Susan Faludi: In the Darkroom, 2016, Harper Collins Publishers.

Kun näin Susan Faludin aiemman kirjan nimen In the Darkroom-teoksen kannessa, tunnistin heti tutun kirjailijan vuosien takaa. Faludin Takaisku (Backlash: The Undeclared War Against American Women, 1991, suom. Marjo Kylmänen & Tuuli-Maria Mattila, 1994) oli 1990-luvun alkuvuosien feministinen bestseller, jonka yläasteikäisenä lainasin kunnankirjastosta ja ahmaisin, mehevimmät kohdat valikoiden. Parhaiten muistiin jäi Faludin terävä analyysi 1980-luvun Hollywood-menestyselokuvien naiskuvasta, muun muassa Glenn Glosen ja Michael Douglasin tähdittämässä elokuvassa Fatal Attraction, jossa keski-ikäisen miehen viaton syrjähyppy muuttuu kauhutarinaksi, kun suhteen toinen osapuoli, kostonhimoinen ja mieleltään epätasapainoinen uranainen, päättää tuhota ydinperheen auvon. Teoksesta tuli ystäväpiirissäni eräänlainen sukupolvikokemus, vaikka Faludin yhteiskunnallinen kritiikki amerikkalaisen naisen horjuvasta asemasta varmasti ylitti teinien ymmärryksen.

Faludin uusin teos In the Darkroom on henkilökohtainen kehityskertomus isän ja tyttären monimutkaisesta suhteesta, holokaustista sekä identiteetin häilyvyydestä niin sukupuolen kuin juutalaisuudenkin näkökulmasta. Faludin isä Steve (1927–2015, alun perin István Friedman), valokuvaaja ja holokaustista selviytynyt unkarinjuutalainen, ei ole pitänyt tyttäreensä yhteyttä vuosikausiin. Vuonna 2004 Faludi saa 76-vuotiaalta isältään yllättävää sähköpostia. Yhdysvalloista takaisin Budapestiin muuttanut Steve on nyt Stefánia: hän on käynyt Thaimaassa sukupuolenkorjausleikkauksessa. Sähköpostiin liitetyissä ultrafeminiinisissä valokuvissaan isä hehkuu ennennäkemätöntä onnea. Journalistille tällainen viesti tarjoaa tietenkin aihion kertomisen arvoiselle skuupille, mutta tyttären näkökulmasta tilanne on paljon mutkikkaampi, jopa absurdi.

Isän ja tyttären välirikolla on rankka tausta. Kun Faludi oli 16-vuotias, vanhempien onneton avioliitto päättyi dramaattisesti. Lähestymiskiellon saanut isä murtautui entiseen kotiinsa ja puukotti tyttären nähden vaimonsa uutta miesystävää. Seuraavaksi isä manipuloi tuomioistuinta kuittaamaan verityön itsepuolustukseksi maalaamalla puolisonsa avionrikkojaksi. Silloisen lainsäädännön puitteissa päätös takasi myös vapauden elatusmaksuista. Traumaattiset lapsuudentapahtumat olivat Faludin mukaan yhtenä motiivina hänen myöhempään ammatinvalintaansa ja feministiseen heräämiseen.

Faludi matkustaa isänsä luo Budapestiin. Stefánia on täydellinen vastakohta Faludin lapsuuden machomaiselle miehelle, joka kiivastuessaan turvautui väkivaltaan. Aluksi isä ei suostu puhumaan muusta kuin uudesta elämästään naisena, ja Faludi kuuntelee isäänsä kärsivällisesti tämän klaustrofobisen sokkeloisessa talossa. Teoksen nimessä oleva termi, darkroom (pimiö eli valokuvalaboratorio), on viittaus valokuvaaja-isän ammattiin mutta myös isän monijakoiseen persoonaan. Kauan ennen PhotoShopin keksimistä Steve Faludin kaltaiset valokuva-alan taiturit loivat eri tekniikoin muoti- ja mainoskuvien fantasiamaailmaa. Jotain työn luonteesta on tarttunut isän tapaan kommunikoida: aina kun Stefánia on aikeissa paljastaa jotain olennaista, hän sulkeekin visusti suunsa tai tarjoaa tilalle puolitotuuksia. Tyttären maanittelusta huolimatta isä ei suostu puhumaan sodasta tai juutalaisten asemasta Unkarissa saati vierailemaan osoitteissa, jotka tytär on Budapestissä tunnistanut tämän henkilöhistorian avainkohteiksi.

Transseksuaalisuus on nykyisessä keskusteluilmapiirissä poliittisesti latautunut aihe, varsinkin Yhdysvalloissa vellovien ”vessakiistojen” vuoksi. Sukupuolen korjauksessa ei ole missään nimessä kyse seksuaalisen tyydytyksen hakemisesta vaan kokemuksesta väärään sukupuoleen syntymisestä ja siinä elämisestä. Tyttären kriittisen katseen alla isän naiseus merkitsee kuitenkin fetissien ja fantasioiden toteutumista, meikkaamista, röyhelövaatteita, korkokenkiä ja ”feminiinistä” heikkoutta. Isä on aina rakastanut Hans Christian Andersenin satuja, joissa pieni merenneito uhraa kehonsa rakkauden vuoksi ja ruma ankanpoikanen syntyy väärään pesueeseen. Feministinä Faludi on koko elämänsä taistellut sukupuolitettuja stereotypioita vastaan, joten isän uudelleensyntyminen ”todellisena” naisena on hänelle lähes ylipääsemätön este. Naiseuden essentialisoitumisen edessä Faludin empatiakyky katoaa toisinaan kokonaan:

Genital surgeries and hormone treatments evidently produced not only a new physiology but a new and girlish personality – or, rather, an old, old stereotype… The women they had always known they were seemed to be the exact sort of girl I’d always thought of as false (s. 136– 137).

Faludi ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan halua kuulua niihin transfobiasta syytettyihin feministeihin, jotka tuomitsevat miehestä naiseksi korjanneiden elämäntarinoissa toistuvat feminiinisyyden ”kliseet”. Sen sijaan hän tuntuu väsyvän isänsä maneereihin, sillä isän uuden omakuvan vastakohtana on lapsuudesta tuttu, väkivaltainen ja voimasta tinkimätön mies.  Naiseus on, Faludi toteaa jo alkuun, jollain tavalla (stereotyyppistä) mieheyttä helpompaa. Isä väittää olevansa vihdoinkin onnellinen: hän on avuton nainen, jota miehet kohteliaasti auttavat. Jotain veijarimaistakin isässä on: päästäkseen sukupuolenkorjausleikkaukseen Thaimaahan hän väärentää syntymävuotensa kymmenen vuotta myöhemmäksi. Faludin tiedustelujen jälkeen leikkauksen suorittanut lääkäri tunnustaa olevansa huoleton myös pakollisten, leikkausta edeltävien psykiatristen lausuntojen suhteen. Lääkärin toiminnan voisi toisaalta tulkita myös positiiviseksi kannanotoksi leikkausta hakevan ihmisen omiin tuntemuksiin, vailla potilaan psykopatologisointia.

Leikkauksen jälkeen Faludi viittaa isäänsä englannin pronomineilla she ja her, mutta ennen leikkausta käsittelevissä kohdissa isä on he ja him. Englantia puhuessaan unkarilaiset haastattelukumppanit sekoittavat sukupuolet keskenään, eikä Faludi tiedä, tekevätkö he niin vahingossa vai tahallaan. Unkarilaisen natiivin tavoin myös suomalainen lukija saattaa kadottaa tuntuman tiukasti sukupuolitettuun kieleen. Tunnustan itsekin vierasta kieltä puhuessani vahingossa sekoittavani sukua ilmaisevat pronominit, jotenkin kerrassaan luonnollisella tavalla. Suomen- tai unkarinkielinen käännös Faludin teoksesta hävittäisi tekstin pronominit, vaikka tietyt kielellisesti ilmaistut tavat ovat kummassakin kielessä lähes yhtä sukupuolittuneita. Unkarissa mies tervehtii naista sanoin: ”Suutelen kättänne.” Faludin isälle tervehdys on koodi siitä, että juuri miehet hyväksyvät hänet ”aitona” naisena. Budapestin kaduilla hänen tyttärensä sen sijaan on alinomaa havainnoivinaan isään kohdistuvia, viipyilevän tuomitsevia katseita.

Ymmärtääkseen isäänsä Faludin on yritettävä ymmärtää jotain myös Unkarista. Isän elämäntarina heijastaa 1900-luvun Euroopan juutalaisten historiaa vainoista maanpakoon ja uuteen elämään. Faludin mukaan yksikään hänen haastattelemistaan (maasta pois muuttaneista) juutalaisista ei ymmärrä, miksi hänen isänsä on palannut synnyinmaahansa Yhdysvalloissa vietettyjen vuosikymmenien jälkeen. Isänsä luona vieraillessaan Faludi saa aitiopaikan seurata Unkarin kehitystä kohti kansallismielistä, sulkeutunutta ja etnisesti ”yhtenäistä” valtiota. Isä itse selittää elämänvalintaansa sillä, että hän haluaa saada takaisin haltuunsa sukunsa menetetyt kiinteistöt, urakka, joka on alusta lähtien tuomittu epäonnistumaan. 2000-luvun edetessä kansallishenkisyyden nousu – konservatiivisen Fidesz- ja äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen menestys – on läsnä kaikkialla. Kaduilla marssii toisen maailmansodan aikaisen kansallissosialistisen Nuoliristi-liikkeen inspiroimia nuoria. Nationalismia korostavista museonäyttelyistä pyyhitään holokausti kokonaan pois tai unkarilaisten omaa osuutta vainoissa ei mainita lainkaan. Sukupuolivähemmistöjen asema horjuu samalla kun antisemitistiset asenteet nousevat jälleen pinnalle. Kaiken myllerryksen keskellä Faludin isäkin äänestää kansallismielistä Fidesz-puoluetta eikä tunnusta muuta yhteiskunnallista ongelmaa kuin kommunistien suvulta anastamat kiinteistöt – viis siitä, että ne takavarikoitiin jo sota-aikaan.

Faludin lapsuudessa isä ei puhunut koskaan kokemuksistaan toisen maailmansodan aikana, muutamaa anekdoottia lukuun ottamatta. Holokausti onkin teema, joka kulkee Faludin tekstissä koko ajan mukana. Koska vaikeneminen on isän paras puolustautumiskeino menneisyyden traumoja vastaan, tyttären on rakennettava isänsä vaiheet toisen maailmansodan aikana pala kerrallaan yltäkylläisestä mutta tunnekylmästä lapsuudesta täydelliseen katastrofiin asti.

Suurin osa Unkarin juutalaisista oli kärsinyt sekä vainosta että syrjinnästä jo vuosikymmeniä ennen toista maailmansotaa ja natsimiehitystä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Trianonin rauhansopimuksen lopputuloksena Unkari menetti valtaosan etnisesti ja kielellisesti moninaisesta väestöstään sekä maa-alueistaan. Rajoiltaan pienentyneen Unkarin sisällä juutalaistaustaiset, osin hyvinkin assimiloituneet kansalaiset koettiin epälojaaleiksi. Vuodesta 1938 alkaen työikäiset juutalaismiehet pakotettiin epäinhimilliseen orjatyöhön riittämättömin varustein, työpalvelun nimikkeellä. Lopputuloksena tuhansia menehtyi oman synnyinmaansa laillistamaan julmuuteen. Kun Saksa lopulta miehitti Unkarin keväällä 1944, Auschwitzissa valmistauduttiin rakentamalla uusia krematorioita. Adolf Eichmannin logistisen suunnittelun avulla ja saksalaisille myötämielisen unkarilaishallinnon tuella lähes puoli miljoonaa juutalaista kuljetettiin Puolaan murhattavaksi mielipuoliset mittasuhteet saaneessa operaatiossa. Sodan viimeisen vuoden tuhovimman jäljiltä joka kolmas Auschwitzissa murhattu on Unkarin juutalainen.

Faludin isän ydinperhe onnistui selviämään hengissä. Budapestissa osa juutalaisista koottiin juutalaisille osoitettuihin niin kutsuttuihin ”keltaisen tähden” taloihin, jollaisesta teini-ikäinen István onnistui pelastamaan vanhempansa, uhkarohkeasti kansallissosialistisen Nuoliristin käsivarsinauhaan naamioituneena. Sodan jälkeen hän vältteli vanhempiaan – ja muuta sukuaan – näiden kuolemaan saakka. Vuoden 1943 sukujuhlasta otetussa valokuvassa on viisitoista henkeä, joiden joukosta isä suostuu vastahakoisesti nimeämään uhrit: kolmetoista kuvassa olevasta perheenjäsenestä murhattiin pakkosiirroissa tai tuhoamisleireillä. Huomionarvoista on, että Stefánian eli István Friedmanin nuoruudessa (mies)sukupuolella oli karmaiseva rooli: kriittisten vuosien aikana juutalaisen eli ympärileikatun miehen pystyi paljastamaan ”housutestillä”. Nuoruusvuosien karmea naamioitumisleikki kuolemaa vastaan rinnastuu rajusti Stefánian elämän tuleviin vaiheisiin.

Faludi kuljettaa isänsä kohtaloa paralleelina omalle perhehistorialleen unkarinjuutalaisen suvun vesana.  Läheisen katse voi joskus olla myös julma: eettisyyden rajoja koetellaan, kun tytär nappaa isänsä psykiatrisen lausunnon käännättääkseen tekstin vaivihkaa englanniksi. Faludin mukaan isän myöhemmän elämän ratkaisuja ei tulisi selittää holokaustin traumojen kautta tai etäisten ja laiminlyövien vanhempien aiheuttamana kehityskulkuna, vaikka näillä kaikilla seikoilla voi Faludin tekstiä tulkittaessa olla merkittävä rooli. Stefánia Faludi on viimeisinä vuosinaan yhtä ristiriitainen, narsistinen ja arvoituksellinen hahmo kuin lapsuudesta tuttu isä. Kautta linjan myös lukija on, tyttären lailla, pimiössä – kehittämässä kuvaa, josta alussa ei näy muuta kuin pimeyttä, ja kun kuva valmistuu, lopputuloskaan ei välttämättä ole ”aito” vaan vedostajiensa manipuloima. Vaikka viimeiseksi läpimurroksi ennen vanhemman kuolemaa jää yritys ymmärtää ja rakastaa, pohjimmiltaan In the Darkroom on hyvin surumielinen teos.