Leipiä

Antti Iho
Erikoitutkija
Luke

Jos jokainen utopistinen haaveeni olisi toteutunut, Oulunkylässä pelattaisiin liigafutista täysille katsomoille ja olisin julkaissut hemmetin paljon enemmän tutkimuksia, joihin viitattaisiin kertaluokkaa enemmän kuin näihin nykyisiin. Lisäksi tekisin töitä työhuoneessa enkä aulassa. Todellisuus kieltäytyy sitkeästi vastaamasta haaveitani – ja minä kieltäydyn sitkeästi lopettamasta visiointia ja sähläämistä. Ehkä sähellyksen hukkalämmöstä tulee jotain, mitä voisi sanoa tyytyväisyydeksi?

No, joskus tähdet ovat kohdillaan pitkissäkin syöttöketjuissa. Vuosi sitten kirjoitinKleinman lupasi tulla delegaation kanssa tutustumaan hankkeeseen ensi kesänä. Pitää koittaa pitää tämä lupaus mielessä ja tehdä siitä totta. Vielä innostavampi lupaus oli ottaa meidät mukaan Eriejärven valuma-alueella tehtäviin koejärjestelyihin. Katsotaan mitä näistä tulee.

Ja sain ongittua Kleinmanin ja delegaation tutustumaan hankkeeseen. Tuo innostava Erie-lupauskin on nyt vain omasta työnteosta kiinni. SAVE-hanke oli ilmeisesti syöttinä niin hyvä, että saalista tuli. Eikä vain siinä mielessä, että vieraat saatiin Suomeen. Kunhan päästään asettumaan tahoillamme takaisin arkeen ja saadaan pöydät puhtaammiksi reissun aikana kertyneestä sedimentistä, alamme toden teolla valmistelemaan Pohjois-Amerikan kipsikiertuetta.

Saimme siis pidettyä Peter Kleinmanin kanssa idean reissusta elossa. Pitkin vuotta hahmottelimme vierailua ja pitkän matkan vuoksi päädyimme tekemään matkasta laajemman. Mukaan liittyi matkan eri vaiheissa parikymmentä fosforitutkijaa ympäri maailmaa. Kaikki neljä maata kiertäneenä ydinporukkana oli kuusi yhdysvaltalaistutkijaa USDA:sta ja Penn Statesta, minä olin mukana kolmessa. Aloitimme Belfastista 25.8., jossa AFBI järjesti ammatillisesti huikean fosforikattauksen. Opin kerta kaikkiaan niin paljon, etten pysty purkamaan sitä tekstiksi. Käsin kirjoitetut muistiinpanot veivät puoli vihkoa, koneella 20 sivua. Jokainen esitelmä kiinnosti ja jokainen tarjosi uutta. Mitä yhtä asiaa voisin sanoa? Fosforin liiallinen kertyminen maaperään ja huuhtoutuminen vesistöihin piinaa myös Pohjois-Irlannissa.

Kurjenrahkalla Tapani Sallantauksen opastettavana. Kuva Janne Artell

Suomessa vietimme päivän Pyhäjärvi-instituutissa Kauttualla, jossa Anne-Mari Ventelä emännöi meitä. Toisena päivänä kävimme Kurjenrahkan kansallispuistossa tutustumassa suomaisemaan ja SAVE-hankkeen mätirasiakokeen kontrollialueeseen. Kävimme Turussa lounaalla ja iltapäivällä SAVE-hankkeen alueella. Kaikki meni loistavasti, kaikki kiinnosti vieraita. Tekikö vahvimman jäljen Petri ja Oili Riikosen tilalla käyminen ja mahdollisuus tentata paikallista viljelijää kipsin käytöstä? Kysymykset eivät vierailta olisi loppuneet lopettamatta. Perjantaina työpajatettiin Helsingissä ja käytiin lähetystön kekkereillä, lauantaina Viikinmäellä ja sunnuntaina suunnattiin Ruotsiin. Ruotsissa tahti jatkui, mutta mielenkiinto säilyi. Tuntui kuitenkin, että tein oikein kun hyppäsin kelkasta pois Uppsalan jälkeen, enkä jatkanut enää Norjaan. Siellä lopetettiin nimittäin vasta eilen.

Nyt kun reissu on ohi ja alkaa hiljalleen painua taka-alalle, tietyt muistijäljet nousevat toisia vahvempina esiin. Neljän maan reissu loi painetta. Pohjois-Irlannin tykityksen jälkeen olin kauhuissani: tuleeko Suomen osio olemaan turha reissu? Tulenko minä jäämään toisten ammattilaisten muistiin turhan reissun isäntänä? Tutkijan työaika on kallista eikä sen tuhlaamista anneta anteeksi. Totta kai jännitin kaikkea muutakin. Kaikki meni kuitenkin hyvin, ei oltu turha osio enkä ollut turha isäntä. Kaikki suomalaiset kollegat olivat niin avuliaita ja piinkovia ammattilaisia, että liikutuin melkein kyyneliin, kirjaimellisesti. Mikä tsägä, että saa tehdä duunia näiden ihmisten kanssa!

Lonnassa kivimetsällä. Kuva Janne Artell

Tällä kertaa olin myös paras. Nimittäin kiven heitossa. Heitin meistä pisimmälle ja eniten leipiä, kysykää keltä vaan. En ole kovin kilpailuhenkinen, mutta asioiden heittämisessä kilpaileminen on aina viehättänyt minua. (Ehkä se on perinnöllistä, isoisäni väitti Inkerissä pikkupoikana lehmiä paimentaessaan oppineensa ohjailemaan näitä sarviin heitetyillä pikkukivillä. Osuma takaapäin vasempaan sarveen, niin eläin kääntyy oikealle.) Siispä 3.8. Lonnan illallisen jälkeen, kun lautan lähtöön oli vielä kolme varttia, kysyin Nebraskan maaseudulla kasvaneelta Keviniltä, lähteekö tämä heittelemään kiviä rannalle. Kevin on vahva jässikkä, mutta leipien heittelyssä jalkojen koukistus tuli liian aikaisin, jolloin lantion kierto jäi vajaaksi ja heitoista paras teho pois. Lonnan kiviä heittäneet tietävät, että surkeampia leipäkiviä saa hakea, eikä huonoja kiviä saa pomppimaan ilman tehoja. Toiset katselivat aikansa, pidättelivät ja ryntäsivät sitten rannalle. Joku kaatui pimeässä kivikossa alas juostessaan, onneksi ei loukkannut itseään. Puoli tuntia mätettiin kiviä veteen niin kuin kiviä mätetään: yhtä aikaa omissa oloissaan ja laumassa. Aina kun sain seitsemän leipää, joukko mölysi ja sadatteli pyöreitä kiviä. Oli ihan sairaan siistiä heitellä kiviä! Sitten Kathy huusi laiturilta ”Boys, we’re going! The ferry won’t wait.”, ja tuli oudolla tavalla samanlainen olo kuin lapsena, varmaan kaikille.

Pitkän reissun anti paljastuu pikku hiljaa. En voi tietää, mitä kukin matkaaja mistäkin asiasta ajattelee ja mitä ammatillisia seurauksia tällä on. Mutta olen aivan vakuuttunut siitä että Ray, Matt, Pete, Doug, Kevin, Clayton ja Jon muistavat ikänsä, että Lonnassa oli hyvää ruokaa ja huonoja kiviä.