Uusi tapaa jännittää – on kyseessä sitten uudet opinnot, uusi työtehtävä tai uusi tutkimushanke ja uusi kenttä. Aina ”uudessa alussa” ei tarvitse olla kyse konkreettisesta muutoksesta vaan yleisestä tarpeesta pohtia omaa tilannettaan uudesta näkökulmasta. Joka tapauksessa uusi tuo mukanaan positiivisia odotuksen tunteita mutta myös epämääräistä epävarmuutta. Minkälainen haluan tehtävässäni olla? Mitä tavoitella? Ja miten näihin tavoitteisiin pyrkiä?
Olen kuluneen lukuvuoden aikana osallistunut kahteen mentorointiprosessiin kahdessa eri roolissa. Syksyllä aloitin koko lukuvuoden kestäneen uusille professoreille suunnatun mentoroinnin aktorin roolissa ja loppuvuodesta omaksuin mentorin roolin kansatieteen omassa mentorointikokeilussa. Joulukuun alussa järjestetyssä kansatieteilijöiden alumni-illassa kohtasivat mentorointiparit ja -ryhmät toisensa ensimmäistä kertaa, ja reilu viisi kuukautta myöhemmin kokoonnuimme koko ryhmän kanssa päättämään kokeilua ja pohtimaan yhdessä, mitä mentoroinnissa oli itse kullakin ja kullekin tapahtunut. Monille juuri edellä esitetyt kysymykset tuntuivat olevan ajankohtaisia – niin myös itselleni omassa aktorin roolissani.
Helsingin yliopiston ryhmämentorointioppaassa mentorointi määritellään ”kokeneen ja vanhemman mentorin kokemusperäisen tiedon ja viisauden jakamisena nuoremmalle, kokemattomammalle ja kehittymishaluiselle aktorille”. Se, kuka on vanhempi ja kokeneempi ja kuka uuden edessä, on kuitenkin monella tavalla suhteellista. Kansatieteen mentorointiin ilmoittautui hyvin erilaisissa uravaiheissa olevia kansatieteilijöitä. Mukaan tuli sekä opiskelijoita että jo valmistuneita, eikä ulkopuoliselle aina ollut itsestään selvää, kumpaan rooliin itse kukin halusi prosessissa identifioitua. Aktoreita ilmoittautui kuitenkin jonkin verran mentoreita enemmän, joten kenties kynnys aktorin rooliin on matalampi kuin viisautta jakavan mentorin tehtävään. Se, että samanaikaisesti pystyin osallistumaan kahdessa eri roolissa kahteen eri mentorointisuhteeseen, kuvaa kuitenkin tehtävien tilannekohtaisuutta.
Molempia mentorointiprosesseja yhdessä lopuksi analysoitaessa kävi selväksi myös se perusperiaate, etteivät vaikuttaminen ja viisauden jakaminen ole yksisuuntaista. Keskustelut, jotka saattoivat käsitellä hyvin periaatteellisia ammatilliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja näiden kysymysten varsin konkreettisia käytäntöön panoja, olivat avanneet uudenlaisia näkökulmia ja todellisuuksia myös mentoreille. Monille kansatieteilijämentoreille ymmärrys siitä, miltä kansatieteen opiskelu näyttää tänä päivänä tai minkälaisia työelämään liittyviä tavoitteita eri työuran vaiheessa olevilla kansatieteilijöillä on, oli avannut hyvinkin toisenlaisia näkymiä kuin muistot omasta opiskelu- ja urapolusta.
Kummatkin tapaamisten sarjat ovat nyt kohdaltani päättyneet, mutta keskusteluyhteys tulee luontevasti säilymään työpareihini jatkossakin. Molemmat kokemukseni todistavat, että mentorointi on arjen ylellisyyttä: se sallii ja toki myös kaiken muun keskellä pakottaa pohtimaan niitä ammatillisia peruskysymyksiä, jotka muutoin tuntuvat jäävän taka-alalle käytännön työtehtäviin keskittyessä. Muutaman tunnin uhraus kuukaudessa periaatteellisille pohdinnoille tuo kuitenkin uudenlaista rakennetta myös arkeen. Se auttaa hahmottamaan sitä, mikä on juuri minulle keskeistä ja tavoittelemisen arvoista omassa työssäni. Vaikka toimijuus – minä – on tässä pohdinnassa keskeinen, on se kuitenkin vain väline, kun pohdimme kansatieteen ja kansatieteilijän tehtäviä laajemmin.
Ja vaikka mentorointiprosessi on jotain erityistä, ehkä kaikki voimme kansatieteilijöinä ottaa sopivan hetken tullen arjen mentorin roolin. Yksi loppukeskustelussamme esiin noussut käsite oli verkostoituminen; sana, johon kiinnittyy monia, toisinaan negatiivisiksikin koettuja merkityksiä. Tässä keskustelussa verkostoituminen ja sen taustalla oleva toiminta tulkittiin ainoastaan positiivisiksi asioiksi: yhdessä tekemiseksi ja aktiiviseksi toisten kohtaamiseksi. Tätä verkostoitumista voi toteuttaa niin opintojen, opiskelijajärjestöjen kuin tieteellisten yhdistysten puitteissa. Se ei tarkoita tieteellistä sulkeutumista mutta kansatieteilijöiden erilaisten toimijuuksien näkyväksi tekemistä kylläkin. Yksi arjen mentoriuden muoto voisi olla tämänkaltaiseen toimijuuteen innostaminen ja siinä tukeminen, kansatieteilijyyden eri puolien kokeileminen ja oppiminen.
Kansatieteen mentorointiprosessia päättäessämme oli yleinen arvio, että viisi kuukautta oli ollut kovin lyhyt aika asioiden käsittelylle. Monet ryhmistä suunnittelivat tapaavansa vielä kesän aikana pohtiakseen kesken jääneitä asioita tai muutoin vain prosessia juhlistaakseen. Mentorointi jättää jälkensä, vaikkei lopulliseen tai valmiiseen ratkaisuun sen aikana ehkä koskaan päästäkään.
Lisää mentoroinnista Helsingin yliopiston sivuilla:
- https://blogs.helsinki.fi/mentorointi/?page_id=81
- Eric Carver, Leena Itkonen ja Heidi Layne: Helsingin yliopiston ryhmämentorointiopas (http://www.helsinki.fi/urapalvelut/materiaalit/mentorointi/Ryhm%C3%A4mentorointi_opas.pdf)