Kirjoittaja: Elina Hellqvist

Yksi hyväksyvän tunnustamisen teorioiden (recognition) klassikko on Charles Taylorin (& al.) teos Multiculturalism: Examining the Politics of Recognition (1994). Kuluvana kesänä monikulttuurisuus on noussut Suomessa keskustelun polttopisteeseen. Mitä sanottavaa Taylorilla ja hänen kollegoillaan on tähän keskusteluun? Aluksi on toki huomattava, että kanadalaisen Taylorin konteksti on kovin erilainen kuin suomalainen, ja alkuperäisestä julkaisuajankohdastakin on kulunut kaksikymmentä vuotta – somekeskusteluista ei silloin tiedetty mitään. Huolellisen analyysin johtopäätökset eivät silti ole vanhentuneita.

Taylorin lähtökohtana on linkki (hyväksyvän) tunnustamisen ja identiteetin välillä: ihmisen identiteetti muotoutuu – tai vääristyy – toisten ihmisten tunnustuksen kautta. Ajatus on intuitiivisesti helppo ymmärtää. Taylor tuo esiin, että näin ei aina ole ollut, vaan keskustelu identiteeteistä on verrattain uusi ilmiö, jonka juuret juontuvat parin vuosisadan taakse. Taustalla on kaksi ilmiötä: luokkayhteiskunnan murtuminen ja identiteetin yksilöllistyminen. Taylorin mukaan aiemmin arvo tai kunnia (honor), perustui ihmisen asemaan, eikä se ollut kaikille sama. Tämän tilalle on tullut toinen arvon käsite (dignity), joka on kaikille ihmisellä yhtäläinen.

Aiemmissa yhteiskunnissa myös ihmisen identiteetti määrittyi pitkälti hänen asemansa perusteella. 1800-luvun lopulta asti on enenevässä määrin ajateltu, että identiteetti on jotain, joka ihmisen itsensä pitää löytää: jokaisella on oma, yksilöllinen, autenttinen, tiensä ja tapansa olla ihminen. Taylor myöntää, että sosiaaliset roolit edelleen määrittävät ihmisen identiteettiä, mutta juuri autenttisuuden vaatimus on uusi ajatus historiassa.

Kuva: Anna-Liisa Tolonen

Taylor painottaa ihmisen identiteetin syntymistä dialogisissa suhteissa toisten ihmisten kanssa. Jotta voisin löytää oman, sisäisen itseni, minun täytyy käydä jatkuvaa dialogia merkityksellisten toisten kanssa, Taylor painottaa. Juuri tästä syystä identiteetti ja tunnustaminen ovat niin vahvasti kytköksissä toisiinsa. Yhteiskunnassa, jossa ihmisen identiteetti perustui olemassa oleviin sosiaalisiin kategorioihin, tunnustaminen ei noussut kysymykseksi, sillä kaikki ihmiset tunnustivat olemassa olevat identiteetit. Nykyinen, ihmisen sisimmästä nouseva yksilöllinen identiteetti ei automaattisesta saa tunnustusta toisilta, vaan se pitää hankkia dialogin kautta – ja tämä tunnustuksen hakeminen voi myös epäonnistua.

Keskustelu identiteetistä ja tunnustamisesta liikkuu siis kahdella tasolla. Toisaalta, kyse on hyvinkin intiimistä yksilön identiteetin muodostumisesta, ja toisaalta, julkisella tasolla tapahtuvasta ihmisten yhtäläisestä tunnustamisesta. Taylor keskittyy jälkimmäiseen. Hän tekee edelleen eron universalistisen ja erojen politiikan välille. Edellinen tarkoittaa jokaisen kansalaisen yhtäläisten oikeuksien ja velvollisuuksien tunnustamista. Jälkimmäinen puolestaan viittaa siihen, miten jokaisen yksilön tai ryhmän yksilöllinen, muista erottuva, identiteetti tulisi tunnustaa.

Nämä kaksi erilaista lähestymistapaa ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa, ja juuri tästä jännitteestä nousevat ne monikulttuurisuuden ongelmat, joita Taylor esseessään pohtii. Sekä universalistisen että erojen politiikan keskeisenä periaatteena on yhtäläinen kunnioitus. Jos kaikkia ihmisiä kohdellaan yhtäläisten periaatteiden valossa (universalismi), silloin tullaan pakottaneeksi kaikki ihmiset samanlaiseen muottiin, joka on vastoin heidän yksilöllistä identiteettiään. Lisäksi yhteiskunnan kaikille yhtäläisten periaatteiden neutraalius voidaan kiistää. Niidenkin voidaan nähdä edustavan yhtä valtakulttuuria, johon vähemmistöt eivät samaistu.

Taylorin käytännön esimerkit tulevat Kanadan ranskankielisestä Quebecin osavaltiosta 1990-luvulta, joten ne eivät ole suoraan sovellettavista tämänhetkiseen suomalaiseen keskusteluun. Mutta johtopäätökset ovat. Taylorin mukaan oletusarvoksi monikulttuurisuuteen tulisi ottaa ajatus siitä, että jokaisella kulttuurilla, joka on ollut valtakulttuuri jossakin yhteiskunnassa pidemmän ajan, on jotakin arvokasta annettavaa koko ihmiskunnalle. Mutta Taylor painottaa, että tämä on hypoteesi, oletusarvo, joka täytyy testata tutustumalla kulttuuriin – jo senkin vuoksi, että käsitys arvosta vaihtelee kulttuurista toiseen. Ja tämän tutustumisen myötä tapahtuu, Gadamerin käsitteen mukaan, ”horisonttien sulautuminen” (fusion of horizons): uuteen kulttuuriin tutustujan horisontti laajenee, ja samalla käsitys arvostettavasta muuttuu.

Taylorin mukaan kysymys ei ole niinkään siitä, onko toisilla oikeus vaatia oman kulttuurinsa arvon tunnustamista, vaan siitä, että meidän tulisi suhtautua toisiin kulttuureihin yllä kuvatun ennakko-oletuksen mukaisesti. Taylorin mukaan oletukselle voidaan antaa uskonnollinen perustelu, kuten esimerkiksi Herder on antanut, olettamalla ettei yksikään kulttuuri ole syntynyt sattumalta, vaan on tulos jumalallisesta pyrkimyksestä kohti suurempaa harmoniaa. Taylorin oma perustelu nousee ajatuksesta, että kulttuuri, joka on antanut tarkoituksen suurelle joukolle erilaisia ihmisiä pitkän ajan kuluessa – eli on antanut heille käsityksen hyvästä, pyhästä ja ihailtavasta – sisältää mitä todennäköisimmin asioita, jotka ansaitsevat muiden kunnioituksen. Näin on siinäkin tapauksessa, että kyseisessä kulttuurissa on myös sellaisia tekijöitä, jotka torjumme ja joita emme hyväksy.

Taylor muotoilee argumenttinsa myös kärjekkäämmin: olisi äärimmäisen ylimielistä rajata jo etukäteen pois se mahdollisuus, että toinen kulttuuri sisältää jotain arvokasta ja omaksumisen arvoista. Tämä väite ei edellytä, että ennakkoon tehtäisiin jyrkkä ja epäautenttinen arvio vieraan kulttuurin yhtäläisestä arvosta valtakulttuurin standardeilla, vaan lähtökohtana Taylorin mukaan tulisi olla halukkuus aitoon kulttuuriin perehtymiseen, joka johtaa oman tulkintahorisontin muutokseen.

Moskeijan ulkoseinä. Kuva: Anna-Liisa Tolonen

Córdoban kaupunkikuvaa hallitsee monumentaalinen rakennus, jolla on kaksi nimeä: Mezquita ja katedraali. Turistioppaiden mukaan kyseessä on entinen moskeija, johon suurimmillaan mahtui jopa 40 000 rukoilijaa. Samalla rakennus on Córdoban pääpyhättö, johon katoliset kristityt kokoontuvat messuun.

Kaupungin ja koko Andalusian historiaa luonnehtii uskontojen ja oppineisuuden monimuotoisuus. 1100-luvulla sekä juutalainen oppinut Maimonides että islamilainen filosofi Ibn Rushd (länsimaisittain Averroes) vaikuttivat Córdobassa, jossa aikanaan sijaitsi myös yksi maailman suurimmista kirjastoista.

Moskeijan minareetti muutettiin katedraalin kirkontorniksi Cordoban valloituksen v. 1236 jälkeen. Kuva: Anna-Liisa Tolonen

Moskeija-katedraalin kauneus ja siitä välittyvä harmonia rauhoittaa vierailijan. Samalla tila herättää levottomuutta. Ovatko uskonnolliset perinteet tässä rauhanomaisesti rinnakkain, luontevassa historiallisessa jatkumossa vai räikeästi vastakkain? Tulevatko sekä islam että kristinusko nähdyksi ja kuulluksi vai onko toinen toiselle alisteinen? Minne moneen kertaan valloitettu monumentti kätkee alueelle ominaisen juutalaisen historian?

Moskeija-katedraalin arkkitehtuurissa islamilainen ja kristillinen symboliikka kohtailevat ja törmäilevät. Kuva: Anna-Liisa Tolonen

Uskonnollinen suvaitsevaisuus ja hyväksyntä olivat esillä Córdobassa heinäkuussa järjestetyssä European Association of Biblical Studies (EABS) -järjestön vuosittaisessa kokouksessa. Varhaiskristillisyyttä käsittelevässä seminaarissa kuultiin yhtätoista tutkijaa, joiden joukossa huippuyksikköämme edustaneet Outi Lehtipuu, Anna-Liisa Tolonen ja Ismo Dunderberg. Lehtipuu arvioi kirkkoisien tunnustuksia siitä, missä mielessä Kristuksessa ”ei ole miestä eikä naista” (Gal. 3:28). Tolonen pohti varhaiskristillistä identiteettipolitiikkaa: voidaanko samoja hahmoja kunnioittaa sekä juutalaisina että kristillisinä marttyyreina? Dunderberg esitteli Origeneen suhdetta kilpailijaansa Heraklioniin, jonka ajatuksia tämä toistaa niin kriittisessä kuin hyväksyvässä hengessä.

Seminaarin päätöskeskustelussa suvaitsevaisuuden ja hyväksynnän rinnalle nousivat myös ideologiset kysymykset vallankäytöstä ja väkivallasta. Pohdimme ilmiöiden nimeämiseen ja niihin liittyviin käsitteisiin sisältyviä asenteita ja ongelmia. Uskontojen rinnakkainelon tutkimus ei johda yksinkertaisiin joko-tai -päätelmiin vaan haastaa ymmärtämään historiaa sen monimuotoisuudessa. Konfliktien kieltäminen on vastuutonta, mutta historian peilaaminen ainoastaan ilmeisten ristiriitojen kautta ei riitä erilaisuuden kohtaamisen kriittiseen analyysiin.

Teksti: Outi Lehtipuu & Anna-Liisa Tolonen

Ikoni: Tuula Ahonen Valokuva: Timo Kilpeläinen/Lusto

Pohjoismaisen uskonnonfilosofian seuran järjestämä uskonnonfilosofian konferenssi toi Helsinkiin mittavan joukon uskonnonfilosofian, teologian ja uskontotieteen tutkijoita. 8–11. kesäkuuta järjestetyn konferenssin teema oli uskonnon alkuperä, jota käsittelivät esitelmissään myös kokouksen pääpuhujat Simo Knuuttila, Ingolf Zackariasson, Sigridur Thorgeirsdottir ja Jan-Olav Henriksen. Huippuyksikkömme Järki ja uskonnollinen hyväksyminen järjesti pohjoismaisen konferenssin yhteyteen päivän mittaisen symposiumin aiheesta uskonto ja tunnustaminen yhteistyössä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin kanssa. Huippuyksikkömme jäsenten pitämien esitelmien lisäksi symposiumissa esitelmöivät yksikön kansainväliset yhteistyökumppanit Wayne Proudfoot Columbia Universitysta ja Thomas Schmidt Johan Wolfgang Goethe yliopistosta. Proudfoot kritisoi esitelmässään Honnethin rekognitio-teoriaa sen kyvyttömyydestä tehdä täysin oikeutta uskonnolle yhteiskunnallisena ilmiönä. Schmidt puolestaan tarkasteli teemaa Hegel-skolaarin näkökulmasta. Myös Heikki Ikäheimo, jota Schmidt osuvasti kuvasi ”Jyväskylän rekognitio-koulukunnan edustajaksi”, piti symposiumissa mielenkiintoisen esitelmän rekognition epäonnistumisen mahdollisista syistä.

Hanne Appelqvist

Lisää konferenssista

Uskontotieteen professori Liv Ingeborg Lied piipahti CSTT– ja RRR-huippuyksikköjen vieraana 14.–16.4.

Liedin kiinnostuksenkohteita ovat esimerkiksi Vanhan testamentin pseudepigrafit sekä antiikinaikaiset käsikirjoitukset ja viestintäkulttuuri. Helsingissä pitämässään luennossa hän keskittyi ennen kaikkea uudeksi filologiaksi (new philology) kutsuttuun tutkimussuuntaukseen. Uuden filologian avulla pyritään ymmärtämään paitsi tekstejä myös sitä, miten niitä tuotettiin ja käytettiin. Niinpä uudessa filologiassa nostetaan pääosaan käsikirjoitukset ja niitä tarkastellaan ennen kaikkea sellaisinaan – ei esimerkiksi osana jotakin kokoelmaa, johon niiden sisältämä teksti on myöhemmin päätynyt.

Uuden filologian ymmärtämiseksi on Liedin mukaan tärkeää erottaa toisistaan kolme käsitettä. Käsikirjoitus on niistä konkreettisin: sillä tarkoitetaan materiaalista esinettä, jolle teksti on kirjoitettu, esimerkiksi kirjakääröä tai koodeksia. Teksti puolestaan merkitsee niitä sanoja, joita käsikirjoitukseen on tietyssä järjestyksessä kirjoitettu. Teos on käsitteistä kaikkein abstraktein: se on kokonaisuus, jossa teksti on esitetty. Esimerkiksi Toinen Barukin kirja on teos, johon kuuluvaa tekstiä on säilynyt useissa erikielisissä käsikirjoituksissa.

Filologia on perinteisesti keskittynyt tarkastelemaan tekstin ja teoksen välistä suhdetta. Uusi filologia taas on kiinnostunut ennen kaikkea käsikirjoituksen suhteesta tekstiin ja teokseen. Sen piirissä myös kysytään, miten käsikirjoitusta on käytetty ja millaisia merkintöjä se (tekstin lisäksi) mahdollisesti sisältää. Uutta filologiaa soveltava tutkija pyrkii tarkastelemaan käsikirjoitusta sellaisena, kuin se on ollut synty- ja käyttöaikanaan: hän on kiinnostunut kirjureista, lukijoista, lukemistapahtumasta ja tekstien esittämisestä. Näin ollen käsikirjoitus ei ole vain todiste tietyn tekstin olemassaolosta tiettynä aikana vaan itsessään mielenkiintoinen tutkimuskohde.

Ennen kirjapainotaidon keksimistä tekstejä voitiin monistaa ja levittää vain kopioimalla niitä käsin. Painettu teksti voidaan monistaa lukuisiksi kappaleiksi täsmälleen samanlaisena, mutta käsikirjoituskulttuuria määrittelee ennen kaikkea vaihtelu. Niinpä uuttaa filologiaa soveltava tutkija ei lähesty käsikirjoitukselle kirjoitettua tekstiä yhden tietyn kirjoittajan tuottamana viimeisteltynä luomuksena vaan osana jatkuvasti käynnissä olevaa tekstien tuottamisprosessia. Käsikirjoitus, vaikkapa repaleinenkin, on tärkeämpi kuin teoreettiset ajatukset siitä, miltä teksti olisi voinut kokonaisuudessaan näyttää. Tarkoitus ei ole käyttää käsikirjoituksia apuna etsittäessä varhaisinta tai alkuperäisintä tekstimuotoa vaan tarkastella käsikirjoitusta yhtenä otoksena jatkuvasti kasvavasta ja kehittyvästä traditiosta.

Luennollaan Lied korosti, että uusi filologia ei ole ratkaisu kaikkiin ongelmiin: tarvitaan monenlaisia lähestymistapoja ja ajattelumalleja, jotta antiikin tekstejä voitaisiin todella ymmärtää. Uusi filologia on yksi työkalu tutkijan työkalupakissa – jonne mahtuu vielä lisääkin uusia näkökulmia. Uusi filologia on rantautunut raamatuntutkimukseen keskiajan tutkimuksen kautta, ja tieteiden välinen yhteistyö onkin yksi tapa löytää uusia hyödyllisiä lähestymistapoja ja käyttökelpoisia työkaluja. Tuore esimerkki tällaisesta yhteistyöstä on kaksipäiväinen tekstejä, rituaaleja ja magiaa käsittelevässä työpaja, johon Liv Ingeborg Lied luentonsa lisäksi osallistui. Työpaja oli niin ikään kahden huippuyksikön yhdessä järjestämä tapahtuma ja siellä pidetyt esitelmät käsittelivät muun muassa Qumranin käsikirjoituksia, etiopialaisia rukouskotelotekstejä, syyrialaisia amuletteja, roomalaisia tekstejä ja 1200-luvulta peräisin olevaa egyptiläistä lektionaaria.

Lue lisää:

• Liv Ingeborg Liedin luennon (englanninkielinen) tiivistelmä: New Philology – in a Nutshell
• Nils Hallvard Korsvollin (englanninkielinen) blogiteksti tekstejä, rituaaleja ja magiaa käsittelevästä työpajasta: Scripture and/or scripture – Reflections from the joint RRR/CSTT Workshop on Text, Ritual and Magic, April 14th-15th

Teksti: Hanna Vanonen

Julkaistu myös CSTT:n blogissa

Outi Lehtipuu

”Minä uskon – – ruumiin ylösnousemisen” lausutaan apostolisessa uskontunnustuksessa. Ajatus siitä, että sielu jatkaa elämäänsä tai tietoisuus jatkuu, tuntuu monesta ymmärrettävämmältä kuin ruumiin saaminen takaisin kuoleman jälkeen. Kuinka ihmisruumis, joka on tullut maaksi jälleen, voi palautua ennalleen? Millainen ylösnousemusruumis on – kun maallinen ruumis muuttuu kaikenaikaa, minkä hetken tai ikäkauden ruumista ylösnousemuksessa saatava ruumis vastaa? Saako lapsena kuollut lapsen ruumiin ja vanhuksena kuollut vanhuksen? Näkyvätkö eletyn elämän merkit: raskausarvet, liikakilot, vammat ja kolhut? Miksi ruumista ylipäätään tarvitaan, jos ylösnousseet ovat ”kuin enkelit taivaassa” (vrt. Mark. 12:25), jotka eivät syö eivätkä harrasta seksiä – mitä käyttöä olisi siis ruoansulatus- tai sukupuolielimillä?

Nämä eivät ole vain tieteellisen maailmankuvan omaksuneen nykyihmisen kysymyksiä, vaan monet niistä esiintyvät myös varhaisissa kristillisissä teksteissä. Ajatus maanpäällisen ruumiin ylösnousemuksesta oli monelle mahdoton – myös osalle kristityistä. Kenties juuri tämäntyyppisiä kysymyksiä esitettiin jo apostoli Paavalille, joka joutuu selventämään omaa näkemystään korinttilaisille. ”Joku ehkä kysyy: ’Millä tavoin kuolleet herätetään? Millainen ruumis heillä silloin on?’ Mikä järjetön kysymys! Eihän se mitä kylvät, tule eläväksi, ellei se ensin kuole,” hän kirjoittaa (1. Kor. 15:35–36).

Se, mikä Paavalille on järjetöntä, ei ole ylösnousemus eikä edes ruumiillinen ylösnousemus. Hieman myöhemmin samassa kirjeessä hän vertaa ajallista ruumista ja ylösnousemusruumista siemeneen ja kasviin: niin kuin kylvetystä siemenestä nousee kasvi, joka ei ulkonaisesti muistuta paljasta siementä, maahan haudatusta ruumiista nousee hengellinen ruumis. Järjetöntä olisi olettaa, että ylösnousemusruumis olisi samanlainen kuin ajallinen ruumis.

Siinä missä ajallinen ihmisruumis on katoava, vähäpätöinen ja heikko, ylösnoussut hengellinen ruumis on katoamaton, kirkas ja täynnä voimaa. Kyse näyttää Paavalin mukaan siis kyllä olevan ruumiista, mutta toisenlaisesta ruumiista kuin lihaa ja verta olevasta maallisesta ruumiista: ”liha ja veri eivät voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa, eikä katoava voi saada osakseen katoamattomuutta” (1. Kor. 15:50).

Vaikka Paavali näin tekee eron ruumiin (sōma) ja lihan (sarx) välillä, monet hänen jälkeensä kirjoittaneet ruumiillisen ylösnousemuksen puolustajat eivät tätä tehneet vaan heille ruumiin ylösnousemus merkitsi nimenomaan lihan eli maallisen ruumiin pelastumista – toki täydellistyneessä muodossa, ilman virheitä ja vajavuutta. Heidän mukaansa samaa opetti myös Paavali.

Magnus Enckell, Ylösnousemus (valokuva: Hannu Jukola)

Paavaliin vetosivat myös ne kristityt, jotka kielsivät ruumiillisen ylösnousemuksen. He painottivat sitä, että tuleva ruumis on hengellinen ruumis – ei samaa materiaa kuin nykyinen ruumis. Tarkkaan ottaen he eivät siis kieltäneet ruumiillista ylösnousemusta sinänsä, vaan ainoastaan tämänpuolisen, ajallisen ruumiin ylösnousemuksen. Se, mikä nousisi ylös, koostuisi kyllä aineesta, mutta jostakin paljon hienommasta materiasta kuin lihasta ja verestä.

Kuvaava esimerkki on kristityn Origeneen ja pakanafilosofi Kelsoksen välinen kiistely ylösnousemuksesta. Kelsos pilkkaa ajatusta, jonka mukaan kertaalleen maatunut ruumis voisi nousta uudelleen. Origenes ei kiistä Kelsoksen argumentteja vaan syyttää tätä sitä, että hän on ymmärtänyt kristillisen ylösnousemususkon väärin. Vain yksinkertaiset kristityt, jotka eivät ymmärrä kirjoitusten syvällisempää, hengellistä sanomaa, kuvittelevat, että nykyisenkaltainen ruumis saadaan kuoleman jälkeen takaisin.

Tämä ”yksinkertaisten” kristittyjen näkemys osoittautui kuitenkin voitokkaaksi ja päätyi uskontunnustukseen. Sananmukaisesti siinäkin tunnustetaan usko ”lihan” ylösnousemukseen (anastasis sarkos), vaikka suomeksi puhutaan ”ruumiin” ylösnousemuksesta. Eräille varhaiskristillisille teologeille tällainen puhe olisi kauhistus. Esimerkiksi 300-luvun lopulla Hieronymus valittaa, kuinka Origeneen kannattajat puhuvat tahallisesti ”ruumiin” ylösnousemuksesta pettääkseen ihmisiä: ”He puhuvat ruumiista, jotta oikeaoppinen kristitty kuvittelisi heidän tarkoittavan lihaa, mutta harhaoppisten mielestä he tarkoittavat henkeä.” (Hieronymus, Kirje 84.)

Kiista siitä, mitä Paavali tarkoitti puhuessaan hengellisestä ylösnousemusruumiista, oli yksi kristinuskon varhaisimpia raamattukiistoja – se alkoi, ennen kuin Raamattua oli edes olemassa sinä kirjoituskokoelmana, jollaisena me sen ymmärrämme.  Kiistassa ei sanoja säästelty vaan vastustajat demonisoitiin surutta. ”Jokainen, joka kierosti selittelee Herran sanoja omien halujensa mukaisiksi ja väittää, ettei ole ylösnousemusta eikä tuomiota, on Saatanan esikoinen”, kirjoittaa piispa Polykarpos (Polykarpoksen kirje filippiläisille 7:1.)

Ylösnousemususkosta ja sen oikeasta määrittelystä tuli monelle vedenjakaja, joka erotti oikeat kristityt hairahtuneista harhaoppisista. Näin ylösnousemuksesta tuli sananmukaisesti elämän ja kuoleman kysymys.

• Järki ja uskonnollinen hyväksyminen -huippuyksikön jäsen Outi Lehtipuu on Uuden testamentin eksegetiikan dosentti, joka työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa. Häneltä on juuri ilmestynyt teos Debates over the Resurrection of the Dead: Constructing Early Christian Identity (Oxford University Press, 2015).

Anna-Liisa Tolonen

Jo maisteriopintojeni aikana kiinnostuin suomalais-israelilaisen folkloristin ja kirjallisuudentutkijan Galit Hasan-Rokemin (s. 1945) tavasta lähestyä ja tutkija myöhäisantiikin juutalaisia ja kristillisiä tekstejä. Hasan-Rokem on syntynyt Suomessa, opiskellut ja tehnyt tukimusta sekä Euroopassa että Amerikassa, ja hoitanut professuuria Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Tavatessamme hänen luonaan Jerusalemissa eräänä kevätiltana kysyin, mitä uskonnollinen hyväksyminen hänelle tarkoittaa. Viipyilemätön vastaus kuului: –Monimutkaista se ainakin on!

–Haluaisin vastata sekä nykytilanteesta että vanhoista teksteistä käsin. Kysymys uskonnollisesta hyväksymisestä elää molemmissa, mutta käsittely on tyystin erilaista, Hasan-Rokem huomauttaa. –Vastaukseni lähtökohta on kuitenkin tässä päivässä, sillä mikään muu ei ole vaihtoehto. Nykytilanne on aina se tilanne, mistä käsin luemme vanhoja tekstejä – olivatpa ne kuinka muinaisia tahansa.

Hasan-Rokemin mukaan kysymys suvaitsevaisuudesta (tolerance) ja toisen tunnustamisesta (recognition) on hänen nykyisessä kotimaassaan Israelissa sekä miehitetyillä Palestiinalaisalueilla nyt polttava. Nämä kysymykset eivät pysähdy rajoille; ne läpäisevät poliittisen päätöksenteon, värittävät päättäjien retoriikkaa ja muovaavat paikallista arkea ja kohtaamisia, jotka ei ole politiikasta riippumattomia.

Professori Galit Hasan-Rokem työhuoneessaan kotonaan Länsi-Jerusalemissa.

–Elämme aikaa, jolloin poliittiset vastakohdat tulkitaan jatkuvasti uskonnollisiksi, Hasan-Rokem toteaa. –Toisen tunnistaminen ja hyväksyminen erilaisena, toisena, on kaunis ja tavoiteltava ideaali. Ja kuitenkin maassamme tänään juuri tuon erilaisuuden huomaaminen ja tunnustaminen johtaa lisääntyvään väkivaltaan. Konfliktissa, joka on poliittinen mutta myös sotilaallinen, erilaisuus saa väkivaltaisen luonteen. Erilaisuus tunnistetaan uhkaksi ja sen tunnustaminen pakottaa konfliktiin, tuottaa yrityksiä hävittää toinen. Tämä tunnustaminen on aikamme haava.

Hasan-Rokem muistelee Nancy Fraseria, jonka kanssa hän työskenteli tutkijakollegiumissa Berlinissä vuosina 2004–2005. Fraser on yksi nykyisen tunnustamistematiikan keskeisistä kehittelijöistä ja kriitikoista.
–Jos pyrin etsimään sellaista tunnustamisen paikkaa, jossa tunnustaminen saa positiivisen tulkinnan, hapuilen kohti jotain tasa-arvoista maaperää. Mielestäni tällä hetkellä toisen kansallinen tunnustaminen ja myös sen hyväksyminen on meille askel eteenpäin.
–Olemme vuosikymmeniä toimittaneet Palestine–Israel Journalia yhteistyössä palestiinalaisten ja israelilaisten kanssa. Tuo viiva tuossa lehden nimessä – se on minulle ”recognition”. Se on sitä siksi, että se asettaa meidät työssämme tasavertaisiksi. Nykyisessä tilanteessa, joka on erittäin epätasa-arvoinen, jossa me olemme sortajia, tuo viiva antaa toivoa. Sen vision mukaisesti me emme ole samaa; se pitää meidät erillään ja samalla se yhdistää.

Hasan-Rokemin kiinnostus vanhoihin uskonnollisiin teksteihin juontaa juurensa jo lapsuudesta. Hänen akateeminen taustansa on kansanperinteen tutkimuksessa. Keskeisenä tutkimuslähtökohtanaan hän pitää sitä, että historialliset ja perinteiset tekstit, normit ja uskonnot eivät koskaan muovaudu vain ylhäältä alas vaan myös alhaalta ylöspäin.
–Ne eivät ole yksi, vaan yksi teksti on monta, hän lisää. –Tutkimus etsii tätä moninaisuutta, pyrkii tunnistamaan ja tunnustamaan myös sen kaiken ja ne kaikki, jolta tunnustus puuttuu. Meille säilyneissä lähteissä – vaikkapa rabbiinisissa tai varhaiskristillisissä teksteissä – heitä ovat naiset, oppimattomat sekä usein toisinuskovat. Heistä on paljon merkkejä niissäkin lähteissä, joissa heidät pääasiassa jätetään huomiotta.

Kysymykset tunnustamisesta ja hyväksynnästä, niin kansallisesta kuin uskonnollisesta identiteetistä, ovat osa sitä todellisuutta, josta käsin nykyaikaa pyritään hahmottamaan ja selittämään. Samasta todellisuudesta käsin tutkitaan myös menneisyyttä ja luodaan kuvia ja käsityksiä siitä.
–Tunnustaminen on luovuttamaton käsite, Hasan-Rokem toteaa painokkaasti. –Se on luovuttamaton juuri siksi, että se olettaa, että subjekteja on enemmän kuin yksi.

Kirjoittaja on parhaillaan työjaksolla Jerusalemissa.

Lisätietoja:

• Prof. Em. Galit Hasan-Rokem, The Hebrew University of Jerusalem
• Tales of the Neighborhood: Jewish Narrative Dialogues in Late Antiquity (University of California Press, 2003)
• Web of Life. Folklore and Midrash in Rabbinic Literature (Standford University Press, 2000)
• Palestine–Israel Journal
• Artikkeli Galit Hasan–Rokemin luennosta

Huippuyksikön varajohtaja Virpi Mäkinen kävi keskustelemassa teologisesta huippututkimuksesta YLE Horisontti –ohjelmassa yhdessä Pyhät tekstit ja traditiot muutoksessa –huippuyksikön johtajan Martti Nissisen kanssa. Lähetys on kuunneltavissa Yle Areenassa osoitteessa http://areena.yle.fi/radio/2325493.

Huippuyksikön johtaja Risto Saarinen ja tohtorikoulutettava Joona Salminen kertovat eilisen Helsingin Sanomien Tiede-sivuilla huippuyksikön tutkimuksesta:

hs.fi/tiede: Usko mukautuu aikaansa

hs.fi/tiede: Avioliitto puhutti myös varhaiskristittyjä