Monikulttuurisuudesta ja tunnustamisesta

Kirjoittaja: Elina Hellqvist

Yksi hyväksyvän tunnustamisen teorioiden (recognition) klassikko on Charles Taylorin (& al.) teos Multiculturalism: Examining the Politics of Recognition (1994). Kuluvana kesänä monikulttuurisuus on noussut Suomessa keskustelun polttopisteeseen. Mitä sanottavaa Taylorilla ja hänen kollegoillaan on tähän keskusteluun? Aluksi on toki huomattava, että kanadalaisen Taylorin konteksti on kovin erilainen kuin suomalainen, ja alkuperäisestä julkaisuajankohdastakin on kulunut kaksikymmentä vuotta – somekeskusteluista ei silloin tiedetty mitään. Huolellisen analyysin johtopäätökset eivät silti ole vanhentuneita.

 

Taylorin lähtökohtana on linkki (hyväksyvän) tunnustamisen ja identiteetin välillä: ihmisen identiteetti muotoutuu – tai vääristyy – toisten ihmisten tunnustuksen kautta. Ajatus on intuitiivisesti helppo ymmärtää. Taylor tuo esiin, että näin ei aina ole ollut, vaan keskustelu identiteeteistä on verrattain uusi ilmiö, jonka juuret juontuvat parin vuosisadan taakse. Taustalla on kaksi ilmiötä: luokkayhteiskunnan murtuminen ja identiteetin yksilöllistyminen. Taylorin mukaan aiemmin arvo tai kunnia (honor), perustui ihmisen asemaan, eikä se ollut kaikille sama. Tämän tilalle on tullut toinen arvon käsite (dignity), joka on kaikille ihmisellä yhtäläinen.

 

Aiemmissa yhteiskunnissa myös ihmisen identiteetti määrittyi pitkälti hänen asemansa perusteella. 1800-luvun lopulta asti on enenevässä määrin ajateltu, että identiteetti on jotain, joka ihmisen itsensä pitää löytää: jokaisella on oma, yksilöllinen, autenttinen, tiensä ja tapansa olla ihminen. Taylor myöntää, että sosiaaliset roolit edelleen määrittävät ihmisen identiteettiä, mutta juuri autenttisuuden vaatimus on uusi ajatus historiassa.

coexistence

Kuva: Anna-Liisa Tolonen

Taylor painottaa ihmisen identiteetin syntymistä dialogisissa suhteissa toisten ihmisten kanssa. Jotta voisin löytää oman, sisäisen itseni, minun täytyy käydä jatkuvaa dialogia merkityksellisten toisten kanssa, Taylor painottaa. Juuri tästä syystä identiteetti ja tunnustaminen ovat niin vahvasti kytköksissä toisiinsa. Yhteiskunnassa, jossa ihmisen identiteetti perustui olemassa oleviin sosiaalisiin kategorioihin, tunnustaminen ei noussut kysymykseksi, sillä kaikki ihmiset tunnustivat olemassa olevat identiteetit. Nykyinen, ihmisen sisimmästä nouseva yksilöllinen identiteetti ei automaattisesta saa tunnustusta toisilta, vaan se pitää hankkia dialogin kautta – ja tämä tunnustuksen hakeminen voi myös epäonnistua.

 

Keskustelu identiteetistä ja tunnustamisesta liikkuu siis kahdella tasolla. Toisaalta, kyse on hyvinkin intiimistä yksilön identiteetin muodostumisesta, ja toisaalta, julkisella tasolla tapahtuvasta ihmisten yhtäläisestä tunnustamisesta. Taylor keskittyy jälkimmäiseen. Hän tekee edelleen eron universalistisen ja erojen politiikan välille. Edellinen tarkoittaa jokaisen kansalaisen yhtäläisten oikeuksien ja velvollisuuksien tunnustamista. Jälkimmäinen puolestaan viittaa siihen, miten jokaisen yksilön tai ryhmän yksilöllinen, muista erottuva, identiteetti tulisi tunnustaa.

 

Nämä kaksi erilaista lähestymistapaa ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa, ja juuri tästä jännitteestä nousevat ne monikulttuurisuuden ongelmat, joita Taylor esseessään pohtii. Sekä universalistisen että erojen politiikan keskeisenä periaatteena on yhtäläinen kunnioitus. Jos kaikkia ihmisiä kohdellaan yhtäläisten periaatteiden valossa (universalismi), silloin tullaan pakottaneeksi kaikki ihmiset samanlaiseen muottiin, joka on vastoin heidän yksilöllistä identiteettiään. Lisäksi yhteiskunnan kaikille yhtäläisten periaatteiden neutraalius voidaan kiistää. Niidenkin voidaan nähdä edustavan yhtä valtakulttuuria, johon vähemmistöt eivät samaistu.

 

Taylorin käytännön esimerkit tulevat Kanadan ranskankielisestä Quebecin osavaltiosta 1990-luvulta, joten ne eivät ole suoraan sovellettavista tämänhetkiseen suomalaiseen keskusteluun. Mutta johtopäätökset ovat. Taylorin mukaan oletusarvoksi monikulttuurisuuteen tulisi ottaa ajatus siitä, että jokaisella kulttuurilla, joka on ollut valtakulttuuri jossakin yhteiskunnassa pidemmän ajan, on jotakin arvokasta annettavaa koko ihmiskunnalle. Mutta Taylor painottaa, että tämä on hypoteesi, oletusarvo, joka täytyy testata tutustumalla kulttuuriin – jo senkin vuoksi, että käsitys arvosta vaihtelee kulttuurista toiseen. Ja tämän tutustumisen myötä tapahtuu, Gadamerin käsitteen mukaan, ”horisonttien sulautuminen” (fusion of horizons): uuteen kulttuuriin tutustujan horisontti laajenee, ja samalla käsitys arvostettavasta muuttuu.

 

Taylorin mukaan kysymys ei ole niinkään siitä, onko toisilla oikeus vaatia oman kulttuurinsa arvon tunnustamista, vaan siitä, että meidän tulisi suhtautua toisiin kulttuureihin yllä kuvatun ennakko-oletuksen mukaisesti. Taylorin mukaan oletukselle voidaan antaa uskonnollinen perustelu, kuten esimerkiksi Herder on antanut, olettamalla ettei yksikään kulttuuri ole syntynyt sattumalta, vaan on tulos jumalallisesta pyrkimyksestä kohti suurempaa harmoniaa. Taylorin oma perustelu nousee ajatuksesta, että kulttuuri, joka on antanut tarkoituksen suurelle joukolle erilaisia ihmisiä pitkän ajan kuluessa – eli on antanut heille käsityksen hyvästä, pyhästä ja ihailtavasta – sisältää mitä todennäköisimmin asioita, jotka ansaitsevat muiden kunnioituksen. Näin on siinäkin tapauksessa, että kyseisessä kulttuurissa on myös sellaisia tekijöitä, jotka torjumme ja joita emme hyväksy.

 

Taylor muotoilee argumenttinsa myös kärjekkäämmin: olisi äärimmäisen ylimielistä rajata jo etukäteen pois se mahdollisuus, että toinen kulttuuri sisältää jotain arvokasta ja omaksumisen arvoista. Tämä väite ei edellytä, että ennakkoon tehtäisiin jyrkkä ja epäautenttinen arvio vieraan kulttuurin yhtäläisestä arvosta valtakulttuurin standardeilla, vaan lähtökohtana Taylorin mukaan tulisi olla halukkuus aitoon kulttuuriin perehtymiseen, joka johtaa oman tulkintahorisontin muutokseen.

One thought on “Monikulttuurisuudesta ja tunnustamisesta

  1. Pingback: Monikulttuurisuudesta ja tunnustamisesta | Reas...

Comments are closed.