Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää kaikille (juuri ehdin tämän vuorokauden puolella!)!
Tämänkertainen kirjoituksenikin liittyy tasa-arvoon. Ei kylläkään sukupuolten väliseen tasa-arvoon, vaan mahdollisuuksien tasa-arvoon. Kyseessä on aihe, josta monet ystäväni ja tuttuni ovat kuulleet minun vaahtoavan kyllästymiseen saakka, mutta tuleepa nyt sitten puitua asiaa näin julkisestikin.
Hampaissani on korkeakoulutuksen eriarvoisuus. On yleisesti tiedossa, että koulutus/kouluttautumattomuus periytyy, ja usein tämä yhdistetään sosioekonomisen asemaan liittyviin asenteisiin, varsinkin vanhempien asenteisiin. Asenteilla on ilman muuta merkitystä, mutta niiden lisäksi on olemassa hyvin konkreettisia eriarvoistavia tekijöitä: pääsykokeet ja valmennuskurssit. En nyt käsittele taidealojen oppilaitosten pääsykokeita, sillä tuntemukseni niistä rajoittuvat ystävieni puheisiin. Sen sijaan suuntaan kriittisen katseeni tieteellisten alojen pääsykokeisiin, etenkin niiden alojen, joille on vaikea päästä. Helsingin yliopiston poliittinen historia on minulle luonnollisestikin oppiaineista kaikkein tutuin, joten kritiikki kumpuaa ennen kaikkea kyseisen oppiaineen valintamenetelmistä. Käytän myös poliittista historiaa havainnollistavana esimerkkinäni.
HY:n poliittiseen historiaan otetaan vuosittain 20 uutta opiskelijaa. Yhteensä Suomessa uusia poliittisen historian opiskelijoita on vuosittain noin neljäkymmentä, sillä ainetta voi opiskella myös Turun yliopistossa. Yhteishakua ei tokikaan ole, sillä se olisi liian helppoa, ja myös pääsykoekirjat ovat erit. Lopullisen käytännön esteen molempiin opinahjoihin hakemiseen muodostaa se, että kokeet ovat yleensä (aina?) samana päivänä.
No, yllä oleva ei nyt ehkä niinkään ole eriarvottava tekijä vaan ennen muuta epäkäytännöllistä typeryyttä, jolle on vaikea nähdä perusteita. Sen sijaan voisin HY:n osalta puuttua tuohon pääsykoekirjaan. Kävin kurkkaamassa valtsikan valintakoesivua, joka näkyy olevan päivitetty viimeksi 14.1.2014. Kirjat siis julkistetaan tammikuussa ja pääsykoe on kesäkuun alussa, pänttäysaikaa on vajaa puoli vuotta. Poliittisen historian valintakoekirja on… rummunpärinää… jännitys tiivistyy… käy sietämättömäksi… Suomen poliittinen historia 1809–2009! Ivallisuuteni ehkä aukeaa hieman paremmin, kun paljastan, että sama kirja on ollut pääsykoekirjana yli kymmenen vuotta. (No, silloin se ei tietenkään kattanut niin pitkää ajanjaksoa, uusin versio kirjasta on kuudes painos.)
Itse kirjassa ei ole yhtään mitään vikaa, se on mitä mainioin yleisesitys. Se on minulla edelleen säännöllisesti käytössä: tarkistan siitä seikkoja, joita en enää muista ulkoa. Huomatkaa: ”en enää muista ulkoa”. Se, että sama kirja on ollut valintakoekirjana puolen sukupolvea johtaa nimittäin siihen, että valintakoe on kilpailua siitä, kuka opettelee parhaiten ulkoa. Ei ole enää muuta keinoa erotella n. 300 hakijasta sitä kahtakymmentä parasta. Itse opettelin ulkoa esimerkiksi kaikki silloin istuneet 69 hallitusta: tiesin kuukauden tarkkuudella, milloin mikäkin hallitus on istunut, mikä on ollut hallitusten kokoonpano ja mitkä olivat hallituspuolueiden voimasuhteet. Luonnollisesti myös hallitusten tärkeimmät saavutukset oli juntattu muistiin. Ja voin kertoa, ettei tämä ollut hätävarjelun liioittelua, vaan pääsykokeessa saattoi hyvinkin olla kysymyksiä, joissa tämän tason tietoa tarvitsi.
JÄRJETÖNTÄ. Ei kukaan tarvitse arkipäiväisessä työssään ja elämässään noin yksityiskohtaista nippelitietoa, ellei nyt työnkuva nimenomaisesti koostu hallituskokoonpanojen tutkimuksesta kautta itsenäisen Suomen historian. Tuota se kuitenkin valintakokeiden osalta on. Ja koska kirja on sama vuodesta toiseen, ovat ensikertalaiset, esimerkiksi suoraan lukiosta tulevat, auttamatta altavastaajina, sillä heillä ei ole ollut mahdollisuutta päntätä sitä kirjaa ulkoa kokonaista vuotta, toisin kuin uudestaan hakevat.
No, onneksi meillä on tämän fantastisen järkijättöisen ulkoa opettelun tueksi valmennuskursseja! Opastusta ja vertaistukea puolivuotiseen uurastukseen, huh sentään. Kannustin Oy:n tarjoamat valmennuskurssit ovat vieläpä Suomen mittakaavassa kivan edullisia, vain n. 600 euroa, kun parhaimmillaan valmennuskurssit voivat maksaa pitkälle toista tonnia. Valmennuskurssit onneksi ovat yleensä rahan arvoisia, sillä niiden rooli on ratkaiseva sisäänpääsyn kannalta. Sinä vuonna kun itse pääsin sisään – ja kävin valmennuskurssin – kahdestakymmenestä uudesta polholaisesta noin puolet oli käynyt valmennuskurssin. Kun tätä vertaa noin 300 kokeen tehneeseen hakijaan, ei tarvitse olla kovinkaan suuri ja rohkea tilastotieteellinen nero, että huomaa yhteyden.
Valmennuskurssi on siis lähestulkoon välttämättömyys sisäänpääsyn kannalta. Ei täysi välttämättömyys, mutta sen etu lienee kaikille ilmeinen. Valmennuskurssit tietysti järjestetään vain ja ainoastaan Helsingissä, sillä valmennuskurssilla käsitellään ainoastaan Helsingin yliopiston poliittisen historian valintakoekirjaa. Kurssin lisäksi on parasta varautua panostamaan pääsykokeisiin pänttäämällä täysipäiväisesti noin puolen vuoden ajan. Jos en muista täysin omiani, olin valmennuskurssillamme ainoa, joka kävi kurssin ohella töissä, ja minäkin vain osapäiväisesti.
Tämä on niin käsittämättömän eriarvoistava kokonaisuus, että suututtaa ajatellakin. Jos siis haluaa päästä opiskelemaan poliittista historiaa Helsingin yliopistolle, on lähestulkoon välttämätöntä, että a) asuu pääkaupunkiseudulla; b) on varaa olla puoli vuotta käymättä missään ansiotöissä; c) on varaa (tai todennäköisemmin: vanhemmilla on varaa) maksaa valmennuskurssi; d) ei ole kevään ylioppilas, sillä kirja julkistetaan jo tammikuussa ja kirjoitukset päättyvät maaliskuun lopussa: siinä on jo auttamatta jäljessä verrattuna muihin hakijoihin, varsinkin niihin hakijoihin, jotka ovat uusintakierroksella.
Sen lisäksi, että tämä järjestelmä ei ole tasa-arvoisia mahdollisuuksia nähnytkään, se on aivan järjetöntä kansantaloudellista ja aivokapasiteetin tuhlausta (stressaavuudesta nyt puhumattakaan). Pitää nyt puoli vuotta täysin työkykyisiä nuoria ihmisiä pänttäämässä tietoa sellaisella nippelitasolla, jolle ei missään tosielämän tilanteessa ole tarvetta! Oikeassa elämässä pitää ymmärtää kokonaisuuksia ja asiayhteyksiä ja osata etsiä tietoa, eikä olla mikään kävelevä tietosanakirja.
No, olen tässä nyt varsin perusteellisesti eritellyt, mikä mättää. Miten hakuprosessista sitten saisi tasa-arvoisemman ja tosielämää paremmin vastaavan? Jos minä olisin maailman diktaattori, sanelisin näin:
Poliittisen historian opiskelijavalinta, versio ”Utopia”
1) Pääsykoekirja itsessään on hyvä asia. Se perehdyttää oppiaineeseen ja antaa siitä perustiedot – tämä pätenee mihin hyvänsä oppiaineeseen ainakin valtsikassa. Valintakirja siis säilytetään, MUTTA se vaihtuu vuosittain ja se julkistetaan noin kuukautta ennen pääsykokeita, ehkä jopa vain pari viikkoa ennen. Näin kenelläkään ei ole edes mahdollisuutta istua kuukausitolkulla opettelemassa jotain teosta ulkoa alaviitteitä myöten, ja myös kevään ylioppilailla on realistiset mahdollisuudet. Saavatpa pienen aivolevonkin siinä välissä. Kirja pitää olla pienituloisille hakijoille saatavana ilmaisena sähköisenä versiona, mikäli sitä ei ole kirjastoissa tarpeeksi.
2) Kirjaa ei ole tarkoituskaan opetella ulkoa, vaan olennaisempaa on ymmärtää kokonaisuuksia, yhdistää asioita ja osata etsiä tietoa. Siksi koe on kokonaan aineistokoe (vastaavasti kuin poliittisen historian pääsykokeista puolet on nyt) ja kirjan saisi ottaa mukaan kokeeseen. Koe on niin intensiivinen, että on turha kuvitellakaan pääsevänsä sisään, jos avaa kirjan ensimmäistä kertaa koetilanteessa. Kirjaan täytyy perehtyä ennalta, jotta ymmärtää, mistä aineistossa on kyse, osaa soveltaa oppimaansa aineiston analysointiin ja tietää, mistä etsiä oikeaa tietoa. ”Aargh TIEDÄN että tämä yksityiskohta luki sivun 372 alalaidassa mutta en vaan saa päähäni” ‑tilanteilla ei pitäisi olla mitään roolia opiskelijavalinnoissa. [Samaa muuten soveltaisin kirjatentteihin.]
3) Sisään päässeet opiskelijat saavat pääsykokeista esimerkiksi viisi opintopistettä. Pääsykoe toisin sanoen toimisi eräänlaisena pohjustavana johdantokurssina.
4) Ylioppilaskokeista saa lähtöpisteitä samalla järjestelmällä kuin nykyisinkin. If it ain’t broken jne.
5) Valmennuskurssit RÄJÄYTETÄÄN.
Ugh. Olen puhunut.
Humanistisella puolella historian pääsykoe oli ennen suorastaan nerokas: pääsykoekirjoja ei ollut, vaan kokeen aihe oli jokin aikakausi, esim. 1789-1848. Aikakausi vaihtui joka vuosi. Kokeessa saatettiin kysyä mitä tahansa aikakuden sisällä tapahtuneista asioista, niin yksityiskohtia kuin suuria linjojakin. Hakijat saivat lukea mitä kirjoja vain parhaiksi katsoivat.
Tuolloinen pääsykoe mielestäni todella valikoi sisään ne opiskelijat, jotka osasivat ottaa tietomassan haltuun, valikoida hyvät opiskelulähteet ja tutkia aihetta laaja-alaisesti. Kaikki taitoja, joita opiskelun aikana tarvittiin.
Toki tästä kokeesta on sittemmin luovuttu, eihän mikään kaunis voi kestää ikuisesti. Nyt ymmärtääkseni hissan laitoksella on tavallinen systeemi pääsykoekirjoineen. Mutta se oli hienoa niin kauan kuin sitä kesti.
Sophy hyvä, puutut todella tärkeään eriarvoistavaan asiaan. Mielestäni ratkaisuehdotuksesi on pätevä ja korostaa juuri kokonaisuuksien ymmärtämistä, kuten pitääkin. Yksityiskohdat voi aina tarkastaa lähdeteoksistä ja nykyisin vaikka googlettamalla. Mutta ei historia ole, eikä se voi, eikä saa olla, pelkkää ulkoaoppimista, menneisyyden sisäistäminen on oleellista!
Valmennuskurssien eriarvoistavan vaikutuksen puolesta argumentoinnin kannalta aika olennainen tieto tästä kyllä puuttuu: se, kuinka suuri osa kaikista 300 hakijasta oli jonkinlaisen kurssin käynyt.
Olen kirjoituksesi kanssa varsin samaa mieltä. Pyrin juuri tämän viikon tiistaina poliittiseen historiaan Helsingin yliopistoon ollessani samaan aikaan suorittamassa asepalvelusta. Luonnollisestikaan en päässyt lähellekään lukutunteja, joita monet muut hakijat pystyivät saavuttaa. Silti koe meni mielestäni erittäin hyvin, paitsi yllätys yllätys, erästä tehtävää lukuunottamatta, jossa piti osata juuri esittämääsi nippelitietoa: “SDP:n vähemmistöhallituset vuodesta 1918 eteenpäin”. Ja kyseisestä tehtävästä sai toisiksi eniten pisteitä koko kokeessa, eli siis todellinen “jyvät akanoista” -erottelu tehtävä.
Suosisin itse ehdottomasti myös pääsykoetta, ja olen tästä tuttavilleni myös puhunut, jossa joko ei olisi pääsykoekirjaa ollenkaan ja hakijat valittaisiin näin yleistiedon ja/tai lahjakkuuden perusteella, taikka sitten pääsykoekirja, johon perhetymiseen annetaan aikaa max 2 viikkoa. Molemmat vaihtoehdot tasa-arvostaisivat hakuprosessia huomattavasti. Muutenkin koko konsepti siitä, että hakijoiden pätevyys mitataan ns. motivaatioperiaatteella, että kuka on jaksanut eniten lukea ja panostaa, ei takaa sitä, että lahjakkaimmat ihmiset tulevaisuuden kannalta pääsevät sisään.
T. Edellisenä vuonna suoraan lukiosta oikikseen pyrkinyt ja tänä vuonna vuoden intissä olleena valtiotieteelliseen pyrkinyt humanisti.
Olen samaa mieltä aiempien kirjoittajien kanssa valmennuskurssien epätasa-arvoistavasta (oikea sana?!) vaikutuksesta, mutta en siitä väitteestä, että poliittiseen historiaan olisi mahdotonta päästä sisään ilman puolen vuoden pänttäystä ja kyseistä kurssia. Ehkä olen sitten luonnonoikku, mutta itse luin kyseistä Suomen historia… teosta kuukauden verran ennen pääsykoetta. Kerran kokonaan, toisen kerran alleviivauksia lukien ja sitten mindmappeja piirrellen. Samaan aikaan opiskelin toisessa oppilaitoksessa kokopäiväisesti. Sisään pääsin tällä lukemisella muutama vuosi sitten. Ei siis mahdotonta!
Ps. Kirja muuten vaihtuu tälle vuodelle.