GRADUKAMPPIAISET 2018

Mikä yhdistää lapikkaita, synkkää kulttuuriperintöä, kehonmuokkausta, Twitteriä, hammasproteeseja ja ekokyliä? Helppoa: kansatiede. On jälleen aika viettää Helsingin yliopiston kansatieteen gradukamppiaisia ja tutustua menneen vuoden satoon:

Vuoden 2018 aikana valmistui kaiken kaikkiaan seitsemän tutkielmaa, joista kaksi liittyi Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeeseen. Anu Suutari keskittyy työssään Kokemuksia tulenarasta näyttelystä Lapin maakuntamuseon näyttelyn Wir waren Freunde – Olimme ystäviä vastaanottoon. Näyttelystä teki erityisen sen keskittyminen saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten siviilien välisiin suhteisiin vuosina 1940–1944. Arjen kohtaamisiin keskittynyt näyttely oli suosittu ja herätti myös julkista keskustelua. Anu Suutarin aineistona on näyttelykävijöille suunnattu kysely, jonka pohjalta hän tarkastelee kävijäkokemuksen muodostumista ristiriitaiseksi tai vaikeaksi tulkittavaa kulttuuriperintöä esittelevässä näyttelyssä sekä näyttelyn mahdollisesti herättämiä tunteita. Kansainvälisen yleisön lisäksi näyttely kiinnosti paikallisia asukkaita sen henkilökohtaisten merkitysten vuoksi. Teema oli monelle kiinnostava nimenomaan omien kokemusten tai oman suvun historian kautta. Valtaosalla kävijöistä näyttely oli myös herättänyt tunteita, useimmilla positiivisia mutta toisinaan myös ristiriitaisia. Erityisesti näyttelyn katsottiin onnistuneen tuodessaan esiin ”tavallisen ihmisen” kokemukset sota-ajasta ja esittämällä isot historialliset tapahtumat paikallisesta näkökulmasta. Nämä tekijät olivat tärkeitä niin läheltä kuin kaukaa tulleille museovieraille.

Myös toinen hankkeeseen kytkeytynyt tutkielma keskittyi kulttuuriperinnön ja yleisön väliseen suhteeseen. Mirkka Hekkuraisen tutkielma #InariDigs tarkastelee eri tapoja osallistua kulttuuriperintötyöhön sekä niihin motivoivia tekijöitä. Yhtenä esimerkkinä kulttuuriperintötyön osallistavista muodoista on sosiaalinen media, mutta keskeiseksi työssä nousee myös Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeen avoimet kaivaukset ja niiden merkitykset osallistujille. Hankkeen yleisölle suunnattu osuus herätti kiinnostusta paitsi oppimisen ja toisin tekemisen myös sosiaalisen yhdessäolon vuoksi. Kaivauksille osallistujille tärkeää oli lisäksi historian merkkien näkyväksi tuleminen ympäristössä. Sosiaalinen media antoi työkalun kulttuuriperinnön saavutettavuuden lisäämiseksi, ja se saattoi toimia myös väylänä laajemmalle kiinnostukselle aiheeseen. Hankkeen edistymistä ja kaivauksia saattoi seurata, vaikkei itse päässyt osallistumaan konkreettiseen työhön. Kulttuuriperinnön ammattilaisen näkökulmasta työssä nostetaan mielenkiintoisesti esiin osallistavan kulttuuriperintötyön vaatimukset myös akateemisessa koulutuksessa: miten valmistaa kulttuuriperintötyön ammattilaisia löytämään yhteinen pohja yhdessä tekemiselle eri lähtökohdista tuleville toimijoille?

Kulttuuriperinnön aineellisiin ja aineettomiin ulottuvuuksiin keskittyy Anu Skönin tutkielma kansanomaisten kenkien – erityisesti nahkaisten, kippurakärkisten pieksukenkien ja lapikkaiden – perinnöstä. Lapikasta lattiaan kartoittaa moniaineistoisesti pieksukengän muotoja ja nimityksiä sekä merkitysten muutoksia yhteiskunnallisissa prosesseissa. Pieksukenkien jälki näkyy niin sanonnoissa, kaunokirjallisuudessa, elokuvissa, arkistolähteissä kuin museoiden vitriineissä. Lapikas ei kuitenkaan ole menettänyt merkitystään nykypäivänäkään, vaan niiden valmistaminen ja käyttö ovat edelleen elävää perintöä. Osin tämä on tarkoittanut, kuten Anu Skön toteaa, kenkien siirtymistä arkijalkineista takaisin herran pieksuiksi ja arvokkaiksi lahjoiksi. Samalla kädentaito, itsetekeminen, ekologisuus, nostalgia ja itsensä näkeminen osana sukupolvien taitamisen ketjua ovat motivoimassa pieksujen käytön ja tekemisen pariin sekä ammattilaisia että harrastajia. Lapikas on viesti paitsi käyttäjälleen myös muille niin traditiosta kuin esineiden vahvasta merkityksestä oman historian kuvaajana.

Saara Järvelän Kaunista kipua. Kehonmuokkaus ruumiinkuvan ja identiteetin muokkaajana ja ilmentäjänä on haastatteluihin perustuva analyysi kehonmuokkauksen merkityksistä ihmisten pyrkiessä löytämään yhteyttä identiteetin ja ruumiinkuvan välille. Kehonmuokkauksen piiriin kuuluu hyvin monenlaisia tapoja muokata omaa ulkonäköään, mutta Järvelän työssä huomio kiinnitetään ennen kaikkea niin kutsuttuihin invasiivisiin tekniikkoihin, kuten tatuointeihin, lävistyksiin, polttomerkkeihin ja arpitatuointeihin. Osana kehonmuokkauksen eri muotoja työssä pohditaan myös kehon teknologisoitumista. Se, kuinka tietoisesti haastatellut käyttivät kehonmuokkausta oman identiteettityönsä välineenä, vaihteli. Sen rooli henkisen kasvun mahdollistajana oli kuitenkin monille tärkeä, ja siihen liitettiin tunteita pelosta euforiaan. Ennen kaikkea kehonmuokkaus oli tapa saada tunne kontrollista suhteessa omaan kehoon ja myös keino käsitellä omia kokemuksiaan ja tunteitaan.

Kehollisuuteen linkittyy myös Eeva Joskan työ ”Niitä ei säre koskaan.” Tutkielma hammasproteesin käyttäjistä ja hampaiden hoidon kokemuksista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 2000-luvun alussa järjestämä keruu Maitohampaat, naimahampaat, tekohampaat – Hammashoidon perinne sisältää muun muassa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla syntyneiden vastaajien kokemuksia hammasproteeseista ja hampaiden hoidosta. Eeva Joska tarkastelee näitä kokemuksia muistitietotutkimuksen kontekstissa ja arkiteorian käsitettä hyödyntäen kysyy, miten kertojat itse selittävät hammasproteesiin siirtymistä ja siihen johtaneita tekijöitä. Muistelijoiden arkiteorioissa yhdistyvät lääketieteellinen ja kokemusperäinen tieto. Näihin linkittyvät kunkin ajan puhtauskäsitykset ja mahdollisuudet tiedon saantiin. Arkiteorioita hyödynnettiin myös oman toiminnan oikeuttamisessa, kun proteesit nähtiin väistämättömänä osana tulevaisuuden elämää ja näin esimerkiksi päädyttiin omien hampaiden poistoon jo varsin varhaisessa vaiheessa. Taustalla vaikuttavat kuitenkin syvemmät yhteiskunnalliset syyt: niin taloudelliset syyt kuin maantieteellisistä tekijöistä seuranneet vähäiset mahdollisuudet hammashuoltoon.

Huhtikuussa 2017 Tukholmassa tapahtunut terrori-isku oli näkyvästi esillä suomalaisessa uutisoinnissa ja sosiaalisessa mediassa vaikuttaen myös suomalaisten suhtautumiseen terrorismin uhkaan. Aleksi Lehtiön tutkielma #terrorismi. Vallitsevat identiteetit ja representaatiot suomenkielisessä terrorismin diskurssissa Twitterissä purkaa uutisoinnin ja sen herättämien tunteiden suhdetta. Lehtiö muistuttaa, ettei Twitterin merkitystä uutisten välittäjänä ja merkitysten rakentajana tulisi aliarvioida ja lähtee itse analysoimaan runsaan 2000 twiitin aineistoansa diskurssianalyysin keinoin. Analyysin kohteina ovat sekä erilaiset kirjoittajaidentiteetit että twiiteissä esiintyvät terrorismin representaatiot. Suhdetta terrorismiin rakennettiin aineistossa yleisimmin eurooppalaisuutta ja sen arvoja korostavan identiteetin kautta, joskin Tukholman isku toi tämän rinnalle myös pohjoismaisen identiteetin. Erilaisina representaatioina aineistosta nousivat esille eurooppalais-suvaitsevainen ja eurooppalais-orientalistinen painotus, joista jälkimmäinen oli selkeästi yleisempi. Eurooppalais-orientalistisessa representaatiossa painottuivat uskonnolliset ja kulttuuriset näkökulmat, ja sen kautta rakennettiin hierarkioita suhteessa eurooppalaisen identiteettiin.

Ajankohtaiseen teemaan kytkeytyy myös Linnea Jämsän työ ekokylistä. Ekokylistä teoiksi on yhteiskuntaetnologinen tutkielma vaikuttamisen kokemuksista kestävän kehityksen kontekstissa. Kysely- ja haastatteluaineiston pohjalta työssä tarkastellaan kokemusta ekokylien vaikuttavuudesta niin yksilön, yhteisön kuin yhteiskunnan tasolla mutta myös sitä, miten mahdollinen yhteiskunnallinen vaikuttaminen pyritään suhteuttamaan muuhun elämään. Kertojina työssä ovat nimenomaan ekokylissä asuvat tai sinne muuttamista suunnittelevat henkilöt. Ekokylien yhteiskunnallinen vaikuttavuus nähtiin niiden roolissa asiantuntija- ja oppimisympäristöinä. Ekokylässä asumisella on mahdollisuus vaikuttaa paitsi yksilön valintoihin myös edistää ekologisia muotivirtauksia laajasti. Kaikki tutkimukseen osallistuneet eivät kuitenkaan halunneet nähdä ekokyliä varsinaisen yhteiskunnallisen muutoksen edelläkävijöinä vaan ennen kaikkea mahdollisuutena toteuttaa itselle mielekkääksi koettua elämäntapaa. Vaikuttaminen haluttiin ymmärtää myös suhteessa ympäristöahdistukseen. Vaikka omilla valinnoilla nähtiin tärkeä merkitys, pyrittiin ne toteuttamaan oman henkisen hyvinvoinnin ehdoilla. Tärkein vaikuttamisen keino ekokylissä asuville onkin aineiston perusteella oma elämäntapa ja siitä muille kertominen.

Kanssatieteilijä onnittelee uusia maistereitamme!

 

KANSALAISTIETEELLINEN KANSATIEDE

Viime viikkoina on lehdistössä tuotu esiin runsaasti näkökulmia tieteellisen tutkimuksen nykykäytäntöihin, tavoitteisiin ja merkityksiin. Kirjoittajien tieteenalasta riippumatta havainnot tuntuvat tutuilta myös kansatieteilijän näkökulmasta. Erityisen huomion kiinnitti kuitenkin Mikko Raskin ja Nina Kahman mielipidekirjoitus (Helsingin Sanomat 17.10.2018), jossa peräänkuulutettiin tieteen ja kansalaisten vuorovaikutuksen lisäämistä niin tieteen arvostuksen mutta myös tutkimuksen laadun parantamiseksi. He kysyvät, miten globaali tieteen arvostuksen väheneminen voitaisiin pysäyttää. Vastauksena he nostavat esiin kansalaistieteen, jossa tutkijoiden työtä voi tukea kuka tahansa tuottamalla tutkimuksen kannalta merkityksellistä tietoa. Tämänkaltaista toimintaa on Suomessa kirjoittajien mukaan toteutettu muun muassa ympäristötutkimuksen alalla.

Tuntuuko tutulta? Itselleni muistui kirjoitusta lukiessani vahvasti mieleen ne lukuisat tunnit, joita olen aikoinani viettänyt silloisessa Museoviraston keruuarkistossa kyselyaineistoja lukien. Käsin- tai koneella kirjoitetut liuskat sisälsivät milloin yleisiä ”totuuksia” omasta ympäristöstä tehdyistä havainnoista milloin henkilökohtaista – tunnustuksellistakin – kokemuskerrontaa. Jos mikä, niin kansatieteellisiin kyselyihin vastaaminen voidaan nähdä kansalaistieteenä.

Vaikka tätä termiä eivät toimintaa kehittäneet tutkijat aikoinaan käyttäneetkään, voidaan motiivien osalta löytää analogia myös 2000-luvun tarpeeseen rakentaa vuorovaikutusta tieteen ja kansalaisten välille. Toimintaa perusteltiin muun muassa tarpeella saada harvalukuisten tutkijoiden rinnalle runsas harrastajakeräilijöiden joukko, jota ilman laaja kulttuuristen ilmiöiden kartoittaminen ei olisi ollut mahdollista. Tässä joukossa toimiminen yhdisti kerääjät pitkään ja kunniakkaaseen tallentajien joukkoon ja sen merkkihenkilöihin, kuten Elias Lönnrotiin ja M. A. Castréniin, mikä jo itsessään antoi työlle erityisen arvon. Se, että työ oli nimenomaan katoavan tiedon pelastamista arkistoon tuleville sukupolville, on osaltaan korostanut sen merkityksellisyyttä. Kun kyselyjen sisältö muotoutui myöhemmin vielä vastaajien omia kokemuksia arvostavaksi, korostui tiedon ainutlaatuisuus ja vastaajien yksilöllinen merkitys.

Vastaajien näkökulmasta toimintaan on nähty motivoivan monet erilaiset tekijät: niin pyrkimys osallistua kulttuuriperinnön määrittelyyn, tuottaa ymmärrystä menneisyydestä kuin rakentaa omaa itseymmärrystä kirjoittamisen kautta. Kaikissa tapauksissa tiedettä tehtiin vahvassa vuorovaikutuksessa tutkijoiden ja ”tiedonantajien” välillä.

Vaikka tutkimuksen lähtökohdat monin osin ovat viime vuosina muuttuneet, tähän samaan vuorovaikutuksen periaatteeseen nojaa kansatiede tänäänkin, on aineistoinamme sitten kyselyt tai muutoin tuotetut aineistot. Käytännöt vuorovaikutukselle ovat tieteenalaan sisäänrakennettuina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kansatiede olisi valmis. Päinvastoin: kuten aikoinaan, myös tänään on syytä miettiä, miten saamme tutkimuksen piiriin mahdollisimman laajan joukon ihmisiä. Emme vain niitä, jotka aktiivisesti haluavat tuoda äänensä kuuluville ja jotka ovat siihen pystyviä.

Kansalaistieteellisen tutkimuksen lähtökohdissa voidaankin nähdä tieteenalakohtaisia eroja. Kansalaistieteellisen tutkimuksen edellytyksenä on aina, että tavoite tutkimuksen tekemiseksi on yhteinen tutkijoiden ja siihen osallistuvien keskuudessa. Tämä tarkoittaa, että jaamme ymmärryksen siitä, mikä on tutkimuksellisesti tärkeää. Kansalaistieteellinen kansatiede vaatii kuitenkin myös erityistä luottamusta eri osapuolten välillä; sitä, että tarkoitusperämme ovat ymmärrettävät ja uskottavat kaikkien tutkimukseen osallistuvien näkökulmista.

Tämä vaatii aktiivisuutta niin tutkimusaiheiden, -menetelmien kuin näkökulmienkin kehittämisessä mutta myös niistä kertomisessa. Tässäkin on syytä paitsi kuunnella ihmisiä itseään rohkeasti lähestyä ”kenttäämme” kertoaksemme työmme mahdollisuuksista. Helppoa tämä ei aina ole, kuten monet etnografit ovat työssään kokeneet. Uskottavuutta kasvatamme kuitenkin vain vuorovaikutusta kansalaistieteellisen tutkimuksen hengessä lisäämällä: lähestymällä eri yleisöjämme tutkimusprosessiemme eri vaiheissa ja hahmottamalla yhteistä perustaa merkitykselliselle tiedolle.

 

Kansatieteellisistä kyselyistä voi lukea lisää esimerkiksi seuraavista teoksista:

Journal of Finnish studies vol. 18, no. 1: From Cultural Knowledge to Cultural Heritage: Finnish Archives and Their Reflections of the People. Eds. Pia Olsson & Eija Stark.

Pirjo Korkiakangas, Pia Olsson, Helena Ruotsala & Anna-Maria Åström (toim.) 2016. Kirjoittamalla kerrotut. Kansatieteelliset kyselyt tiedon lähteinä. Ethnos-toimite 19. Helsinki: Ethnos.

KLIKKIOTSIKKO: 10 + 1 SYYTÄ OPISKELLA KANSATIEDETTÄ

Mietitkö tulevaisuuttasi? Lue tämä juttu, niin tiedät, miten ja minne edetä!

1. Kansatiede uhmaa kuplia.

Kansatiede on tiedettä arjesta. Se auttaa meitä näkemään, miksi toimimme, kuten toimimme – tai miksi sinä toimit, kuten toimit. Kun tunnemme ihmisten toiminnan taustoja, on meidän helpompi ymmärtää heitä. Myös minun sinua ja sinun minua.

2. Kansatieteessä vain mielikuvitus on rajana tutkimuskohteille.

”Kansatieteilijälle mikään inhimillinen ei ole vierasta”, sanoi muinoin eräs emeritusprofessori ja on oikeassa yhä edelleen. Kansatieteilijän parhaita työkaluja ovat avoin, utelias mieli ja kyseenalaistamisen taito.

3. Kansatieteilijällä on monta mahdollista urapolkua.

Kansatiede on laajasti yleissivistävä ala, mutta sen sisällä on useita erikoistumismahdollisuuksia. Monet kansatieteilijät toimivat kulttuurialalla, kuten museoissa, arkistoissa tai erilaisissa järjestöissä. Kansatieteilijän koulutus mahdollistaa kuitenkin yksilöllisen osaamisen räätälöinnin, ja voit hyödyntää kansatieteilijän taitoja niin liike-elämässä kuin luovilla aloilla.

4. Kansatiedettä on koko elämä.

Se on aineellista ja aineetonta, sosiaalista ja taloudellista, yksityistä ja yhteistä – muun muassa. Koska kansatiede tutkii arkea ja koska yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ilmiöt ilmenevät arjessa monin eri tavoin, myös kansatieteilijä voi lähestyä omaa kiinnostuksen kohdettaan monista eri näkökulmista. Mitä erilaisempia kiinnostuksen kohteita ja kansatieteilijöitä on, sitä kokonaisvaltaisemman kuvan voimme arjen kulttuurista hahmottaa.

5. Kansatiede on ihmisläheistä.

Teemme työtä ihmisten kanssa ihmisistä ihmisille. Ihmisiä kohtaamme haastattelemalla ja havainnoimalla, internettiin uppoutumalla, omia kokemuksiamme hyödyntämällä, ihmisten luomia esineitä ihmettelemällä ja arkistojen anteja tulkitsemalla.

6. Kansatiede on samanaikaisesti ajallista ja ajatonta.

Kansatieteilijä voi kohdistaa kiinnostuksensa niin menneeseen, nykyhetkeen kuin tulevaan. Kiinnostavia ovat sekä erilaiset jatkuvuudet että murrokset. Elämä ennen ei ehkä kuitenkaan ollut niin erilaista kuin elämä nyt, ja jotain nykyisyydestä säilynee myös tulevaan.

7. Kansatiede antaa äänen.

Kansatieteilijän tärkein ominaisuus on kyky nähdä ja kuulla – myös ja erityisesti niitä, jotka muutoin eivät tule nähdyiksi ja kuulluiksi. Pienen ihmisen asianajajaksikin on kansatiedettä joskus kutsuttu. Arki on poliittista: opiskele ja tee tiedettä, jolla on tarkoitus.

8. Kansatiede on kansainvälistä.

Kansatiede on englanniksi European ethnology, ruotsiksi etnologi ja saksaksi Europäische Ethnologie. Arki yhdistää kaikkia – on se sitten erilaista tai samanlaista. Yllättävän usein samanlaista.

9. Kansatieteellä erotut varmasti.

Kerro tutulle tai tuntemattomalle olevasi kansatieteilijä, niin keskustelunaihe on valmis. Varaudu kysymyksiin, mitä, miksi ja kuinka kansatiede. Varma säväyksen antaja myös cv:hen.

10. Kansatiede on osa laajempaa kulttuurien tutkimuksen kenttää.

Opiskellessasi kansatiedettä olet myös osa Kulttuurien tutkimuksen kandiohjelmaa. Näin sinulle avautuu automaattisesti kontakti muihin kulttuurien tutkimuksen tekijöihin ja näkökulmiin. Kansatiede löytää luontevia keskustelukumppaneita myös niin historian tutkimuksesta, yhteiskuntatieteistä kuin esimerkiksi taiteidentutkimuksesta.

Eikä tässä vielä kaikki!

+ 1. Kansatiede on hauskaa.

Siinä yhdistyy luovuus loogisuuteen ja ihmetys ymmärrykseen. Kansatieteen kautta sinulle avautuu erilaisten maailmojen äärettömyys.

Kiinnostuitko? Korkeakoulujen kevään 2018 yhteishaun hakuaika on 14.3.–28.3.2018. Kansatiede on osa Helsingin yliopiston Kulttuurien tutkimuksen kandiohjelmaa ja Kulttuuriperinnön maisteriohjelmaa.

GRADUKAMPPIAISET 2017

Gradu-vuosi 2017 oli Helsingin yliopiston kansatieteessä satoisa. Yhdeksän pro gradu -tutkielman joukko tarjoaa jälleen monipuolisen näkymän siihen, mikä kansatieteessä koetaan mielenkiintoiseksi juuri nyt. Tällä kertaa kokonaisuudesta erottautuu omaksi joukokseen neljä kaupunkitutkimuksellista teemaa, minkä lisäksi kaksi työtä käsittelee museoiden toimintaa. Yksittäisinä teema-alueina nousevat esiin ammattikulttuurin tutkimus, nuorisotutkimus ja rauhantyön diskurssit. Aihepiirien lisäksi voidaan töitä tematisoida myös menetelmällisten ja näkökulmallisten valintojen pohjalta, joten tutkielmat keskustelevat toistensa kanssa monin mielenkiintoisin tavoin. Tässä töistä pienet maistiaiset. Käykää tutustumassa tarkemmin Heldassa. Se kannattaa!

Kaupunkitutkimus ja muistitietotutkimus yhdistyvät Laura Ekholmin tutkielmassa ”Tää mun Stadini.” Jälleenrakennusajan Helsinki lapsuuden muistin paikkana, jossa aineistona on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2004 järjestämä keruu Helsinki–Stadini. Tätä kokonaisuutta tekijä on lähestynyt etsien ja analysoiden muistoja nimenomaan jälleenrakennusajan lapsuuden kokemuksista. Keskeisenä teemana työssä kulkee pohdinta siitä, minkälaisia erityispiirteitä erityiseksi koettu aika tuo muisteluun ja miten lapsuuden paikkoja on merkityksellistetty muistelussa. Pienten kertomusten analyysimallia testaten Laura Ekholm nostaa esille arjen pieniä kokemuksia, jotka elävät rinnan jälleenrakennusajan suurten kertomusten kanssa.

Vastaavista lähtökohdista kaupunkitutkimusta ja muistitietotutkimusta yhdistäen lähestyy aihettaan myös Hanna Tuomela työssään helsinkiläisistä maitokaupoista arkisten kohtaamisten paikkana. Maitokauppamuistoja on löytynyt sekä Museoviraston ostotottumusten muutoksia käsittelevästä kyselystä että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keruusta Ruokamuistoja lapsuudesta. Arkiset maitokauppakäynnit ja maidon merkitys kaupunkilaisten elämässä ylipäätään välittyvät kertojien kuvauksissa arkea rytmittävinä tapahtumina. Ne linkittyivät niin kasvatukseen ja kasvamiseen, lähiympäristön tutuksi tulemiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Maitokauppoihin liittyvät muistot olivat yksi osa-alue kaupunkilaista elämäntapaa kuvattaessa.

2000-luvun asumista ja asuinpaikan merkityksiä käsittelevät haastatteluihin perustuen töissään Noora Virtanen ja Jenny Stenius. Kävelyhaastatteluja Herttoniemessä haastateltaviensa kanssa tehnyt Noora Virtanen pohtii tutkielmassaan Metsä, meri ja metro – Herttoniemen tilallisuus ja muuttuvuus asukkaiden elämänkerronnan kudelmassa, miten asuinpaikka kutoutuu kaupunkilaisten haastatteluissa osaksi elämäntarinaa ja miten haastatellut ovat kokeneet kaupunkitilan muutokset ja muuttumattomuuden. Omassa ympäristössä kävely on tuonut analysoitavaksi sanallisen narratiivin lisäksi ihmisten tavan reagoida ympäristöönsä. Näin tutkija on päässyt mukaan haastateltujen oman ympäristön tärkeiden tilojen esityksiin.

Jenny Steniuksen tarkastelee työssään nuorten aikuisten asumiskokemuksia sekä asumisen ja urbaanin elämäntavan yhteen kietoutumista 2010-luvulla. Haastatelluille nuorille kaupunki tarjosi useita eri tapoja rakentaa omaa elämäänsä: urbaani elämä sai monia toisistaan eroavia tulkintoja. Kaupunkiympäristö tarjosi mahdollisuuden luoda ja ylläpitää sosiaalisia suhteita. Tämän vuoksi hyvän asumisen keskeisiksi piirteiksi nousivat asunnon sijainti ja kulkuyhteydet. Asuminen kaupungissa tarkoitti myös kykyä sopeutua ja kestää epävarmuutta. Myös vaikutusmahdollisuudet toiveiden mukaisen asunnon saamiseksi koettiin pieninä. Omiin tavoitteisiin voitiin pyrkiä esimerkiksi yhteisasumisen kautta. Myös urbaanissa ympäristössä koti oli rauhoittumisen paikka. Vaikka väliaikaisenakin, oli koti haastatelluille oman itsenäisen elämän symboli.

Akselin antilooppi ja muut kertomukset johdattelevat kokoelmatutkimuksellisiin tulkintoihin. Liisa Oikari on työssään keskittynyt pohtimaan Gallen-Kallelan Museon kokoelmien kerrostumia ja syntyhistoriaa. Museon kulttuurihistoriallisia kokoelmia lähilukien ja kontekstualisoiden hän avaa yksittäisten henkilöiden – etenkin kokoelmien ”päähenkilön” – merkitystä sille, millaiseksi kokoelmien kokonaisuus muodostuu. Lisäksi henkilöhistoriallisen museon kokoelmat eivät nekään ole irrallisia laajemmasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Jotta museoesineen museaalinen ja yhteiskunnallinen arvo ymmärrettäisiin mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, oleellista on tuntea sen asema osana laajempaa museokokoelmaa.

Heidi Uusitorppa puolestaan tarkastelee työssään kokoelmien esittämistä näyttelyissä. Hän kohdentaa tarkastelunsa Kulttuurien museon perusnäyttelyn pohjalta tehtyyn verkkonäyttelyyn Kaukaa haettua sekä näyttelyjulkaisuun. Diskurssianalyysiä hyödyntäen hän analysoi, miten aineistossa representoidaan ”vierasta”. Samalla työ ottaa kantaa kulttuureja esittävän museon merkitykseen nyky-yhteiskunnassa. Kaukaa haettua -näyttelyssä vieras tulee esitellyksi suomalaisten maailmanmatkaajien kautta ja heidän keräämänsä esineistö nivoutuu osaksi kertomusta suomalaisuudesta. Vaikka vieraasta ei näin tehdä suomalaista, saa se erilaisen tuttuuden tunteen välittyessään jonkun tutuksi koetun kautta. Samalla myös toimijuus annetaan kokoelmien tuottajille.

Anna Piispasen työ Naiset keittiöiden mestareina tarkastelee työn, ammatti-identiteetin ja sukupuolen nivoutumista keittiömestarin ammatissa. Haastatteluaineistoon nojaten Anna Piispanen pohtii, miten naispuoliset keittiömestarit kokivat yhtäältä eri tavoin painottuneet työtehtävänsä ja toisaalta työyhteisönsä. Näiden teemojen kautta tarkastelu keskittyy sukupuolen vaikutuksiin keittiömestarina työskentelyssä. Vaikka haastateltujen mukaan perinteinen kuva keittiömestarista onkin saamassa uusia sävyjä, kuvastivat haastatellut myös niitä työelämän osa-alueita, joissa sukupuolella edelleen vaikuttaisi olevan merkitystä. Esimerkiksi auktoriteetin saavuttaminen työyhteisössä koettiin naisten haastatteluissa miehiä vaikeammin lunastettavaksi.

Diskurssianalyysin perustuva näkökulma on myös Kia Vertion työssä, joka käsittelee Kirkon ulkomaanavun rauhantyötä. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan järjestön arkistoaineistoa sekä sen ulkoista viestintää pohtien, miten niissä diskursiivisesti rakennetaan kuvaa rauhasta ja rauhantyöstä: millaisena rauhantoimijana järjestö itsensä haluaa esittää ja minkälaisia arvoja työnsä taustalla nostaa esiin. Valittujen diskurssien taustalla vaikuttaa muun muassa pyrkimys vedota mahdollisimman laajaan yleisöön, mutta kuitenkin niin, että järjestön omat arvot olisivat riittävästi esillä. Näin toiminnan kuvauksista voidaan eritellä useita eri tavoin painottuneita diskursseja, kuten ihmisoikeuksiin keskittyvä diskurssi tai altruistisen auttamisen diskurssi. Ulkoisessa viestinnässä uskonnollinen diskurssi ei noussut muita diskursseja vastaavalla tavalla esiin.

Jenni Luonuankoski lähestyy muistamisen ja paikan merkitysten problematiikkaa analysoimalla laatimansa sähköisen kyselyn tuottamia muistoja Lohjalla sijainneesta Tanhuhovin discosta ja sen ympärille muotoutuneesta diskoillasta. 1970-luvulta 2000-luvun alkuun toiminut ikärajaton disko tarjosi tilan yhteiselle hauskanpidolle, unelmoinnille sekä aikuisuuden harjoittelulle. Nuoruutensa diskoiltoja muistelleet olivat kaikki vastausajankohtana aikuisia, mikä toi oman sävynsä muistoihin. Kokeilujen lempeä hyväksyntä ja riehakkuuden – ylilyöntienkin – tarkastelu hyväntahtoisella ymmärryksellä korostaa vastaajien kerronnassa muutosta, joka on tapahtunut nuoren kokijan ja kokeneemman kertojan välillä – ei kuitenkaan eroa rakentaen, vaan minäksi tulemista pohtien.

Lämpimät onnittelut kaikille vuoden 2017 graduisteille!

IDEA KIIHDYTTÄMÖSSÄ

Tasa-arvoiset kaupunkitilat -tiimi finaalitunnelmissa: Pia Olsson, Eveliina Heinäluoma, Liisa Kolehmainen ja Nitin Sood.

Jaettu kaupunki -tutkimushankkeessamme yhtenä tavoitteenamme on selvittää, miten saattaa etnografiseen tutkimukseen perustuvaa tietoa entistä vaikuttavammin päätöksenteon – meidän tapauksessamme nimenomaan kaupunkisuunnittelun – välineeksi. Oli siis luontevaa lähteä mukaan yhteiskunnallisen törmäytyksen kokeiluun, Hack for Societyyn, kun siihen viime keväänä tarjoutui tilaisuus. Varsinaiseen työhön ryhdyttiin syyskuun alussa, ja lauantaina vietettiin kuukauden tiukan työskentelyn päätteeksi kokeilun finaalia, jossa mukana olleet ryhmät esittivät omat ratkaisunsa tutkimukseen nojaaviin haasteisiinsa.

Jokainen tiimi koostui tutkijajäsenestä, päätöksentekijästä eli kaupunginvaltuutetusta ja kahdesta opiskelijajäsenestä. Kuten finaalin tuomaristo totesi, olivat kaikki teemat ajankohtaisia ja tavalla tai toiselle meitä kaikkia koskettavia kysymyksiä. Kahdeksan tiimin joukko prosessoi osallistavaa lähidemokratiaa, muistisairaiden kuntoutusta, hybridiuhkia, saavutettavaa viestintää, oppimisvaikeuksien tunnistamista, tehokkaita terveyspalveluja, tasa-arvoisia kaupunkitiloja ja imitaatiopelin vaikuttavuutta.

Omassa kaupunkitilojen tasa-arvoisuutta pohtivassa tiimissämme ongelmanasettelumme muokkaantui nopeasti alkuperäisestä tiedon saavutettavuudesta lähemmäksi kaupunkilaisten kokemuksia. Tutkimushankkeemme haastateltujen kertomukset oman lähiympäristönsä vaikeasta ennakoitavuudesta, rasismin läsnäolosta ja turvattomuudesta sai ryhmämme pohtimaan, mitä asialle konkreettisesti voisi tehdä. Lähtökohdaksemme nostimme erilaisten kohtaamisten merkityksen asenteiden muuttamiseksi ja tämän kautta turvallisemman ympäristön saavuttamiseksi. Ratkaisuksi hioutui eri asiantuntijaryhmien kommenttien ja nopean kokeilun perusteella sosiaalisesti ja fyysisesti esteettömän tilan sertifiointiprosessi. Suunnitelmassamme oleellista on tilojen ja niihin liittyvien toimintojen arviointi nojautuen kokemusasiantuntijoiden näkemyksiin ja toimenpide-ehdotuksiin sekä tilojen ymmärtäminen kokonaisvaltaisesti sekä niiden sosiaalisten että fyysisten ominaisuuksien kautta.

Hankkeen virallinen osuus päättyi finaaliin, joten nähtäväksi jää, miten sertifiointi-ideamme kantaa tästä eteenpäin. Kannustavaa ja lupaavaa oli kuitenkin paitsi oman ryhmämme into lähteä kohti konkreettista ratkaisumallia myös kaikkien prosessissa mukana olleiden asiantuntijatahojen ja potentiaalisten käyttäjäryhmien osoittama kiinnostus ja kannustus sekä kehitysideat, joita eri vaiheissa saimme.

Yksi Hack for Societyn tavoitteista oli helpottaa ja lisätä eri toimijoiden välistä dialogia, ja sen tavoitteen prosessi uskoakseni kaikkien mukana olleiden osalta saavutti. Omalta osaltani, ryhmän tutkijajäsenenä, työskentely ratkaisumme parissa sai miettimään myös hankkeemme alkuperäistä tavoitetta etnografisen tiedon hyödynnettävyyden lisäämisestä päätöksenteossa. Toki se tuntuu tärkeältä edelleenkin, mutta prosessi herätti ajattelemaan tutkimustiedon vaikuttavuutta myös laajemmin. Vaikka ryhmämme ei – ehkä – puheenamme ollutta yhteiskunnallista yritystä sertifioinnin organisoimiseksi perustaisikaan, jo sen ideointi on nostanut esiin monia, monia yhteistyötahoja ja toimintamalleja, joiden kautta me voimme etnografiseen tietoon perustuvia ratkaisumalleja lähteä edistämään.

Arkeen vaikuttavia päätöksiä tehdään monella tasolla ja taholla. Nämä on hyvä pitää mielessä laajasti, kun haluamme saada tutkimustuloksemme hyödynnetyksi mahdollisimman tehokkaasti. Myös tässä tarvitsemme kykyä dialogiin ja erilaisten toimijoiden lähtökohtien ymmärtämiseen.

Kiitos, Eve, Liisa ja Nitin, yhteisestä haasteesta, yhteisestä ratkaisusta ja ennen kaikkea yhdessä tekemisestä!

 

Lue myös:

Kolme näkökulmaa Hack for Societyyn: http://hackforsociety.fi/portfolio/kolme-nakokulmaa-hack-for-societyyn/

Hack for Scoety huipentui ratkaisujen esittelyihin: http://hackforsociety.fi/portfolio/hack-for-society-huipentui-ratkaisujen-esittelyihin-voiton-toi-nayttely-muistisairaan-arjesta/

VIISAUTTA JAKAMASSA

Uusi tapaa jännittää – on kyseessä sitten uudet opinnot, uusi työtehtävä tai uusi tutkimushanke ja uusi kenttä. Aina ”uudessa alussa” ei tarvitse olla kyse konkreettisesta muutoksesta vaan yleisestä tarpeesta pohtia omaa tilannettaan uudesta näkökulmasta. Joka tapauksessa uusi tuo mukanaan positiivisia odotuksen tunteita mutta myös epämääräistä epävarmuutta. Minkälainen haluan tehtävässäni olla? Mitä tavoitella? Ja miten näihin tavoitteisiin pyrkiä?

Olen kuluneen lukuvuoden aikana osallistunut kahteen mentorointiprosessiin kahdessa eri roolissa. Syksyllä aloitin koko lukuvuoden kestäneen uusille professoreille suunnatun mentoroinnin aktorin roolissa ja loppuvuodesta omaksuin mentorin roolin kansatieteen omassa mentorointikokeilussa. Joulukuun alussa järjestetyssä kansatieteilijöiden alumni-illassa kohtasivat mentorointiparit ja -ryhmät toisensa ensimmäistä kertaa, ja reilu viisi kuukautta myöhemmin kokoonnuimme koko ryhmän kanssa päättämään kokeilua ja pohtimaan yhdessä, mitä mentoroinnissa oli itse kullakin ja kullekin tapahtunut. Monille juuri edellä esitetyt kysymykset tuntuivat olevan ajankohtaisia – niin myös itselleni omassa aktorin roolissani.

Helsingin yliopiston ryhmämentorointioppaassa mentorointi määritellään ”kokeneen ja vanhemman mentorin kokemusperäisen tiedon ja viisauden jakamisena nuoremmalle, kokemattomammalle ja kehittymishaluiselle aktorille”. Se, kuka on vanhempi ja kokeneempi ja kuka uuden edessä, on kuitenkin monella tavalla suhteellista. Kansatieteen mentorointiin ilmoittautui hyvin erilaisissa uravaiheissa olevia kansatieteilijöitä. Mukaan tuli sekä opiskelijoita että jo valmistuneita, eikä ulkopuoliselle aina ollut itsestään selvää, kumpaan rooliin itse kukin halusi prosessissa identifioitua. Aktoreita ilmoittautui kuitenkin jonkin verran mentoreita enemmän, joten kenties kynnys aktorin rooliin on matalampi kuin viisautta jakavan mentorin tehtävään. Se, että samanaikaisesti pystyin osallistumaan kahdessa eri roolissa kahteen eri mentorointisuhteeseen, kuvaa kuitenkin tehtävien tilannekohtaisuutta.

Molempia mentorointiprosesseja yhdessä lopuksi analysoitaessa kävi selväksi myös se perusperiaate, etteivät vaikuttaminen ja viisauden jakaminen ole yksisuuntaista. Keskustelut, jotka saattoivat käsitellä hyvin periaatteellisia ammatilliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja näiden kysymysten varsin konkreettisia käytäntöön panoja, olivat avanneet uudenlaisia näkökulmia ja todellisuuksia myös mentoreille. Monille kansatieteilijämentoreille ymmärrys siitä, miltä kansatieteen opiskelu näyttää tänä päivänä tai minkälaisia työelämään liittyviä tavoitteita eri työuran vaiheessa olevilla kansatieteilijöillä on, oli avannut hyvinkin toisenlaisia näkymiä kuin muistot omasta opiskelu- ja urapolusta.

Kummatkin tapaamisten sarjat ovat nyt kohdaltani päättyneet, mutta keskusteluyhteys tulee luontevasti säilymään työpareihini jatkossakin. Molemmat kokemukseni todistavat, että mentorointi on arjen ylellisyyttä: se sallii ja toki myös kaiken muun keskellä pakottaa pohtimaan niitä ammatillisia peruskysymyksiä, jotka muutoin tuntuvat jäävän taka-alalle käytännön työtehtäviin keskittyessä. Muutaman tunnin uhraus kuukaudessa periaatteellisille pohdinnoille tuo kuitenkin uudenlaista rakennetta myös arkeen. Se auttaa hahmottamaan sitä, mikä on juuri minulle keskeistä ja tavoittelemisen arvoista omassa työssäni. Vaikka toimijuus – minä – on tässä pohdinnassa keskeinen, on se kuitenkin vain väline, kun pohdimme kansatieteen ja kansatieteilijän tehtäviä laajemmin.

Ja vaikka mentorointiprosessi on jotain erityistä, ehkä kaikki voimme kansatieteilijöinä ottaa sopivan hetken tullen arjen mentorin roolin. Yksi loppukeskustelussamme esiin noussut käsite oli verkostoituminen; sana, johon kiinnittyy monia, toisinaan negatiivisiksikin koettuja merkityksiä. Tässä keskustelussa verkostoituminen ja sen taustalla oleva toiminta tulkittiin ainoastaan positiivisiksi asioiksi: yhdessä tekemiseksi ja aktiiviseksi toisten kohtaamiseksi. Tätä verkostoitumista voi toteuttaa niin opintojen, opiskelijajärjestöjen kuin tieteellisten yhdistysten puitteissa. Se ei tarkoita tieteellistä sulkeutumista mutta kansatieteilijöiden erilaisten toimijuuksien näkyväksi tekemistä kylläkin. Yksi arjen mentoriuden muoto voisi olla tämänkaltaiseen toimijuuteen innostaminen ja siinä tukeminen, kansatieteilijyyden eri puolien kokeileminen ja oppiminen.

Kansatieteen mentorointiprosessia päättäessämme oli yleinen arvio, että viisi kuukautta oli ollut kovin lyhyt aika asioiden käsittelylle. Monet ryhmistä suunnittelivat tapaavansa vielä kesän aikana pohtiakseen kesken jääneitä asioita tai muutoin vain prosessia juhlistaakseen. Mentorointi jättää jälkensä, vaikkei lopulliseen tai valmiiseen ratkaisuun sen aikana ehkä koskaan päästäkään.

 

Lisää mentoroinnista Helsingin yliopiston sivuilla:

KOKEMUKSIA KENTÄLTÄ

Kanssatieteilijän vieraana Otto Valaja

Kylmä marraskuinen lauantai. Herään väsyneenä, koska tulevan päivän tehtävä on jännittänyt minua ja tehnyt nukkumisen levottomaksi. Kofeiini ja kevyt aamupala potkii minua hereille, ja syömisen jälkeen suuntaan lähijunalla Helsingin keskustaan. Tapaan Tuukan rautatieasemalla. Kävelemme yhdessä asemalta Vanhaan kirkkopuistoon hänen hörppiessä energiajuomaansa. Paikan päällä ravintolapäivän hulinat ovat jo käynnistyneet toden teolla.

Kynä, muistivihko ja paperit, kuten kuvausluvat. Näiden asioiden välillä jongleeraus kylmässä ilmassa on tuskallista käsille, koska hienomotoriset asiat eivät tunnu onnistuvan hanskat kädessä. Olo on muutenkin hieman outo. Ehkä osasyynä on liian aikainen herätys. Tuntuu kuin olisi sekoitus toimittajaa ja agenttia. Minä en ole tullut tänne vain syömään. Alamme kiertelemään puistoa Tuukan ottaessa yleiskuvia paikalla olevista kojuista ja ihmisistä.

Etsimme ensimmäiseksi georgialaista ruokaa tarjoavan kojun, jonka pitäjään olen etukäteen ollut yhteydessä sähköpostin välityksellä. Minun on tarkoitus haastatella häntä ravintolapäivän jälkeen ja kysellä, kuinka päivä sujui ja yleisesti hänen mielipiteitään itse päivästä. Kävelen kojulle ja esittelen itseni. Saamme luvan kuvata ja havainnoida georgialaisten lihanyyttien myyntiä. Tässä vaiheessa alkaa jo olla nälkä, joten tilaamme myös itse kyseiset nyytit. Liha taikinan sisällä on mausteista ja lämmittää kylmässä ilmassa. Yritän hahmotella tuntemuksiani ruuasta pieneen mustaan muistivihkoon. Huomaan tietokoneella kirjoittamisen laskeneen käsialani lääkärin harakanvarpaiden tasolle.

Ihmisten lähestyminen tuntuu vaikealta. Pitäisi kysellä kuvauslupia ja mennä rohkeasti tilanteisiin. Mielessä pyörii ajatuksia tungettelevuudesta ja ihmisten oman tilan loukkaamisesta. Päällimmäisenä taitaa kumminkin puskea vain perinteinen suomalainen ujous. Saamme kumminkin kuvauslupia, ja ihmiset tuntuvat suhtautuvan positiivisesti hankkeeseemme. Kierreltyämme mielestämme tarpeeksi siirrymme vielä Esplanadin puistoon, jossa on minun vuoroni ottaa kuvia ja Tuukan havainnoida. Räpsin kuvia Tuukan hienolla kameralla ihmistungoksessa. Esplanadilla kojut ovat ammattimaisempia ja meille tullaan tarjoamaan maistiaisia espanjalaisesta munakkaasta ja osoitetaan koju, josta sitä saa. Lopulta päätämme, että olemme valmiita ja suuntaamme Stockmannille lämmittelemään. Myöhemmin kotona katson muistiinpanojani. Havainnoinnista en tiedä mutta yksittäisistä lauseista saisi ainakin kokeellisen runon.

Siinä hieman pohdintoja marraskuussa 2015 suorittamastani kenttätyökurssista. Kurssi oli mielenkiintoista vaihtelua tavallisiin luentokursseihin, mutta se toi myös mukanaan hyvää haastetta ja itsensä voittamista. Kylmyydestä ja ajoittaisesta ujoudesta huolimatta, ja ehkä juuri niistä johtuen, kokemus oli opettavainen. Havainnointi on mielenkiintoista toimintaa, jota me kaikki varmasti teemme arjessa ilman mitään erityistä tehtävänantoa. Teemme havaintoja elämässämme kävellessämme kadulla ja odottaessamme bussia. Havainnoimme muita ihmisiä ympärillämme ja elämää yleensä. Ehkä astumme kentälle silloin kun alamme tietoisesti hakea merkityksiä näille pienille tapahtumille.

Kenttätyökurssimme ei ollut painottunut mihinkään tarkkaan osa-alueeseen Ravintolapäivässä, kuten tiettyyn ruokakulttuuriin. Tavoitteena oli yksinkertaisesti havainnoinnin ja kentällä toimimisen harjoitteleminen. Huomasin kuitenkin kentällä miettiväni merkityksiä monille asioille. Ihmisille ja ruuan tuoksuille. Mikä oli Ravintolapäivän ”ydin”? Asia jäi selvittämättä, mutta huomasin, kuinka kenttä voi aueta kenen tahansa silmien eteen, kun asioita alkaa vain katsoa tarkemmin. Kannustankin kaikkia tulevaisuuden kenttätyöntekijöitä sukeltamaan mahdollisesta kylmyydestä ja ujoudesta huolimatta rohkeasti kentälle.

VOI KUINKA PIENINÄ PALASINA ONKAAN, MUN TUTKIMUSAINEISTONI MAAILMALLA

Kanssatieteilijän vieraana Heidi Hemming

”Tässä on Heidi Hemming hei, en kai soittele pahaan aikaan?”, aloitin puheluni kirjailija Vuokko Niskasen pojalle, Olli Österlundille torstaina 26.1.2017 noin kello 17.00. Olin hetkeä aiemmin saanut tietooni tutun tutun tutun kautta, että Niskasella on poika, joka asuu Savonlinnassa ja jonka puhelinnumero löytyy Enirosta. Edellisenä päivänä olin ottanut Vuokko Niskasen entiseen kustantamoon yhteyttä saadakseni kirjailijan yhteystiedot tai muuta infoa, mutta kustantamossa ei ollut enää tietoja Vuokosta, koska yhteistyöstä oli kulunut jo aikaa. Lähetin tiedusteluviestin myös toiseen Niskasen kanssa yhteistyötä tehneeseen kustantamoon sekä pohdin, kokeilisinko sosiaalisen median voimaa saadakseni yhteyden kirjailijaan.

Vuokko Niskanen on Sortavalassa vuonna 1933 syntynyt kirjailija, opettaja ja radio- ja televisiotoimittaja, joka on kirjoittanut 1970- ja 1980-luvulla omiin kokemuksiinsa pohjautuvia teoksia Hiekkalan lapsista. Kirjoissa käsitellään muistoja ja kokemuksia Karjalasta, evakkotaipaleesta ja sodasta lapsen näkökulmasta ja ne on suunnattu juuri lukemaan oppineille. Olen tekemässä pro gradu -tutkielmaa näihin Niskasen Hiekkalan lapset -kirjoihin liittyen, ja sen takia kirjailijaan tai kirjailijan sukuun yhteyden saaminen oli mielestäni ensiarvoisen tärkeää tutkimukseni kannalta. Gradussani haluan tutkia lapsuuden sota- ja poikkeusaikakokemuksia ja -muistoja Karjalasta sekä sitä, miten tätä aihepiiriä käsitellään lastenkirjallisuudessa.

Tutkimusprosessi lähtee yleensä ideasta, jota seuraa ideaan liittyvän aineiston kerääminen ja tutkiminen, aiheesta ja aiheen vierestä lukeminen sekä lisäideointi. Aineiston kerääminen on välillä haastavaa ja erilaisten tietolähteiden, kuten ihmisten, kirjallisen aineiston ja kuvamateriaalin tavoittaminen lähes salapoliisityötä. Mikäli tutkija haastattelee ihmisiä tutkimusaineistoa saadakseen tai tarvitsee lisätietoa yksityishenkilöiltä, joudun ainakin itse käymään läpi seuraavan ajatuskulun ja itsetutkiskelun: ”Kehtaanko vaivata; mitenköhän minuun suhtaudutaan, häiritsenkö? Miten kannattaa ottaa yhteyttä ja mihin aikaan; onko soitto parempi kuin viesti?” Oletan tämän arkuuden vaivaavan etenkin opiskelijoita, aloittelevia tutkijoita, joilla ei ole vielä niin paljon kokemusta tutkimusten ja tieteen tekemisestä.

Nyt kuitenkin tiedän, että pitää kehdata, uskaltaa ja kokeilla – vaikka sitten tieteen ja tutkimuksen nimissä ja hyväksi, mutta myös ja etenkin itsensä ja oman kiinnostuksensa takia. Pitää osata ja uskaltaa avata suunsa, pyytää apua ja käyttää kaikenlaisia suhteita sekä luoda uusia. Tutkijalta vaaditaan siis uskallusta, ehkä hieman röyhkeyttäkin, mutta ehdottomasti myös tilannetajua. Päätin siis kysellä kirjailijatuttaviltani apuja saadakseni yhteyden Vuokko Niskaseen. Yksi näistä tutuistani laittoi facebookiin seinällensä viestin 26.1.2017 noin kello 13, jossa huhuili Vuokko Niskasesta tietäviä pyytämään auttamaan graduntekijäystäväänsä mäessä. Puoli neljän aikaan minulla oli Niskasen Olli-pojan yhteystiedot ja jotain tietoa Vuokostakin.

En muuten soitellut kovin pahaan aikaan. Österlundin Olli oli ajamassa kaupasta kotiin, eikä ajanut puhelumme aikana ojaan suoralla tiellä, vaan suhtautui tutkimusaiheeseeni kannustavasti ja myötämielisesti, luvaten auttaa minua tutkimuksessani, jos vain voi. Lähetin hänelle puhelun jälkeen vielä sähköpostia, sovitusti.

NUORISON HENGAILUPAIKOISTA UUSIA IDEOITA KAUPUNKISUUNNITTELUUN

Kanssatieteilijän vieraana Marika Tarkiainen

Pääkaupunkiseudun nuorten liikkumismahdollisuudet ovat parantuneet Kehäradan myötä. Helsinki-Vantaan lentoasemasta on tullut suosittu hengailupaikka nopeiden liikenneyhteyksien myötä. Ylen verkkosivuilla 25.2.2016 julkaistun Nuoret hengailevat nyt kehäradalla ja lentokentällä “Täällä on lämmintä ja kaikki kaverit” -kirjoituksen mukaan lentokentän ympäri vuorokauden auki olevat kahvilat ja kaupat tarjoavat lämpimän tilan ja nuorten ei tarvitse viettää aikaa ulkona. Jutun nuoret kertovat, kuinka heidän ikäisilleen isoille porukoille ei ole olemassa sopivia hengailupaikkoja.

Jutussa haastateltujen nuorisotyöntekijöiden mukaan Kehäradan varrella on kuitenkin 15 nuorisotilaa, joten vaikuttaa siltä, että nuorten toiveet ja tarjolla olevat vaihtoehdot eivät kohtaa. Tämä herättää muistoja omista teinivuosista, jolloin kavereiden kanssa tavattiin mieluiten puistoissa ja kahviloissa kuin paikallisissa nuorisotiloissa aikuisten valvovien silmien alla. 2010-luvun nuoret tuntuvat kaipaavan samoja asioita kuin 1990-luvun nuori, tilaa oleskella vapaasti kavereiden kanssa.

Keharata.fi -verkkosivun mukaan lentokentän suosio vapaa-ajanviettopaikkana yllätti, mutta nuorten oleskeluun alueella on pääasiallisesti suhtauduttu positiivisesti. Tärkeintä on yhteisten pelisääntöjen noudattaminen, asiallinen käytös ja muiden kunnioittaminen, jolloin kaikki viihtyvät paremmin. Lentokentälle ja radan varrelle jalkautuneet Vantaan kaupungin Nuorisotyö raiteilla -projektin nuorisotyöntekijät ovat tärkeässä asemassa, toisaalta puhumassa nuorille järkeä ja toisaalta olemalla läsnä ja tarjoamalla apua.

Kaupunkilaisten toiveiden ja mielipiteiden huomioiminen ja vaikuttamiseen osallistaminen on yhä yksi kaupunkisuunnittelun haasteista. Kuitenkin asukkaiden osallistaminen koetaan tärkeäksi ja esimerkiksi Vantaan lähiöissä järjestetyt kaupunkikävelykierrokset ovat oiva tapa selvittää, mitä asukkaat arvostavat ja mitä kaivataan lisää. Tärkeää olisi muistaa myös tulevaisuuden aikuiset ja heidän tarpeensa. Perinteinen tapa kerätä toiveita ja kommentteja on järjestää asukasiltoja. Niissä käyvät kuitenkin vain aktiivisempi ja iäkkäämpi väestö. Myös kaupunkisuunnittelun merkeissä olisi tärkeää jalkautua sinne, missä nuoriso on ja kuunnella heidän omia kokemuksia siitä, millainen kaupunkitila koetaan houkuttelevaksi ja turvalliseksi.

Millainen olisi sitten unelmien kaupunki tulevaisuudessa? Eilisen mallilähiöt ovat saattaneet ajan kuluessa muuttua hämyisiksi ja huonokuntoisiksi, jopa pelottaviksi paikoiksi. Ränsistyneet kulkuväylät, vähäinen valaistus ja pöheikkömäiset viheralueet vähentävät viihtyisyyttä ja lisäävät turvattomuuden tunnetta. Asukkaat myös usein kokevat, että heitä ei kuunnella tai toivottuja ja luvattuja parannuksia ei tehdä. Nuorten ääni jää vielä pahemmin paitsioon. Nämä ajatukset kävivät ilmi Vantaan Koivukylän alueen verkostojen kehittämisiltapäivässä tämän vuoden tammikuussa.

Tulen kansatieteen pro gradu -tutkielmaani varten tutustumaan erityisesti nuorten tyttöjen kokemuksiin lentoasemasta vapaamuotoisen oleskelun tilana, Elijah Andersonin ajatuksen mukaan, kosmopoliittisena suojana. Kenttätyöosuus, lentokenttähengailun havainnointi, haastattelut ja kaupunkikävelyt toteutetaan tämän kevään aikana. Mielenkiintoista tutkimukseni kannalta ovat myös erilaiset kokemukset kaupunkiympäristöstä. Lentoasema on kuitenkin valtaosalle kaupunkilaisista vain läpikulkupaikka, mutta nuorille siitä on muodostunut mieluinen vapaa-ajanviettopaikka.

ETNOLOGISET SILMÄLASIT?

Kanssatieteilijän vieraana Anu Skön

Muistan opintojen alkuluennoilta, kuinka professori Katriina Siivonen puhui etnologisista silmälaseista. Tunnistin heti tuollaiset itselläni olleen jo jonkin aikaa. Ajattelenkin, että etnologian opiskelija on tavallista herkempi havainnoimaan ympäröivää maailmaa.

Tuleva kansatieteilijä on kentällä koko ajan aistit valppaina ja etnologiset silmälasit kirkkaaksi kiillotettuna. Kenttä on uusi ja innostava. Moniulotteinen etnografia antaa meille mitä ihmeellisimpiä ajatuksia menetelmistä. Esimerkiksi ruotsalainen etnologi Billy Ehn kannustaa mitä moninaisimpiin menetelmiin. Hän on esittänyt bricolage-menetelmän, eräänlaisen kollaasin, jossa kaikki havainnot, nähdyt ja kuullut, sopivat tutkimusaineistoksi. Tästä innostuin itse aivan höyrähdykseen asti.

Ideat rönsyilevät kuin mansikantaimet, joskus kuivuen kokoon, toisinaan taas homehtuen liiallisesta kosteudesta. Kanditutkielmani ansiosta opin katsomaan taidetta ja valokuvia syvemmin. Nyt kun tutkin gradussani pieksuja, etnologiset silmälasini havainnoivat lähes kaiken. Minulle on muodostunut omituinen harrastus: olen alkanut katsella, mitä ihmisillä on jalassa. Vanhoista taideteoksista tutkailen, mitkä jalkineet aikalaisille on maalattu. Junassa syynään ihmisten kenkiä, teen niistä havaintoja ja omia tulkintojani.

Refleksiivisyys on päivän sana. Se on osa etnologin käsitekarttaa, osa menetelmää.   Refleksiivisyys on kuin likoämpäri, jossa (tuleva) tutkija tunnustelee aineistoja ja metodeja, tuo julki omat tuntemuksensa, onko kuumaa vai kylmää. Kansatieteilijä laittaa likoon itsensä totaalisesti. Miltä tämä havainto tuntuu, miten sen tulkitsee, entä jos asiaa katsoo näin, entä jos sittenkin toisin päin? Tuleeko hiki?

Koen etnologiset silmälasit toisinaan vähän rasittaviksi. Voisiko ne laittaa välillä komeroon? On väsyttävää havainnoida koko ajan.  Kun aikoinaan opiskelin hoitajaksi, niin puhuttiin aloittelevan hoitajan noviisivaiheesta. Noviisiajan jälkeen tulee kisällivaihe, sitten ammattilaisuus ja vasta pitkän kokemuksen saattelemana asiantuntijuus.  Sovellan ajatusta myös etnologiin. Milloin opiskelijasta tulee kansatieteilijä? Mikä se edes on tämä etnologi?

Tässä vaiheessa opintoja, gradua likoämpäristä puristaessani, tunnen olevani vasta noviisivaiheessa, jolloin kaikki uusi valvottaa. Vastaavasti tuoreena sairaanhoitajana pähkäilin sairaskertomuksia vielä kotonakin. Vasta vuosien saatossa tiedosta tuli niin arkipäiväistä, että tietoa ei tarvinnut käsitellä kaiken yötä. Aloittelijasta, noviisista, oli tullut kokemuksen myötä jos ei aivan asiantuntija niin ainakin ammattilainen.

Näin uskon tapahtuvan myöskin kansatieteilijän kohdalla. Kansatieteilijä, etnologi, laittaa etnologiset silmälasinsa komeroon vasta sitten, kun aika on siihen kypsä. Sitten ei refleksiivisyyden pyykkiäkään tarvitse pyörittää koko yötä.

Luettavaa:

Hämeenaho, P. & Koskinen-Koivisto, E. (toim.) 2014. Moniulotteinen etnografia. Helsinki: Ethnos ry.

Benner, P, 1989. Aloittelijasta asiantuntijaksi. Helsinki:WSOY.

Kuva: The Doss House, Vladimir Makovsky, 1889. Venäläisen taiteen museo, Pietari. Kuvaaja: Anu Skön.