Kanssatieteilijän vieraana Otto Valaja
Kylmä marraskuinen lauantai. Herään väsyneenä, koska tulevan päivän tehtävä on jännittänyt minua ja tehnyt nukkumisen levottomaksi. Kofeiini ja kevyt aamupala potkii minua hereille, ja syömisen jälkeen suuntaan lähijunalla Helsingin keskustaan. Tapaan Tuukan rautatieasemalla. Kävelemme yhdessä asemalta Vanhaan kirkkopuistoon hänen hörppiessä energiajuomaansa. Paikan päällä ravintolapäivän hulinat ovat jo käynnistyneet toden teolla.
Kynä, muistivihko ja paperit, kuten kuvausluvat. Näiden asioiden välillä jongleeraus kylmässä ilmassa on tuskallista käsille, koska hienomotoriset asiat eivät tunnu onnistuvan hanskat kädessä. Olo on muutenkin hieman outo. Ehkä osasyynä on liian aikainen herätys. Tuntuu kuin olisi sekoitus toimittajaa ja agenttia. Minä en ole tullut tänne vain syömään. Alamme kiertelemään puistoa Tuukan ottaessa yleiskuvia paikalla olevista kojuista ja ihmisistä.
Etsimme ensimmäiseksi georgialaista ruokaa tarjoavan kojun, jonka pitäjään olen etukäteen ollut yhteydessä sähköpostin välityksellä. Minun on tarkoitus haastatella häntä ravintolapäivän jälkeen ja kysellä, kuinka päivä sujui ja yleisesti hänen mielipiteitään itse päivästä. Kävelen kojulle ja esittelen itseni. Saamme luvan kuvata ja havainnoida georgialaisten lihanyyttien myyntiä. Tässä vaiheessa alkaa jo olla nälkä, joten tilaamme myös itse kyseiset nyytit. Liha taikinan sisällä on mausteista ja lämmittää kylmässä ilmassa. Yritän hahmotella tuntemuksiani ruuasta pieneen mustaan muistivihkoon. Huomaan tietokoneella kirjoittamisen laskeneen käsialani lääkärin harakanvarpaiden tasolle.
Ihmisten lähestyminen tuntuu vaikealta. Pitäisi kysellä kuvauslupia ja mennä rohkeasti tilanteisiin. Mielessä pyörii ajatuksia tungettelevuudesta ja ihmisten oman tilan loukkaamisesta. Päällimmäisenä taitaa kumminkin puskea vain perinteinen suomalainen ujous. Saamme kumminkin kuvauslupia, ja ihmiset tuntuvat suhtautuvan positiivisesti hankkeeseemme. Kierreltyämme mielestämme tarpeeksi siirrymme vielä Esplanadin puistoon, jossa on minun vuoroni ottaa kuvia ja Tuukan havainnoida. Räpsin kuvia Tuukan hienolla kameralla ihmistungoksessa. Esplanadilla kojut ovat ammattimaisempia ja meille tullaan tarjoamaan maistiaisia espanjalaisesta munakkaasta ja osoitetaan koju, josta sitä saa. Lopulta päätämme, että olemme valmiita ja suuntaamme Stockmannille lämmittelemään. Myöhemmin kotona katson muistiinpanojani. Havainnoinnista en tiedä mutta yksittäisistä lauseista saisi ainakin kokeellisen runon.
Siinä hieman pohdintoja marraskuussa 2015 suorittamastani kenttätyökurssista. Kurssi oli mielenkiintoista vaihtelua tavallisiin luentokursseihin, mutta se toi myös mukanaan hyvää haastetta ja itsensä voittamista. Kylmyydestä ja ajoittaisesta ujoudesta huolimatta, ja ehkä juuri niistä johtuen, kokemus oli opettavainen. Havainnointi on mielenkiintoista toimintaa, jota me kaikki varmasti teemme arjessa ilman mitään erityistä tehtävänantoa. Teemme havaintoja elämässämme kävellessämme kadulla ja odottaessamme bussia. Havainnoimme muita ihmisiä ympärillämme ja elämää yleensä. Ehkä astumme kentälle silloin kun alamme tietoisesti hakea merkityksiä näille pienille tapahtumille.
Kenttätyökurssimme ei ollut painottunut mihinkään tarkkaan osa-alueeseen Ravintolapäivässä, kuten tiettyyn ruokakulttuuriin. Tavoitteena oli yksinkertaisesti havainnoinnin ja kentällä toimimisen harjoitteleminen. Huomasin kuitenkin kentällä miettiväni merkityksiä monille asioille. Ihmisille ja ruuan tuoksuille. Mikä oli Ravintolapäivän ”ydin”? Asia jäi selvittämättä, mutta huomasin, kuinka kenttä voi aueta kenen tahansa silmien eteen, kun asioita alkaa vain katsoa tarkemmin. Kannustankin kaikkia tulevaisuuden kenttätyöntekijöitä sukeltamaan mahdollisesta kylmyydestä ja ujoudesta huolimatta rohkeasti kentälle.