Sinun silmäsi ovat kauniit: Lähi-idän uskonnot yhdessä

Uusi lukion opetussuunnitelma astuu voimaan tänä vuonna. Huippuyksikömme kaksi tutkijaa, Minna Hietamäki (TT) ja Anna-Liisa Tolonen (TM) ovat tuottamassa uutta uskonnon AAVA-oppikirjasarjaa (Edukustannus) yhdessä kouluttaja Salla Vainion kanssa. Ensi syksystä lähtien lukion ensimmäisen kurssin aihe on Uskonto ilmiönä – kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin jäljillä. Tämä teksti käsittelee kurssin aihepiiriä yleisesti sekä omakohtaisesti. Teksti on julkaistu myös Synsygus – Suomen uskonnonopettajien liiitto ry:n lehdessä (1/16).

Teksti ja kuvat: Anna-Liisa Tolonen

TyöskennellessäTolonen blogi synsygusni Jerusalemissa minulta kysyttiin usein yliopiston bussipysäkillä, mitä tutkimukseni koskee. Vastasin yleensä opiskelevani uskontojen – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin – historiaa. ”No, mikä niistä on paras?” kuului jatkokysymys lähes poikkeuksetta. ”Vähän vaikea sanoa”, vastasin yleensä pilke silmäkulmassa, ”mutta kyllä oma usein tuntuu loogisimmalta.”

UUTTA OPITTAVAA VANHOISTA USKONNOISTA
Lähi-idän uskonnot ovat sellaisia, että yleensä niistä yhden tunnustaminen sulkee pois muut. Siltä osin ne ovat eksklusiivisia. Näin ollen kautta historian – ja yhä tänäänkin – valtaosa juutalaisista, kristityistä ja muslimeista on ollut vain juutalaisia, kristittyjä tai muslimeja, vaikka poikkeuksia sekä käännynnäisiä toki löytyy. Eksklusiivisesta luonteesta johtunee myös, että kaikilla näillä uskonnoilla on mittavasta yhteisestä perinnöstään ja samankaltaisista piirteistään huolimatta erilliset ja omat pyhät kirjoituksensa sekä tavallaan myös omat pyhät historiansa eli käsitys siitä, miksi juuri kyseinen uskonto syntyi ja miten se on muotoutunut osana jumalallista suunnitelmaa. Näin ollen Lähi-idän uskonnot näyttävät monesti paitsi itsenäisiltä uskonperinteiltä – mitä ne tavallaan toki ovatkin – myös itseriittoisilta. On niin kuin kirkkoisät olisivat puhuneet keskenään, rabbit keskenään ja islamilaiset oppineet keskenään, eikä toisten uskontojen edustajia mainita kuin sattumalta tai esimerkkeinä siitä, mitä ”me” emme ole.

Toipuminen toisesta maailmansodasta, sen jälkeiset muuttoliikkeet sekä erityisesti viime aikoina Lähi-idästä Eurooppaan suuntautunut pakolaisvirta on sekoittanut eurooppalaista uskonnollista karttaa ja identiteettiä. Euroopan juutalaisten joukkomurhat järkyttivät myös kristittyjä teologeja ja uskonnonhistorioitsijoita ja motivoivat heitä arvioimaan uudelleen juutalaisten paikkaa kristillisessä maailmankuvassa sekä kristinuskon historiassa. On syntynyt runsaasti uutta tutkimusta, jossa juutalaisten ja kristittyjen välisiin suhteisiin perehdytään tietoisesti stereotypioita sekä suuria kertomuksia kyseenalaistaen. Seurauksena on laajempi ymmärrys yhteisestä juutalais-kristillisestä kulttuurista ja historiasta eurooppalaisen ja länsimaalaisen uskonnon ja sivistyksen taustalla.

Juutalais-kristillisen yhtenäiskulttuurin eteen ponnistelu on toisaalta myötävaikuttanut siihen, että islam on muodostunut yhä vieraammaksi monille eurooppalaisille. Kehitys on huolestuttava, koska samojen vuosikymmenten aikana Euroopan muslimiväestön määrä on kasvanut. Onkin niin, että kanssakäyminen ja omakohtaiset kokemukset toisesta eivät itsessään tai välttämättä lisää ymmärrystä ja kykyä samastua vaan näiden taitojen kertymisen eteen on tietoisesti tehtävä töitä. Tutkimuksessa myös tähän on herätty. Nykyisessä tieteellisessä kysymyksenasettelussa pyritään usein – samoin kuin uudessa lukion uskonnon opetussuunnitelmassa – integroidumpaan historiakuvaan. Tämä tarkoittaa sitä, että Lähi-idän ja Euroopan uskonnollinen historia voidaan ymmärtää paitsi vastakkainasettelun myös vuorovaikutuksen ja jaetun perinnön historiaksi. Juutalaisten, kristittyjen ja muslimien historia on niin maantieteellisesti ja ajallisesti kuin myös ideologisesti sekä erillistä että yhteistä.

USKO, TIETO JA MONIKULTTUURISET ARVOT
Historioitsija Edward Gibbon huomautti muistiinpanoissaan (jo vuonna 1790/91), että etelän ja pohjoisen välinen ero voidaan hahmottaa objektiivisesti – maapallon pohjoisin ja eteläisin paikka todella on jossain – siinä missä raja idän ja lännen välillä on aina ollut ideologinen, elävä ja riippuvainen siitä, missä kohtaa maapalloa havainnoitsija sattuu seisomaan. Euroopasta tarkasteltuna raja itään on tänään jälleen häilyvä ja pystymme näkemään selvästi, ettei se erottele uskontoja eikä aatesuuntauksia. Islam ei ole siellä ja kristinusko täällä. Maltillisuus ei ole eurooppalaista, ja fundamentalismi ja fanatismi luonnistuvat myös kristityiltä. Lähi-idän uskonnot ovat globaaleja uskontoja ja myös meidän uskontojamme, eivätkä eurooppalaiset voi sysätä itäisen rajan taakse ikään kuin itsensä ulkopuolelle vastuutaan niistä haasteista ja paineista, joita monikulttuurinen ja -uskonnollinen yhteiselämä luovat.

Eurooppalainen uskonnollinen kartta ja identiteetti ovat monimuotoisia – ja hyvä niin. On lohdullista huomata, että uskonnolliset perinteemme ovat lähtökohtaisesti paljon heterogeenisempia kuin vaikkapa suomalainen kristillisyys. Lähi-idän uskonnoilla – niin Lähi-idässä kuin myös Euroopassa – on sellaista yhteistä historiaa, josta voimme halutessamme myös oppia.

Sekä opinnoissani että tutkimuksessani käsittelen juutalaista, kristillistä ja islamilaista perinnettä. Olen työskennellyt ympäristöissä, missä myös eläytyminen noiden uskontojen edustajiin on tehty mahdolliseksi. On eri asia luennoida jihadista muslimiopiskelijoille kuin ryhmälle, jossa kukaan ei tunnusta islamin uskoa tai ole välttämättä ikinä edes keskustellut ei-kristittyjen ei-länsimaalaisten ihmisten kanssa. Entäpä se, kun voi väitellä juutalaisen kanssa siitä, onko juutalaisuus kansallisuutta, uskontoa vai filosofiaa. Tekisi mieli sanoa, että oppimisen paras palkinto on se, kun jää kiinni omista erheellisistä käsityksistään.

Mutta ei – vielä paremmalta tuntuu se, kun tulee ymmärretyksi. Ja se, kun saa anteeksi loukattuaan toista omilla ennakkoluuloillaan. Ja se hetki, jolloin toisen erilaisuus lakkaa ahdistamasta. Illallisella muslimikollegani kanssa minä juon viiniä ja hän vettä. Juttelemme siitä, missä mielessä kumpikin meistä tekee parhaillaan syntiä ja missä mielessä ei. Päädymme yhteisymmärryksessä toteamaan, että intentiolla on väliä. Ajatus ei ole järin uusi eikä ehkä järisytä tutkimuksen saati maailman tilaa. Silti se hymyilyttää meitä molempia.

MIKÄ MEILLÄ ON TAPANA
Joskus ajatellaan, että toisiin kulttuureihin ja ehkä erityisesti toisiin uskontoihin tutustuminen voi olla vahingollista itselle ja omalle sitoutuneisuudelle. Tämän kaltaisen ajattelun mukaisesti olisi niin, että oppiessaan arvostamaan jotain muuta ihminen väistämättä alkaa arvostamaan vähemmän itseään. Keskeisin oppimista estävä pelko on näin ollen pelko siitä, että minä jotenkin muutun ja että tuo muutos on paitsi hallitsematonta myös haitallista.

Omaa oppimista arvioidessani huomaankin ennen kaikkea muuttuneeni. Kertyvä tieto ja kehittyvät taidot nostattavat esiin kysymyksiä, joita aiemmin en olisi osannut edes kysyä. Pyrkimys eläytyä toisenlaiseen kulttuuriin tai uskontoon ei kuitenkaan ole vähentänyt kiinnostustani omaa suomalaista, eurooppalaista tai kristillistä taustaani kohtaan. Päinvastoin, olen nykyisin paitsi tietoisempi myös hyvinkin ylpeä monista asioita, jotka kuuluvat taustaani, kulttuuriini ja uskontooni. Rehellisyyden nimissä en kuitenkaan ole voinut välttyä havaitsemasta, miten monenlaista – ja miten epäsopuista ja hankalaa – suomalaisuus, eurooppalaisuus ja kristinusko saattavat olla. Erityisesti muiden näkökulmaa lainatessani minun on mahdollista havaita, että se mikä minusta on luonnollisen, järkevän ja perustellun oloista saattaakin olla vain yksi monista ajattelu- tai toimintatavoista.

Meillä itse kullakin on arvottavia mielipiteitä ja näkemyksiä, eikä ihmisten välinen yhteistyö ilman niitä oikein edes toimisi. On myös perusteltua väittää, ettei kaikki ole kaunista, hyvää tai yhtä lailla oikein. Kokemus kertoo, että erilaisuuden ymmärtäminen voi olla vaikeaa ja sen hyväksyminen joskus ihan mahdotonta. Eivätkä monet epäkohdat – epäoikeudenmukaisuus, epätasa-arvo tai syrjintä – tule korjatuksi hyvillä aikeilla tai puheilla, jos niitä ei seuraa jatkuva yritys toimia toisin.

Ja kuitenkin: yksi keskeisin ja perustavin tehtävä, joka kuuluu kaikille kasvattajille ja vastuunkantajille, on näkökulmien moninaisuuden puolustaminen sekä keskusteluyhteyden mahdollistaminen. Toisin sanoen heidän tehtävänsä on luoda sellaisia olosuhteita, joiden puitteissa eri tavalla ajattelevien ihmisten on mahdollista tavoitella yhteistä hyvää ja tulla yhdessä tietoisiksi niistä asioista, joita jotkut pitävät ongelmallisina tai vahingollisina. Tällaista keskustelua tarvitaan paljon, jos halutaan päästä yhteisiin ratkaisuihin ja sopia, miten meillä on jatkossa tapana toimia.

KANNATTAA KATSOATolonen jordan detail
Se, miltä me näytämme, riippuu paljon myös siitä, miten meitä katsotaan. Yhtä lailla myös se, miten me katsomme, muokkaa omia käsityksiämme. Arabian kielellä kohteliaisuuteen on tapana vastata kohteliaisuudella: sinun silmäsi ovat kauniit. Vaikka tavan taustalla lienee vaatimattomuuden ihanne, vastaus ilmentää kauniilla tavalla tunnustuksen antamista kyseisen havainnon tekijälle. Kauneudessani ei näin ollen nähdä olevan kyse vain siitä, millainen minä olen, vaan siitä, että meidän välillämme on vuorovaikutusta.

Silmien ummistaminen peittää usein sen, mikä on syvästi inhimillistä niin meissä kuin myös muissa. Siis katso enemmän, sillä sinun silmäsi ovat kauniit.