Mikä yhdistää lapikkaita, synkkää kulttuuriperintöä, kehonmuokkausta, Twitteriä, hammasproteeseja ja ekokyliä? Helppoa: kansatiede. On jälleen aika viettää Helsingin yliopiston kansatieteen gradukamppiaisia ja tutustua menneen vuoden satoon:

Vuoden 2018 aikana valmistui kaiken kaikkiaan seitsemän tutkielmaa, joista kaksi liittyi Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeeseen. Anu Suutari keskittyy työssään Kokemuksia tulenarasta näyttelystä Lapin maakuntamuseon näyttelyn Wir waren Freunde – Olimme ystäviä vastaanottoon. Näyttelystä teki erityisen sen keskittyminen saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten siviilien välisiin suhteisiin vuosina 1940–1944. Arjen kohtaamisiin keskittynyt näyttely oli suosittu ja herätti myös julkista keskustelua. Anu Suutarin aineistona on näyttelykävijöille suunnattu kysely, jonka pohjalta hän tarkastelee kävijäkokemuksen muodostumista ristiriitaiseksi tai vaikeaksi tulkittavaa kulttuuriperintöä esittelevässä näyttelyssä sekä näyttelyn mahdollisesti herättämiä tunteita. Kansainvälisen yleisön lisäksi näyttely kiinnosti paikallisia asukkaita sen henkilökohtaisten merkitysten vuoksi. Teema oli monelle kiinnostava nimenomaan omien kokemusten tai oman suvun historian kautta. Valtaosalla kävijöistä näyttely oli myös herättänyt tunteita, useimmilla positiivisia mutta toisinaan myös ristiriitaisia. Erityisesti näyttelyn katsottiin onnistuneen tuodessaan esiin ”tavallisen ihmisen” kokemukset sota-ajasta ja esittämällä isot historialliset tapahtumat paikallisesta näkökulmasta. Nämä tekijät olivat tärkeitä niin läheltä kuin kaukaa tulleille museovieraille.

Myös toinen hankkeeseen kytkeytynyt tutkielma keskittyi kulttuuriperinnön ja yleisön väliseen suhteeseen. Mirkka Hekkuraisen tutkielma #InariDigs tarkastelee eri tapoja osallistua kulttuuriperintötyöhön sekä niihin motivoivia tekijöitä. Yhtenä esimerkkinä kulttuuriperintötyön osallistavista muodoista on sosiaalinen media, mutta keskeiseksi työssä nousee myös Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeen avoimet kaivaukset ja niiden merkitykset osallistujille. Hankkeen yleisölle suunnattu osuus herätti kiinnostusta paitsi oppimisen ja toisin tekemisen myös sosiaalisen yhdessäolon vuoksi. Kaivauksille osallistujille tärkeää oli lisäksi historian merkkien näkyväksi tuleminen ympäristössä. Sosiaalinen media antoi työkalun kulttuuriperinnön saavutettavuuden lisäämiseksi, ja se saattoi toimia myös väylänä laajemmalle kiinnostukselle aiheeseen. Hankkeen edistymistä ja kaivauksia saattoi seurata, vaikkei itse päässyt osallistumaan konkreettiseen työhön. Kulttuuriperinnön ammattilaisen näkökulmasta työssä nostetaan mielenkiintoisesti esiin osallistavan kulttuuriperintötyön vaatimukset myös akateemisessa koulutuksessa: miten valmistaa kulttuuriperintötyön ammattilaisia löytämään yhteinen pohja yhdessä tekemiselle eri lähtökohdista tuleville toimijoille?

Kulttuuriperinnön aineellisiin ja aineettomiin ulottuvuuksiin keskittyy Anu Skönin tutkielma kansanomaisten kenkien – erityisesti nahkaisten, kippurakärkisten pieksukenkien ja lapikkaiden – perinnöstä. Lapikasta lattiaan kartoittaa moniaineistoisesti pieksukengän muotoja ja nimityksiä sekä merkitysten muutoksia yhteiskunnallisissa prosesseissa. Pieksukenkien jälki näkyy niin sanonnoissa, kaunokirjallisuudessa, elokuvissa, arkistolähteissä kuin museoiden vitriineissä. Lapikas ei kuitenkaan ole menettänyt merkitystään nykypäivänäkään, vaan niiden valmistaminen ja käyttö ovat edelleen elävää perintöä. Osin tämä on tarkoittanut, kuten Anu Skön toteaa, kenkien siirtymistä arkijalkineista takaisin herran pieksuiksi ja arvokkaiksi lahjoiksi. Samalla kädentaito, itsetekeminen, ekologisuus, nostalgia ja itsensä näkeminen osana sukupolvien taitamisen ketjua ovat motivoimassa pieksujen käytön ja tekemisen pariin sekä ammattilaisia että harrastajia. Lapikas on viesti paitsi käyttäjälleen myös muille niin traditiosta kuin esineiden vahvasta merkityksestä oman historian kuvaajana.

Saara Järvelän Kaunista kipua. Kehonmuokkaus ruumiinkuvan ja identiteetin muokkaajana ja ilmentäjänä on haastatteluihin perustuva analyysi kehonmuokkauksen merkityksistä ihmisten pyrkiessä löytämään yhteyttä identiteetin ja ruumiinkuvan välille. Kehonmuokkauksen piiriin kuuluu hyvin monenlaisia tapoja muokata omaa ulkonäköään, mutta Järvelän työssä huomio kiinnitetään ennen kaikkea niin kutsuttuihin invasiivisiin tekniikkoihin, kuten tatuointeihin, lävistyksiin, polttomerkkeihin ja arpitatuointeihin. Osana kehonmuokkauksen eri muotoja työssä pohditaan myös kehon teknologisoitumista. Se, kuinka tietoisesti haastatellut käyttivät kehonmuokkausta oman identiteettityönsä välineenä, vaihteli. Sen rooli henkisen kasvun mahdollistajana oli kuitenkin monille tärkeä, ja siihen liitettiin tunteita pelosta euforiaan. Ennen kaikkea kehonmuokkaus oli tapa saada tunne kontrollista suhteessa omaan kehoon ja myös keino käsitellä omia kokemuksiaan ja tunteitaan.

Kehollisuuteen linkittyy myös Eeva Joskan työ ”Niitä ei säre koskaan.” Tutkielma hammasproteesin käyttäjistä ja hampaiden hoidon kokemuksista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 2000-luvun alussa järjestämä keruu Maitohampaat, naimahampaat, tekohampaat – Hammashoidon perinne sisältää muun muassa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla syntyneiden vastaajien kokemuksia hammasproteeseista ja hampaiden hoidosta. Eeva Joska tarkastelee näitä kokemuksia muistitietotutkimuksen kontekstissa ja arkiteorian käsitettä hyödyntäen kysyy, miten kertojat itse selittävät hammasproteesiin siirtymistä ja siihen johtaneita tekijöitä. Muistelijoiden arkiteorioissa yhdistyvät lääketieteellinen ja kokemusperäinen tieto. Näihin linkittyvät kunkin ajan puhtauskäsitykset ja mahdollisuudet tiedon saantiin. Arkiteorioita hyödynnettiin myös oman toiminnan oikeuttamisessa, kun proteesit nähtiin väistämättömänä osana tulevaisuuden elämää ja näin esimerkiksi päädyttiin omien hampaiden poistoon jo varsin varhaisessa vaiheessa. Taustalla vaikuttavat kuitenkin syvemmät yhteiskunnalliset syyt: niin taloudelliset syyt kuin maantieteellisistä tekijöistä seuranneet vähäiset mahdollisuudet hammashuoltoon.

Huhtikuussa 2017 Tukholmassa tapahtunut terrori-isku oli näkyvästi esillä suomalaisessa uutisoinnissa ja sosiaalisessa mediassa vaikuttaen myös suomalaisten suhtautumiseen terrorismin uhkaan. Aleksi Lehtiön tutkielma #terrorismi. Vallitsevat identiteetit ja representaatiot suomenkielisessä terrorismin diskurssissa Twitterissä purkaa uutisoinnin ja sen herättämien tunteiden suhdetta. Lehtiö muistuttaa, ettei Twitterin merkitystä uutisten välittäjänä ja merkitysten rakentajana tulisi aliarvioida ja lähtee itse analysoimaan runsaan 2000 twiitin aineistoansa diskurssianalyysin keinoin. Analyysin kohteina ovat sekä erilaiset kirjoittajaidentiteetit että twiiteissä esiintyvät terrorismin representaatiot. Suhdetta terrorismiin rakennettiin aineistossa yleisimmin eurooppalaisuutta ja sen arvoja korostavan identiteetin kautta, joskin Tukholman isku toi tämän rinnalle myös pohjoismaisen identiteetin. Erilaisina representaatioina aineistosta nousivat esille eurooppalais-suvaitsevainen ja eurooppalais-orientalistinen painotus, joista jälkimmäinen oli selkeästi yleisempi. Eurooppalais-orientalistisessa representaatiossa painottuivat uskonnolliset ja kulttuuriset näkökulmat, ja sen kautta rakennettiin hierarkioita suhteessa eurooppalaisen identiteettiin.

Ajankohtaiseen teemaan kytkeytyy myös Linnea Jämsän työ ekokylistä. Ekokylistä teoiksi on yhteiskuntaetnologinen tutkielma vaikuttamisen kokemuksista kestävän kehityksen kontekstissa. Kysely- ja haastatteluaineiston pohjalta työssä tarkastellaan kokemusta ekokylien vaikuttavuudesta niin yksilön, yhteisön kuin yhteiskunnan tasolla mutta myös sitä, miten mahdollinen yhteiskunnallinen vaikuttaminen pyritään suhteuttamaan muuhun elämään. Kertojina työssä ovat nimenomaan ekokylissä asuvat tai sinne muuttamista suunnittelevat henkilöt. Ekokylien yhteiskunnallinen vaikuttavuus nähtiin niiden roolissa asiantuntija- ja oppimisympäristöinä. Ekokylässä asumisella on mahdollisuus vaikuttaa paitsi yksilön valintoihin myös edistää ekologisia muotivirtauksia laajasti. Kaikki tutkimukseen osallistuneet eivät kuitenkaan halunneet nähdä ekokyliä varsinaisen yhteiskunnallisen muutoksen edelläkävijöinä vaan ennen kaikkea mahdollisuutena toteuttaa itselle mielekkääksi koettua elämäntapaa. Vaikuttaminen haluttiin ymmärtää myös suhteessa ympäristöahdistukseen. Vaikka omilla valinnoilla nähtiin tärkeä merkitys, pyrittiin ne toteuttamaan oman henkisen hyvinvoinnin ehdoilla. Tärkein vaikuttamisen keino ekokylissä asuville onkin aineiston perusteella oma elämäntapa ja siitä muille kertominen.

Kanssatieteilijä onnittelee uusia maistereitamme!