2. Artikkeli

Viidennen kurssikerran viikolle oli annettu lisätehtävä, jonka pohjana tuli käyttää englanninkielistä artikkelia The Basics of Geographic Information Systems Geoinformatiikan perusteista. Artikkeli kertoi GIS- paikkatietojärjestelmästä, sen sisällöstä ja käyttötarkoituksista. Minulle sisältö oli jo suhteellisen tuttua, sillä satuin tekemään vain viikkoa aikaisemmin esseen samasta aiheesta englanninkielen tunnille. Sanaston ymmärtäminen helpotti olennaisesti artikkelin luvun läpivientiä. Artikkelissa ei ilmaantunut paljon yllättävää tietoa, mitä en olisi ennen tiennyt tai edes vähän kuullut puhuttavan. Kuitenkin rasteri- ja vektorimallin rakentuminen artikkelissa oli esitetty hieman aiemmin oppimaani perusteellisemmin.

Kerron ensin vähän siitä, mikä tämmöinen GIS, paikkatietojärjestelmä nyt sitten oikeasti on. Se on siis tärkeä työväline niin maantieteilijöille kuin suunnittelijoillekin. Artikkelin mukaan sen avulla voidaan koota, tallentaa, manipuloida sekä tuottaa paikkatietoa. GIS:n osatekijöiksi luetaan kuuluvaksi niin ohjelmisto, laitteisto, tieto kuin käyttäjätkin. Ne yhdessä muodostavat tämän monipuolisen järjestelmän. Järjestelmään liittyy kiinteästi paikkatieto eli tiedot tai huomiot tietystä maantieteellisestä kohteesta maassa. Tämä tieto voi olla sijainti- tai ominaisuustietoa. Paikkatiedon maantieteellinen sijainti voidaan ilmoittaa absoluuttisesti  tai relatiivisesti. Artikkelissa absoluuttinen sijainti liittyy tiettyyn standardoituun paikkaan, jonka sijainti esitetään esimerkiksi koordinaatteina. Relatiivinen sijainti taas määritetään kohteen muiden muuttujien tai ilmiöiden sijainnin perusteella.

GIS- paikkatietojärjestelmällä sekä perinteisellä menetelmällä tapahtuva karttojen tekeminen ja niiden käytettävyys eroavat toisistaan hurjasti. Perinteisissä kartoissa tieto on pysyvää, kun taas GIS:llä tehtynä sitä on helppo päivittää milloin vain. Perinteisissä kartoissa on tietyt projektiot, mittakaavat ja koordinaattijärjestelmät ja lisäksi kvantitatiiviset analyysit ovat usein pitkästyttäviä. GIS-kartoissa voidaan puolestaan vaihtaa uusia projektioita, mittakaavoja ja koordinaattijärjestelmiä. Toisaalta tuossa järjestelmässä on myös paljon manipulaatiovaihtoehtoja karttojen analysoimiseen. Perinteisissä kartoissa on vaikea yhdistellä monia karttatasoja, päällekkäistieto on rajattu vain muutamiin tasoihin sekä päivitykset vaativat uudelleensuunnittelua. GIS- kartoissa nämä kaikki on ratkaistu helpommin. Karttatasojen yhdistely on helppoa, kaikki tietokannassa olevat kartat on mahdollista asettaa päällekkäin ja työkalut sallivat kartan päivittämistä ilman uudelleenluontia. Perinteiset kartat ovat lisäksi vaikea kopioida ja jakaa monien käyttäjien kesken, kun GIS-kartoissa asia ilmenee toisinpäin. Perinteisissä kartoissa on kuitenkin myös hyviä puolia. Ne maksavat vähemmän  ja ovat paperimuotoisena sellaisenaan hyödyllisiä ja lisäksi niiden teknologia vaihtelee vain harvoin. GIS:n haittoja onkin sen käyttämisen kallius ja se, että karttatieto täytyy muuttaa digitaaliseen ympäristöön. Lisäksi teknologia kehittyy koko ajan ja siksi sen menetelmät ja ohjelmat vaihtuvat useammin.

Seuraavaksi otan esille GIS- tiedon tallennusmenetelmät, jotka ovat vektorit ja rasterit. Jos verrataan näiden käyttöä, voidaan löytää paljon erilaisuutta niiden välillä. Rasterimallissa sijainti esitetään rastereina, ruutuina. Tällöin jokaiseen rasteriruudukon soluun eli ruutuun koodataan kolme tiedon osaa, jotka ovat rivikoordinaatti, sarakekoordinaatti ja ominaisuus. Jokainen solu rasterissa vastaa siis sijaintia kartalla ja jokaisen solun sijainti rasterissa tunnistetaan rivi ja sarakekoordinaateilla. Käytettäessä rasterimallia onkin tärkeää valita oikea ja sopiva ruudukonkoko. Sen valinta perustuu moniin tekijöihin, mutta on erittäin merkittävää, sillä sen täytyy olla standardi kaikille tasoille rasterimallisessa GIS:ssä. Vektorimallinen tieto eroaa siis hyvin paljon edellisestä. Siinä tieto on esitetty pisteinä, viivoina tai alueena. Tätä mallia voidaan kutsua myös toimintoperustaiseksi teknologiaksi.  Esimerkiksi viiva on koordinaattikokoelman kokonaisuus ja aluemuodolla taas täytyy olla samat alku- ja loppukoordinaatit. Rasterimallissa nämä ovat kuitenkin solukokoelmia. Vektorimallin ominaisuustieto on taas sisällytetty GIS tiedostoihin samaistaakseen kohdetta. Artikkelissa esitetään esimerkiksi, että järvi voidaan lisätä tietokantaan vektorikarttaan polygonina tallentamalla koordinaattien kokoelma rantaviivalle ja ominaisuustieto “järvi” sisällytettäisiin GIS tiedostoihin samaistakseen tuota solujen ryhmää. Vektorimallissa tieto näkyykin paljon selvempänä ja ymmärrettävämpänä kuin rasterimuotoisessa kartassa.

Vektoreista ja rastereista siirrytään käsittelemään päällekkäisanalyysia. Se on yksi tiedon analyysityökaluista ja tuo toiminto antaa käyttäjälle mahdollisuuden kasata kaikki karttatasot päällekkäin toinen toisensa perään. Tämä on erittäin hyödyllinen toiminto, sillä sen avulla voidaan yhdistellä tasoja päällekkäin, tarkastella niitä samanaikaisesti ja nähdä ne kokonaisuutena. Sillä voidaan tutkia monenlaista tietoa alueelta. Siitä on hyötyä erityisesti ympäristöasioiden tutkimisessa. Voidaan esimerkiksi arvioida jonkun alueen riskiherkkyyttä vaikkapa tulvimiselle. Toisaalta päällekkäisanalyysin pohjalta voidaan löytää alue, joka on kärsinyt eniten liikenteen haittavaikutuksista.

Artikkeli oli kokonaisuudessaan mielenkiintoista luettavaa, mutta toisaalta se ei tuonut paljon uutta ennestään tuntematonta tietoa geoinformatiikasta ja sen perusteista. Vaikka artikkeli oli suhteellisen vanha, niin perusajatukset eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Geoinformatiikka kuitenkin kehittyy koko ajan kysynnän, käyttäjämäärän ja kehitysorganisaation kasvaessa.

Lähde:

1. Blinn.C.R & Queen.L.P, The Basics of Geographic Information Systems, <https://moodle.helsinki.fi/file.php/5997/artikkeli2_basics_of_GIS.pdf>, 18.02.2012

This entry was posted in Sekalaista. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *