Katsoessani karmivia kuvia sodasta Ukrainassa, mieleeni hiipii muistikuvia kokemastani sodasta ex-Jugoslaviassa. Sodissa yksi ensimmäisistä häiriintyvistä asioista on ihmisten vapaa liikkuminen. Julkista liikennettä supistetaan rajusti tai se lakkaa täysin toimimasta. Olemme nähneet tuhansien ukrainalaisten yrittävän päästä juniin, jotka veisivät heitä kauemmas sota-alueilta. Monet ovat jättäneet maansa omilla autoillaan.
Vanhempani eivät koskaan ole omistaneet autoa, eivät edes ajokorttia. Sota alkoi kotikaupungissani Dubrovnikissa päivänä, jolloin viimeisen lukiovuoteni oli tarkoitus alkaa, joten minullakaan ei tuolloin ollut ajokorttia. Asuimme Dubrovnikin lähiössä. Muistaakseni vuosina 1991 ja 1992 julkinen liikenne oli poikki kaksi kertaa useamman kuukauden kerrallaan. Ne onnekkaat auton omistajat, joiden auto ei ollut tuhoutunut pommituksissa, pystyivät liikkumaan huomattavasti omaa perhettäni helpommin.
Monet pakenivat autoillaan, toiset pystyivät vierailemaan sukulaistensa ja ystäviensä luona sekä tuomaan tarvikkeita monista kaupoista tai ihmisiltä, jotka eivät olleet kävelyetäisyydellä, johon perheeni toimet oli rajoitettu. Monesti menin naapurieni kanssa hakemaan vettä heidän autoillaan. Joskus liftasin Dubrovnikiin kuumien kesäpäivien aikana, vaikka tiesin, että pommitukset voivat alkaa minä hetkenä hyvänsä. Yleisesti vältän riskejä, mutta silloin rannalle piti päästä, vaikka oli korkea riski joutua pommitukseen. Olin tuolloin nuori ja tyhmä. Lisäksi Dubrovnikissa uiminen on kuin sauna suomalaisille. Siihen aikaan ajattelin, että henkilöauto olisi ollut hyödyllinen perheelleni. Tietääkseni haavoittuneita kuljetettiin myös sairaaloihin henkilöautoilla.
Nyt liikenneturvallisuustutkijana Suomessa julkaisin juuri kollegojeni kanssa tutkimuksen henkilöauton käytöstä henkeä uhkaavissa hätäkuljetuksissa*. Julkaisulla ei ole mitään tekemistä sodan kanssa, mutta elämien pelastamisen kanssa sillä on.
Kysyimme edustavalta otokselta (yli 15-vuotiaita suomea puhuvia , N=1025) oliko joku heidän taloudessaan käyttänyt henkilöautoa kiireistä hoitoa tarvitsevan henkilön kuljettamiseen sairaalaan tai ensiapuun henkeä uhkaavassa hätätilanteessa. Joka seitsemäs vastasi myöntävästi (14,2 %). Pääsyyt oman auton valitsemiseen olivat: Nopeampaa omalla autolla, koska pääsimme liikkeelle heti (58,6 %); Haja-asutusalueilla avun saamisen tiedetään kestävän kauan (30,3 %); Ambulanssia ei ollut heti saatavilla (17,2 %).
Näistä tapauksista 8,6 % tapahtui viimeisten 12 kuukauden aikana, joten voidaan arvioida, että vastaavia hätäkuljetuksia tapahtuu 1,2 % suomalaistalouksista joka vuosi. Tämä tarkoittaisi noin 33 000 tapausta, koska vuonna 2020 Suomessa oli 2 766 679 taloutta (Tilastokeskus). Koska kysymyksemme ei ottanut huomioon objektiivista tilanteen vakavuutta, eikä sitä olisiko sairastunut henkilö selvinnyt myös ilman autoa, emme voi tästä luvusta suoraan arvioida kuljetusmuodosta johtuvaa säästettyjen henkien määrää. Kuitenkin jo 1 % näistä 33 000 tapauksesta ylittää vuosittaisen tieliikennekuolemien määrän Suomessa, joita on vuosina 2015─2020 ollut 211─270 tapausta (Tilastokeskus). Siten jo pienikin osuus tapauksista on merkittävä.
Johtopäätöksemme oli, että henkilöautoilla saattaa olla rooli henkien pelastamisessa niiden laajan saatavuuden takia, joka mahdollistaa lähes välittömän kuljetuksen ensiapuun lääketieteelliseen hoitoon. Sotaan palatakseni, toivon, että myös haavoittuvimmat, heikot ja itsenäisesti liikkumaan kykenemättömät saisivat kaiken tarvitsemansa hoidon.
*Radun, I., Radun, J., Kaistinen, J., Wedenoja, J., Lajunen, T. (2022). Using personal cars for emergency transport of patients with life-threatening medical conditions: a pilot study. Journal of Transport & Health, 24.