Instituutiot kehityksen ajureina?

Instituutiot ovat sääntöjä, jotka vähentävät ihmisten kanssakäymiseen liittyvää epävarmuutta

 

Markkinointisäädökset, kauppasäännöt, siementen sertifiointitavat, elintarvikehygienian säännöt, yksityisen omaisuuden suoja, ja maataloustutkimusta ohjaava politiikka ovat kaikki saman pelin sääntöjä. Avainkysymys on: Kuinka instituutiot ovat muovanneet maatalouden tietotaidon, tutkimuksen ja teknologian kehittämisen? Millaisia vaikutuksia niillä on kestävälle ja oikeudenmukaiselle kehitykselle? Millainen institutionaalinen järjestelmä on kyvykkäin veturiksi kestävyys- ja kehittämistavoitteiden saavuttamiseksi?

 

Ajan myötä säännöt institutionalisoituvat ja muodostuvat käytännöiksi organisaatioiden toiminnassa. Ne päättävät kuinka me yksilöinä tai ryhmänä toimimme ja kuinka resurssit ja tulot jaetaan. Säännöt voivat olla lyhyt- tai pitkäaikaisia, täsmällisiä (selkeitä) tai hiljaisia, peitettynä rutiineihin ja traditioihin tai muodollisesti kirjattuna protokolliin ja sopimuksiin.

 

Institutionaaliset rakennelmat ovat toiminnan ajureina ja raameina

 

Institutionaaliset järjestelmät sisältävät selkeitä ja ehdottomia moraalisia valintoja, jotka kuvastavat normeja, arvoja ja kiinnostusta. Tiede, osaaminen ja kokemus voivat vaikuttaa instituutioihin, mutta pystyvät harvoin muuttamaan syväänjuurtuneita mieltymyksiä. CGIAR:n (Consultative Group on International Agricultural Research) alla toimivat tutkimuskeskukset ovat harvinainen esimerkki harkitusta kollektiivisesta valinnasta, joka pyrkii tuottamaan tietotaitoa ja teknologiaa maailman yhteiseksi hyväksi. Se, että ihmiset ovat hyötyneet epätasa-arvoisesti lisääntyneestä maataloustuotannon kasvusta ja että luontoa on hyödynnetty kestämättömällä tavalla, johtuu osittain institutionaalisten järjestelmiemme heikkoudesta.

 

Palvellaksemme paremmin yhteistä hyvää me voimme parantaa maatalouteen ja ruokajärjestelmiin liittyviä institutionaalisia järjestelmiämme, tietotaidon, tutkimuksen ja teknologian luomista, tiedotusta ja omaksumista vaikuttamalla neljään eri osa-alueeseen:

–          innovaatiopolitiikka

–          yhteisökaupan ja muiden maatalous- ja ruokamarkkinoiden uudistaminen

–          yksityisen omaisuuden suoja

–          maataloustutkimuksen johtaminen ja hallinnointi

 

Innovaatiopolitiikan muutostarpeet

 

1. Ministeriöiden vastuualueet tulee jakaa siten, että maataloutta ja elintarvikkeita koskevia poliittisia päätöksiä ei tehdä erillään muiden alojen päätöksenteosta. Esimerkiksi Costa Rica siirsi vuonna 1969 monimuotoisuuden suojelun ja aavikoitumisen ehkäisyn uuden ympäristö-, energia-, kaivos-, vesi- ja luonnonvaraministeriön alle. Tänään 98 % maan energiasta tuotetaan uusiutuvista luonnonvaroista ja maatalous on kehittynyt vettä säästäväksi,

 

2. Täyden kustannuksen hinnoittelu käyttöön maatalous- ja elintarviketeollisuudessa. Toistaiseksi mitään kehitetyistä täyden kustannuksen laskentamalleista ei ole hyväksytty standardiksi eikä otettu rutiinikäyttöön. Hinnat ja taloudelliset mallit antavat edelleen väärän kuvan todellisista kustannuksista, esim. eivät huomioi sosiaalisten ja ympäristövaikutusten kustannuksia.

 

Yhteisökaupan ja muiden maatalous- ja elintarvikemarkkinoiden uudistamistarpeet

 

Miten hyvin kaupan ja markkinoinnin eri instituutiot edistävät kestävää ja tasa-arvoista kehitystä tulojen, etujen, maatalous- ja luonnonvarojen jaossa?

 

Suuntaukset kohti kaupan esteiden vähentämistä ja nousevien tariffien poistoa jalostettujen tuotteiden kohdalla hyödyttäisivät yleisesti ottaen kehitysmaita. Kehitysmaat myös hyötyisivät kaupan esteiden vähenemisestä keskinäisessä kaupassaan, maaseudun tuotteiden suosituimmuusasemasta pääsyssä kehittyneiden maiden markkinoille ja suuremmasta julkisesta rahoituksesta tuotteiden lisäarvon kasvattamiseksi.

 

Pienviljelijäsektorilla on vaatimattomat mahdollisuudet hyötyä kasvavasta laadukkaiden tuotteiden kysynnästä kaupunkien keskiluokkaisen väestön lisääntyessä, elleivät hallitukset pane alulle kaupankäynnin infrastruktuuria, joka palvelisi pientuottajia, kauppiaita ja paikallisia jälleenmyyjiä.

 

Tarve murtaa yksityisen omaisuuden suojaa (IPR= intellectual property rights)

 

IPR palkitsee innovaatioista siten, että omistajalla on ehdoton oikeus innovaation abstraktiin tai biologiseen prosessiin tai aineeseen sisältyvään osaamiseen ja tietoon. Puolustajat väittävät, että vahva IPR on välttämätön kannuste, koska tutkimus ja kehittäminen ovat erittäin kalliita geeniteknisissä ja bioteknologisissa tieteissä. Kriitikot huomauttavat sen voivan muodostua kestävyyden ja kehittymisen esteeksi, ja käyttävät todistusaineistonaan sitä, että IPR:n hallinta monimutkaistuu koko ajan, ja että siementen ja muiden resurssien hallinta ovat vahvan IPR:n takia keskittymässä muutamien globaaliyritysten varaan.

 

Laatikko

Teollistuneissa maissa on 97 prosenttia maailman patenteista. Yli 80 % patenteista on yksityisten tai yhtymien omistuksessa. Maailman viisi suurinta bioteknologiayritystä hallitsee yli 95 %:ia geenisiirtopatenteista. Vuosien 1996-2000 aikana 75 % 4200:sta uudesta maatalouden biotekniikkapatenteista annettiin yksityisille yrityksille.

 

Maatalouden tietotaidon, tutkimuksen ja teknologian johtamisen muutostarpeet

 

On monia mahdollisuuksia parantaa julkisen ja yksityisen tutkimuksen kykyä saavuttaa kestävyyden ja kehittämisen tavoitteita:

  1. Investoidaan maatalous- ja ekologisten tieteiden integrointiin, lähtökohtana periaate, että elämän ylläpitäminen on enemmän ekosysteemin kuin lajin, organismin tai DNA-ketjun ominaisuus.
  2. Tuodaan hallinto- ja käyttäytymistieteet mukaan maataloustutkimuksen ja tietotaidon päätöksentekoon, jotta voidaan kehittää paikallisesti ja maailmanlaajuisesti tehokkaita innovaatioprosesseja, jotka tähtäävät yhteiseen hyvään.  
  3. Otetaan maataloustutkimuksen ja teknologian suuntaamiseen mukaan laajemmat osakasryhmät, jotta varmistetaan, että päätöksissä on otettu huomioon paikallisen yhteisön monimuotoisuus, arvot, mahdollisuudet ja tarpeet.
  4. Kartoitetaan teknologisten vaihtoehtojen sopivuus hyvien toimintatapojen kanssa.

 

 

Mahdollisia tapoja edistää institutionaalisia muutoksia

 

Mitä tehdä?

Miten kannustaa muutoksen omaksumiseen?

Ota oppia alueella syntyvistä institutionaalisista järjestelmistä

Tämä edellyttää tarkkaa analyysiä tapauksista, joissa eri toimijaryhmät työskentelivät yhdessä ratkaistakseen jonkin ongelman tai ottaakseen haltuun uudet haasteet. Millaisia institutionaalisia muutoksia jouduttiin tekemään? Miten muutokset säilyivät?

Kehitä oppiva toimintakulttuuri organisaation sisälle

Oppiminen luo uusia tapoja tehdä asioita. Se johtaa kysymyksiin muutoksen tarpeesta säännöissä ja toimintatavoissa tavoitteiden saavuttamiseksi.

Luo molemminpuolista hyötyä antavat suhteet

Luo eri toimijaryhmille mahdollisuuksia kohdata ja kehitä yhteistä toimintaa. Yhteishankkeiden kehittäminen ja tarvittavien resurssien seuranta/opastus sekä rahoittaminen.

Paranna analyysirakenteita

Hyödynnä vuorovaikutustapojen analysointia toimenpiteiden suunnittelussa, innovaatiojärjestelmien ja kehitysohjelmien tarkkailussa.

 

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Lue lisää

Business as usual is not an option: The role of institutions
http://www.agassessment-watch.org/docs/10505_Institutions.pdf

http://www.agassessment-watch.org/

 

Kuka omistaa luonnon?

Kolme vuosikymmentä sitten ihmiskunnalla oli ongelma: tieteellä oli unelma ja teollisuudella oli mahdollisuudet. Ongelma oli epäreiluus. Nälkä lisääntyi kun viljelijöiden ansiotulo kapeni. Samaan aikaan tiede oli ihastuksissaan bioteknologiasta – ajatus, että voimme geneettisesti muunnella viljelykasveja ja kotieläimiä (ja ihmisiä) menetelmillä jotka ratkaisisivat kaikki ongelmamme. Agribusiness näki tilaisuutensa kerätä runsaasti lisätuottoja ruokaketjusta. Hajanaisen ruokajärjestelmän taskuissa oli runsaasti rahaa ja se suorastaan odotti keskittymistä. Teollisuuden piti vain vakuuttaa hallitukset, että bioteknologinen geenivallankumous voisi lopettaa nälänhädät pilaamatta ympäristöä. Bioteknologia esitettiin liian riskialttiina pienyrityksille ja liian kalliina julkisille tutkimusyksiköille. Jotta tämä teknologia voitaisiin tuoda maailmalle, piti julkisesti rahoitettujen kasvinjalostajien lopettaa kilpaileminen yksityisten jalostusfirmojen kanssa, ja hallintoihmisten tuli katsoa muualle, kun torjunta-ainefirmat ostivat siemenliikkeitä. Hallitusten piti suojella teollisuuden investointeja antamalla patentteja ensin kasveille ja sen jälkeen geeneille. Kuluttajansuojalait, jotka oli vaivoin saatu voimaan vuosisadan aikana, piti hyväksyä geneettisesti muunneltu ruoka.

 

Teollisuus sai mitä halusi. Tuhansista siemenfirmoista ja julkisista jalostusyksiköistä 30 vuotta sitten on jäljellä enää vain kymmenen, jotka hallitsevat kahtakolmasosaa maailman siemenmyynnistä. Kymmenen torjunta-ainefirmaa hallitsee nyt noin 90 %:ia maatalouskemikaalien myynnistä. Niitä oli kolme vuosikymmentä sitten tusinoittain. Kun 15 vuotta sitten tuhansia yksiköitä aloitti geeniteknologian soveltamisen, nyt kymmenen yritystä kerää noin 75 % alan teollisuuden tuotoista. Kuusi maailman johtavaa siemenyritystä edustaa myös johtavaa asemaa torjunta-ainekaupassa ja biotekniikassa. Kolmen vuosikymmenen kuluessa kourallinen yrityksiä on päässyt hallitsemaan neljäsosaa maailman vuosittaisesta maailmankaupassa liikkuvasta biomassasta (sadot, kotieläimet, kalastus jne.).

 

Tänään ihmiskunta on ongelma; tieteellä on unelma ja teollisuudella on oikeudet. Ongelma on nälkä ja ilmastokriisissä olevan maailman epäreiluus. Tieteen unelma on nanomittakaavassa – sisältäen potentiaalin luoda uusia elämänmuotoja pohjalta alkaen. Teollisuuden mahdollisuudet ovat siinä ¾:ssa biomassaa, joka ei vielä liiku maailmankaupassa (vaikka se onkin jo muutenkin hyötykäytössä). Uusien teknologioiden avulla teollisuus uskoo kasveista pystyttävän valmistamaan samoja kemikaaleja, joita saatiin fossiilisten polttoaineiden hiilestä. Amatsonin sademetsä, valtamerien levät ja savannien heinät tarjoavat uusiutuvaa raaka-ainetta, jolla ruokitaan ihmiset ja autot, valmistetaan laitteita, ja parannetaan sairaudet samalla kun suojellaan ilmastoa lämpenemiseltä. Jotta teollisuus voisi toteuttaa tämän vision, hallitusten pitäisi hyväksyä tämän teknologian olevan liian kallista (heille). Kilpailijoille täytyisi vakuuttaa sen olevan liian riskialtista. Sääntöjä täytyy karsia ja monopoliin oikeuttavia patentteja täytyy saada.

 

Uusien teknologioiden ei tarvitse olla sosiaalisesti käyttökelpoisia tai teknisesti ylivertaisia (s.o. niiden ei tarvitse toimia) ollakseen kannattavia. Niiden täytyy vain pelottaa kilpailijat tiehensä ja pakottaa hallitukset kontrollin alle. Sitten kun monopoli on saavutettu, teknologian toimivuus on sivuseikka.

 

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Teksti on esipuhe ETC groupin julkaisusta Who owns world?

ETC group 2008. Who owns nature?
http://www.etcgroup.org/content/news-release-who-owns-nature-0

 

ETC group on maailmanlaajuisesti toimiva konsulttiryhmä, joka on ottanut tehtäväkseen nostaa esiin uusien teknologioiden sosioekonomisia ja ekologisia seurauksia, joilla voi olla vaikutusta maailman köyhimpien tilanteeseen. ETC group tutkii ekologista eroosioita (sisältäen myös kulttuurisen ja ihmisoikeuksien eroosion), uusien teknologioiden kehittymistä, monitoroi maailman hallintorakenteita, mikä pitää sisällään myös ylikansalliset korporaatiot ja teknologian kaupan. ETC toimii tiiviissä yhteistyössä eri maanosien kansalaisjärjestöjen kanssa.

Mitkä ovat kestävän, monitoimisen viljelyjärjestelmän tunnusmerkit?

Maatalous tuottaa elintarvikkeiden, eläinten rehujen tai teollisuuden raaka-aineiden lisäksi monia muitakin tuotteita ja palveluita. Se tuottaa erilaisia ympäristö- ja maisemapalveluita sekä siirtää kulttuuriperintöä tuleville sukupolville. Maatilat ovat siis luontaisesti monitoimisia, vaikka yksittäisen maatilan tuotanto olisikin vain yhden viljelykasvin viljelyä.

 

Vast’ikään valmistunut maailman ekosysteemien tilan arviointiraportti Millenium Ecosystem Assessment, jota työstettiin asiantuntijoiden voimin eri puolella maapalloa, antaa synkän kuvan ihmisen toiminnan vaikutuksesta ekosysteemien tilaan. Kaksi kolmasosaa luonnon ekosysteemipalveluiden toimintakyvystä on heikentynyt, esim. geneettinen monimuotoisuus, makean veden tuotanto, veden puhdistusmekanismit, hyönteisten pölytyspalvelut, eroosion torjunta ja syötävien luonnonkasvien yleisyys.

 

Maataloudella on valtava haaste edessään maailman kasvavan väestön ruokkimiseksi, sillä vaikka syntyvyyttä saataisiin laskettua nykyisestä, vuoteen 2050 mennessä maatalouden on pystyttävä tarjoamaan ravintoa vähintään 50 % enemmän kuin nyt. Jos ihmisen toiminta entisestään heikentää ekosysteemien tilaa, heikkenevät myös maatalouden toimintaedellytykset. Toimintatapojen on muututtava, koska totutut toimintamallit vievät meiltä maan jalkojen alta.

 

Monitoimisen maatalouden palvelut voidaan jakaa karkeasti kolmeen lohkoon, sosiaalisiin, taloudellisiin ja ympäristöpalveluihin (ks. kuva). Maatalouden palveluiden keskiössä ovat tuotteet, joilla on sosiaalinen, kulttuurinen, ja taloudellinen funktio, ja joiden tuottamisella on suora yhteys ympäristön monimuotoisuuteen, vesien tai maaperän tilaan.


Kuva. Monitoimisen maatalouden taloudelliset, ekologiset ja sosiaaliset ulottuvuudet (IAASTD-Issues in brief: Multifunctional agriculture. 2008).

 

Ainoa keino kasvavan väestön ruokkimiseksi lämpenevän ilmaston muuttaessa toimintaympäristöä on tukeutua paikallisiin kestävän maatalouden ratkaisuihin. Jules Pretty, Essexin yliopiston Ympäristö ja Yhteiskunta –keskuksen professori määrittelee kestävän maatalouden seuraavasti:

 

”Kestävät järjestelmät ovat sellaisia, jotka pyrkivät hyödyntämään ympäristön palveluita ja tuotteita parhaalla mahdollisella tavalla tuhoamatta niitä.” 

Kestävällä viljelyjärjestelmällä on seuraavia ominaispiirteitä:

 

1. Kestävä viljelyjärjestelmä integroi biologiset ja ekologiset prosessit ruuan tuotannon prosesseihin,

kuten ravinteiden kierrätyksen, typensidonnan, maan toiminnallisen viljavuuden, allelopatian, kilpailun, loisimisen ja saalistuksen. Kyse on agroekologisen tiedon hyödyntämisestä parhaalla mahdollisella tavalla. Voitaisiin sanoa, että ekosysteemipalveluiden käyttö on edellytys elintarvikkeiden tuottamiselle pienemmin panoksin.

 

Hyvä esimerkki erilaisten viljelyjärjestelmien vaikutuksista maan biologiaan, maan kasvukuntoon ja tuottavuuteen on Kaliforniassa toteutettu SAFS-pitkäaikaiskoe, joka on Suomessa jäänyt melko tuntemattomaksi. Luomu- ja low-input järjestelmien todettiin lisäävään maan vedenpidätyskykyä, maan rakennetta, tiettyjen hyönteisten yleisyyttä, pääravinteiden saatavuutta ja nostavan pH:ta. Luomun kannattavuus oli samaa luokkaa tavanomaisen tuotannon kanssa, kun huomioitiin luomutuotteiden saamat lisähinnat.

 

Ekosysteemipalvelut
https://blogs.helsinki.fi/ruoka-ja-kestavyys/2009/05/31/mita-ovat-ekosysteemipalvelut/

 

Temple, S. 2003. The Transition from Conventional to Low-Input or Organic Farming Systems: Soil Biology, Soil Chemistry, Soil Physics, Energy Utilization, Economics, and Risk. Final Report.
https://projects.sare.org/project-reports/sw99-008/

 

Clark, M.S., K. Scow, H. Ferris, S. Ewing, J. Mitchell, W. Horwath. 1998. SAFS Project Bulletin 2 (1):1-3.

http://safs.ucdavis.edu/newsletter/quality.pdf

 

 

2. Kestävä viljelyjärjestelmä parantaa tuotantoympäristön puskurointikykyä äärevissä ilmasto-olosuhteissa. Kestävien viljelyjärjestelmien on todettu parantavan maan vedenpidätyskykyä ja vähentävän riskiä sadonmenetyksiin pitkinä kuivuuskausina. Rodale-instituutin luomu- ja tavanomaista viljelyä vertailevassa pitkäaikaiskokeessa luonnonmukaisesti viljeltyjen maissin ja soijan sadot olivat 27 vuoden aikajakson kuivina satovuosina 28 – 75 % suurempia kuin tavanomaisessa viljelyssä. Vuosina, jolloin satoi paljon, luomupellot pystyivät pidättämään suuremman määrän vettä kuin tavanomaisesti viljellyt pellot. (Lotter ym 2003).

 

Lotter, D., Seidel, R., and W. Liebhardt. 2003. The performance of organic and conventional cropping systems in an extreme climate year. American Journal of Alternative Agriculture 18(2):1-9.
DOI: https://doi.org/10.1079/AJAA200345

 

3. Kestävä viljelyjärjestelmä käyttää mahdollisimman vähän ja tehokkaasti uusiutumattomia tuotantopanoksia, jotka aiheuttavat vahinkoa ympäristölle ja viljelijöiden tai kuluttajien terveydelle. Kestävät viljelyjärjestelmät ovat energiatehokkaampia kuin väkilannoitteita ja torjunta-aineita käyttävät systeemit. Tämä huolimatta siitä, että ulkoiset tuotantopanokset lisäävät satoja. Kanadalaisessa Glenlean pitkäaikaiskokeessa luomuviljelyjärjestelmät käyttivät alle puolet siitä energiamäärästä mitä tavanomaiset. Luomuviljely sadot sisälsivät vain 60-70 % tavanomaisen viljelyn satojen energiasta, mutta se oli silti energiankäytöltään 50-60 % tehokkaampaa.

 

Entz, M. ym. 2005. Influence of organic management with different crop rotations on selected productivity parameters in a long-term Canadian field study. Researching Sustainable Systems – Int. Scient. Conf. on Organic Agriculture, Adelaide, 21-23.9.2005.

 

4. Kestävä viljelyjärjestelmä lisää sellaisten ekosysteemipalveluiden tuotantoa, jotka ovat kytkeytyneet maataloustuotantoon. Uusseelantilaiset tutkijat vertailivat luonnonmukaisen ja tavanomaisen tuotannon tuottamien markkinattomien ekosysteemipalveluiden taloudellista arvoa Uudenseelannin Canterburyn alueella. Ekosysteemipalveluiden arvo oli luomuviljelyjärjestelmissä keskimäärin 1480 dollaria (US$) ja tavanomaisessa tuotannossa 670 $. Luomutuotannossa lisääntyivät erityisesti ravinteiden mineraloituminen, veden virtaamat, suojakaistojen ekosysteemipalvelut ja hyönteisten pölytys. Verrattaessa ekosysteemipalveluiden arvoa suhteessa samalla pinta-alalla tuotetun ruuan arvoon, oli luomutuotannossa ekosysteemipalveluiden arvo 37 % ja tavanomaisessa tuotannossa 21 % tuotetun ruuan arvosta.

 

Sandhu, H.S. et al.2008. The future of farming: The value of ecosystem services in conventional and organic arable land. An experimental approach. Ecological Economics (2008): 835-848.

 

5. Kestävä viljelyjärjestelmä on aina paikallinen, eli toimintaympäristöönsä räätälöity. Hyvä esimerkki tällaisista on Ugandan väkirikkaimmalla Igangan alueella toimineen köyhyydenpoistoprojektin aikaansaamat yhteisöllisesti suunnitellut tuotantomenetelmät (ks. linkki Esimerkki Ugandasta). Suomalaisia esimerkkejä voisivat olla eri tuotannonhaaroja edustavien luomutilojen yhteenliittymät, joissa peltoalaa ja koneistusta käytetään tehokkaasti ja viljelykierrot ovat monimuotoisia, ja tuottavat viljelyteknisiä etuja esimerkiksi rikkakasvien torjuntaan tai ravinteiden kierrätykseen. 

 

Lue esimerkki Ugandasta.
https://blogs.helsinki.fi/ruoka-ja-kestavyys/2009/05/31/case-uganda-luomu-parantaa-ruokaturvaa/

 

6. Kestävä viljelyjärjestelmä ylläpitää ja vahvistaa sosiaalista vuorovaikutusta toimintaympäristössään. Se tukeutuu viljelijöiden kekseliäisyyteen, taitoihin ja osaamiseen, joiden avulla voidaan korvata kalliita ostopanoksia. Tämä on omiaan parantamaan tuottajien itseluottamusta. Erityisesti kehitysmaissa, joissa maatalous on maaseutukylien pääasiallinen toimeentulon lähde, on havaittu, että onnistuneet kestävät viljelyjärjestelmät osaavat hyödyntää ihmisten kollektiivista voimaa työskennellä yhdessä yhteisten luonnontaloudellisten tai maatalouden ongelmien ratkaisemiseksi, kuten tuholaisten torjunta, kastelu, metsien käyttö tai velkojen hoito.

 

Tutkiessaan kehitysmaissa toteutettujen kestävän tuotannon kehittämishankkeiden tuloksellisuutta Jules Pretty ja Barbara Hine havaitsivat hankkeiden onnistumisen pohjautuvan muutamaan seikkaan: viljelijöiden koetoiminnan avulla luotu sopiva teknologia, osallistava kehittämisote ja sosiaalinen oppiminen, projektien hyvä yhteistoiminta ulkopuolisten laitosten tai asiantuntijoiden kanssa sekä niiden välillä, sekä paikallinen vahva sosiaalinen vuorovaikutus. Tutkijat myös osoittivat, että maatalouden tuottavuus parani, kun alueiden sosiaalinen ja osaamispääoma kasvoi ja luonnonvaroja osattiin käyttää kestävällä tavalla.

 

Pretty, J. & Hine, R. 2001. Reducing Food Poverty with Sustainable Agriculture: A Summary of New Evidence
http://www.essex.ac.uk/ces/occasionalpapers/SAFE%20FINAL%20-%20Pages1-22.pdf

 

7. Ylläpitää ja siirtää agrikulttuurin historiallista ja kulttuurista perintöä. Maatalous siirtää sukupolvilta toiselle esimerkiksi tiettyjä kasvilajeja tai eläinrotuja sekä niiden kantamaa geeniperintöä. Tämän lisäksi maatalous ylläpitää paikallista kulttuuria, ja vaikuttaa monin usein näkymättömin tavoin ympäröivään yhteiskuntaan, ruokakulttuuriin ja kieleen.

Kirjoittanut Jaana Väisänen
 International Assessment of Agricultural Knowledge, Science and Technology for Development. 2008.
http://www.agassessment-watch.org/

 

 

 

Tiina Silvasti: Alkutuottajan arki muuttuu, Kuka päättää elintarvikeketjussa, Nälkä maailmassa

VTT, yliopistotutkija Tiina Silvasti:

1. Alkutuottajien arki muuttuu (16min)
”Taloudellinen hyöty ympäristötyöstä, jota viljelijät tekevät, valuu kaupalle ja jalostukselle.”

2. Kuka päättää elintarvikeketjussa (18min)
”Kuluttaja ei voi ostaa sitä, mitä ei tarjota.”

3. Nälkä kolmannessa ja toisessa maailmassa (16min)
”Kaupungistumisen myötä nekin ihmiset, jotka ennen tuottivat vähän
ruokaa, ovat nyt markkinoilla ostamassa ruokaa.”

4. Nälkä ensimmäisessä maailmassa (9min)
”Suomessa seurakunnat ajattelivat, että pitää auttaa, ennen kuin
jähmeä valtio saa toimituksi. Mutta ongelmasta tulikin pysyvä.”

Haastattelut teki Elisa Niemi keväällä 2009.

Juha Helenius: Kestävän ruokajärjestelmän kokonaislaatu

Agroekologian Professori Juha Helenius, Helsingin yliopisto, Soveltavan biologian laitos:

1. Kestävän ruokajärjestelmän kokonaislaatu: ekologisuus (15min)
“Se, että syntyy jotain, mitä täytyy sanoa jätteeksi, on järjestelmän virhe.”

2. Kestävän ruokajärjestelmän kokonaislaatu: Sosio-kultturinen kestävyys (17min)
“Jos meidän ruokahankintamme vie kehitysmaan asukkaalta mahdollisuuden
tuottaa itselleen kylliksi ruokaa, voidaan sanoa, että
ruokajärjestelmässä kokonaislaatuvika.”

3. Tieteenaloja ja ruokatuotantoa (18min)
“Onko ruoan tuottaminen pellolla vanhanaikaista…?”

4. Ruoka ja talous: Hinta ja vaikuttaja (18min)
“Onko meillä varaa olla ostamatta kestävästi tuotettua ruokaa?”

Haastattelut on tehnyt Elisa Niemi keväällä 2009

Avaimet kestävän viljelyjärjestelmän rakentamiseen

Jules Pretty ja Rachel Hine tutkivat vuonna 2000 kehitysmaissa toteutetuissa kestävän maatalouden kehittämishankkeissa aikaansaatuja edistysaskeleita kohti kestävämpää maataloustuotantoa ja luonnonmukaisten ja muiden kestävien, ekologisten tuotantomenetelmien mahdollisuuksia turvata kehitysmaiden ruuantarve. Selvityksessä analysoitiin 208 projektia ympäri maailmaa.

 

Selvitys antoi lupaavia tuloksia kestävän maatalouden positiivisista vaikutuksista. Lähes kaikissa hankkeissa ruuantuotannon volyymi kohosi paikallisia luomumenetelmiä käytettäessä. Tutkijat myös osoittivat, että tuottavuuden parantuminen tuotti lisätuottoja, kunhan luonnonvaroja käytettiin kestävällä tavalla, ja alueiden sosiaalista ja osaamispääomaa kasvatettiin.

 

Prettyn ja Hinen mukaan tuloksellisten kehittämishankkeiden onnistuminen perustui neljään tekijään:

 

1.  Viljelijöiden koetoiminnan avulla luotu sopiva teknologia,

2.  Osallistava kehittämisote ja sosiaalinen oppiminen,

3.  Projektien hyvä yhteistoiminta ulkopuolisten laitosten tai asiantuntijoiden kanssa sekä niiden välillä,

4.  Paikallinen vahva sosiaalinen vuorovaikutus.

 

Näiden menestyksen avainten lisäksi tutkijat toivat esiin lähinnä poliittisia ja infrastruktuuriin liittyviä perusedellytyksiä kestävän, paikallisia, luonnonmukaisia menetelmiä käyttävän maatalouden laajenemiseksi ja ruokaturvan parantamiseksi:

  • Poliittisen ympäristön tulisi antaa mahdollisuus luomutuotantomenetelmien kehittämiselle.
  • Valtion laitosten tulisi tukea paikallisia kestävän maatalouden hankkeita ja aloitteita.
  • Maaseudun sosiaalinen ja elinkeinotoiminta tarvitsee viestintää, markkinointia ja kuljetuksia edistävää infrastruktuuria.  

 

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Lue lisää:

 

Pretty, J. & Hine, R. 2001. Reducing Food Poverty with Sustainable Agriculture: A Summary of New Evidence

Nadia El-Hage Scialabba and Caroline Hattam (eds.) 2002. Organic Agriculture, Environment and Food Security. FAO. Environment and Natural Resources Series 4.  

 

Fosforikysymys – onko vastauksia?

Maailman fosforivarat ovat rajalliset ja sijaitsevat vain muutaman valtion alueella. Fosforin kysyntä on kuitenkin edelleen kasvussa, mikä johtuu eläintuotteiden kulutuksen lisääntymisestä ruokavalioissa. Eräiden arvioitsijoiden mukaan fosforintuotannon huippu, eli ”peak phosphorus” tultaneen saavuttamaan noin 2033, jonka jälkeen tuotanto alkaa supistua ”helppojen” raaka-ainelähteiden ehtymisen takia. Tällöin on pakko ottaa käyttöön heikompia raaka-ainelähteitä, jolloin myös fosforin louhinnan ja rikastamisen hinta kohoaa. Jo viimeisin ruokakriisi osoitti, että tällaisilla fosforilannoitteiden hinnannousulla on tuhoisat vaikutukset kehitysmaiden pienviljelijöiden talouteen.

Fosforilannoitteiden lähteet maailmassa 1800-2000
Fosforilannoitteiden lähteet maailmassa 1800-2000

 

Erittäin tehokas keino uusiutumattomien fosforivarojen säästämiseksi olisi kulutustottumusten muutos kohti vähemmän fosforia sisältävää kasvispainotteisempaa dieettiä. Kulutuksen muutokset ovat hitaita, mutta välttämättömiä. Tina Schmid Neset laski väitöskirjassaan, että eläintuotteiden kulutuksen puolittaminen vähentäisi lannoitefosforin tarvetta 25 %.

 

fosforin-tuotannon-huippu

 

Fosforin kierrätykseen takaisin viljelymaahan on olemassa toimivia ratkaisuja. Tilatason ratkaisuja ovat luomutuotantoon siirtyminen, väkilannoituksen vähentäminen, satojätteiden kyntö takaisin peltoon ja karjanlannan tarkka käyttö sekä eroosioherkkien alueiden pitäminen kasvipeitteisinä.Yhdyskuntatekniikassa puolestaan tulisi suunnata voimavarat luonnontalouden kannalta kestävien ratkaisujen kokeiluun ja käyttöönottoon. Kaupunki- ja rakennussuunnittelussa tulisi arvioida uudelleen vesivessakulttuurin kestävyyttä ja kehittää kuivakäymälöihin perustuvia asuinalueita ja jätehuoltoratkaisuja.

Vaihtoehdot fosforin saostamiseksi puhdistamolietteestä

Puhdistamolietteessa oleva rauta- tai alumiinisulfaatilla saostettu fosfori on kasveille heikosti käyttökelpoista. Vaikka kokonaisfosforipitoisuus olisikin 2-3 % kuiva-aineesta, helppoliukoista fosforia kokonaisfosforista on vain kymmenesosa. Tutkimuksen kohteeksi on viime aikoina tullut menetelmien kehittäminen fosforipitoisen struviitin tai kalsiumfosfaatin erottamiseksi puhdistamolietteestä ja lietelannasta. Toisin kuin rauta- tai alumiinisulfaatilla saostettaessa, fosfori pysyy tässä menetelmässä viljelykasveille käyttökelpoisena kasvinravinteena: Menetelmässä vesiliukoinen fosfori saostetaan amorfisiksi kalsiumfosfaateiksi tai ammoniummagnesium-fosfaatiksi eli struviitiksi, joka on todettu erinomaiseksi lannoitteeksi. Jotta saostaminen onnistuisi, lietelannan pH nostetaan saostusvalmisteen avulla lähelle 8:aa.

 

Jäteveden ja ulosteiden lannoituskäyttö – hirvittääkö?

Vaikka jätevesien hygieniariskit ovat ilmeiset, eräissä Aasian maissa kaupunkialueilla asuvat viljelijät käyttävät nykyisin jätevettä vihannesten lannoitteena. Maailman Vesihuoltoinstituutti arvioi vähintään 200 miljoonan viljelijän hyödyntävän käsittelemättömiä tai käsiteltyjä jätevesiä viljelykasvien kasteluun. Maailman kalankasvattamoiden tuotannosta puolestaan 67 % on saatu aikaan jätevesiä hyödyntämällä. Maailman Terveysjärjestö WHO on hygieniariskien välttämiseksi julkaissut perusteelliset ohjeet turvallisesta jäteveden maatalouskäytöstä.

 

Jätevesien käyttö on turvallisempaa, kunhan ihmisulosteita ja muita jätevesiä ei sekoiteta keskenään. Teollisuudesta peräisin olevissa jätevesissä voi olla raskasmetalleja ja muita myrkyllisiä aineita. Virtsan erottelu kiinteistä ulosteista ja erillisvarastointi antaa mahdollisuuden sen turvalliseen lannoitekäyttöön. Virtsa on steriiliä ja sisältää kaksi kolmasosaa ulosteiden fosforista. Toimivia yhdyskuntamittakaavassa olevia ratkaisuja on rakennettu mm. Ruotsiin, Etelä-Afrikkaan ja Kiinaan.

 

Kuluttajien ja viljelijöiden vahvat epäluulot jätteiden käyttöön lannoitteena ovat vaikea este jätevesien ravinteiden uusiokäytölle. Ihmisulosteiden keräilyn ja käsittelyn avulla voitaisiin kuitenkin korvata viidennes nykyisestä väkilannoitefosforin kulutuksesta.

 

Fosforin hyväksikäytön tehostaminen

Maatalouden fosforin käytön tehokkuuden parantamiseksi on monia eri strategioita.. Kotieläintuotannossa on pystytty fytaasientsyymin lisäyksellä rehuihin parantamaan sikojen ja siipikarjan fosforinkäyttöä ja vähentämään lantaan päätyvän fosforin määrää. Kasvinjalostuksessa ei ole toistaiseksi saatu markkinoille tehokkaampia ravinteidenkäyttäjiä, mutta tutkimusaihe on ajankohtainen ympäri maailmaa.

 

Luomutuotannossa pyritään säätelemään kasvi-maaekosysteemin olosuhteita sellaisiksi, että kasvit pystyvät paremmin hyödyntämään mykorritsa-sienijuuren apua veden ja ravinteiden otossa. Maan multavuuden kasvattamisella ja rakenteen parantamisella aikaansaatu biologisen aktiivisuuden lisäys edistää orgaanisen fosforin hyväksikäyttöä. Matalat maan fosforipitoisuudet eivät ole este hyvien satojen saamiseen multavissa peltomaissa, joiden vesitalous ja rakenne ovat kunnossa.

 

Lannoiteteollisuus pyrkii entistä enemmän tehostamaan lannoitefosforin hyväksikäyttöastetta. Euroopan lannoitevalmistajien yhdistys totesi jo vuonna 2000, että länsimaissa peltomaan kriittinen fosforitaso on jo ylitetty, joten jatkossa tarvitaan enää lievää ylläpitolannoitusta.

 

Kulutuksen muutos

Vaclav Smil esitti vuonna 2007 ”älykkääseen kasvisruokavalioon” siirtymisen sekä liikasyönnin vähentämisen olevan edullisimmat ja tuottavimmat keinot vähentää maatalouden ulkoisia panoksia, eli vettä, energiaa, maata ja lannoitteita. Näiden keinojen avulla kyetään vähentämään myös kasvihuonekaasupäästöjä ja saastumista.

 

Ruokaan liittyvät mielihalut ovat tiiviimmin kytkeytyneet makuun, mainontaan ja hintaan kuin ravintosisältöön. Siksi muutoksen aikaansaamiseksi tarvittaisiin ennen kaikkea taloudellisia kannusteita elintarviketeollisuudelle ja kaupalle, sekä viestintä- ja markkinointistrategioita, jotka ohjaavat kulutusta vähän fosforia, vettä ja energiaa kuluttavien tuotteiden käyttöön.

 

Lue lisää:

Pietola, L. Alasuutari, S, & Palva, R. 2008. Lietelannan kemiallinen fraktiointi: fosforin saostaminen. Maataloustieteen päivät. www.smts.fi/mpol2008/index_tiedostot/Esitelmat/es049.pdf

 

Cordell, D. Drangert, J-O. & White, S. 2009. The story of phosphorus: Global food security and food for thought. Global Environmental Change https://doi:10.1016/j.gloenvcha.2008.10.009

 

Braun, J. von 2008. Poverty, Climate Change, Rising Food Prices, and the Small Farmers. Power point -esitys, jossa on esitetty hyvin lannoitteiden ja ruuan hintojen nousun syyt, ja tämän aiheuttama kehitysmaiden pienviljelijöiden elämäntilanteen kurjistuminen.

Kirjoittanut Jaana Väisänen

Tasa-arvoa maailmankauppaan

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Yli 70 % maailman köyhistä elää kehitysmaiden maaseudulla. He ovat suoraan tai epäsuorasti taloudellisesti sidoksissa maatalouteen. Yli 85 % maailman viljelijöistä tuottaa ruokaa alle 2 hehtaarin peltoalalla, joten näin pienellä pinta-alalla sadon- ja tulonmenetyksiin ei juurikaan ole varaa. Vain 2,7 % maailman viljelijöistä viljelee yli 10 hehtaarin alaa.

 

Monet kehitysmaat hankkivat ulkomaista valuuttaa maataloustuotteiden myynnillä, joten maailmanmarkkinoiden hintamuutokset aiheuttavat talouden epävarmuutta. Esim. vuosien 1983-98 aikana maataloustuotteiden hinnat vaihtelivat -50 – +150 % keskiarvosta. Teollistuneiden maiden kuten Euroopan Unionin ja USA:n harjoittama tukipolitiikka vääristää mm. puuvillan hintaa maailmanmarkkinoilla. Esimerkiksi  sambialaisen puuvillantuottajan tulot lisääntyisivät 18-28 %, jos EU:n tuet poistettaisiin.

 

Tasapuolisempaa kauppapolitiikkaa

 

Nykyiset kansainvälisen kaupan säännöt ovat osoittautuneet heikosti sopiviksi kehittymässä oleville talouksille ja erityisesti pientuottajille tai maaseutuelinkeinoille. Maataloustuotteiden kansainvälinen kauppa voi teoriassa olla eduksi kehitysmaille, jos ne pystyvät myymään tuotteitaan laajamittaisesti isoille markkinoille, ostaa halvemmalla sellaisia tuotteita, joiden hinta olisi kalliimpi kansallisilta markkinoilta, tai saada sellaista tietotaitoa ja teknologiaa, jota kotimaasta ei olisi saatavilla.

 

Monien Afrikan maiden talous oli kuralla 1970-luvun öljykriisin jälkeen (ks. esim Germanwatchin Bertow:n esitys), ja kun IMF ja Maailmanpankki tulivat apuun, sääntelyn purku ja kaupan vapauttaminen jouduttiin ottamaan vähän kuin kaupanpäällisiksi. Seurauksena oli, että ulkomaiset tuontifirmat syrjäyttivät pientuottajat kotimaan markkinoilla. Tuonti vaikeutti erityisesti niiden paikallistuottajien liiketoimintaa, joille ei ollut mahdollista hyötyä kansainvälisestä kaupasta. Kehittyvät taloudet ovatkin yleensä joutuneet kärsimään kaupan vapautumisesta, elleivät ne ole pystyneet rakentamaan paikallista tuotantoa suojaavia rakenteita.

 

Tarvitaan poliittista joustovaraa

 

Tasapuolisempiin kauppajärjestelmiin pyrkivät ja pientuottajien markkinointimahdollisuuksia parantavat kauppa- ja markkinointipolitiikan uudistukset voivat vaikuttaa merkittävästi köyhyyden ja nälän lieventämiseen. Vanhastaan tiedämme, että maataloussektorin kehittyminen ja lisääntyneet viljelijätulot ovat aina lisänneet taloudellista kehitystä myös kansantalouden muilla sektoreilla.

 

Kehitysmaiden maatalouden investoinnit ovat viime aikoina keskittyneet vientituotteisiin, jotta niiden avulla saataisiin ulkomaista valuuttaa.  Maatalouden tietotaitoa ja teknologiaa parantavat investoinnit ruuantuotantoon, paikallismarkkinoiden infraan, sadonkäsittelyyn, paikalliseen jatkojalostukseen, markkinointiin ja tietotekniikkaan ovat olleet riittämättömiä. Kaupan vapauttaminen ilman investointeja pienviljelijäsektorin toimintakyvyn parantamiseen, on ajanut alas paikallista elinkeinotoimintaa.

 

Kehitysmaiden oman ruuantuotannon olisi voitava vahvistua, jotta se puskuroisi näitä kansantalouksia maailmanmarkkinoiden hintaheilahteluilta vastaan. Esimerkiksi ”henkivartijasopimuksilla” voitaisiin suojata ruokaomavaraisuuden kannalta tärkeitä tuotteita, eli kyseisten tuotteiden tuontiin eivät pätisi kauppatariffien alentamissopimukset. Tällainen politiikka olisi tehokas työkalu suojella kyseisen valtion pientuottajia tuontikilpailulta, kunnes paikallinen maatalouden tietotaito, teknologia ja infrastruktuuri ovat ehtineet kehittyä kansainvälisesti kilpailukykyisiksi.

 

Non-reciprocal market access (kehitysmaille annettu oikeus tiettyjen tuotteiden vapaakauppaan kv-markkinoilla ilman vastavuoroisuutta) on toinen politiikkamalli, joka auttaa kehitysmaita. Tällaiset sopimukset ovat olleet osa kansainvälisen kaupan järjestelmää jo aiemminkin, esim. USAn, Euroopan ja Japanin välillä 1950-luvun uudistuksissa. Tällä hetkellä ei-vastavuoroisia kauppasopimuksia on esim. USA:n ja Saharan alapuolisen Afrikan maiden kesken. Ei-vastavuoroisten kauppasopimukset olisi yhtenäistettävä ja rakennettava osaksi kansainvälisen kaupan järjestelmää.

 

Lisäarvo reilummin jakoon

 

Kehittyneiden maiden yritykset hallitsevat elintarvikkeiden jatkojalostusta ja markkinointia, ja ottavat suurimman osuuden jalostettujen tuotteiden arvoketjussa muodostuneesta lisäarvosta. Siksi Reilun Kaupan tuotteet ovat askel tasa-arvoisempaan lisäarvon jakamiseen. Jalostettujen tuotteiden nousevien tariffien poisto kansainvälisessä kaupassa antaisi mahdollisuuden kehitysmaille ja niiden pientuottajille lisätä omaa osuuttaan arvoketjussa, kunhan se olisi vain kehitysmaiden käytössä oleva rajattu etuus (ns. sui generis IPR).

 

Ympäristövaikutuksille hinta

 

Intensiivinen teollisuusmaiden maatalous nojaa vahvasti kehitysmaissa tuotettuun rehuun, kuten soijaan. Esimerkiksi Suomen maatalouden rehujen valkuaisomavaraisuus on noin 13-14 %. Rehuntuotannon aiheuttamien ympäristö- tai terveyshaittojen kustannukset maksaa tuottajamaa, eikä näitä kustannuksia näy soijan hinnassa. Tarkemmin ajatellen monet ympäristövaikutukset ovat oikeastaan seurausta siitä, että markkinoilla ei ole onnistuttu hinnoittelemaan tuotteiden ympäristö- ja sosiaalisia haittoja eikä tarjoamaan kannusteita kestävyyteen. Jos niillä olisi tuntuva hinta, ympäristöhaittoja aiheuttavista menetelmistä pyrittäisiin eroon.

 

Eräs mahdollisuus on ekosysteemipalveluista palkitseminen, joka kannustaisi maataloutta pienentämään ympäristöjalanjälkeään ja toimisi porkkanana siirtymisessä kestäviin tuotantomenetelmiin. Erilaisista ympäristöpalveluiden palkkioista tulisi muodostua pysyvä tulonlähde paikallisyhteisöille ja viljelijöille. Ne parantaisivat paikallista elinkeinotoimintaa ja takaisivat ekosysteemin kestävyyden pitkällä aikavälillä. Kannattaa tutustua FAO:n PESAL-projektiin, jossa on hahmoteltu ekosysteemipalveluiden palkkiojärjestelmien rakentamista.

 

 

Lue lisää:

 

IAASTD 2009. Issues in Brief: Business as usual is not an option: Trade and markets http://www.agassessment.org/docs/10505_Trade.pdf

 

Bertow K. 2007. Impact of IMF and World Bank policies and EPAs on smallholder farmers in Uganda, Zambia and Ghana. University of Giessen. http://www.germanwatch.org/handel/euaf07pe.pdf.

Hyvä kuvaus näiden valtioiden taloustilanteesta ja pienviljelijän arjesta talousmyllerryksen keskellä.

 

Ekosysteemipalvelut

 

Braun, J. von 2008. Poverty, Climate Change, Rising Food Prices, and the Small Farmers

 

FAO Agricultural Development Economics Division. Payments of Environmental Services from Agricultural Landscapes –projekti.

Hyvä kooste erilaisista ekosysteemipalveluista ja niiden merkityksestä. Esimerkkejä ekosysteemipalveluhankkeista löytyy Tansanian workshopin alta, ks. esim. Leslie Lipperin ja Alice Ruhwezan esitykset.