GRADUKAMPPIAISET 2017

Gradu-vuosi 2017 oli Helsingin yliopiston kansatieteessä satoisa. Yhdeksän pro gradu -tutkielman joukko tarjoaa jälleen monipuolisen näkymän siihen, mikä kansatieteessä koetaan mielenkiintoiseksi juuri nyt. Tällä kertaa kokonaisuudesta erottautuu omaksi joukokseen neljä kaupunkitutkimuksellista teemaa, minkä lisäksi kaksi työtä käsittelee museoiden toimintaa. Yksittäisinä teema-alueina nousevat esiin ammattikulttuurin tutkimus, nuorisotutkimus ja rauhantyön diskurssit. Aihepiirien lisäksi voidaan töitä tematisoida myös menetelmällisten ja näkökulmallisten valintojen pohjalta, joten tutkielmat keskustelevat toistensa kanssa monin mielenkiintoisin tavoin. Tässä töistä pienet maistiaiset. Käykää tutustumassa tarkemmin Heldassa. Se kannattaa!

Kaupunkitutkimus ja muistitietotutkimus yhdistyvät Laura Ekholmin tutkielmassa ”Tää mun Stadini.” Jälleenrakennusajan Helsinki lapsuuden muistin paikkana, jossa aineistona on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2004 järjestämä keruu Helsinki–Stadini. Tätä kokonaisuutta tekijä on lähestynyt etsien ja analysoiden muistoja nimenomaan jälleenrakennusajan lapsuuden kokemuksista. Keskeisenä teemana työssä kulkee pohdinta siitä, minkälaisia erityispiirteitä erityiseksi koettu aika tuo muisteluun ja miten lapsuuden paikkoja on merkityksellistetty muistelussa. Pienten kertomusten analyysimallia testaten Laura Ekholm nostaa esille arjen pieniä kokemuksia, jotka elävät rinnan jälleenrakennusajan suurten kertomusten kanssa.

Vastaavista lähtökohdista kaupunkitutkimusta ja muistitietotutkimusta yhdistäen lähestyy aihettaan myös Hanna Tuomela työssään helsinkiläisistä maitokaupoista arkisten kohtaamisten paikkana. Maitokauppamuistoja on löytynyt sekä Museoviraston ostotottumusten muutoksia käsittelevästä kyselystä että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keruusta Ruokamuistoja lapsuudesta. Arkiset maitokauppakäynnit ja maidon merkitys kaupunkilaisten elämässä ylipäätään välittyvät kertojien kuvauksissa arkea rytmittävinä tapahtumina. Ne linkittyivät niin kasvatukseen ja kasvamiseen, lähiympäristön tutuksi tulemiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Maitokauppoihin liittyvät muistot olivat yksi osa-alue kaupunkilaista elämäntapaa kuvattaessa.

2000-luvun asumista ja asuinpaikan merkityksiä käsittelevät haastatteluihin perustuen töissään Noora Virtanen ja Jenny Stenius. Kävelyhaastatteluja Herttoniemessä haastateltaviensa kanssa tehnyt Noora Virtanen pohtii tutkielmassaan Metsä, meri ja metro – Herttoniemen tilallisuus ja muuttuvuus asukkaiden elämänkerronnan kudelmassa, miten asuinpaikka kutoutuu kaupunkilaisten haastatteluissa osaksi elämäntarinaa ja miten haastatellut ovat kokeneet kaupunkitilan muutokset ja muuttumattomuuden. Omassa ympäristössä kävely on tuonut analysoitavaksi sanallisen narratiivin lisäksi ihmisten tavan reagoida ympäristöönsä. Näin tutkija on päässyt mukaan haastateltujen oman ympäristön tärkeiden tilojen esityksiin.

Jenny Steniuksen tarkastelee työssään nuorten aikuisten asumiskokemuksia sekä asumisen ja urbaanin elämäntavan yhteen kietoutumista 2010-luvulla. Haastatelluille nuorille kaupunki tarjosi useita eri tapoja rakentaa omaa elämäänsä: urbaani elämä sai monia toisistaan eroavia tulkintoja. Kaupunkiympäristö tarjosi mahdollisuuden luoda ja ylläpitää sosiaalisia suhteita. Tämän vuoksi hyvän asumisen keskeisiksi piirteiksi nousivat asunnon sijainti ja kulkuyhteydet. Asuminen kaupungissa tarkoitti myös kykyä sopeutua ja kestää epävarmuutta. Myös vaikutusmahdollisuudet toiveiden mukaisen asunnon saamiseksi koettiin pieninä. Omiin tavoitteisiin voitiin pyrkiä esimerkiksi yhteisasumisen kautta. Myös urbaanissa ympäristössä koti oli rauhoittumisen paikka. Vaikka väliaikaisenakin, oli koti haastatelluille oman itsenäisen elämän symboli.

Akselin antilooppi ja muut kertomukset johdattelevat kokoelmatutkimuksellisiin tulkintoihin. Liisa Oikari on työssään keskittynyt pohtimaan Gallen-Kallelan Museon kokoelmien kerrostumia ja syntyhistoriaa. Museon kulttuurihistoriallisia kokoelmia lähilukien ja kontekstualisoiden hän avaa yksittäisten henkilöiden – etenkin kokoelmien ”päähenkilön” – merkitystä sille, millaiseksi kokoelmien kokonaisuus muodostuu. Lisäksi henkilöhistoriallisen museon kokoelmat eivät nekään ole irrallisia laajemmasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Jotta museoesineen museaalinen ja yhteiskunnallinen arvo ymmärrettäisiin mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, oleellista on tuntea sen asema osana laajempaa museokokoelmaa.

Heidi Uusitorppa puolestaan tarkastelee työssään kokoelmien esittämistä näyttelyissä. Hän kohdentaa tarkastelunsa Kulttuurien museon perusnäyttelyn pohjalta tehtyyn verkkonäyttelyyn Kaukaa haettua sekä näyttelyjulkaisuun. Diskurssianalyysiä hyödyntäen hän analysoi, miten aineistossa representoidaan ”vierasta”. Samalla työ ottaa kantaa kulttuureja esittävän museon merkitykseen nyky-yhteiskunnassa. Kaukaa haettua -näyttelyssä vieras tulee esitellyksi suomalaisten maailmanmatkaajien kautta ja heidän keräämänsä esineistö nivoutuu osaksi kertomusta suomalaisuudesta. Vaikka vieraasta ei näin tehdä suomalaista, saa se erilaisen tuttuuden tunteen välittyessään jonkun tutuksi koetun kautta. Samalla myös toimijuus annetaan kokoelmien tuottajille.

Anna Piispasen työ Naiset keittiöiden mestareina tarkastelee työn, ammatti-identiteetin ja sukupuolen nivoutumista keittiömestarin ammatissa. Haastatteluaineistoon nojaten Anna Piispanen pohtii, miten naispuoliset keittiömestarit kokivat yhtäältä eri tavoin painottuneet työtehtävänsä ja toisaalta työyhteisönsä. Näiden teemojen kautta tarkastelu keskittyy sukupuolen vaikutuksiin keittiömestarina työskentelyssä. Vaikka haastateltujen mukaan perinteinen kuva keittiömestarista onkin saamassa uusia sävyjä, kuvastivat haastatellut myös niitä työelämän osa-alueita, joissa sukupuolella edelleen vaikuttaisi olevan merkitystä. Esimerkiksi auktoriteetin saavuttaminen työyhteisössä koettiin naisten haastatteluissa miehiä vaikeammin lunastettavaksi.

Diskurssianalyysin perustuva näkökulma on myös Kia Vertion työssä, joka käsittelee Kirkon ulkomaanavun rauhantyötä. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan järjestön arkistoaineistoa sekä sen ulkoista viestintää pohtien, miten niissä diskursiivisesti rakennetaan kuvaa rauhasta ja rauhantyöstä: millaisena rauhantoimijana järjestö itsensä haluaa esittää ja minkälaisia arvoja työnsä taustalla nostaa esiin. Valittujen diskurssien taustalla vaikuttaa muun muassa pyrkimys vedota mahdollisimman laajaan yleisöön, mutta kuitenkin niin, että järjestön omat arvot olisivat riittävästi esillä. Näin toiminnan kuvauksista voidaan eritellä useita eri tavoin painottuneita diskursseja, kuten ihmisoikeuksiin keskittyvä diskurssi tai altruistisen auttamisen diskurssi. Ulkoisessa viestinnässä uskonnollinen diskurssi ei noussut muita diskursseja vastaavalla tavalla esiin.

Jenni Luonuankoski lähestyy muistamisen ja paikan merkitysten problematiikkaa analysoimalla laatimansa sähköisen kyselyn tuottamia muistoja Lohjalla sijainneesta Tanhuhovin discosta ja sen ympärille muotoutuneesta diskoillasta. 1970-luvulta 2000-luvun alkuun toiminut ikärajaton disko tarjosi tilan yhteiselle hauskanpidolle, unelmoinnille sekä aikuisuuden harjoittelulle. Nuoruutensa diskoiltoja muistelleet olivat kaikki vastausajankohtana aikuisia, mikä toi oman sävynsä muistoihin. Kokeilujen lempeä hyväksyntä ja riehakkuuden – ylilyöntienkin – tarkastelu hyväntahtoisella ymmärryksellä korostaa vastaajien kerronnassa muutosta, joka on tapahtunut nuoren kokijan ja kokeneemman kertojan välillä – ei kuitenkaan eroa rakentaen, vaan minäksi tulemista pohtien.

Lämpimät onnittelut kaikille vuoden 2017 graduisteille!

Leave a Reply

Your email address will not be published.