Terapeutin kasvot kannattelevana yhteytenä

Kehityspsykologisesti ymmärretään, kuinka vastavuoroinen katse toimii minuuden kehittymisen perustana. Lapsi näkee itsensä, kun hän näkee äidin kasvot. Vähän on kuitenkin saatavilla kuvausta siitä, kuinka katsekontakti palvelee välineenä psykoterapiaprosessiin liittyvässä erillistymis-ja yksilöitymiskehityksessä. Tässä tapaustutkimukseen perustuvassa opinnäytetyössä tarkasteltiin terapeutin ja asiakkaan aluksi kielellisen tietoisuuden ulottumattomissa olevaa katseen avulla tapahtuvaa vastavuoroista yhteistoimintaa ja sen yhteyttä erillisyyden ja minuuden kokemuksen rakentumiseen. Erityisesti tarkasteltiin katsekontaktin pakottavuutta sekä terapeutin ja asiakkaan yhteistä neuvottelua tästä ilmiöstä. Aineistona hyödynnettiin yhden koulutuspsykoterapia-asiakkaan kolmen ensimmäisen terapiavuoden ajalta 209 ensimmäistä istuntoa, niistä nauhoitettuja äänitallenteita, terapeutin muistiinpanoja sekä istunnoista tehtyjä litteraatioita. Pakottavasta katsekontaktista päästiin terapiassa siirtymään kahden vuoden jälkeen kielelliseen vastavuoroisuuteen ja kohti minuuden kokemusta. Katsetta ja kasvoja koskevan yhteisen neuvottelun avulla katsekontaktin pakottavuuden ristiriita tuli psyykkisesti ratkaistuksi ja näin ei-kielelliset ja kielelliset prosessit pääsivät integroitumaan. Katseen irrottamisen vastustuksen siirtyminen kielellisesti jaetuksi mahdollisti eriytymisprosessiin liittyvän ristiriidan tietoisen käsittelemisen. Terapiaprosessi opetti, kuinka kasvojen ja katseen merkityksen tarkastelua voidaan käyttää terapiakontekstissa myös tietoisena työvälineenä.

Titta Ruuttu: Terapeutin kasvot kannattelevana yhteytenä –pakottavasta katseyhteydestä minuuden ja erillisyyden löytämiseen.
Integratiivinen aikuisten ja nuorten yksilöpsykoterapian koulutusohjelma 2017-2020