Fina Finna

Lueskelin uusinta Yliopisto-lehteä. Kyseinen läpyskä on mielestäni yleisestikin ilahduttavaa luettavaa – hyvin popularisoituja artikkeleita tiedemaailman ajankohtaisista aiheista.

Tässä numerossa osui silmään eräs ihan erityisen ilahduttava juttu, nimittäin Finna. Jo jutun alku sai minut hörähtämään: ”Kun kirjoittaa Googleen hakusanan moottorisaha, saa tulokseksi lähinnä mainoksia ja sekavaa nettikeskustelua.” Yup, sums it up.

Finna on kuitenkin eri maata – jopa siinä määrin, että kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Finnan tarkoituksena on koota kaikki Suomen arkistojen, museoiden ja kirjastojen tietokannat yhteen hakuportaaliin. Tämä on taivaan lahja arkistomateriaalin kanssa työskenteleville tutkijoille!

Miksi tämä nyt sitten on niin ihmeellistä? No, ensinnäkin on aina plussaa, jos kaikki tieto löytyy yhdestä paikasta sen sijaan että etsisi samasta aiheesta tietoa kymmenistä eri lähteistä. Toisekseen keskitetyssä hakuportaalissa saattaa hyvinkin tulla vastaan arkistoja tai lähteitä, joita ei edes tullut ajatelleeksi. Kolmanneksi: Finna on internetissä. Ei ole ihan hirveän harvinaista, että arkistojen tietokannat ovat vain osittain tai ei ollenkaan netissä, ja varsinainen tietokanta koko komeudessaan on saatavilla vain paikan päällä. Lisäksi Finnan kautta löytyvä materiaali on sopivaa lähdemateriaalia tieteelliseen tutkimukseen, kun taas Google… noh, tiedättehän.

Toivotan lämpimästi tervetulleeksi kaikki uudistukset, jotka vähentävät tutkijoiden raakaa käsityötä tiedonhaussa. Ei ainoastaan siksi, että se on uuvuttavaa ja tylsää hommaa, mutta myös siksi, että virheen riski kasvaa, mitä enemmän prosessit ovat inhimillisen toiminnan eikä automaation varassa. Jos tiedon löytyminen on pelkästään tutkijan oman skarppiuden ja harittamattomien silmien varassa, ei ole lainkaan epätodennäköistä, että olennaista tietoa jää huomaamatta valtavien, asiaan liittymättömien tietomassojen seasta. (Joo joo toki se automaatiokin on inhimillisen kehitystoiminnan tulosta jne. mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.)

Hyvästä esimerkistä käyvät valtiopäivien pöytäkirjat, joihin minulla oli ilo tutustua varsin perusteellisesti gradua kirjoittaessani. Eduskunnan tietokannasta voi etsiä valtiopäiväasioita jo vuodesta 1919 alkaen, mutta siellä komeilevat ainoastaan laiksi päätyneet aloitteet. Jos siis tutkii jotain valtiopäiväasiaa jo ennen lain muodon saanutta aloitetta, ei auta kuin plärätä jok’ikisten valtiopäivien asialistoja läpi käsin, josko vaikka jonain vuonna olisi asiaa käsitelty tuloksettomammin (= asiaa käsiteltiin mutta ei edennyt laiksi asti). Jos sattuukin tutkimaan kolmea eri asiaa neljän vuosikymmenen ajan, voin kertoa että tuohon vaiheeseen saa kulumaan ihan kivasti aikaa. Ja tietoa kyllä löytyy, satojen sivujen edestä.

Joten: tervetuloa, ihana, ihana Finna!

Ps. Testasin kokeeksi, mitä löytyy, jos haen ”Väestöliitto” ja haku loppuu vuoteen 1960. Vastaus: kaikkea todella mielenkiintoista! Suuresta osasta olin jo tietoinen, mutta löytyi myös paljon sellaista, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Mitenköhän nyt olen taas tullut valinneeksi aiheen, josta on pelottavan paljon materiaalia…

Ilmeeni kun…

… kahteen viikkoon survoutuu kuusi tärkeää kalmanlinjaa. Niistä neljä oli erilaisia apuraha-hakemuksia, joista kahteen sentään pystyin käyttämään samaa tiivistelmää JA tutkimussuunnitelmaa, joten laskettakoon määrän olevan noin 5,5. Mutta noin yleisesti tutkimussuunnitelman pituus vaihteli kolmen ja kymmenen sivun välillä, ja tiivistelmä 1 000–3 000 merkin välillä.

Kuvittelisi, ettei maksimissaan kymmensivuisten tutkimussuunnitelmien tekemiseen menisi ihan hirveästi aikaa, vaikka niitä olisikin useampia erimittaisina. Samaa asiaahan siinä jauhaa, vain vähän eripituisena, eiks? Ja hei, jos on jo lähettänyt apurahahakemuksia niin siinähän on jo tutkimussuunnitelmat yms. valmiina, eiks?

VÄÄRIN. (Ainakin allekirjoittaneen tapauksessa.) Viimesyksyiset tutkimussuunnitelmani muistuttavat ennemminkin yläastelaisen yhteiskuntaopin esseitä kuin vakavastiotettavia tutkimussuunnitelmia, suomenkieliset ainakin. Niillä en siis tee oikeastaan yhtään mitään (korkeintaan voin häpeänsekaisin tuntein todeta, että olen hyvin marginaalisesti vähemmän pihalla), eivätkä myöhemmät englanninkielisetkään versiot järin ajantasaisia ole. Ja nyt tietysti vaadittiin suomenkielistä tekstiä, joten eipä niillä enkunkielisillä sitten tee senkään vertaa. Pitää siis aloittaa melkein alusta koko suunnitelman kirjoittaminen.

Ajattelisi, että vähemmän tekstiä = vähemmän vaivaa, mutta itselleni ne 3–5-sivuiset suunnitelmat ovat kaikkein pahimpia. Vihaan tiivistämistä ja olen siinä ihan hirvittävän huono. On varmaan sanomattakin selvää, että suurimman ahdistuksen aiheuttavat tiivistelmät.

Jos minä olisin maailman diktaattori, määräisin tutkimussuunnitelmille ja tiivistelmille vakiopituudet. Mutta kun en vielä ole, niin nytpähän on taas kolme eripituista versiota, joita voin käyttää seuraavissa apurahahauissa. Olettaen, että ne eivät ole siihen mennessä vanhentuneet, mikä on valitettavan optimistinen oletus.

Mutta juuh, on ollut aika intensiiviset pari viikkoa. Olen samalla kirjoittanut teoria- ja menetelmäosuutta, ja vapaa-aikani on lähinnä koostunut tanskalaisen Borgen-sarjan katsomisesta. On muuten aivan kipeän hyvä sarja, suosittelen lämpimästi!

Pari päivää sitten katsoin jaksoa, jossa vastaperustetussa puolueessa pohdittiin puolueen periaatteita, tavoitteita, arvoja ja niin edelleen. Kuulin pääni sisällä nenä-äänistä tuumailua, miten miiiielenkiiiiintoista tätä jaksoa onkaan seurata sosiaalisten ongelmien määrittelyn analyysin kautta. Siinä vaiheessa totesin, että jahka saan viimeisenkin dediksen hoidettua alta pois, en aio avata Wordia tai lukea sanaakaan tieteellistä tekstiä pariin päivään. Rajansa virkaintoisuudellakin.

Homot + urheilu – paljon puhetta seipäistä

”Homourheilijakohu” sai tänään taas lisää pökköä pesään. MTV3.fi uutisoi, miten Suomen Jääkiekkoilijat ry:n puheenjohtaja Sinuhe Wallinheimo ”puolustaa homouden piilottamista jääkiekkojoukkueessa”. Otsikkoa on syystäkin moitittu raflaavaksi ja vääristeleväksi; aivan noin jyrkästi Wallinheimo ei sentään asiaa ilmaissut.

Kuuntelin kuitenkin uutisen lähteenä olleen Novan haastattelun, ja vaikka Maikkari onkin ajan hengen mukaan repinyt klikkauksia kaikesta mistä suinkin pystyy, ei varsinainen pihvi nähdäkseni ollut muuttunut juuri mihinkään.

Lyhyesti: Wallinheimo toteaa, että seurat kyllä antavat pelaajien olla ihan omia itsejään eikä homoutta karsasteta yadda yadda. Siitä huolimatta joukkueurheilu ja homous on ”vaikea yhtälö”, sillä vastustaja voi käyttää asiaa hyväkseen ja yrittää ”psykologisesti murentaa” yhteen hitsautunutta ja dynaamista joukkuetta. Siksi pitäisi olla varovainen sen suhteen, mitä kaikkea tuleekaan paljastetuksi julkisuudessa ”heikkouksista”. Haastattelussa nimenomaan käytettiin sanaa ”heikkous”!  Tarkalleen ottaen haastattelija kysyi kutakuinkin ”ei siis kannata paljastaa joukkueen heikkouksia”, mitä Wallinheimo ei suinkaan oikaissut vaan vastasi myöntävästi. ”Emmehän me kerro loukkaantumisistakaan. Jos pelaaja on pahasti loukkaantunut, niin oma joukkue kyllä tietää sen, mutta ei siitä kerrota eteenpäin, koska vastustaja voisi käyttää sitä hyväksi.”

Nyt sitten ruoditaan, oliko Maikkari liian kohunhakuinen uutisoinnissaan, Wallinheimo yrittää paikkailla sanomisiaan, kansa on järkyttynyt kokoomuskansanedustajan ”homokommenteista”, ja nyt Wallinheimo on julkistanut virallisen anteeksipyyntötiedotteen. Toisin sanoen tämä keskustelu pyörii jälleen kerran yksilön edesottamusten ympärillä – ensin Liukkosen, nyt Wallinheimon.

Tässä välissä kuitenkin melkein alettiin keskustella siitä varsinaisesta asiasta, nimittäin urheilumaailman syrjivistä asenteista ja käytännöistä. Wallinheimon kommentit, pussiin puhumiset ja ristiriitaisuudet toivat erittäin hyvin esille monta ydinongelmaa, joita sietäisikin ruotia.

Wallinheimon väite siitä, että pelaajayhdistykset ja pelaajat eivät katso homoutta karsaasti, on todella räikeässä ristiriidassa viimeaikaisen uutisoinnin kanssa. Maikkari itse julkaisi jutun siitä, miten isotkin urheiluseurat ovat tieteellisessä kyselytutkimuksessa ykskantaan ilmoittaneet, ettei kysely koske heitä sillä heidän seurassaan ei mitään homoja ole.

Homouden kammoksumiselle ei ole mitään järjellistä perustetta edes urheilumaailmassa – se ei vaikuta urheilusuoritukseen millään lailla. (Jos jotain, salailun pakon luulisi heikentävän suoritusta.) Silti homouden paljastamista kannattaisi varoa, sillä vastustaja voisi käyttää tietoa hyväkseen. Tämä perustelu on aivan käsittämättömän nyrjähtänyt.

Ensinnäkin Wallinheimo itse toteaa, etteivät vastustajien huutelut niinkään pääse vaikuttamaan. Hyvä ja kokenut pelaaja osaa kyllä blokata solvaukset niin, etteivät ne pääse häiritsemään keskittymistä – ”kyllä se fyysinen vahinko vaikuttaa enemmän”. Miksi homoudesta sitten tehdään ”heikkous”, jota vastustaja voisi hyödyntää romuttaakseen koko tiukasti yhteen sulautuneen joukkueen?

Toisekseen vaikuttaa siltä, että vastustajien psykologinen ja fyysinen häiriköinti otetaan täysin annettuna. Se nyt kuuluu pelin henkeen; kunhan ei neekeriksi hauku (rasismiin tietysti on Wallinheimon mukaan nollatoleranssi) niin kaikki hyvin, go for it. Ehkä olen jotenkin suunnattoman naiivi ajatellessani, että tuollainen käytös olisi nimenomaan epäurheilijamaista?

Kolmanneksi tässä keskustelussa on tuntunut olevan sellainen viba, että omalle joukkueelle saa kertoa suuntautumisestaan ja siitä eteenpäin sitten hierarkiassa ylöspäin, jos vain saa siihen luvan. Valmentaja sitten päättää, voiko tällaista asiaa julkistaa. Mutta eihän ketään toki kaapissa pakoteta olemaan! Kunhan ei nyt tällaisista ihan suin päin mene lavertelemaan niin että kaikki, vastustajat etenkään, saa tietää.

Totuus kuitenkin on, että homoseksuaalisuus on urheilussa täysin keinotekoinen ongelma – sen siis ei olisi välttämätöntä olla sen kummempi asia kuin hiustenväri.  Asiaan on siten mahdollista myös saada muutos, ja olennainen osa muutosta on asioista keskusteleminen. Sikäli on erittäin hyvä, että tästä puhutaan, mutta vielä kun pysyttäisiin keskustelussa siitä aidasta eikä jatkuvasti lipsuttaisi vouhkaamaan niistä seipäistä.

Sen lisäksi, että puhuttaisiin varsinaisista ongelmista, soisin, että asiaan positiivisesti vaikuttavat asiat saisivat rutkasti enemmän julkisuutta. (Mieluusti niiden yksilöihin porautuvien juttujen kustannuksella.) Tällaisia asioita ovat esimerkiksi Straight Star Ally ‑projekti. SSA-urheilijat ovat Facebook-sivun kuvauksen mukaan ”hetero ammattilaisurheilija, jolle kaikki ovat samanarvoisia riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä tai muusta ominaisuudesta”. Homokommentaattori-Wallinheimokin loihe tästä asiasta lausumahan huomattavasti rakentavia kommentteja Ranneliike.netin jutussa. Ihan vain hivenen ihmettelen, mihin vastaavat kommentit ovat mieheltä tänään jääneet?

SSA-urheilijaksi julkisesti tunnustautunut jääkiekkoilija Harri Tikkanen ihmettelee Iltalehdessä ”Miksi olen tässä asiassa yksin?” Siinäpä hyvä kysymys. Toinen hyvä kysymys on, miksi (ainakaan pikavilkaisulla) mikään muu media ei ole tässä yhteydessä nostanut SSA:ta esille?

Ihmissuhteiden monimuotoisuuden puolesta, ei välttämättä avioliittoa vastaan

Antti Pikkanen kirjoitti Ylioppilaslehdessä 31.1. En tahdo ‑otsikoidun artikkelin avioliitosta. Kuten otsikosta voinee päätellä, juttu oli kirjoitettu avioliittoa kohtaan kriittiseen sävyyn.

Jutussa vedettiin joiltain osin mutkia suoriksi ja painettiin asenteellinen talla vähän turhan innolla pohjaan. Esimerkiksi lukuja vertaillaan vain absoluuttisesti eikä suhteellisesti – 329 rekisteröityä parisuhdetta ei sellaisenaan oikein sano mitään ilman jonkinlaista suhteuttamista, vaikka Pikkanen yrittääkin antaa luvulle kovin negatiivisen sävyn. Avioliittojen ja rekisteröityjen parisuhteiden lukumäärät eivät ole vertailukelpoisia, sillä heteropariskuntia ja homopariskuntia ei ole yhtä paljon. Voin tässä artikkelin ohi paljastaa, että rekisteröityjen parisuhteiden määrä on ollut varsin tasaisessa kasvussa vuosikymmenen, ja että rekisteröityjen parisuhteiden erot ovat noin kolmanneksen suhteutettuna samana vuonna rekisteröityihin parisuhteisiin. Avioliitoissa vastaava luku on n. puolet eroja suhteessa solmittuihin avioliittoihin. (Lähde: Tilastokeskus.)

Avioliitosta puolestaan todetaan, että usein avioitumisen mahdollisuus mahdollistaa hankkiutumisen ”oikeudellisesti kimurantteihin tilanteisiin, vaikka hankkimalla useiden eri puolisoiden kanssa lapsia. Harva vain tulee ajatelleeksi sitä, ennen kuin tuomari sitten kopauttaa nuijaansa kesämökkiin liittyvän omistusriidan päätteeksi.” Oikeudellisesti kimurantteja tilanteita kyllä syntyy myös kovin helposti siitä, että osapuolten välillä ei ole oikeudellista suhdetta, varsinkin kun on kyse omistussuhteista tai lapsista.

Jutussa oli kuitenkin paljon hyviä pointteja. On totta, että avioliitosta ei enää ole paluuta takaisin naimattomuuden siviilisäätyyn, vaan sen jälkeen on joko naimisissa, eronnut tai leski. En tiedä, onko tähän joku spesifi juridinen syy, mutta näin maallikon korvaan tämä käytäntö kuulostaa oudolta ja tarpeettomalta.

Vielä tärkeämpää on se, ettei nykyinen lainsäädäntö ole tasa-arvoinen. Homopariskunnilla on kyllä mahdollisuus rekisteröidä parisuhteensa, jolloin suhde saa juridisen aseman ja pariskunnan osapuolilla on esimerkiksi perimisoikeus suhteessa toisiinsa. Parisuhteensa rekisteröidyllä homopariskunnalla ei kuitenkaan ole esimerkiksi adoptio-oikeutta (pl. perheen sisäinen adoptio) eikä oikeutta ottaa toistensa nimeä. Parisuhteen rekisteröimisen mahdollisuus on toki parempi kuin ei mitään, mutta se ei tee Suomen avioliittolainsäädännöstä sukupuolineutraalia. Suomi on itse asiassa ainoa Pohjoismaa, jossa homo- ja heteropariskunnat jaotellaan juridisesti eri kastiin.

Avioliittolain saattaminen sukupuolineutraaliksi, eli samaa sukupuolta olevien pariskuntien sisällyttäminen lain piiriin, ei kuitenkaan sekään vielä tekisi lainsäädännöstä tasa-arvoista. Sekin nimittäin perustuu oletukseen samaa ja eri sukupuolta oleviin, eli hetero- ja homoseksuaalisuuteen. Seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden kirjo on kuitenkin paljon laajempi kuin tämä kaksinapainen asetelma antaa ymmärtää: on biseksuaaleja, polyamorisia, intersukupuolisia, transsukupuolisia, platonisia… vaikka mitä eri sukupuolten ja ihmissuhteiden variaatioita. Ja niin kauan kuin nämä ihmissuhteet pohjautuvat vapaaehtoisuuteen ja yhteisymmärrykseen, ei kenelläkään pitäisi olla asiasta mitään huomautettavaa.

Näitä ei avioliittolainsäädäntö kuitenkaan osaa ottaa huomioon. Siksi artikkelissa esitelty oikeustieteen professori Anu Pylkkäsen ehdotus yhteismallitaloudesta on erittäin mielenkiintoinen. ”Yhteistalousmallissa sopimuksen voisivat tehdä ketkä tahansa ja heitä voisi olla kuinka paljon tahansa. Heidän keskinäiset suhteensa voisivat olla mitkä tahansa. He solmisivat sopimuksen yhteistaloudesta. Siinä määriteltäisiin, ketkä muodostavat yhteisen talouden ja mitä se tarkoittaa.”

Semminkin, jos tähän olisi olemassa verrattain valmis pohja (kuten avioliitossa), eikä niin että maallikkojen täytyy kukin sopimus sorvata erikseen, tämä kuulostaa erittäin kannatettavalta idealta. Minun juridinen osaamiseni kylläkin rajoittuu kandiopintojen julkisoikeuden kurssiin, joten en millään muotoa osaa arvioida, miten tällainen malli toimisi käytännössä. Ajatus täysin sukupuoli- ja lukumääräneutraalista liitosta on kuitenkin tasa-arvon näkökulmasta houkutteleva.

Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi avioliitosta ei haluta kokonaan eroon. Juridisesti se on jo pölyttynyt ja vanhanaikainen, mutta onhan sen symbolinen merkitys kaunis. Ei nyky-yhteiskunnassa(kaan) oikein ole toista vastaavaa rakkauden ja sitoutumisen osoittamisen rituaalia. Koska ihminen on emotionaalinen olento, tällaiselle perinteelle on varmasti aina tilausta. Ehkäpä avioliitto symbolina voisi jossain vaiheessa laajentua käsittämään muutkin kuin heteropariskunnat tai korvautua jollain muulla, yhtä kauniilla rituaalilla, joka ei perustu jo elähtäneeseen perusoletukseen heteropariskunnasta.

Hyväntahtoinen kömpelyys ampuu itseään jalkaan

Uimari Ari-Pekka Liukkonen kertoi tänään Ylen Urheiluviikonloppu-ohjelmassa olevansa homo. Liukkosen teko oli erityisen rohkea ottaen huomioon, että hän on ensimmäinen suomalainen homo urheilija, joka on julkisesti kertonut suuntautumisestaan.

Millaista reaktiota  ja keskustelua odotat muilta?

– Toivon, että Suomessakin oivalletaan mahdollisimman pian, että tämä on asia, josta ei tarvitse sen enempää keskustella. Homoseksuaalisuus on samanlainen ihmisen ominaisuus kuin se, onko siniset tai ruskeat silmät tai onko oikea- tai vasenkätinen.

Näin toteaa Liukkonen itse, ja kyllähän sitä jo soisi, että ”Matti kertoi olevansa homo” olisi yhtä absurdin kuuloinen uutinen kuin ”Matti kertoi olevansa hetero”.

Yle on uutisoinut Liukkosen homoseksuaalisuudesta positiiviseen sävyyn ja varmastikin hyvällä tarkoituksella, mutta valitettavasti häkellyttävän kömpelöt sanavalinnat ja ideat eivät Liukkosen toivetta edesauta.

Aloitetaan otsikkotasosta: Näkökulma: Urheileva homokin on ihminen. Niin vähän sanoja, niin paljon pielessä. Ensinnäkin homo (merkityksessä homoseksuaalinen mies) on määritelmällisesti ihminen, eli otsikossa todetaan ihmisen olevan ihminen. Ällistyttävää, kukapa olisi arvannut? ”Näkökulma:” kuitenkin asettaa tämän kyseenalaiseksi – ilmeisesti homojen ihmisyys onkin mielipideasia.

Samalla linjalla jatkettiin äänestyksellä siitä, voiko urheilija olla avoimesti homo. Kysymystä tarkennetaan ”Voiko urheilija olla avoimesti oma itsensä, vai määritteleekö seksuaalinen suuntautuminen urheilijaa?” Yle siis kysyy lukijoiltaan ei/kyllä-äänestyksellä, saako urheilija olla oma itsensä. Aivan järkijättöinen idea. Miksi tästä pitäisi edes keskustella vuonna 2014 ja vieläpä siitä näkökulmasta, että yleisöllä, ei siis urheilijalla itsellään, olisi asiasta jotain sanottavaa?

Ylellä ei myöskään arastella käyttää kaapista ulos tulemisen kaltaisia ilmaisuja, vaan sitä viljellään leipätekstissä surutta ja päästetään otsikkotasollekin komeilemaan: Suomalainen olympiauimari  kaapista ulos. Piilottelua ja häpeilemistä korostava kaappivertauskuva on yleisyydestään huolimatta aivan tarpeeton, ja saman asian voi vallan hyvin ilmaista neutraalisti.

Neutraaliutta olisi muiltakin osin kaivattu. Esimerkiksi tässä:

Liukkonenhan on oiva esimerkki siitä, että myös menestyvä ja fiksu huippu-urheilija ja ihminen voi olla homo eikä se tee hänestä yhtään huonompaa ihmistä. Päinvastoin. Erilaisuus on nähtävä rikkautena, ja Liukkonen on siitä nyt uusi hyvä elävä miesmalli ja esimerkki.

No ihanko totta homous ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä, edes menestyvästä ja fiksusta huippu-urheilijasta? Vaikka tarkoitus onkin hyvä, korostuneen positiivinen ja itsestäänselvyyksiä alleviivaava tyyli luo vaivihkaisen vaikutelman, että homo urheilija olisi jotenkin vammainen, mutta siitä huolimatta hei oikeesti ihan hyvä tyyppi vaikka se onki vähä tommone. Itsestäänselvyyksien korostamisella myös ikään kuin otetaan annettuna ja hyväksyttynä se, että joillekin voisi olla epäselvää, että homo on ihminen tai että homous ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä. Tokihan näitäkin ihmisiä on, mutta heidän mielipiteensä on niin yksiselitteisen väärä, ettei sille pidä antaa mitään jalansijaa.

Ja mikä ihmeen ”päinvastoin”? Homoseksuaalisuus ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä sen paremmin kuin pituus tai hiustenvärikään. Homouden ylistäminen ”erilaisuutena” on häkellyttävän kritiikitön heteronormatiivisuuden riemuvoitto.

Yle niittää pisteitä myös surkuhupaisilla rinnastuksillaan:

Viimeiset pari vuotta mykoplasmasta kärsinyt Liukkonen tajusi yläasteiässä, että hän saattaa olla homoseksuaali. – Häh?

Arvioiden mukaan vähintään viisi prosenttia suomalaisista kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Tämä tarkoittaa Suomessa noin 300 000 ihmistä eli heitä on vähintään saman verran kuin suomenruotsalaisia. – Ahaa.

Korostan vielä, että tarkoitukseni ei missään nimessä ole vähätellä Liukkosen tekoa. Tiedostan myös, että Ylen urheilutoimituksella / Jarno Rannalla on varmastikin ollut vilpittömän hyvä tahto. Kömpelöt ja alentuvat sanavalinnat ja ideat kuitenkin valitettavasti tahraavat hyväntahtoisuutta pahasti, eivätkä varsinaisesti edesauta sitä, että seksuaalinen suuntautuminen olisi täysin yhdentekevä asia.

Ps. Hesari julkaisi asiasta huomattavasti paremman jutun. Sanavalinnoissa olisi siinäkin petrattavaa, mutta varsinaisessa asiassa keskitytään homofobisen urheilumaailman ongelmiin eikä ”homous on hei jees” -ylistykseen.

Oikeusvaltiolle hip hurraa

Elina Grundström kirjoittaa jälleen kerran asiaa tämänpäiväisessä kolumnissaan Kun mikään muu ei auta, kutsukaa juristi. Lainaan häntä suoraan, sillä mitäpä sitä hyvää tekstiä uusiksi kirjoittamaan.

”Suomi on saanut ihmisoikeusloukkauksista huomattavasti enemmän tuomioita kuin muut Pohjoismaat. Tuomioita on tullut sananvapausrikkomuksista, oikeudenkäyntien pitkittymisestä sekä yksityiselämän ja perhe-elämän suojan loukkauksista, kuten isyyden vahvistamiseen liittyvistä ongelmista.

Häpeällistä asiaintilaa on selitetty oikeuslaitoksen rahapulalla. Ihmisoikeuksiin erikoistuneet juristit ovat korostaneet, että Suomessa on myös vakavia asenneongelmia. [. . .] ’Meillä riittää puhetta ja sanahelinää ihmis- ja perusoikeuksista, mutta yllättävän paljon eri tahoilla, poliittisesta eliitistä alkaen, on niitä kohtaan suunnatonta asenteellisuutta ja tietämättömyyttä. Tiukassa paikassa talouden ja politiikan tekemisen tarpeet saavat niistä helposti yliotteen’, valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen totesi[.]”

”Euroopan asianajajaliittojen neuvoston pääsihteeri Jonathan Goldsmith väitti pari viikkoa sitten asianajajapäivillä, että viime kädessä demokratiaa puolustavat juristit. Demokratian korjaussarjaan kuuluu Goldsmithin mukaan kolme työkalua. Jos kansanedustuslaitos ja media epäonnistuvat tehtävissään, on oikeuslaitoksen vuoro.”

”Poliitikot ja toimittajat eivät enää hahmota perus- ja ihmisoikeuksia. [ . . . ] Kuntapäättäjät kannattavat silmät kirkkaina kerjäämisen kriminalisoimista, huivikieltoa musliminaisille tai sairaanhoidon epäämistä paperittomilta ihmisiltä. Kansanedustajat kalastelevat suosiota heittelemällä leimaavia kommentteja eri maahanmuuttajaryhmistä, naisista, työttömistä tai ’sosiaalipummeista’. Toimittajat raportoivat näitä näkemyksiä kuin ne olisivat mitä tahansa mielipiteitä.”

”Oikeusoppineet ennustavat, että seuraavaksi kotimaisissa tuomioistuimissa ja EIT:ssä käsitellään kansalaisten sosiaalisia perusoikeuksia. [ . . . ] Samaan aikaan kun monet poliitikot haluavat lisätä yksilön vastuuta, he unohtavat, että kansalaisilla on myös luovuttamattomia oikeuksia.”

Niinpä niin. Jatkuvalla resurssivajeella pyörivä oikeuslaitos, ajoittain typerryttävän kritiikitön ja/tai puolueellinen media, tuloerojen kasvun myötä kovenevat asenteet, perus- ja ihmisoikeuksia tuntemattomat ja ymmärtämättömät päättäjät sekä yleinen taipumus tai vähintäänkin halu sanoutua irti kaikesta vastuusta… Kansalaisten perustuslailliset oikeudet ovat hyvissä käsissä.

Grundströmin kolumni luettavissa kokonaisuudessaan täällä.

Pateettinen aloitus: Eriarvoisuuksien Suomi

Kuka saa, kuka ei?

”Hyvinvoiva enemmistö rahoittaa mieluiten niitä etuuksia ja palveluja, joita se itse ensisijaisesti käyttää. Eniten vastustetaan suoria tulonsiirtoja köyhille. Heikoimpien saamien etuisuuksien nousu on ollut vähäisempää kuin palkkojen nousu. Siinä näkyy kasvava solidaarisuusvaje.”

”Myötätunnon puutteen takana on ajatus huonompiosaisten ansiottomuudesta – on olemassa kunniallisia ja kunniattomia köyhiä.”

”Miksi raha kannustaa rikkaita, mutta passivoi köyhiä? Johtajat saavat optioita, että tekevät töitä. Eikö raha laiskista heitäkin?”

”Kukaan ei päädy omasta tahdostaan ’sossun luukulle’. Kun ihmisillä on hätä, he pyytävät apua.”

Nämä olivat sosiologian professori Juho Saaren pohdintoja tämän päivän Helsingin Sanomissa siitä, kuka on avun arvoinen.

Juuri tämä on ongelmana: hyvinvoivan enemmistön empatianpuute sekä kyvyttömyys tai haluttomuus tunnustaa etuoikeutettu asemansa. ”Ihan itse olen tämän koko menestykseni rakentanut tyhjästä” on houkuttelevan suoraselkäisen kuuloista, ja tokihan sitä voisi käyttää perusteluna sille, ettei ole velvollinen tuomaan mitään yhteiseen pottiin, kun ei ole mitään saanutkaan. Eroa hyvinvointivaltiosta -sivut ovat tällaisesta asenteesta malliesimerkki.

Hyvinvointivaltiosta eroamisesta haaveileville ikävämpi homma, että tämä eroaminen olisi pitänyt tehdä jo ennen syntymää. Ainakin mikäli puhtaalla omallatunnolla haluaisi väittää, ettei ole yhteiskunnalle mitään velkaa ja että on itse kaiken menestyksensä takana. Ei riitä, että vapaaehtoisesti luopuu oikeudestaan ”julkisiin tukiin, kuten työttömyyspäivärahaan, kelakorvauksiin, kansaneläkkeeseen tai julkiseen terveydenhuoltoon”. Ne ovat nappikauppaa verrattuna neuvolapalveluihin, peruskouluun, toisen ja kolmannen asteen koulutukseen sekä lapsuusajan terveydenhuoltoon. Niistä olisi pitänyt luopua, mikäli haluaisi omaksua jonkinlaisen henkilökohtaisen veto-oikeuden suhteessa hyvinvointivaltioon. Se juna kuitenkin meni jo.

Erityisen surkuhupaisan tästä ”luopumisesta” tekee se, etteivät hyvinvointivaltiosta eroamassa olevat suurella todennäköisyydellä edes olisi näiden perusturvaksi laskettavien tukien armoilla, vaan ovat työterveydenhuollon piirissä ja tiukan paikan tullen nosta(isi)vat huomattavasti suurempia ansiosidonnaisia tukia ja eläkkeitä. He eivät siis luopuisi yhtään mistään. Jaloa, sano.

Kaiken kunnian ottaminen itselleen hyvästä elämästään ei kestä kriittistä tarkastelua senkään osalta, ettei Suomi ole tasavertaisia mahdollisuuksia koskaan nähnytkään. Muualla maailmassa voi olla huonommin, ja onkin, mutta se ei ole mikään syy ummistaa silmiä omilta ongelmilta. Suomessa periytyy niin hyväosaisuus kuin huono-osaisuus – se, että elämässä menee hyvin, on ollut todennäköistä jo ennen kuin on ehtinyt syntyä.

THL:n toissavuonna valmistuneessa tutkimuksessa seurattiin vuonna 1987 syntyneitä nuoria heidän koko elämänsä ajan käytettävissä olevien rekisterien avulla. Tutkimuksen tulokset olivat karuja, mutta ikävä kyllä eivät yllättäviä. Yli viisi vuotta toimeentulotukea saaneiden vanhempien lapsista peräti 70 prosenttia olivat itse toimeentulotukiasiakkaita. Lasten eriarvoinen asema näkyy jo syntymähetkellä, sillä toimeentulotukeen turvautuneiden vanhempien lapset painavat keskimäärin syntyessään vähemmän kuin muut. Vanhempien pitkittynyt köyhyys korreloi erittäin vahvasti lasten huostaanottojen, mielenterveysongelmien ja rikollisuuden kanssa. Köyhien perheiden tyttöjen teiniraskaudet ja sukupuolitaudit ovat yleisempiä kuin paremmin toimeentulevien. Myös alueelliset erot ovat räikeitä: Lapissa 36 prosenttia ikäluokasta on joutunut turvautumaan toimeentulotukeen, kun Pohjanmaalla vastaava luku oli 13.

Vieläkö joku väittää, että kaikki on vain itsestä kiinni?

Kaksinapainen yhteiskunta kasvattaa omia kuilujaan

Huomionarvoista on, ettei syyttävä sormi osoita vanhempia, vaan THL:n erikoistutkija Reija Paanasen mukaan syynä on ennen kaikkea yhteiskunnan eriarvoistuminen. Gini-kertoimella mitattuna tuloerot ovat kasvaneet vuoden 1987 noin 0,2:sta nykypäivän noin 0,26:een. (0 = täysin tasaisesti jakautuneet tulot, 1 = täysin epätasaisesti jakautuneet tulot; lähteenä Tilastokeskuksen tulonjakotilasto, laskettu käytettävissä olevien rahatulojen perusteella.) Paanasen mukaan tuloeroja ei pitäisikään tästä enää kasvattaa, ja tutkimusten valossa on vaikeaa olla eri mieltä.

Yhteiskunta on kahtia jakautunut monella eri tasolla, ja se on olennainen solidaarisuutta ja empatiaa rapauttava ja rapautumista ylläpitävä tekijä. On vaikea valita, mikä jakautumisen muoto on huolestuttavin, mutta vaaka taitaa kallistua perusturvan varassa elävien kestämättömään asemaan, etenkin verrattuna keskituloisiin.

Usein kuulee puhuttavan närkästyneeseen sävyyn lusmuista, sossupummeista, siipeilijöistä, vapaamatkustajista jne., jotka elävät leveästi ja vetävät lonkkaa meiräm vero rahoil. THL:n perusturvan riittävyyden arviointiraportin perusteella nämä väittämät ovat kuitenkin täysin perättömiä, ellei sitten hengissä olemista lasketa leveäksi eloksi.

Aina välillä kuulee myös todettavan, ettei Suomessa kukaan nälkään kuole. Ei ehkä kuole, mutta nälkää Suomessa kyllä nähdään. Vuonna 1993 Suomessa oli STM:n tutkimuksen mukaan 100 000 suomalaista, jotka olivat edellisen vuoden aikana nähneet nälkää. Näläksi laskettiin se, että on ollut tilanteita, jolloin on ollut useita päiviä ilman ruokaa. Tilanne ei ole nykypäivänäkään järin kehuttava. Huono-osaisin Suomi ‑tutkimusprojektia vetävän Saaren mukaan 10 000–25 000 suomalaista turvautuu viikoittain ruoka-apuun.

Saaren mukaan ongelmana eivät ole riittämättömät etuudet, vaan liian korkeat elin- ja etenkin asuinkustannukset suhteessa etuuksiin. Tämä lienee eräänlainen muna vai kana ‑kysymys, mutta yhtä kaikki lopputulos on se, ettei perusturvan varassa elävillä aina riitä rahaa ruokaan. Edellä mainittu THL:n raportti maalailee tätä näkemystä valitettavan tukevia lukuja: ”Yksinasuvan perusturvan varassa elävän tulotaso ennen asumismenoja on 37–45 % keskipalkkaisesta vuonna 2011. Vertailtaessa kohtuullisten asumismenojen jälkeistä tulotasoa, perusturvan varassa elävän yksinasuvan tulotaso on 23–32 % keskipalkkaisesta.” Kaksikymmentäkolme prosenttia, parhaimmillaan kolmasosa. Perusturvan varassa elävät ovat usein myös oikeutettuja toimeentulotukeen, mikä jo itsessään kertoo paljon perusturvan tason riittävyydestä. Kylläpä tuo sossupummin rooli kuulostaakin houkuttelevalta, eikös?

Muita yhteiskunnan sisäisiä kuiluja leventäviä seikkoja ovat kaksijakoinen terveydenhuoltojärjestelmä, joka nakertaa nimenomaan köyhimpien ja sairaimpien asemaa. On suorastaan häiriintynyttä, että terveyspalveluja eniten tarvitsevat ja huono-osaisimmat saavat huonointa palvelua ja maksavat siitä eniten. Ja niin kauan kuin keskiluokka ei käytä julkista terveydenhuoltoa vaan on heille ilmaisen ja laadukkaan (ja tätä nykyä joiltain osin jopa kyseenalaisen) yksityisen työterveydenhuollon piirissä, ei julkisen (perus)terveydenhuollon asema varmasti tule muuttumaan, sillä köyhillä on heikonlaisesti poliittista painoarvoa, toisin kuin keskiluokalla.

Todettakoon tosin, että keskiluokka ymmärrettynä vakituisessa työssä olevana keskituloisena henkilönä on käymässä yhä kyseenalaisemmaksi. Vakituiset työsuhteet ovat nykynuorille selvästi harvinaisempi tulevaisuudennäky kuin edelliselle sukupolvelle. Huomattavasti todennäköisempää on itsensä elättäminen pätkätöillä ja erilaisilla osa-aikatöillä, joita nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä osaa ottaa huonosti huomioon.

Vielä huonommassa asemassa ovat ”nykypäivän pienviljelijät”, eli pienyrittäjät. Sekä pienviljelijyyteen (1900-luvun alkuvuosikymmeninä) että pienyrittäjyyteen on lämpimästi valtion taholta kannustettu, sillä mikäs sen erinomaisempi keino saada ihmisiä luomaan oma työpaikkansa ja elättämään itseään itsenäisesti. Kannustavuus kuitenkin jää sanahelinän tasolle. 1900-luvun alun pienviljelijöiden tapaan yrittäjät maksavat aivan mahdottomasti veroja ja veronluontoisia maksuja, varsinkin työnantajan asemassa, mutta saavat vastineeksi… no, eivät juuri mitään.

Suomessa on yhä useampia kuiluja, jotka levenevät ja syvenevät jatkuvasti. Suomen yhteiskunta ja etenkin sen sosiaaliturvajärjestelmä on rakentunut vakituisen kokopäivätyön normin ja täystyöllisyyden perustalle, mutta perusta murenee murenemistaan. Mitä kauemmaksi ihmiset toisistaan ajautuvat, sen kaukaisemmaksi muodostuvat ajatukset empatiasta ja solidaarisuudesta, ja erilaiset jaot meihin ja heihin saavat vahvempaa jalansijaa.