä laittaa likoon itsensä totaalisesti. Miltä tämä havainto tuntuu, miten sen tulkitsee, entä jos asiaa katsoo näin, entä jos sittenkin toisin päin? Tuleeko hiki?

Koen etnologiset silmälasit toisinaan vähän rasittaviksi. Voisiko ne laittaa välillä komeroon? On väsyttävää havainnoida koko ajan.  Kun aikoinaan opiskelin hoitajaksi, niin puhuttiin aloittelevan hoitajan noviisivaiheesta. Noviisiajan jälkeen tulee kisällivaihe, sitten ammattilaisuus ja vasta pitkän kokemuksen saattelemana asiantuntijuus.  Sovellan ajatusta myös etnologiin. Milloin opiskelijasta tulee kansatieteilijä? Mikä se edes on tämä etnologi?

Tässä vaiheessa opintoja, gradua likoämpäristä puristaessani, tunnen olevani vasta noviisivaiheessa, jolloin kaikki uusi valvottaa. Vastaavasti tuoreena sairaanhoitajana pähkäilin sairaskertomuksia vielä kotonakin. Vasta vuosien saatossa tiedosta tuli niin arkipäiväistä, että tietoa ei tarvinnut käsitellä kaiken yötä. Aloittelijasta, noviisista, oli tullut kokemuksen myötä jos ei aivan asiantuntija niin ainakin ammattilainen.

Näin uskon tapahtuvan myöskin kansatieteilijän kohdalla. Kansatieteilijä, etnologi, laittaa etnologiset silmälasinsa komeroon vasta sitten, kun aika on siihen kypsä. Sitten ei refleksiivisyyden pyykkiäkään tarvitse pyörittää koko yötä.

Luettavaa:

Hämeenaho, P. & Koskinen-Koivisto, E. (toim.) 2014. Moniulotteinen etnografia. Helsinki: Ethnos ry.

Benner, P, 1989. Aloittelijasta asiantuntijaksi. Helsinki:WSOY.

Kuva: The Doss House, Vladimir Makovsky, 1889. Venäläisen taiteen museo, Pietari. Kuvaaja: Anu Skön.

Etnografia on paitsi tutkimusprosessi ja näkökulma tiedon muodostumiseen myös prosessin kokoava – usein kirjallinen – esitys tutkittavasta ilmiöstä. Tämän lisäksi etnografinen kirjoittaminen on kiinteä osa koko tutkimusprosessia: kirjoitamme kenttämuistiinpanoja ja teemme jatkuvasti valintoja sen suhteen, mitä kirjata ylös. Samalla rakennamme argumentaatiota tutkimastamme ilmiöstä läpi tutkimusprosessin. Robert Emerson, Rachel Fretz ja Linda Shaw ovatkin kuvanneet kirjoitusprosessia itsessään analyysin välineeksi. Tekstiä kirjoittaessamme liikumme yksittäisten kentältä esiin nostamiemme katkelmien ja niistä kumpuavan yleisen analyysin välillä.

Meillä jokaisella on oma tyylimme kirjottaa, ja tämä tyyli heijastuu myös tutkimustekstiin. Tämä persoonallinen ote tekeekin etnografioiden lukemisesta paitsi tiedollisesti antoisaa usein myös elämyksellistä. Mitä elävämmäksi tekstin onnistumme kirjoittamaan, sitä läheisemmäksi tutkimuksen ihmiset ja heidän kokemuksensa lukijalle muodostuvat. Samanaikaisesti tieteenalamme asettaa omat raaminsa kirjoittamisellemme. Kutakin lausetta kirjoittaessaan kansatieteilijäkin miettii, mitä ja miten asiansa muotoilisi ollakseen uskollinen tutkittavilleen, viedäkseen tutkimusta luovasti ja kriittisesti eteenpäin ja kiinnittyäkseen jollain tavoin tieteenalan traditioon – vaikka sitä haastaen.

John van Maanen on kuvannut etnografista kirjoittamista yhdeksi tarinan kerronnan muodoksi, ja James Clifford on korostanut etnografian luonnetta yleensä kokeellisena ja osatotuuksia tuottavana. Etnografinen kirjoittaminen onkin jännittävä yhdistelmä subjektiivisen tiedon kirjaamista, uuden tiedon – ja ymmärryksen – tuottamista ja samalla tiedon palauttamista kentälle, kirjoittamista usealle eri yleisölle.

Tätä etnografisen kirjoittamisen prosessia pohdittiin vuoden alkukuukausina kansatieteessä Etnografisen kirjoittamisen kurssilla. Kun analysoimme opiskelijoiden kanssa lukukokemuksiamme etnografisista tutkimuksista, nousi keskeisimmiksi hyvän etnografian piirteiksi yllätyksellisyys, havainnollisuus, näkökulmien moninaisuus ja elävyys mutta myös selkeys ja ilmiön riittävä taustoittaminen. Kaikki ominaisuuksia, jotka yhdistyvät myös van Maanenin ja Cliffordin käsityksiin etnografiasta.

Yksi kurssin harjoituksista oli blogin kirjoittaminen omasta tutkimusteemasta tai kokemuksesta kansatieteen kentältä. Tutkija- ja tiedeblogeille voidaan asettaa monenlaisia tavoitteita tutkimusprosessin avaamisesta poliittiseen vaikuttamiseen. Opiskelijoiden tekstit kertovat kansatieteilijän roolin opiskelusta ja omaksumisesta, erilaisista kohtaamisista tutkittavien ihmisten, ilmiöiden ja omien ajatusten kanssa; teemoista, jotka varmasti omina variaatioinaan ovat tuttuja kaikille tutkimusprosessissa mukana olleille. Samalla hahmottuu myös tutkijablogin luonne yhtenä etnografisen kirjoittamisen muotona: osana analyysiprosessia sekä subjektiivisen tiedon ja yleisen analyysin välistä suhdetta avaavana toimintana.

Tulevan viikon aikana Kanssatieteilijä julkaisee opiskelijoiden kurssilla kirjoittamia blogitekstejä. Mukana ovat kaikki tekstinsä julkaistavaksi halunneet. Kiitos, Anu Skön, Marika Tarkiainen, Heidi Hemming ja Otto Valaja! Miira Kuvajan ja Piia Myllykosken blogeihin voi tutustua heidän omilla sivuillaan, joihin löytyy osoitteet alla.

Victoria Costello on todennut hyvän blogikirjoituksen olevan (muun muassa) persoonallinen: teksti, jossa ei pelätä näyttää tunteita tai ottaa kantaa. Tiede on aina luovaa, kansatieteilijän onni on tehdä siitä myös tarinallista. Tervetuloa persoonallisten tekstien pariin!

Piia Myllykosken blogi: http://piententaikapiiri.blogspot.fi/2017/02/satuja-soitosta-kirja-leyy-televisio-ja.html

Miira Kuvajan blogi: https://blogs.helsinki.fi/mkuvaja/

Ohjeita tutkijablogin pitämiseen: https://blogs.helsinki.fi/tiedeviestinta/verkko/tutkijablogin-pitaminen/