Etnografia on paitsi tutkimusprosessi ja näkökulma tiedon muodostumiseen myös prosessin kokoava – usein kirjallinen – esitys tutkittavasta ilmiöstä. Tämän lisäksi etnografinen kirjoittaminen on kiinteä osa koko tutkimusprosessia: kirjoitamme kenttämuistiinpanoja ja teemme jatkuvasti valintoja sen suhteen, mitä kirjata ylös. Samalla rakennamme argumentaatiota tutkimastamme ilmiöstä läpi tutkimusprosessin. Robert Emerson, Rachel Fretz ja Linda Shaw ovatkin kuvanneet kirjoitusprosessia itsessään analyysin välineeksi. Tekstiä kirjoittaessamme liikumme yksittäisten kentältä esiin nostamiemme katkelmien ja niistä kumpuavan yleisen analyysin välillä.

Meillä jokaisella on oma tyylimme kirjottaa, ja tämä tyyli heijastuu myös tutkimustekstiin. Tämä persoonallinen ote tekeekin etnografioiden lukemisesta paitsi tiedollisesti antoisaa usein myös elämyksellistä. Mitä elävämmäksi tekstin onnistumme kirjoittamaan, sitä läheisemmäksi tutkimuksen ihmiset ja heidän kokemuksensa lukijalle muodostuvat. Samanaikaisesti tieteenalamme asettaa omat raaminsa kirjoittamisellemme. Kutakin lausetta kirjoittaessaan kansatieteilijäkin miettii, mitä ja miten asiansa muotoilisi ollakseen uskollinen tutkittavilleen, viedäkseen tutkimusta luovasti ja kriittisesti eteenpäin ja kiinnittyäkseen jollain tavoin tieteenalan traditioon – vaikka sitä haastaen.

John van Maanen on kuvannut etnografista kirjoittamista yhdeksi tarinan kerronnan muodoksi, ja James Clifford on korostanut etnografian luonnetta yleensä kokeellisena ja osatotuuksia tuottavana. Etnografinen kirjoittaminen onkin jännittävä yhdistelmä subjektiivisen tiedon kirjaamista, uuden tiedon – ja ymmärryksen – tuottamista ja samalla tiedon palauttamista kentälle, kirjoittamista usealle eri yleisölle.

Tätä etnografisen kirjoittamisen prosessia pohdittiin vuoden alkukuukausina kansatieteessä Etnografisen kirjoittamisen kurssilla. Kun analysoimme opiskelijoiden kanssa lukukokemuksiamme etnografisista tutkimuksista, nousi keskeisimmiksi hyvän etnografian piirteiksi yllätyksellisyys, havainnollisuus, näkökulmien moninaisuus ja elävyys mutta myös selkeys ja ilmiön riittävä taustoittaminen. Kaikki ominaisuuksia, jotka yhdistyvät myös van Maanenin ja Cliffordin käsityksiin etnografiasta.

Yksi kurssin harjoituksista oli blogin kirjoittaminen omasta tutkimusteemasta tai kokemuksesta kansatieteen kentältä. Tutkija- ja tiedeblogeille voidaan asettaa monenlaisia tavoitteita tutkimusprosessin avaamisesta poliittiseen vaikuttamiseen. Opiskelijoiden tekstit kertovat kansatieteilijän roolin opiskelusta ja omaksumisesta, erilaisista kohtaamisista tutkittavien ihmisten, ilmiöiden ja omien ajatusten kanssa; teemoista, jotka varmasti omina variaatioinaan ovat tuttuja kaikille tutkimusprosessissa mukana olleille. Samalla hahmottuu myös tutkijablogin luonne yhtenä etnografisen kirjoittamisen muotona: osana analyysiprosessia sekä subjektiivisen tiedon ja yleisen analyysin välistä suhdetta avaavana toimintana.

Tulevan viikon aikana Kanssatieteilijä julkaisee opiskelijoiden kurssilla kirjoittamia blogitekstejä. Mukana ovat kaikki tekstinsä julkaistavaksi halunneet. Kiitos, Anu Skön, Marika Tarkiainen, Heidi Hemming ja Otto Valaja! Miira Kuvajan ja Piia Myllykosken blogeihin voi tutustua heidän omilla sivuillaan, joihin löytyy osoitteet alla.

Victoria Costello on todennut hyvän blogikirjoituksen olevan (muun muassa) persoonallinen: teksti, jossa ei pelätä näyttää tunteita tai ottaa kantaa. Tiede on aina luovaa, kansatieteilijän onni on tehdä siitä myös tarinallista. Tervetuloa persoonallisten tekstien pariin!

Piia Myllykosken blogi: http://piententaikapiiri.blogspot.fi/2017/02/satuja-soitosta-kirja-leyy-televisio-ja.html

Miira Kuvajan blogi: https://blogs.helsinki.fi/mkuvaja/

Ohjeita tutkijablogin pitämiseen: https://blogs.helsinki.fi/tiedeviestinta/verkko/tutkijablogin-pitaminen/

Runsas viikko sitten kookoontui eri alan tutkijoita Malmöön pohtimaan identiteettien, muistojen ja osallisuuksien merkityksiä kaupunkien muutosprosesseissa. Konferenssin lähtökohtana oli, ettemme pysty ymmärtämään kaupunkien nykyisiä haasteita, jos emme tunne kaupunkeihin ja kaupungistumiseen liitettyjä käsityksiä ja narraatioita sekä niiden historiallisia ulottuvuuksia. Tässä ymmärryksen rakentamisessa erilaisilla insituutioilla, kuten arkistoilla ja museoilla, on oma tärkeä roolinsa, mutta myös itse urbaani tila muokaa käsityksiämme kaupungista ja sen asukkaista.

Kaupunki tapahtuman ympärillä heijasti omalta osaltaan viime vuosien muutoksia kaupunkien sosiaalisissa ympäristöissä. Vuoden 2015 tilastojen mukaan Malmön asukkaista yli 30 % oli syntynyt Ruotsin ulkopuolella, ja onkin ymmärrettävää, että monet tilaisuuden esitykset käsittelivät kulttuurien moninaisuutta osana kaupunkien kehitystä. Suomalaisittain olemme vielä kaukana Malmön väestörakenteesta. Esimerkiksi Vantaalla vuonna 2015 äidinkielenään muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea kaupungin asukkaista puhui 15,4 %. Vastaava luku Helsingissä oli 14 %. Muutos aiempiin vuosiin nähden on kuitenkin ollut merkittävä. Miten tämä muutos voitaisiin huomioida yhtäältä kaupunkitilojen merkityksiä tarkasteltaessa ja toisaalta niitä eri ryhmien tarpeet huomioon ottaen suunniteltaessa?

Yhdysvaltalainen sosiologi Elijah Anderson luonnehtii kaupunkitiloja, joissa monikulttuurisuus tihentyy luontevaksi osaksi kaupunkikulttuuria, kosmopoliittisiksi suojiksi (cosmopolitan canopy). Näissä tiloissa etnisyydet ja niihin liittyvät erot ovat muodostuneet luonnolliseksi arjen monikulttuurisuudeksi. Andersonin mukaan tämä ei tarkoita erojen häivyttämistä vaan niiden merkityksien muuttumista: erot tunnistetaan, mutta ne eivät toimi enää hierarkioiden perustana. Tämän kaltainen suhtautuminen on mahdollista, kun kaupunkitila voidaan kokea yhteiseksi ja jaetuksi erilaisista taustoista tulevien ihmisten kesken. Samalla tila mahdollistaa sen käyttäjille eräänlaisen etnografisen kentän, jossa voi tarkkailla ympäristöään ja kanssaihmisiä: kyseenalaistaa ja todentaa omia käsityksiään toisista. ”Altistus” eroille luo pohjaa ymmärrykselle. Andersonin ajattelu linkittyy myös laajemmin tutkimuksessa esiin nostettuun ajatteluun erojen merkityksettömyydestä kosmopoliittisiksi ymmärretyissä kaupunkympäristöissä. Kun erojen kohtaaminen muodostuu arkipäiväiseksi, hälvenee myös niiden merkitys kategorisoinnin lähtökohtina.

Mutta kaupunkitilan jakaminen voi tapahtua myös toisin. Tilat voivat muodostua tiettyjen ryhmien hyödyntämiksi ja toisten vieroksumiksi. Ne voivat muuttua tunnetasolla pelottaviksi tai ainakin sellaisiksi, joita ei koeta omiksi. Miten siis saavuttaa Andersonin kuvaama kosmopoliittinen suoja? Miten erilaiset paikat voisivat muodostua kohtaamisten tiloiksi?

Vastauksien löytäminen kysymyksiin edellyttää ymmärrystä niin kaupunkitiloista kuin niitä hyödyntävistä ihmisistä sekä näiden välisistä vuorovaikutussuhteista. Helsingin yliopiston kansatieteen oppiaineen tutkimushanke Jaettu kaupunki tarkastelee näitä vuorovaikutustekijöitä Helsingissä ja Vantaalla tapausesimerkkien valossa. Samalla testaamme, minkälaista tietoa etnografisin menetelmin on tuotettavissa kaupunkiuudistushankkeiden käyttöön. Avainasemassa hankkeen onnistumiselle on yhteyden saaminen eri kaupunkitiloja hyödyntäviin ryhmiin. Tämän prosessin tueksi olemme saaneet jo alueilla toimivia kaupunkien ja kolmannen sektorin toimijoita. Vastauksia edellä esitettyihin kysymyksiin helmikuun alussa alkaneella hankkeellamme ei vielä ole, mutta keväällä alkavat kenttätyöt ja kaupunkilaisten kohtaaminen heidän omiksi kokemissaan tiloissa luovat pohjaa ymmärrykselle erilaisista tavoista kokea ja ymmärtää erilaisia kaupunkitiloja. Projektin etenemistä voi jatkossa seurata sen omalta blogi-sivustolta.

Elijah Andersonin ajatus kaupunkitilasta kosmopoliittisena suojana voi ajoittain tuntua jopa utopistiselta. Mutta kuten Malmön konferenssin loppupaneelissa todettiin, utopioita tarvitaan, jotta tiedämme, mitä kohden suunnata.

Aiheesta enemmän:

3.2.2017 esiteltiin Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka -hankkeen vuosien 2017­–2018 tutkimushankkeet. Jaettu kaupunki on yksi rahoitetuista hankkeista. http://www.helsinki.fi/kaupunkitutkimus/uutiset/index.htm

Creating the City. Identity, memory and participation. Malmö 9–10 February 2017

https://www.mah.se/fakulteter-och-omraden/Kultur-och-samhalle/Forskning/Forskningsmiljoer/Institutet-for-studier-i-Malmos-historia/Verksamhet/In-English/Creating-the-city-Identity-memory-and-participation/

Kansatieteen pro gradu -tutkielmia perinteisessä muodossaan.

Gradunsa kirjoittaneelle palkinto ei ole ainoastaan valmis tutkielma vaan myös matkan varrella kertynyt oppi prosessin hallinnasta: kokemus aineistojen muodostumisesta ja muodostamisesta, kysymyksenasettelun ja aineiston käsittelyn välisen suhteen rakentamisesta, kirjoitusprosessista sekä omien tulkintojen ja johtopäätösten kiteyttämisestä – muun muassa.

Vaikka pro gradu -tutkielma on opinnäytetyö, ei sitä tehdä ainoastaan itselle, vaan myös sillä on yleisönsä. Kuten kaikessa tutkimuksessa, myös pro gradujen kohdalla tietyn ilmiön tutkimuksen kohteeksi nostamisella on oma arvonsa niille ihmisille, jotka ovat siihen osallisia. Tämä ei ole koskaan vähäpätöinen seikka, kun ajattelemme tiedon palauttamista kentälle. Tätä tiedon palauttamista palvelee myös mahdollisuus julkaista pro gradu -tutkielmansa sähköisesti avoimen tieteen periaatteiden mukaisesti. Toivottavasti yhä useampi valmistuva kansatieteilijä tarttuu tähän tilaisuuteen.

Suuren yleisön ja oman kentän lisäksi on kuitenkin myös ainakin toinen yleisö, ja se on tiedeyhteisö. Tämän kansatieteilijäyhteisön näkökulmasta pro gradut ovat mielenkiintoisia eivät ainoastaan tulostensa ansiosta vaan myös siksi, että niiden kautta voi nähdä tieteenalan näkökulmissa tapahtuneet mahdolliset muutokset suhteellisen lyhyellä viiveellä. Hitaammin nämä muutokset välittyvät esimerkiksi väitöskirjatutkimuksissa, joissa prosessi kestää useamman vuoden. Lisäksi graduihin tutustuminen voi paljastaa mielenkiintoisella tavalla myös eri kansatieteen oppituolien painotuseroja.

Helsingin yliopiston kansatieteen oppiaineessa valmistui vuonna 2016 kuusi pro gradu -tutkielmaa. Mitä nämä siis kertovat helsinkiläisestä nykykansatieteestä? Ainakin sen, että aiheiden puolesta seinät ovat tieteenalan perinteitä kunnioittaen edelleen leveällä ja katto korkealla.

Kansatieteilijöiden peruskäsite arki on luonnollisesti läsnä tutkielmissa, nyt kuitenkin nimenomaan poikkeavan arjen tematiikan kautta. Mari Högmanin tutkielma Muuttuva raja – pysyvä arki tarkastelee poikkeuksellista arkea tilanteessa, jossa valtioiden välinen raja muuttaa ihmisten kokemusta omasta lähiympäristöstään niin fyysisesti kuin sosiaalisesti ja mentaalisesti. Arjen tarkastelu keskittyy erityisesti Suomen itärajalle viime sotien ja niiden jälkeiseen rauhaan paluun aikaan. Rauhan kriisin ja poikkeuksellisen arjen problematiikkaan linkittyy myös Jari Pernun tutkielma Oulu osakeyhtiön sosiaalisesta toiminnasta vuosina 1944–1949. Lehtikirjoituksia sekä muistitieto- ja arkistoaineistoa analysoimalla tutkielmassa avataan sekä sosiaalisen toiminnan taustoja että niistä kertomisen motiiveja. Näiden töiden voidaan nähdä heijastavan kansatieteessä viime vuosina esillä ollutta poikkeusaikojen tutkimusta ja arki-kontekstin kriittistä tarkastelua.

Toinen useita töitä – kuten Högmanin ja Pernunkin tutkielmia – yhdistävä piirre on aiheen kumpuaminen menneestä. Tähän joukkoon kuuluu luontevasti myös Sanna Ritari-Kallion työ, joka on kahden aineen – arkeologian ja kansatieteen – yhteinen pro gradu -tutkielma. Viinapullo Pietarille?, kysyy Ritari-Kallio ja analysoi hauta-antimien tutkimukseen liittyviä mahdollisuuksia sekä kansatieteellisen muistitietotutkimuksen että arkeologisten hautalöytöjen pohjalta. Omakohtainen kokemus salamaniskuista on johtanut puolestaan Pekka Karlssonin tarkastelemaan ukkosvahinkojen ennaltaehkäisyä – kuitenkin osana modernisaatioprosessia menneisyyteen katsoen. Tätä palvelee Kansalliskirjaston digitoima sanomalehtiaineisto, jossa keskiöön nousevat paitsi itse salama myös sen suojaksi kehitetty ukkosenjohdatin.

On mielenkiintoista seurata, miten tutkielmien ajallinen painotus tulee jatkossa elämään. Menneestä kumpuavat teemat eivät kuitenkaan missään näissä töissä ole irrallisia tästä hetkestä. Mennyttä ja nykyisyyttä eksplisiittisimmin yhdistää Minna Sannikan työ, jossa perinnepiirin muistelutyötä tarkastellen analysoidaan tehdasperinteen merkitystä Kuusankoskella niin yksilön näkökulmasta kuin osana kulttuuriperintöprosessia. Perinnepiirin työskentelyssä ajalliset kerrostumat menneisyydestä tulevaisuuteen nivoutuvat toisiinsa samanaikaisesti tehtaalaisuuden merkityksiä uusintaen ja uutta luoden. Nykypäivän ilmiöön kansatieteellisen tutkimuksen tuo myös Sinikka Koyaman etnografinen analyysi Roihuvuoren Hanami-juhlasta ja sen esiintyjistä. Japanilaista kulttuuria harrastavia kuunnellen Koyama analysoi toiseuden ja suomalaisuuden tulkitsemista esitystutkimuksen avulla.

Paitsi aiheet, myös aineistot, menetelmät ja näkökulmat aiheiden taustalla ovat vaihtelevia. Kokemuksia välittävä muistitieto eri muodoissaan ja haastatteluaineistot ovat kuitenkin lähteinä vuoden 2016 sadon ydintä, joskin lehtiaineistot tulevat hyvänä kakkosena (suosiossa mitaten). Aineistot määrittävät osaltaan näkökulmia muistitietotutkimuksesta diskurssianalyysiin ja foucault’laisesta biovallan analyysistä kulttuuriperinnön ymmärtämiseen mimeettisenä prosessina. Aiheen omakohtaisuus tulee töissä esiin usein, mutta ei aina. Myös sattuma voi tuoda mukanaan tekijän mielenkiinnon herättävän aihepiirin. Tieteellisen kirjoittamisen periaatteiden rinnalla elää kansatieteellinen luovuus: yhtymäkohdista huolimatta ei valmista sapluunaa näiden töiden pohjalta onneksi synny. Kenties myös tämä kertoo omalta osaltaan jotakin oleellista tämän päivän kansatieteestä. Käykää tutustumassa tekijöidensä näköisiin töihin!

*****

Karonkka yhdistetään akateemisessa ympäristössä väitöstilaisuuden jälkeiseen juhlaan. Karonkan rinnalle haluankin nostaa sen synonyymin kamppiaiset, joka lämmittää kansanomaisuudellaan erityisesti Kanssatieteilijän mieltä: kamppiaisiksi, kampiaisiksi tai sirpikkäiksi on kutsuttu elonleikkuun lopettajaisia. Niin karonkka kuin kamppiaiset ovat siis eräänlaiset päättäjäiskekkerit. On loppuunsaatettu jotakin, jonka annista voidaan jatkossa nauttia ja jota kannattaa juhlia. Yksi tällainen saavutus on ehdottomasti pro gradu -tutkielman valmistuminen. Myös oppiaineella kollektiivisesti on aihetta gradukamppiaisiin: onnittelen lämpimästi kaikkia vuoden 2016 graduisteja!

Kansatiedettä tehdessämme vaikutamme ihmisten ymmärrykseen omasta ja toisten arjesta. Tämä on nähdäkseni itseisarvoisen tärkeä lähtökohta työllemme missä sitä teemmekin. Tutkimuksen vaikuttavuuden pohtiminen herättää kuitenkin miettimään, miten voisimme kansatieteellisen tiedon avulla osallistua vielä aiempaa näkyvämmin ja konkreettisemmin yhteiskunnan eri alueilla käytävään keskusteluun. Tällä vaikuttavuuden kentällä yksi keskeisimmistä anneistamme on ajallisten jatkumoiden ja muutosten ymmärtäminen – tulevaisuuteenkin katsoen.

Lokakuussa toimin turkulaisen kansatieteilijän Jussi Lehtosen vastaväittäjänä. Tutkimuksen kohde eli maaseudun liikkuvat palvelut on ainakin omalla kohdallani nostalgisia tunteita herättävä. Muistan kesäiset päivät mummulan pihalla odottamassa myymäläautoa ja sen tuttua hoitajaa. Kauppa-autolla ei tietääkseni ollut lähettyvillä virallista pysäkkiä, mutta kuski ajoi ajoneuvonsa niin lähelle pihamaata kuin kapea hiekkatie ja sireenipensaat vain sallivat – palvellakseen yhtä asiakasta.

Myös Lehtonen tuntee muistojen ja muistitietoaineiston voiman. Hänelle se kuitenkin on tutkimuksessa ennen kaikkea väline hahmottaa tulevaisuuden palveluiden tarvetta ja mahdollisuuksia. Tämä konkretisoituu työn tulevaisuudentutkimuksellisessa osuudessa, jossa tutkija luo tutkimustuloksenaan skenaarioita vaihtoehtoisille tulevaisuuksille. Miltä esimerkiksi kuulostaisi kirjastoauton kultajäsenyys? Se voisi kattaa ”kirjastoauton kaiken käytön ilmaisesta pullakahvista ääninäyttelijä- ja kirjailijavierailuihin ja täydellisestä kopiopalvelusta uutuuskirjoihin sekä massiivisiin tiedonhaku- ja mediaseurantapalveluihin”. Skenaarioiden todennäköisyydet ovat toki tutkijan arvion mukaan erilaiset. Ne kuitenkin mahdollistavat – ja pakottavat – lukijan tarkastelemaan mahdollisuuksien maailmoja uusista ja yllättävistä näkökulmista.

Toinen syksyn aikana mukanani kulkenut teema, jossa menneisyys on tietoisesti nivottu osaksi tulevaisuuden suunnittelua, on ollut Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston  yhteinen monitieteinen kurssi Suunniteltu ja koettu kaupunki. Yhteistyössä Kaupunkisuunnitteluviraston kanssa opiskelijat tutustuivat yhtäältä Merihaan ja Sörnäisten rantatien menneisyyteen ja toisaalta sen ajankohtaiseen kaavauudistukseen. Alueen historiallisia kerrostumia tulkiten ja ymmärtäen, asukkaita ja muita kaupunkilaisia kuunnellen opiskelijat kehittivät omia konkreettisia ideoitaan tulevaisuuden kaupunkiin. Miten ympäristöön ja sen kerrostuneisuuden ymmärtämiseen vaikuttaisivat esimerkiksi alueen menneisyyttä kuvaavat muraalit? Tai miten kaupunkikanootit (vrt. kaupunkipyörät) muuttaisivat suhdettamme eri kaupunginosiin? Näihin ja moniin muihin opiskelijoiden tulkintoihin ja suunnitelmiin voi tutustua Laiturin posterinäyttelyssä. Kun kurssin viimeisellä tapaamiskerralla kävimme läpi syksyn tapahtumia, oli päällimmäisenä myönteinen kokemus monitieteisten ryhmien yhteistyöstä. Ei hullumpi lähtökohta tulevaisuudelle tämäkään.

Kaiken, mitä teemme, ei tarvitse – eikä pidä – olla tulevaisuudentutkimuksellista. Väitän kuitenkin, että kaikella, mitä teemme, on vaikutusta paitsi nykyisyyteen myös tulevaisuuteen. Mitä paremmin osaamme itse nähdä nämä vaikutussuhteet, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on myös aktiivisesti olla osallisia tulevaisuudesta käytävissä keskusteluissa – silloin kun niin haluamme. Kanssatieteilijä-blogi on yksi tapa tehdä kansatieteellistä työtä näkyväksi ja pohtia sen vaikuttavuuden eri tasoja. Tervetuloa seuraamaan ja keskustelemaan!

Lisää aiheesta:

Jussi Lehtonen: Skenaarioita maaseudun palveluista. Kaupat, kirjastot, pankit ja postit historiasta tulevaisuuksiin:  https://www.doria.fi/handle/10024/125357

Suunniteltu ja koettu kaupunki Laiturilla: https://www.youtube.com/watch?v=4DlCNa2wVaY