Tiedepoliittisen keskustelun väsyneimmät vastakkainasettelut elävät ja voivat hyvin

(Teksti on muokattu parista kommentistani FB-keskustelussa.)

Ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen tietää tänään Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan kertoa, että ”[s]e, että tieteellisen tutkimuksen aineisto ja aihe ovat suomalaisia, ei ole mikään peruste raportoida tuloksista suomenkielisissä tieteellisissä julkaisuissa”. Hänen mukaansa laadukkaan tieteen merkkinä on, että ”se liittää suomalaisen aineiston pohjalta tehdyt havainnot osaksi alan kansainvälisen tiedeyhteisön tunnustamia teoretisointeja”. Suomen kieli soveltuu hukkislaisittain ainoastaan tieteen popularisointiin eli yleistajuistamiseen sekä tiedeviestintään.

Kaksi pointtia Hukkisen väitteistä.

Pointti 1: suomalaiselle ja kansainväliselle yleisölle tuotetaan eri tutkimuksia

Suomen yhteiskuntapolitiikan historiaa tutkivana ja kahdella kielellä julkaisevana minulle on päivänselvää, että julkaisukanava ja kieli määrittävät tutkimuksen viitekehyksen tai näkökulman kohdeyleisöä palvelevaksi.

Suomen kehitys ei tietenkään tapahdu missään kuplassa, vaan se kytkeytyy kansainväliseen kehitykseen. Englanninkieliselle yleisölle suunnatussa artikkelissa Suomen kehitys asetetaankin usein korostetusti esimerkiksi pohjoismaiseen kehykseen, jota Suomi seuraa tai ei seuraa tavoilla XYZ koska ABC. Vaikka kyse olisikin Suomea koskevasta tutkimuksesta, se on käytännössä enemmän tai vähemmän pohjoismainen (tai muu kansainvälinen) vertailu – pieneen ja tuntemattomaan maahan keskittyvä tutkimus ei lähtökohtaisesti kiinnosta kansainvälistä lukijaa. Kun artikkeleiden sanamäärärajoihin täytyy mahduttaa ainakin kahden maan taustoitus (ei yleensä yhtä suurilla painoarvoilla, mutta voi hyvin olettaa, ettei esim. Ruotsin tai Norjankaan historia ole kansainväliselle lukijalle kovin tuttu), varsinaisen aiheen käsittelyyn jää loppujen lopuksi todella vähän tilaa, eikä siihen ole mahdollista paneutua suunnattoman syvällisesti.

Oma tutkimukseni pyörii kaiken lisäksi kielen, retoriikan ja diskurssin ympärillä, mikä entisestään hankaloittaa englanniksi julkaisemista. Ei tietenkään estä (MOT), mutta vaikka saisi muotoiltua kuinka hyvän käännöksen ja kontekstualisoinnin tahansa, historiallisten ilmaisujen sävyt ja konnotaatiot jäävät aina tappiolle siirryttäessä johonkin toiseen kieleen.

Historiantutkimus on toki siitä omalla tavallaan hankala ala, että sitä täytyy kontekstualisoida muiden alojen kollegoille myös Suomessa, vrt. tutkimus nykypäivän suomalaisesta yhteiskunnasta, josta kaikilla Suomessa asuvista suomalaisilla on kattava käsitys. Sitä tärkeämpää olisi, että ylläpidettäisiin tieteellisiä julkaisukanavia, joissa kaikki ”puhuvat samaa kieltä”. Ainakin omalla alallani näen, että englanninkielinen julkaiseminen ajan saatossa uhkaa vesittää suomalaista tutkimusta Suomen historiasta pintapuoliseksi hapuiluksi.

Yhteisen tieteellisen kielen tarve ja arvo konkretisoitui itselleni hyvin viime syksyn Historiantutkimuksen päivillä. Moni huokaili helpottuneena ja ihastuneena, miten virkistävää oli päästä heti asiaan ja keskustella oikeasti Suomen historian eri kiemuroista – ”sisällissota” ja ”vuoden 1956 yleislakko” tarkoittavat yleisölle heti jotain ilman mitään avaamista, eikä keskustelussa tarvitse vastata kysymyksiin kuten ”kuuluiko Suomi Neuvostoliittoon” ja ”onko Suomessa saamelaisia” (riippumatta esityksen aiheesta).

En tarkoita, etteikö Suomesta pitäisi kirjoittaa myös kansainväliselle yleisölle – jos pitäisin tätä mielettömänä, en itse vaivautuisi kirjoittamaan useammalla kielellä. Päinvastoin, on tärkeää sitoa Suomen kehitystä laajempiin kehityksiin ja tuottaa vertailevaa tutkimusta. Kaikki aiheet eivät kuitenkaan tähän sovellu. Oma pöytälaatikkoartikkelini vuoden 1956 kansaneläkelain uudistuksesta on siitä hyvä esimerkki. Sen koko pointti on täydentää suomalaisessa historiatieteellisessä keskustelussa vakiintuneita käsityksiä ko. uudistuksesta. Se osallistuisi toisin sanoen suomalaiseen keskusteluun sellaisella yksityiskohtaisella tasolla, ettei kansainvälinen yleisö saisi siitä yhtään mitään kiinnostavaa irti. Jotta siitä saisi kansainvälisesti kiinnostavan, koko tutkimusasetelma pitäisi muuttaa niin, ettei se enää täytä alkuperäistä tarkoitustaan.

Lisäksi todettakoon, että vaikka kontekstualisointi lienee historialliselle tutkimukselle omanlaisensa haaste, kyllä sitä muussakin yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa tarvitaan. Sikäli nämä ongelmat koskettavat Suomea koskevaa tutkimusta laajemminkin.

Pointti 2: nomoteettinen ja ideografinen tiede tuottavat erilaista tietoa ja osallistuvat eri keskusteluihin

Siteeraan Hukkista: ”Tieteen perusajatuksena on yleistettävien säännönmukaisuuksien havaitseminen ja havaintojen altistaminen kansainvälisen tiedeyhteisön kritiikille.”

Korjaan Hukkista: ”Nomoteettisen tieteen perusajatuksena on yleistettävien säännönmukaisuuksien havaitseminen ja havaintojen altistaminen (kansainvälisen) tiedeyhteisön kritiikille.”

Nomoteettinen tiede määritelmällisesti pyrkii tuottamaan yleistettäviä lainalaisuuksia. Ympäristöpolitiikan ja varsinkin luonnontieteiden puolella olevien ympäristötieteiden uskonkin istuvan tähän määritelmään. ”Tieteen” määritelmä ei kuitenkaan ole yhtä kuin ”nomoteettinen tiede”, vaan nomoteettisen vastinparina on ideografinen tiede. Ideografinen tiede tutkii kontekstisidonnaisia ja ainutkertaisia ilmiöitä ja tapahtumia, ja se on tiedettä siinä missä nomoteettinenkin tiede.

Ideografisen tieteen tuottamia havaintoja ainutkertaisista ilmiöistä voidaan totta kai sitoa laajempaan viitekehykseen – pitäisikin, ja tehdäänkin. Varsinkin historiallinen sosiologia ja historiallinen institutionalismi pyrkivät yhdistämään laajoja kehityskaaria ja erityistapauksia, mutta laajoja viite- ja tulkintakehyksiä sovelletaan muissakin historiantutkimuksen lähestymistavoissa. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin yleistettävät lainalaisuudet, eikä tarvitsekaan olla. Loogisen empirismin viitoittama positivistinen hurmos karisi sosiaalitieteistä 1970-lukuun mennessä, eikä sitä ole syytä kutsua takaisin.

Samasta tematiikasta on toki mahdollista tuottaa nomoteettisempaa ja ideografisempaa tietoa. Jako ei aina ole yksiselitteinen tai joko–tai, vaan riippuu tutkimusasetelmasta, aivan kuten erikielisissä julkaisukanavissakin. (Tarkennus 2.2.:) Täysin nomoteettista yhteiskuntatiedettä tuskin on olemassakaan, mutta voi kyllä puhua ideografisemmista ja nomoteettisemmista pyrkimyksistä.

Esimerkiksi sosiaalityön tai sosiaalipolitiikan tutkimuksesta A, joka tarkastelee Helsingin toimeentulotukiasiakkaiden käyttäytymistä, ei voi lähtökohtaisesti tehdä mitään havaintoja yleistettävistä säännönmukaisuuksista (tai jos voi, mennään niin yleisellä tasolla, että havainnon tarkoituksenmukaisuus ja käyttökelpoisuus on kyseenalainen). Mutta jos tutkimus B ottaakin lähtökohdakseen teorian X ja testaa sitä soveltamalla sitä Helsingin toimeentulotukiasiakkaiden käyttäytymiseen, tutkimus voi teorian näkökulmasta lausuakin jonkin mielekkään ja yleispätevämmän yleistyksen.

A ja B ovat kuitenkin tyystin eri tutkimuksia.

Tutkimus A:n arvo on ideografinen ja paikallinen, ts. Helsingin tai Suomen. Se tuottaa tietoa paikallisten yksilöiden käyttäytymisestä paikallisen institutionaalisen ja sosiokulttuurisen toimintakehyksen sisällä. Kansainvälinen yleisö ei pysty arvioimaan tätä tutkimusta eikä tee sillä sellaisenaan mitään, se näyttäytyy korkeintaan kuriositeettina. Sen sijaan suomalainen sosiaalipoliittisen tutkimuksen ja käytännön työn kentät todennäköisesti tekevät tutkimuksen tuottamilla havainnoilla ja tuloksilla paljonkin.

Tutkimus B:n arvo on nomoteettisempi, koska sen tutkimuskohteena on ennemmin sovellettu teoria kuin yksilöiden käytös. Se kertoo ensisijaisesti jotain teoriasta: sen soveltuvuudesta ja/tai rajoitteista. Se osallistuu ensisijaisesti kansainväliseen teoreettiseen keskusteluun. Sen tapaustutkimuksestakin totta kai voi tehdä johtopäätöksiä nimenomaan Suomesta, mutta kansainvälinen, teoreettinen tutkimusasetelma ei ole siihen parhaiten soveltuva.

Yhteenvetopointti

”Kovat” vs. ”pehmeät” tieteet sekä suomalainen vs. kansainvälinen tiedejulkaiseminen käyvät tiukkaa taistelua väsyneimmän vastakkainasettelun tittelistä tiedepoliittisessa keskustelussa. Eri tutkimusperinteet, eri tutkimusasetelmat, eri tutkimuskohteet, eri kohdeyleisöt, eri tuotettu tieto. Eri juttuja, kerta kaikkiaan. Eivät vertailukelpoisia, eivät lähtökohtaisesti toisiltaan pois.

3 thoughts on “Tiedepoliittisen keskustelun väsyneimmät vastakkainasettelut elävät ja voivat hyvin”

  1. Hyviä huomioita, arvoisa doktorandi. Valitettavasti näissä väsyneissä keskusteluissa suunnataan myös tieteen rahoitusta sille keskustelijalle, joka kulloinkin on niskan päällä.

  2. Kiitos kommentista! Olet varmasti aivan oikeassa – valitettavasti…

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *