Category: yhteiskuntahistoria

Välttämätön pakko – epäpolitisoinnin lyhyt oppimäärä

Omassa tutkimuksessani analysoin, millä tavalla sosiaalialan järjestöt (ts. järjestöjen edustajat, ihmiset) ovat konstruoineet yhteiskunnallisista ilmiöistä sosiaalisia ongelmia. Konstruoiminen on yksi inhokkisanoistani – sille ei ole olemassa kovin hyvää suomenkielistä vastinetta, joka sisältäisi samat vivahteet kuin englannin kielen sana construct, mutta se siis tarkoittaa tässä tapauksessa ilmiön tunnistamista ja määrittelemistä ongelmaksi ja esittämistä ongelmana. Perusajatuksena on, että ongelmat ”syntyvät” vasta siinä vaiheessa, kun joku toimija määrittelee ilmiön XYZ ongelmaksi. Ongelmaluonne ei toisin sanoen ole mikään myötäsyntyinen, objektiivinen ja väistämätön ominaisuus, vaan aina tavalla tai toisella keinotekoinen ja ulkoapäin luotu.

Lukiessani aineistoani olen keskittynyt tunnistamaan niitä kielellisiä keinoja, joilla toimijat ovat rakentaneet ja vahvistaneet jonkin ilmiön ongelmaluonnetta. He ovat käyttäneet käsitteitä ja retoriikkaa hyväkseen vahvistaakseen aiheeseen liittyvää diskurssia, eli tiettyä ajattelu- ja puhetapaa, joka rajaa muita ajattelutapoja pois. Muutamia esimerkkejä poimiakseni: ”tuo vavahduttava tosiasia”, ”on jokaiselle ajattelevalle ihmiselle selviö”, ”kysymys kansamme olemassaolosta”, ”oikea suunta”, ”epäterve yhteiskuntakehitys”, ”sosiaalinen sairaus”, ”välttämättömyys”, ”aito ratkaisu”. Myös kysymys-muotoisia käsitteitä, kuten ”väestökysymys” tai ”asuntokysymys”, on käytetty diskurssin vahvistamiseen. (Lainaukset Väestöliiton 1940–50-luvun pöytäkirjoista, toimintakertomuksista ja ‑suunnitelmista). Yhteistä näille kaikille käsitteille ja ilmauksille on niiden välittämä kuva siitä, että niiden edustama näkemys on ainoa oikea, välttämätön, vastaansanomaton; poikkeavat näkökulmat ovat vastaavasti virheellisiä, epäaitoja, vääriä, vastuuttomia, ja ne halutaan sulkea keskustelusta ulos.

Tutkin toisin sanoen sitä, millä tavalla toimijat ovat epäpolitisoineet tiettyjä aiheita ja ilmiöitä. Poliittisen historian professori Pauli Kettunen on määritellyt politisoinnin ja epäpolitisoinnin seuraavasti (lähde):

Se, mitä pidetään poliittisena, on poliittisesti merkityksellistä. Siten politisoidaan ja epäpolitisoidaan tilanteita ja toimintoja. [P]olitisointi on toimintatilan avaamista, vaihtoehtojen olemassaolon osoittamista, asioiden kiistanalaistamista. Epäpolitisointi on kysymysten esittämistä välttämättöminä ja vastausten vaihtoehdottomina. Kummassakin tapauksessa kyse on vallasta. Tämä valta ei ole vain sitä, mitä toimijat käyttävät resursseinaan, vaan se muovaa toimijuutta itseään. Se on niiden kysymysten asettamisen valtaa, jotka kulloinkin tunnustetaan asianmukaisiksi – agendan asettamisen ja rajaamisen valtaa.

Epäpolitisoinnin keskeisintä ja helpointa retoriikkaa ovat ilmaisut kuten välttämätön, pakko, ei ole vaihtoehtoja, täytyy/emme voi, todellinen, oikea/väärä. Klassinen esimerkki epäpolitisoinnista on Suomen suomettuminen Kekkosen vallan aikaan – Suomen geopoliittisesta asemasta Neuvostoliiton naapurina luotiin raamit, joiden puitteissa oli pakko toimia, ja näkemystä kritisoivat tahot oli helppo leimata epärealistisiksi haihattelijoiksi ja suorastaan epäisänmaallisiksi.

Pikainen katsaus viimeisen kuukauden uutisointiin osoittaa, että epäpolitisointi elää ja voi hyvin vielä vuoden 2015 Suomessa.

Keskisuomalainen kansanedustaja ja kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja Sinuhe Wallinheimo pitää hallituksen tekemiä leikkauksia kovina mutta välttämättöminä.

Keskisuomalainen 9.9.2015

Presidentti Niinistön mukaan leikkaukset ovat välttämättömiä, vaikka herättäisivät vastustusta.

Yle 17.8.2015

Kristilliset pitävät leikkauksia ehdottoman välttämättöminä.

Yle 8.9.2015

Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies kiittelee, että hallitus tekee sen, mitä sen on pakko tehdä.

“Tilanne on niin vakava ja vaikea, että hallituksen toimet ovat täysin välttämättömiä.”

[…]

Rkp:n puheenjohtaja, kansanedustaja Carl Haglund kommentoi, että hallitus tekee oikeita asioita.

HS 9.9.2015

Jalonen: Leikkaukset pakollisia – emme voi elää enää velaksi

Hallituksen leikkauspaketti on kova ja se syö palomiestä, mutta Suomen taloudellinen tilanne ei anna vaihtoehtoja.

Suomen uutiset 10.9.2015

– Hallitus ei voi jatkaa velaksi elämistä. Samalla on ollut pakko leikata myös muualta kuin etuuksista, Sipilä totesi maanantaina Helsingin yliopiston lukuvuoden avajaisissa.

Suomenmaa 31.8.2015

Uutisointi tekee tämän blogitekstin kirjoittamisesta melkein liiankin helppoa, sillä epäpolitisoiva retoriikka on kaikkea muuta kuin hienovaraista. Ongelmallista ja huolestuttavaa kuitenkin on toiston voima: tarpeeksi samaa asiaa jankkaamalla ihmiset voi hyvinkin saada uskomaan siihen.

Demokraattisessa politiikassa ja päätöksenteossa ei kuitenkaan koskaan ole kyse välttämättömyydestä tai pakosta muuten kuin retoriikan tasolla. Vaihtoehtojen todellinen puute viittaa diktatuuriin. Demokraattisessa päätöksenteossa kyse on sananmukaisesti valinnoista ja päätöksistä, ja valintojen ja päätösten naamioiminen ikään kuin poliitikot joutuisivat alistumaan jollekin suurelle ja mahtavalle luonnonvoimalle on selkärangatonta. Poliitikot, sanoisitte suoraan, että olette päättäneet tehdä leikkauksia, ja esittäkää päätöksillenne rehelliset perustelut. Välttämättömyys ei käy perusteluksi, sillä välttämättömyyttä ei ole Suomen toimintaympäristössä olemassakaan.

Jotenkin kuitenkin epäilen, ettei Sipilä tämäniltaisessa puheessaan – jonka Saku Timonen on osuvasti nimennyt Pikku Kekkosen postiksi – toteuta toivettani.

Valtioneuvoston mukaan Sipilän puhe käsittelee “talouden tilaa ja välttämättömiä uudistuksia”.

[…] Sipilän puhe lähetetään nauhoitettuna. Siinä Sipilä kertoo kansalle, kuinka huonossa taloudellisessa tilanteessa Suomi on, kuinka suuria alijäämät ovat ja kuinka lähes kaikkia suomalaisia tulee sattumaan, kun rakenteelliset muutokset on pakko aloittaa.

HS 16.9.2015

Ihan kivasti kohdelluksi tulevat hyvätuloiset?

Nordean ekonomisti Pasi Sorjonen ihmetteli Nordean blogissa, miten hyvätuloiset sietävätkin niin huonoa kohtelua kuin minkä kohteeksi Suomessa joutuvat. Maailman kilteimmät hyvätuloiset? ‑otsikoidun kirjoituksen mukaan hyvätuloiset saavat vastineeksi tästä kohtelusta suhteellisesti pienempiä tulonsiirtoja silloin, kun sitä tarvitsevat.

Individualistista ”kaiken olen antanut, mitään en ole saanut vastineeksi” ‑retoriikkaa ja sen todenperäisyyttä Suomen kontekstissa olen käsitellyt pidemmin aiemmassa kirjoituksessani, joten en ryhdy tässä kirjoittamaan samaa tekstiä uudestaan. Totean tässä kuitenkin lyhyesti, että Suomessa syntynyt hyvätuloinen ei ole saavuttanut asemaansa silkalla omalla työllä ja uutteruudella amerikkalaisen unelman hengessä. Tilastollinen todennäköisyys sille, että hyvätuloinen on jo syntyessään kuulunut hyvätuloisten ja korkeasti koulutettujen sosioekonomiseen ryhmään on suuri, sillä Suomessa niin hyvä- kuin huono-osaisuus periytyy.

Sen lisäksi hyvätuloinen on nauttinut Suomen neuvolajärjestelmästä ja terveydenhuollosta, peruskoulusta ja hyvin suurella todennäköisyydellä myös toisen asteen koulutuksesta (lukiosta) ja korkeakoulutuksesta, jotka on kaikki maksettu jonkun muun kuin hänen itsensä pussista. Näistä hyvätuloiset ovat yliedustettuja toisen ja etenkin kolmannen asteen koulutuksessa, sillä matala sosioekonominen asema korreloi vähäisemmän koulutuksen kanssa. Hyvätuloinen on toisin sanoen saanut koulutuksensa, joka usein on edellytys hyvätuloisuudelle (jos kohta suhde ei toimikaan toisinpäin; korkeakoulutus ei takaa hyvätuloisuutta, vaikka onkin todennäköisempää kuin matalalla koulutuksella), muilta yhteiskunnan jäseniltä. Yhteiskunta, so. muista ihmisistä koostuva sosioekonominen yhteisö, on siis ratkaisevalla tavalla mahdollistanut sen, että hyvätuloinen on siinä asemassa kuin hän on.

Hyvätuloiset palkansaajat, joista Sorjonen tekstissään puhuu, eivät jää muillakaan tavoin osattomiksi yhteisestä kakusta. Julkinen terveydenhuolto alkaa olla surullisenkuuluisa hitaudestaan ja tehottomuudestaan, siinä missä työterveyshuolto on saavuttanut eräänlaisen valttikorttiaseman. Vielä ei olla Yhdysvaltain sairausvakuutuspelin tasolla (onneksi), mutta yhtä kaikki erottelu palkansaajien ja ei-palkansaajien (joita siis on muitakin kuin työttömät) välillä tapahtuu hyvin konkreettisella tasolla. Ja työterveyshuollosta noin puolet maksaa Kela. Tästäkin olen kirjoittanut pidemmin sote-uudistusta käsittelevän tekstin yhteydessä, joten en mene siihen tässä sen syvemmin.

Sorjonen mainitsee erään toisen tulonsiirron, jonka piirissä samaten ovat vain palkansaajat, nimittäin ansiosidonnaisen työttömyysturvan. Se on pääosin rahoitettu julkisin varoin, eli tässäkin hyvätuloinen pääsee osalliseksi yhteisestä potista. On totta, että ansiosidonnainen työttömyysturva on regressiivinen. Siinä sovelletaan samaa logiikkaa kuin progressiivisessa verotuksessakin: annetaan suhteellisesti enemmän pienituloisemmille. Progressiivista verotusta ja tulonsiirtoja pidetään yleisesti ottaen hyvänä keinona tasata tuloeroja, mitä taustaa vasten tulonsiirtojen regressiivisyyskin näyttäytyy luontevana. Älyllisyyden rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että tämä toki on ideologinen valinta, jossa pienet tuloerot tai toisin muotoiltuna tulojen tasaisehko jakautuminen otetaan itseisarvona ja päämääränä. Aivan mielivaltainen tämä lähtökohta ei kuitenkaan ole, sillä esimerkiksi OECD:kin on arvioinut tuloerojen haittaavan talouskasvua, tuota markkinatalouden itseisarvoa.

Regressiivisyydestä mainittakoon vielä, että julkisyhteisöjen tärkein yksittäinen tulonlähde on arvonlisävero, jota kerättiin 17 miljardia vuonna 2011 (EVA, s. 7). Jos Sorjosta surettaa hyvätuloisten suhteellisesti eniten maksettu välittömien tuloverojen määrä, niin ALV on vastavuoroisesti regressiivinen vero. Ei toki niin suoraviivaisesti kuin edellä mainittu ansiosidonnainen työttömyysturva, mutta tasasummaverona ALV rokottaa suhteellisesti enemmän lompakkoa, mitä pienemmät tulot on. Jos lähtöoletus on, että verot ovat ikäviä, voinee siis muotoilla, että hyvätuloinen saa suhteellisesti (= tuloihin suhteutettuna) enemmän ”vastinetta rahalleen” ostamistaan tuotteista ja palveluista.

Lisäys: Välihuomautuksia-blogissa oli linkki VATT:n muistioon, jossa käsiteltiin ALV-reformien vaikutuksia tulonjakoon. Huomattakoon ensinnäkin, että myös muistion laatija, erikoistutkija Marja Riihelä, kuvaa välillistä verotusta lähtökohtaisesti regressiiviseksi. Alennetuilla ALV-kannoilla tätä regressiivisyyttä voisi periaatteessa tasata, ja esimerkiksi elintarvikkeilla onkin matalampi ALV. Olisin itse olettanut, että kulutus verokantojen välillä vaihtelee tulojen mukaan, ts. pienituloisimmat kuluttavat suhteessa enemmän pienemmän ALV-kannan tuotteita. Yllätyksekseni vaihtelua ei kuitenkaan muistion mukaan ole kovinkaan paljon. Erityisen yllättävää on, että pienituloisimmat kuluttavat niin paljon yleisen ALV-kannan hyödykkeitä. Suurituloiset eivät siis kompensoi regressiivisyyttä kuluttamalla enemmän isomman verokannan hyödykkeitä. Tätä taustaa vasten on järkeenkäypää, että välillisten verojen korotus korreloi gini-kertoimen kasvun kanssa. Välilliset verot ovat Suomessa siis sekä teoriassa että käytännössä regressiivisiä.

Rajaveroaste ja kannustinloukut

Progressiivisuudesta puheen ollen – Sorjonen kirjoittaa Suomen veroprogressiosta: ”Vain hieman keskitulot ylittävillä 45 000 euron vuosiansioilla joutuu lisätuloistaan maksamaan puolet veroa, vajaan 80 000 tuloilla 58 prosenttia.” Asiaan vihkiytymättömämpi tai hätäisemmin lukeva saattaisi tuosta ymmärtää Suomen ansiotuloverotuksen olevan hyvinkin rajua, joten korostan tässä sanaa lisätuloistaan. Sorjonen toisin sanoen puhuu rajaveroasteesta eli marginaaliveroasteesta: siitä, miten paljon lisätienestistä jää verojen jälkeen käteen. Ilmiö on eittämättä ongelmallinen, sillä mitä vähemmän tienatuista lisäeuroista jää käteen, sen vähemmän niitä tietysti huvittaa tienata – ei ole vaivan arvoista.

Kun kerran marginaalivero nostettiin esille, puhukaamme hieman efektiivisestä marginaaliverosta. Efektiivinen marginaalivero on tavan ansiotulojen rajaveroa laajempi käsite. Yleisesti ottaen sillä viitataan siihen, miten lisätienestit vaikuttavat verotuksen sekä etuuksien pienenemisen myötä nettotuloihin. Kotamäki & Kärkkäinen ovat määritellet efektiivisen marginaaliveron hieman eri tavalla, ts. niin että se edellyttää työssäoloa alkutilanteena ja efektiivinen marginaaliveroaste koskee tulojen kasvun vaikutusta nettotuloihin (ts. em. verotus + sosiaalietuuksien muutos). Lisäksi he puhuvat työllistymisveroasteesta, eli siitä, miten työllistyminen vaikuttaa nettotuloihin (sama). Samasta ilmiöstä kuitenkin on kyse, eli lyhyesti siitä, onko työn vastaanottaminen tai lisääntynyt työnteko kannattavaa vai peräti haitallista.

Efektiivinen marginaaliveroaste (yksinkertainen määritelmä) voi olla sata tai jopa yli sata prosenttia, jolloin työnteko ei nosta tulotasoa tai johtaa tulojen tosiasialliseen pienenemiseen etuuksien leikkautumisen vuoksi. Nämä eivät ole mitään teoreettisia lukuja, vaan esimerkiksi toimeentulotuella marginaaliveroasteena voi ihan käytännössä saada täydet pojot eikä palkasta jää pienentyneen toimeentulotuen vuoksi mitään lisää käteen. Silmä silmästä, euro eurosta. Efektiivisestä marginaaliverosta ja työn kannattavuudesta on kirjoittanut edellä mainittujen lisäksi mm. Hannu Oskala.

Onneksi sosiaaliturvamme ei kaikilta osin ole näin musertava, mutta epäkohtia riittää yhtä kaikki. Juuri työnteon kannattavuudesta ja työhön kannustamisesta on kyse – kannustinloukuista. Kotamäen & Kärkkäisen tekstissä kannustinloukkua lähestytään työllisyys- ja tuloloukun määritelmien kautta. Työllisyysloukuksi määritellään yli 80 prosentin työllisyysveroaste ja tuloloukuksi yli 70 prosentin efektiivinen marginaaliveroaste.

Sorjonen kirjoittaa, että ”hyvätuloisen ei kannata jäädä työttömäksi”. Rajaamalla tämän väitteen hyvätuloisiin hän ilmeisesti implikoi, että jonkun muun (so. ei-hyvätuloisen) kannattaa jäädä? Tämä on mielestäni sangen halpaa retoriikkaa. Kenenkään ei kannata jäädä työttömäksi, eikä kenenkään työttömyyttä tule vähätellä tai glorifioida. Sorjosen taulukon kaikkien esimerkkien tulot putoavat työttömyyden myötä, joten yhdellekään taulukon esimerkeistä työttömyydellä ei ole positiivista vaikutusta taloudelliseen tilanteeseen, henkisestä vaikutuksesta puhumattakaan.

Jos taas Sorjonen viittasi ei-hyvätuloinen-vihjailullaan pienituloisten kannustinloukkuihin, nehän ne vasta ongelmallisia ovatkin. Kannustinloukut ovat heikoimmassa asemassa olevien yksilöiden sosioekonomista ahdinkoa, minkä lisäksi kyseessä on sosiaalisesti ja kansantaloudellisesti äärimmäisen epäterve ilmiö. Kannustinloukut eivät ole mitään, mihin ”kannattaa jäädä” – niihin joudutaan.

Tulot, verotus ja tuloerot

Palataan vielä tuloeroihin ja verotukseen. Oheinen kuvaaja on johdettu Tilastokeskuksen tulonjakotilaston taulukosta 4a, muuttujina I–X tulokymmenysten mediaanitulot vuosina 1987–2013.

tuloerot

Kuvaajassa on nähtävissä se huolestuttava ilmiö, että pienituloisten tulokehitys on lähestulkoon pysähtynyt. Sen sijaan suurituloisimpien tulot ovat kasvaneet. On myös huomattava, että Tilastokeskus käyttää tulonjakotilastossaan käytettävissä olevia rahatuloja – kuvaajan luvuista on toisin sanoen jo vähennetty välittömät verot ja muut ko. käsitteeseen sisältyvät tulonsiirrot. Hyvätuloisimpien tulojen kasvu ei siis ole vain nimellistä.

Kuvaajassa näkyy 1990-luvun alun työttömyys, joka rokotti suomalaisten toimeentuloa ankarasti. Pahimman työttömyyden selättämisen jälkeen tulot ovat hiljalleen kääntyneet kasvuun, jos kohta kolmella alimmalla tulokymmenyksellä hyvin maltillisesti. Kolmella–neljällä ja varsinkin kaikkein ylimmällä tulokymmenyksellä tulojen kasvu on puolestaan ollut hyvinkin voimakasta. Käyrä lähtee nousuun vuosien 1993–95 tienoilla.

Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksen saralla vahva konsensus on, että tähän kehitykseen on ratkaisevasti vaikuttanut vuoden 1993 verouudistus. Uudistuksessa erotettiin ansio- ja pääomatulojen verotus siten, että pääomaverotuksesta poistettiin progressio ja tilalle tuli maltillinen 25 prosentin tasavero. Uudistuksen seurauksena pääomatulojen osuus alkoi huomattavasti kasvaa ansiotulojen kustannuksella. Koska pääomatulot olivat jo muutenkin keskittyneitä hyvätuloisille, tämä käytännön veronkevennyskin kohdistui ennen muuta hyvätuloisiin, mikä siis johti hyvätuloisten tulojen ja sitä kautta tuloerojen kasvuun. (Tätä näkemystä ilmaisevia kantoja esim.: 1, 2, 3, 4, muutamia poimiakseni. Kaksi jälkimmäistä ovat vanhempia, mutta mielestäni on havainnollistavaa, miten verouudistuksen vaikutus tuloerojen kasvuun ei ole mitenkään uusi tulkinta vaan pitää pintansa.)

Trendi ei ole vuosien varrella muuttunut, vaikka pääomatulojen progressiivisuutta onkin palautettu maltillisesti (niitä verotetaan yhä kevyemmin kuin vastaavia ansiotuloja). Tutkijoiden Tuomala & Hanninen mukaan (linkki 4) ylimmän yhden prosentin tuloista pääomatulojen osuus oli 27 prosenttia vuonna 1994 ja 63 prosenttia vuonna 2004. Helsingin Sanomien mukaan ”[p]ääomatulojen osuus [3 000 eniten tuloja keränneiden tuloista] on tällä vuosituhannella vaihdellut runsaan 60 prosentin ja vajaan 80 prosentin välillä”. Hyvätuloisimmat toisin sanoen nostavat valtaosan tuloistaan kevyemmin verotettuina pääomatuloina. Eikä tämä ole mikään triviaali marginaali-ilmiö muutaman tuhannen hengen tuloeliitin piirissä; aiheesta käytiin paljonkin keskustelua muutama vuosi sitten sen tiimoilta, että mm. lääkärit ja juristit muuntavat ansiotulojaan osinkotuloiksi, jotka olivat tuolloin peräti verovapaita 90 000 euroon saakka. (Asiaa puitiin esim. VATT:n blogissa, ja kohu vaikutti osaltaan myöhempiin verouudistuksiin.)

Sikäli siis Sorjosen esimerkit hyvätuloisesta palkansaajasta ovat kokonaisuuden kannalta vääristyneitä: mitä parempituloisesta on kyse, sen todennäköisempää on, että tämä nostaa huomattavan osan tuloistaan pääomatuloina, jolloin tulojen kokonaisverotus pienenee. Täysin laillistahan tämä on, ei sillä. Mutta näiden lukujen sekä yhteiskunnan ja sattuman suomien mahdollisuuksien ja edellytyksien valossa hyvätuloiset eivät ole Suomessa mitenkään kovin pahasti päähän potkittuja. Joku jopa saattaisi – kaikesta huolimatta – pitää heitä melko etuoikeutettuina.

Lisäys 22.7.2015 kello 12.25: Osinkojen verovapaudesta on tullut huomautuksia, onpa populistiseksikin syytetty. Käytän samaa käsitettä kuin VATT:n tutkijat Kari ja Rauhanen käyttävät omassa tekstissään, jossa he avaavat tuota ansiotulojen muuntamista osinkotuloiksi, mikä ei siis yhdessä napinpainalluksessa käy vaan vaatii suunnitelmallisuutta ja kikkailua. Suosittelen lukemaan Karin ja Rauhasen kirjoituksen, en osanne omin sanoin selittää asiaa ainakaan paremmin. Linkki ko. kirjoitukseen oli aluksi väärä, se on nyttemmin korjattu. Pahoitteluni siitä.

Itsensä työllistäjät, nykypäivän pienviljelijät

600px-Raatajat_rahanalaisetSiinä se friikku raataa.
[Moninkertaiset anakronismit tahallisia.]
(Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, 1893. Haettu Wikipediasta.)

Elina Grundström kirjoitti kolme vuotta sitten (5.6.2012) Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikolla Nykyajan torpparit. Kirjoituksen aiheena oli uusi köyhien työtä tekevien ihmisten ryhmä, itsensä työllistäjät, jotka ovat jonkinasteisessa lainsuojattoman asemassa. Grundströmin muutoin ansiokkaan tekstin historiallinen analogia ontuu, ja koska aihe on edelleen ja yhä enenevässä määrin ajankohtainen, tuumasin että voisin tuutata eetteriin omia ajatuksiani aiheesta.

Torpparivertaus ei toimi oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin torppari ei ollut siinä mielessä itsensä työllistäjä, että olisi ollut itsenäinen. Torppari oli tilaton vuokraviljelijä, joka viljeli maata ja teki taksvärkkiä maan omistajalle usein verrattain epämääräisillä sopimuksilla eli torpparikontrahdilla. Asia ratkaistiin niin kutsutulla torpparilailla, joka myönsi torppareille ja mäkitupalaisille (torppareiden tapaan vuokra-asujia, mutta ei ollut viljelysalaa käytössä) oikeuden lunastaa vuokraamansa maa omaksi selvästi alle käyvän arvon. Eli toisekseen torpparin statuksenmuutos itsenäiseksi oli vain muutos parempaan – Suomen maareformi kulkeekin myös nimellä ”torpparivapautus”.

Samaa ei voi automaattisesti sanoa itsensä työllistäjistä Suomessa. 2000-luvulla on syntynyt uusi käsite, pakkoyrittäjyys. Pakkoyrittäjyydestä väitöskirjan tehnyt Jenni Kantola Vaasan yliopistosta määrittelee pakkoyrittäjyyden seuraavasti: ”Pakkoyrittäjyys tarkoittaa tilannetta, jossa yrittäjäksi on ryhdytty muiden vaihtoehtojen puuttuessa. Tyypillistä on se, että yrittäjyyttä ei ole harkittu aiemmin itselle sopivana vaihtoehtona.” (Kaikki yrittäjät eivät siis luonnollisestikaan ole pakkoyrittäjiä.)

Ilmiö on nähdäkseni hivuttautunut Suomeen vähitellen. Aluksi harmaalla alueella oli vuokratyö ja freelancerina toimiminen, mutta ns. tyypillisten työsuhteiden (lue: vakituinen, kokopäiväinen palkkatyö) käydessä yhä harvinaisemmaksi ja vaikeammin saavutettavaksi, pakkoyrittäjinä työllistyvät yksinyrittäjät ja ammatinharjoittajat muodostuvat alati kasvavaksi ryhmäksi.

Ylipäätään Suomessa mikroyrittäjyys (<10 hengen yritys) on ylivoimaisesti yleisin yrittämisen muoto. Suomen yrittäjien mukaan mikroyrityksiä on 93,4 prosenttia yrityksistä, pienyrityksiä (<50 henkeä) vain 5,5 prosenttia ja keskisuuria ja suuria yrityksiä vain 1,1 prosenttia. Erityisesti yksinyrittäjyys on ollut kasvussa: vuosina 2007–2012 yksinyrittäjien määrä on kasvanut peräti 22 prosenttia (lähde). Kun vielä otetaan huomioon, että pk-yritykset luovat eniten uusia työpaikkoja (ks. Suomen yrittäjien ensimmäinen linkki), on melko hämmästyttävää, että yrittäjiä ja yrittämisen eri muotoja kohdellaan Suomessa niin huonosti.

Yrittäjyyden riski: sosiaalipoliittinen lainsuojattomuus

Mikä siinä yrittäjyydessä sitten on niin kamalaa? Onko sillä mitään merkitystä, minkä nimikkeen alla työllistyy – onhan työelämässä aina riskejä, oli roolissa missä hyvänsä? Riskejä on, kyllä. Aina voi saada potkut vaikka olisi kuinka vakaassa työpaikassa. Yrittäjänä riski on kuitenkin monin verroin suurempi, sillä yrittäjän sosiaaliturva on suorastaan olematon tai vähintään kohtuuttoman kallis verrattuna palkansaajan sosiaaliturvaan. (Tämä on ratkaiseva syy sille, etten itse halua ryhtyä yrittäjäksi.)

Tällä on itse asiassa Suomessa hämmästyttävän pitkät perinteet. Itse kutsuisinkin pienyrittäjiä (olivat he yrittäjiä pakosta tai vapaasta tahdostaan) nykyajan pienviljelijöiksi. Pienviljelijät olivat omia pientilojaan viljeleviä, maa- ja metsätaloudesta elantonsa saavia ihmisiä, usein entisiä torppareita.

Kirjoitin graduni siitä, miten Suomen sosiaalivakuutus kehittyi SDP:n ja maalaisliiton ristiriitojen myötä. Etenkin 1920–40-luvuilla perusasetelma oli, että SDP kannatti työväenvakuutusta (ensisijaisesti sairausvakuutusta) ja maalaisliitto kannatti eläkevakuutusta, jonka piiriin pääsisi koko kansa. Lähdeaineistoa lukiessani huomasin, että maalaisliittolaiset vastustivat työväenvakuutuksena toteutettavaa sairausvakuutusta sillä perusteella, että pienviljelijät joutuisivat työnantajina (pienviljelijöillä saattoi olla esim. renki tai muuta apuhenkilökuntaa) osallistumaan sairausvakuutuksen kustantamiseen, mutta yrittäjinä eivät pääsisi vastaanottavana osapuolena osallisiksi millään tavalla. Siitäkään huolimatta, että he saattoivat talvisin toimia lyhytaikaisissa työsuhteissa metsätöissä. Kuulostaako tutulta?

Huomasin aineistosta myös, miten itsenäisyyden ja itsensä työllistämisen ylistävä retoriikka on vähintään yhtä ajatonta kuin pienyrittäjien sosiaalipoliittinen lainsuojattomuus. Ihmisiä on kannustettu sanojen tasolla oma-aloitteisuuteen ja yritteliäisyyteen, mutta käytännön teot ovat jääneet laihoiksi. Itsenäisyys on tarkoittanut riippumattomuutta, mutta yhtälailla avun ulkopuolella olemista.

Mahdollisuus, johon ei haluta tarttua

Tilanne ei ole sen parempi nykyäänkään. On oikeastaan ihmeellistä, miten Suomessa ei tartuta niihin mahdollisuuksiin, joita työhön kannustavuudessa tulee eteen. TE-toimistot, työttömyyskassat ja ammattiyhdistysliike pitävät kynsin hampain kiinni siitä yhä enenevässä määrin historiaan jäävästä kuvasta, jossa työn ja 40-tuntisen, työpaikalla tehtävän säännöllisen palkkatyön välille piirtyy yhtäläisyysmerkki.

Yrittäjyyden sosiaaliturvan riskit on kyllä toisaalla Suomessa tiedostettu, ja sen seurauksena on syntynyt erilaisia laskutuspalveluita. Laskutuspalvelut toimivat ikään kuin yhdistettynä työnantajana ja yrityksenä työn tilaajan ja työn tekijän välillä: ne hoitavat työnantajan velvollisuudet, eli maksavat työnantajamaksut yms. ja laittavat työn tekijän tilille palkan tai palkkion. Työn tilaajalle palvelut lähettävät laskun.

Ei ehkä sikäli ihanteellinen tilanne, että tällä tavalla yritysten on yhä helpompi olla palkkaamatta väkeä ja vain ulkoistaa palveluja niin pitkälti kuin mahdollista (TJEU Broadcast Text International). Mutta jos ja kun tällaiselle työmuodolle kerran on tilausta – ja onhan useille eri tahoille toimeksiantojen tekeminen jo vanha ilmiö, useiden (useimpien?) friikkujen peruskauraa – on hyvä, että erilaisia työllistymismahdollisuuksia lisätään.

Tai siis näin ainakin luulisi. Laskutuspalveluiden kautta tehty työ ei kuitenkaan syystä x, y ja z kerrytä työssäoloehtoa, eli laskutuspalveluiden kautta töitä tekevän ihmisen tilanne on paljon turvattomampi kuin palkkatyössä olevan. Ennen pitkää laskutuspalveluja käyttävä putoaa pois ansiosidonnaisen piiristä, vaikka ei edes olisi ollut työttömänä. Sama juttu on muuten apurahojen kanssa: ne eivät kerrytä työssäoloehtoa, eli (onneksi verrattain pitkän) siirtymisajan jälkeen apurahalla työskentelevä putoaa perusturvan piiriin.

Kaiken muun hyvän lisäksi käytännöt ovat varsin sekalaiset sen osalta, vaikuttaako laskutuspalveluiden kautta tehty työ työttömyysturvaan. Eli suomeksi: keikkatöistä voi seurata ikäviä yllätyksiä. Tämä ei kylläkään ole ainoa tapaus, jossa mielivaltaisuutta esiintyy, vaan TE-toimistot ovat mm. luokitelleet sivutoimisia friikkuja päätoimisiksi yrittäjiksi, jolloin heillä ei ole lainkaan oikeutta työttömyysturvaan. Myöskään soviteltua päivärahaa (eli jos tekee osa-aika tai satunnaisia töitä, on yhä oikeutettu työttömyysturvaan, mutta työttömyysturva pienenee jonkin verran) ei voi saada, jos työaikaa ei voi valvoa. Mikä tosiaan on raikkaan 1970-lukulainen suhtautuminen 2010-luvun työelämään.

Ja TE-toimistothan ovat Suomen ainoa viranomainen, jonka päätöksestä ei voi valittaa (tai tarkalleen ottaen lausunnoista, mutta lausunto toimii pohjana kaikille työttömyysturvapäätöksille). Oikeusvaltionäkökulmasta aika lystikäs piirre, etenkin yhdistettynä vaikeasti ennakoitavaan toimintatapaan.

Epätyypillisyydestä on työelämässä tulossa yhä tyypillisempää, ja tämä kehitys voitaisiin ottaa vastaan positiivisella tavalla – mahdollisuutena mutta ei uhkana, tiedättehän. Jostain syystä se uhka-kortti kuitenkin näyttää olevan houkuttelevampi.

Aatehistoria – vaikea laji

Markku Hyrkkänen on kuvaillut teoksessa Aatehistorian mieli (Vastapaino 2002) aatehistorian olevan ”käsittämisen historiaa”. Aatehistorian tehtävä toisin sanoen on tutkia ja ymmärtää, miten menneiden aikojen ihmiset ovat käsittäneet maailman. Tämä onkin tärkeä tehtävä, sillä ihminen luonnostaan ottaa oman maailmankuvansa ja ‑katsomuksensa annettuna ja käsittää historiallisetkin tapahtumat ja ajatukset tältä pohjalta. Tällöin ei kuitenkaan ole mahdollista päästä kyseisen historiallisen tapahtuman tai ajatuksen ytimeen, käsittää sitä oikein, sillä tapahtuma tai ajatus on syntynyt erilaisessa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa. Sitä toisin sanoen tarkastellaan anakronistisesti, mikä on mille tahansa historialliselle ilmiölle melkoista väkivaltaa.

Viime syksynä kirjoitin Facebookissa irvailevan vastineen Sixten Korkmanin kolumniin, joka oli aatehistoriallisesta näkökulmasta melkoinen hirvikolari. Kuten moni muu – esimerkiksi Suomen Pankin Markus Haavio muutoin mielenkiintoisen tuloeroartikkelinsa viitteissä – Korkman puhuu kolumnissaan Adam Smithistä tavalla, joka saa minut suuntaamaan näkymättömän käden kohti otsaani.

Helsingin Sanomat uutisoi eilen, että Smithin kuuluisa teos Kansojen varallisuus (The Wealth of Nations) on nyt ilmestynyt kokonaisuudessaan suomeksi. Ilahduttavan uutisen ilahduttavan pitkään käsittelyyn oli saatu kommentteja taloushistorioitsija Emma Rothschildiltä, joka on erikoistunut taloudellisen ajattelun historiaan. Rothschild toteaa Smithin olevan eniten väärinymmärrettyjä ajattelijoita historiassa (niinpä) ja huomauttaa, että Smithin kuuluisa ”näkymätön käsi” mainitaan vain kerran koko teoksessa (niinpä).

Helsingin Sanomien juttu on huomattavasti ansiokkaampi kuin lukuisat muut tekstit, joissa tyydytään viittaamaan näkymättömään käteen markkinatalousteoreettisena, totuudenomaisena perusoletuksena. Siltikin on hämmästyttävää, miten näinkin perusteellinen, aatehistorioitsijan avulla laadittu Smithin ajattelumaailmaa avaava teksti saadaan aikaiseksi mainitsematta merkantilismia sanallakaan.

Smithin – kuten ei kenenkään muunkaan historiallisen henkilön – ajatuksia ei voi ymmärtää ymmärtämättä aikalaista yhteiskuntaa. HS:n jutussa kerrotaan Smithin kritiikin kohdistuvan ”’kauppiaisiin’ ja ’teollisuusmiehiin’ – joita nyt kutsuttaisiin kapitalisteiksi – jotka eivät kilpailleet vapaiden markkinoiden sääntöjen mukaan”, missä lienee syntynyt jonkinasteinen väärinymmärrys. Kansojen varallisuuden kritiikki totisesti kohdistuu ns. vapaiden markkinoiden sääntöjen noudattamattomuuteen, mutta paljon laajemmasta näkökulmasta kuin fokuksena kauppiaisiin ja teollisuusmiehiin.

Smithin aikaan mitään vapaan markkinatalouden kaltaistakaan järjestelmää ei ollut koskaan vielä ollut. 1700-luvulla vallitseva talousjärjestelmä oli merkantilismi, missä valtio kontrolloi taloutta pyrkimyksenään maksimoida valtion varallisuus. ”Valtio” ei kuitenkaan ollut moderni kansallisvaltio, vaan valtio oli yhtä kuin itsevaltias hallitsija. Valtion kontrollin välineet koostuivat erilaisista liiketoiminta- ja elinkeinovapauden rajoituksista, kuten monopoleista, tulleista ja kauppakielloista ja sekalaisista ruohonjuuritason kielloista ja määräyksistäkin.

Kansojen varallisuus olikin pitkälti kritiikkiä merkantilistista järjestelmää, sen keinotekoisia rajoituksia sekä mielivaltaista ja epätasaista omaisuuden kasautumista kohtaan. Smithin ja muiden valistusajan talousliberaalien filosofien ajatukset olivat toisin sanoen kritiikkiä mieli- ja itsevaltaista valtiontaloudellista hallintoa kohtaan. Samasta syystä on kyseenalaista vedota 2000-luvulla 1700-lukulaisiin talousliberaaleihin ajatuksiin. Se on yksinkertaisesti anakronistista. Valistusajan talousfilosofien kritiikki ei kohdistunut keynesiläiseen demokraattiseen hyvinvointivaltioon, vaan – nykyisillä käsitteillä ilmaistuna – diktatuuriin.

On muuten huomionarvoista, että lukuisat modernin taloustieteellisen ajattelun pioneereina pidetyt henkilöt (Smith, Locke, Malthus, Mill) olivat (moraali)filosofeja. Tätä ei aina olisi helppo uskoa, kun seuraa keskusteluja, joissa taloustiede käsitetään luonnontieteenomaisena tieteenalana, jossa arvoilla ei (muka) ole sijaa ja faktathan ne vain keskustelevat.

Tylsämielinen syypää avioeroon, eli avioliittolain vaiheita

Tavaan tässä avioliittolakia (234/1929) ja sen muutoksia vuosien varrelta. Alkuperäinen säädös on näin 2010-luvun ihmisen silmin (ja historioitsijalle epäammattimaisesti) jopa hieman koomista luettavaa. Esimerkiksi avioerosta, jossa sovellettiin syyllisyysperiaatetta (”puolisot tuomitaan avioeroon ja toinen heistä on pääasiallisesti syypää siihen”), säädettiin seuraavaa:

Jos puoliso on rikkonut avioliiton tekemällä huorin, on toisella puolisolla oikeus saada avioero. Sama olkoon laki, jos puoliso on harjoittanut haureutta samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa taikka on sekaantunut eläimeen.

Homoseksuaalisuus, eläimiinsekaantuminen, mitä näitä haureudenharjoittamisen muotoja nyt on.

Jos puoliso on tavoitellut toisen puolison henkeä tai törkeästi pahoinpidellyt häntä, olkoon tällä oikeus avioeroon.

Kuulostaa ihan reilulta. Vuonna 1944 tätä pykälää kohtuullistettiin vielä entisestään:

Jos puoliso on tavoitellut toisen puolison henkeä, olkoon tällä oikeus avioeroon. Sama olkoon laki, jos puoliso on törkeästi pahoinpidellyt toista puolisoa, vaikka siitä ei olisi tullutkaan vaikeata ruumiinvammaa.

Mutta tämäpä se vasta kohtuullinen ehto avioeron myöntämiselle onkin:

Jos puoliso on avioliiton aikana tullut […] tylsämieliseksi, olkoon toisella puolisolla oikeus avioeroon[.]

[Kyllä, tiedän mitä tylsämielisellä on oikeasti tarkoitettu.]

Niin ikään voidaan tuomita avioeroon, jos puoliso on tuomittu rangaistukseen sellaisesta rikoksesta, joka erityisesti on omansa saattamaan hänet halveksimisen alaiseksi.

Jos oot nolo niin tulee bänxit.

Jos toinen puoliso on poissa eikä hänen tiedetä kolmen viimeisen vuoden aikana olleen elossa, olkoon toisella puolisolla oikeus saada avioero.

Jaa ei tyhjiä poissa.

Avioesteistä mainitaan mm. seuraavaa:

Mies, joka on ollut naimisissa, älköön tasavallan presidentin luvatta menkö uuteen avioliittoon, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut aikaisemman avioliiton purkautumisesta.

Sama olkoon laki naisesta, jos hän avioliiton purkautuessa ei ollut raskaana tai sen jälkeen on synnyttänyt lapsen. Muuten älköön nainen, joka on ollut naimisissa, uudelleen menkö avioliittoon, ennenkuin aikaisemman avioliiton purkautumisesta on kulunut kymmenen kuukautta.

Nyt täytyy tunnustaa, ettei tämä 10 kk sääntö oikein itselleni aukea. Toki, sen 10 kk sisällä on mahdollinen edellisessä avioliitossa siitetty lapsi jo pullahtanut maailmaan AU-lapsena. Mutta leikitelläänpä ajatuksella, että samaa 6 kk sääntöä sovellettaisiin naiseenkin olosuhteista riippumatta. Nainen olisi raskaana edellisen avioliiton päättyessä, mutta avioituisi uudestaan 6 kk määräajan umpeuduttua. Olisiko jollekulle epäselvää, että max 3 kk uuden liiton solmimisen jälkeen syntynyt lapsi ei todennäköisesti ole uuden aviomiehen? Ei naisen kohtu nyt kuitenkaan mikään mikroaaltouuni ole. Pulla kypsyy wanhanajan uunissa oman aikansa. (Toki siittäminen voi tapahtua kenen hyvänsä siittäjän kanssa jo ennen papin aamenta, mutta siihen ei avioliittolakikaan voi käytännössä vaikuttaa suuntaan tahi toiseen.)

Kuuromykkä älköön myöskään [tasavallan presidentin] luvatta menkö avioliittoon toisen kuuromykän kanssa, paitsi milloin jommankumman kuuromykkyys ei ole synnynnäistä.

Koska mitä siitä nyt oikein tulisi?
Vuonna 1944 täsmennettiin vielä:

[…] paitsi milloin jommankumman kuuromykkyys ei ole perinnöllistä.

Koska mitä SIITÄ nyt varsinkaan tulisi? Kokonainen perhe kuuromykkiä.

 

Yllä siteeratut pykälät ja momentit on sittemmin kumottu, niin yllättävää kuin se onkin.

Materiaalinkeruu edistyy

Viime kirjoituksessani tunnustin: ”Totta puhuen lähetin [artikkelin] abstraktin hieman sokkona, sillä huomasin CfP:n todella myöhään, enkä ehtinyt tarkistaa, onko Väestöliitolla aiheeseen sopivaa materiaalia. Aihe on kuitenkin sellainen, että olisin ollut todella yllättynyt, jos ei olisi.”

Noh, niin.

kirjallisuutta

Tässä on osa hamstraamastani (julkaistusta) aineistosta. Ja lisäksi olen kirjoittanut pitkälle toistakymmentä sivua muistiinpanoja toimintasuunnitelmista ja ohjelmista… Enkä ole edes vielä perehtynyt tärkeään osaan aineistostani, eli pöytäkirjoihin, lausuntoihin ja erilaisiin luonnoksiin, saati julkishallinnolliseen materiaaliin.

Ei taida tämä homma kaatua ainakaan aineistonpuutteeseen :) Suuremmaksi haasteeksi taitaa muodostua, miten saan aiheen rajattua niin, että se mahtuu 8 000 sanaan‽

Tohtoriopiskelija vuoden verran

Pari viikkoa on jo kulunut vuoden 2015 puolella, joten tuli mieleen tehdä katsaus ensimmäiseen vuoteeni jatko-opiskelijana. Semminkin, kun en ole tainnut kovinkaan tarkkaan eritellä täällä blogissa, mitä oikeastaan tutkin.

Mutta ihan ensimmäiseksi tuuletan, että sain vielä puolen vuoden apurahan Svenska Litteratursällskapetilta \o/ Turvallisilla vesillä siis seilataan kesäkuun loppuun.

Ja sitten vuosikatsaukseen: ensimmäiset kuukaudet menivät aika pitkälti ihmetellessä, että mitäs nyt oikeastaan olen tekemässä, eli valmistelevaan vaiheeseen. Käytännössä siis luin tutkimuskirjallisuutta sekä teoria- ja menetelmäkirjallisuutta ja viilasin tutkimuskysymyksiä sekä teorioita ja menetelmiä omaa tutkimusta varten. Aika paljon ”eiku ehkä sittenkin” – ”hmm tai no” – ”ei, edellinen versio oli parempi” – ”eikun kumminkin” -vatvomista. Lopulta kuitenkin pääsin aika hyvin selvyyteen siitä, mihin tutkimuksellani vastaan ja miten.

Tynkäversio tutkimusasetelmastani: tutkin suomalaisia sosiaalialan järjestöjä asiantuntijoina ja tiedontuottajina. Tutkittaviksi järjestöiksi olen valinnut Väestöliiton, Folkhälsanin, Sosiaalihuollon Keskusliiton (josta sittemmin tuli Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ja sittemmin osa nykyistä SOSTEa) ja Sosiaalipoliittisen yhdistyksen, ja tutkimusjakso on n. 1940–60-luvut. Teoria- ja menetelmäotteeni on konstruktivistinen (konstruktivistinen tiedon sosiologia, episteemisten yhteisöjen l. asiantuntijayhteisöjen tutkimus), eli keskityn paljolti miten-kysymykseen, kattokysymyksinä ”miten järjestöt rakensivat ja kehittivät asiantuntijuuttaan?” ja ”miten järjestöt tuottivat tietoa?”

Koska sosiaalialan asiantuntijajärjestöt lähtökohtaisesti pyrkivät vaikuttamaan johonkin epäkohtana ja olennaisena pitämäänsä yhteiskunnalliseen seikkaan, valitsin menetelmiksi sosiaalisten ongelmien konstruktivistisen analyysin sekä kehysanalyysin (Benford & Snow). Kumpikaan näistä menetelmistä ei analysoi sosiaalisia ongelmia itsessään, vaan keskittyvät analysoimaan, miten toimijat ovat tunnistaneet ja määritelleet jonkin asian ongelmaksi. Tähän analyysiin liittyy myös diskursiivinen piirre, eli analyysissa kiinnitetään huomiota retoriseen ja diskursiiviseen puoleen: millä tavalla toimijat perustelevat näkemyksiään? Ja koska tutkittavat järjestöt ovat asiantuntijajärjestöjä, näihin prosesseihin liittyy tiedontuottamista muodossa tai toisessa, ja samalla järjestöt myös rakentavat, kehittävät ja vakiinnuttavat omaa asiantuntemustaan.

Tässä kohtaa on jo huomattava ero, kun vertaan työskentelyyni gradun kanssa. Oli minulla tietysti gradussakin menetelmä jne., mutta oli se paljon päälleliimatumpi, vaikka välillä pääsikin esiintymään edukseen. Nyt teoriat ja menetelmät ovat kuitenkin paljon elimellisempi osa koko työtä.

Jes. Selvillä vesillä siis sen suhteen, mitä olen tekemässä, vihdoinkin. Loppukeväästä oli sitten vuorossa materiaalinkeruuvaihe, osa 1 (Väestöliitto). Tässä iski aika karusti vasten kasvoja, miten periaatteellinen valmistelutyö ei takaa mutkatonta käytännön työtä. Se tiedon määrä! Olin todella häkeltynyt eteeni avautuneesta informaatiomassasta, enkä oikein osannut erottaa, mikä on olennaista ja mikä ei, eikä rajausten tekeminen onnistunut alkuunkaan. Tein hysteerisesti muistiinpanoja ja kävin läpi materiaaleja, ennen kuin Väestöliitto pisti ovet säppiin heinäkuun lomien ajaksi. Jätin asian hautumaan ja toivoin, että saan ajatuksiani järjestykseen.

Niin onneksi kävikin. Kun palasin tauon jälkeen materiaalin pariin, minulla oli paljon selkeämpi visio siitä, mitä aion tehdä. Sainkin tehtyä rajauksen kolmeen kiintopisteeseen, joiden kautta tutkin VL:n asiantuntijuutta: 1) Väestöliiton perustamisvaihe. Miksi VL perustettiin – mihin sosiaaliseen ongelmaan perustajat halusivat vaikuttaa ja miksi? Ennen kaikkea: miten tämä ongelma, sen syyt ja sen ratkaisukeinot tunnistettiin ja määriteltiin? 2) Väestöpoliittinen tutkimuslaitos. Miksi se perustettiin? Minkälaista tietoa tuotettiin ja miten? 3) Väestöliiton asuntopolitiikan ja valtakunnansuunnittelun alkuvaiheet. Edelleen kiinnostaa sosiaalisen ongelman tunnistus- ja määrittelyprosessit sekä siihen liittyvä tiedontuotanto prosesseineen.

Tässä välissä on paikallaan lausua kiitokset Väestöliiton väelle avusta ja tuesta! On ollut ilo uppoutua Liiton arkistomateriaaliin, viettänemme vielä monta mielenkiintoista hetkeä yhdessä.

Marraskuussa osallistuin ensimmäiseen kansainväliseen konferenssiini, nimittäin Social Science History Associationin vuosikonferenssiin Torontossa. Pidin siellä esitelmän Väestöliiton perustamisvaiheesta, eli siihen mennessä olin jo saanut kirjoitettua ensimmäisen version Väestöliitto-luvun ensimmäisestä alaluvusta, olkoonkin että englanniksi. Esitelmä meni osaltani hyvin! Hieman erikoista oli kommentaattorin oharit ilman erillistä ilmoitusta, mutta ei voi mitään. Kommenttien osalta homma jäi siis hieman laimeaksi, mutta keskustelu ja esitelmäsession toinen esitelmä olivat oikein mielenkiintoisia, ja kokonaisuutena kokemus oli hyvinkin positiivinen. Ylipäätään konferenssi oli jännittävä ja mielenkiintoinen elämys! Palasin kotiin uusia kokemuksia ja tuttavuuksia rikkaampana. Ja kiitos Kanslianeuvos Kaarlo Koskimiehen ja Irma Koskimiehen stipendirahastolle sekä Historiatieteiden valtakunnalliselle tohtoriohjelmalle matka-apurahoista!

Lokakuussa olin myös ensimmäisessä suomalaisessa konferenssissani, nimittäin Sosiaalipolitiikan päivillä. Sielläkin pidin esitelmän, kylläkin graduni pohjalta. Esitelmäni aiheena oli vuoden 1956 kansaneläkelaki; tarkalleen ottaen miten sattumanvarainen ja poliittinen sen syntyprosessi loppujen lopuksi oli, mutta sangen eri tavalla kuin tutkimuskirjallisuudessa usein esitetään. Tämäkin konferenssi oli oikein antoisa kokemus, ja sieltäkin niitin mukaani uusia tuttavuuksia. Kiitos järjestäjille, ensi syksynä sitten nähdään Helsingissä!

Syksy oli muutoinkin kokemusrikasta aikaa. Edellä mainittujen lisäksi tein debyyttini opettajana, kun vedin fukseille yhteiskuntahistorian praktikumia. Keskustelimme lukumateriaalin avulla henkeviä tiedon, totuuden ja historiantutkimuksen syvästä ja mutkikkaasta olemuksesta. Minulla oli oikein hauskaa, toivottavasti opiskelijoillakin oli :)

Missä sitten menen nyt?

Olen kirjoittanut Väestöliitto-luvun ensimmäisen alaluvun (ts. perustamisvaihetta käsittelevän osion) suomeksi ja muokannut sitä jonkin verran jatko-opintoseminaarissa saamieni kommenttieni perusteella. Valmis se ei varmasti ole vielä, mutta aika kirkastanee, mitä muutoksia se vielä kaipaa. Pian siirryn vaiheisiin kaksi ja kolme.

Juuri nyt kuitenkin kerään materiaalia erästä artikkelia varten. Olen tästä sangen innoissani! Totta puhuen lähetin abstraktin hieman sokkona, sillä huomasin CfP:n todella myöhään, enkä ehtinyt tarkistaa, onko Väestöliitolla aiheeseen sopivaa materiaalia. Aihe on kuitenkin sellainen, että olisin ollut todella yllättynyt, jos ei olisi. Ja nyt tosiaan näyttääkin siltä, että aihe on aivan toteutuskelpoinen.

Se huono puoli tässä materiaalien kahlaamisessa on, että keksin koko ajan uusia ja uusia tutkimusaiheita! Mutta paras nyt vain pidättäytyä jo tekemässäni rajauksessa, koska siinä ei ole mitään vikaa. Eikä sitä koskaan tiedä, jos tarjoutuisi jotain uusia tutkimus/julkaisuväyliä artikkeleiden tms. muodossa…

Kaiken kaikkiaan kuluneen vuoden jälkeen on todella vahvasti olo, että olen oikealla alalla. Motivaatio on katossa, ja oma tutkimusaihe tuntuu hyvin mielekkäältä. HISTORIANTUTKIMUS ON PARASTA. Terveisin toisen vuoden innokas jatko-opiskelija.

 

Ps. Jos otsikko meni ohi, se oli viittaus John Irvingin romaaniin A Widow for One Year (suom. Leski vuoden verran). Mainio opus, suosittelen.

Oi maamme

Niin, pitäisi ehkä tällai historia-alan edustajana kirjoittaa jotain kansallismielistä. Hyvä Suame 1917–2014!

Itselläni ei lähde käsi lippaan Marskille tai Kekkoselle, vaikka suomalaisten ikisuosikkeja ovatkin; sen sijaan kiitän, kumarran ja arvostan Rytin kaltaisia henkilöitä yli kaiken. Ryti–Ribbentrop-sopimus oli silloiselle presidentille suuri henkilökohtainen riski ja uhraus, mistä hän juristina lienee ollut täysin tietoinen. Suomen kohtalo jatkosodan jälkeen olisi kuitenkin luultavasti ollut aika toisennäköinen ilman ko. sopimusta.
Rohkeus ja epäitsekkyys ovat valtionjohdolle arvokkaampia piirteitä kuin vallanhimo.

Ylimmän johdon ja ulkopoliitiikan lisäksi vuoden 1917 Suomesta on tullut vuoden 2014 Suomi lukuisten sisäpoliittisten sankareiden ansiosta. Oman erikoisalani puolesta kiitos sitkeille sosiaalipoliittisten uudistusten ajajille, jotka eivät lannistuneet vastoinkäymisistä huolimatta.

Erityiset sympatiani lähetän Matti Paasivuorelle (SDP), joka vuosikymmeniä ajoi sairausvakuutusta ja näki asian kaatuvan kertaalleen läpimenneen äänestyksen jälkeen v. 1929. Vaikka valtiopäiväasiakirjojen kuvittelisi olevan tylsiä ja puuduttavia (ja toisinaan ovatkin…), VP-pöytäkirjoista kuulsi erehtymättömästi suuri inhimillinen pettymys. Kului yli 30 vuotta, ennen kuin Suomi sai sairausvakuutuslakinsa, eikä Paasivuori ehtinyt sitä nähdä.

Suomen sosiaalipolitiikan historiaa pintapuolisestikin tarkastelemalla huomaa, ettei iso muutos synny vuodessa tai neljässä, siihen menee vuosikymmeniä. Historiaa tarkastelemalla huomaa myös, miten ”mahdottomat”, ”epärealistiset” ja ylipäätään kaikin puolin ”toteutuskelvottomat” ideat ja suunnitelmat ovat kuin ovatkin toteutuneet ja muodostuneet suorastaan itsestäänselvyyksiksi. Tämä kehitys ei ole mahdollista ilman idealismia, avointa mieltä, katseen nostamista omasta navasta ja muiden kuuntelemista sekä ajatusten ulottamista pidemmälle kuin seuraavaan päivään.

Solidaarista ja oikeudenmukaista tulevaisuutta maamme Suomelle.

 

Ps. Itsenäisyyspäivän lupauksena lupaan päivittää tätä blogia vähän useammin…

Eriarvoistava korkeakoulutus: Case poliittinen historia

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää kaikille (juuri ehdin tämän vuorokauden puolella!)!

Tämänkertainen kirjoituksenikin liittyy tasa-arvoon. Ei kylläkään sukupuolten väliseen tasa-arvoon, vaan mahdollisuuksien tasa-arvoon. Kyseessä on aihe, josta monet ystäväni ja tuttuni ovat kuulleet minun vaahtoavan kyllästymiseen saakka, mutta tuleepa nyt sitten puitua asiaa näin julkisestikin.

Hampaissani on korkeakoulutuksen eriarvoisuus. On yleisesti tiedossa, että koulutus/kouluttautumattomuus periytyy, ja usein tämä yhdistetään sosioekonomisen asemaan liittyviin asenteisiin, varsinkin vanhempien asenteisiin. Asenteilla on ilman muuta merkitystä, mutta niiden lisäksi on olemassa hyvin konkreettisia eriarvoistavia tekijöitä: pääsykokeet ja valmennuskurssit.  En nyt käsittele taidealojen oppilaitosten pääsykokeita, sillä tuntemukseni niistä rajoittuvat ystävieni puheisiin. Sen sijaan suuntaan kriittisen katseeni  tieteellisten alojen pääsykokeisiin, etenkin niiden alojen, joille on vaikea päästä. Helsingin yliopiston poliittinen historia on minulle luonnollisestikin oppiaineista kaikkein tutuin, joten kritiikki kumpuaa ennen kaikkea kyseisen oppiaineen valintamenetelmistä. Käytän myös poliittista historiaa havainnollistavana esimerkkinäni.

HY:n poliittiseen historiaan otetaan vuosittain 20 uutta opiskelijaa.  Yhteensä Suomessa uusia poliittisen historian opiskelijoita on vuosittain noin neljäkymmentä, sillä ainetta voi opiskella myös Turun yliopistossa. Yhteishakua ei tokikaan ole, sillä se olisi liian helppoa, ja myös pääsykoekirjat ovat erit. Lopullisen käytännön esteen molempiin opinahjoihin hakemiseen muodostaa se, että kokeet ovat yleensä (aina?) samana päivänä.

No, yllä oleva ei nyt ehkä niinkään ole eriarvottava tekijä vaan ennen muuta epäkäytännöllistä typeryyttä, jolle on vaikea nähdä perusteita. Sen sijaan voisin HY:n osalta puuttua tuohon pääsykoekirjaan. Kävin kurkkaamassa valtsikan valintakoesivua, joka näkyy olevan päivitetty viimeksi 14.1.2014. Kirjat siis julkistetaan tammikuussa ja pääsykoe on kesäkuun alussa, pänttäysaikaa on vajaa puoli vuotta. Poliittisen historian valintakoekirja on… rummunpärinää… jännitys tiivistyy… käy sietämättömäksi…  Suomen poliittinen historia 1809–2009! Ivallisuuteni ehkä aukeaa hieman paremmin, kun paljastan, että sama kirja on ollut pääsykoekirjana yli kymmenen vuotta. (No, silloin se ei tietenkään kattanut niin pitkää ajanjaksoa, uusin versio kirjasta on kuudes painos.)

Itse kirjassa ei ole yhtään mitään vikaa, se on mitä mainioin yleisesitys. Se on minulla edelleen säännöllisesti käytössä: tarkistan siitä seikkoja, joita en enää muista ulkoa. Huomatkaa: ”en enää muista ulkoa”. Se, että sama kirja on ollut valintakoekirjana puolen sukupolvea johtaa nimittäin siihen, että valintakoe on kilpailua siitä, kuka opettelee parhaiten ulkoa. Ei ole enää muuta keinoa erotella n. 300 hakijasta sitä kahtakymmentä parasta. Itse opettelin ulkoa esimerkiksi kaikki silloin istuneet 69 hallitusta: tiesin kuukauden tarkkuudella, milloin mikäkin hallitus on istunut, mikä on ollut hallitusten kokoonpano ja mitkä olivat hallituspuolueiden voimasuhteet. Luonnollisesti myös hallitusten tärkeimmät saavutukset oli juntattu muistiin. Ja voin kertoa, ettei tämä ollut hätävarjelun liioittelua, vaan pääsykokeessa saattoi hyvinkin olla kysymyksiä, joissa tämän tason tietoa tarvitsi.

JÄRJETÖNTÄ. Ei kukaan tarvitse arkipäiväisessä työssään ja elämässään noin yksityiskohtaista nippelitietoa, ellei nyt työnkuva nimenomaisesti koostu hallituskokoonpanojen tutkimuksesta kautta itsenäisen Suomen historian. Tuota se kuitenkin valintakokeiden osalta on. Ja koska kirja on sama vuodesta toiseen, ovat ensikertalaiset, esimerkiksi suoraan lukiosta tulevat, auttamatta altavastaajina, sillä heillä ei ole ollut mahdollisuutta päntätä sitä kirjaa ulkoa kokonaista vuotta, toisin kuin uudestaan hakevat.

No, onneksi meillä on tämän fantastisen järkijättöisen ulkoa opettelun tueksi valmennuskursseja! Opastusta ja vertaistukea puolivuotiseen uurastukseen, huh sentään. Kannustin Oy:n tarjoamat valmennuskurssit ovat vieläpä Suomen mittakaavassa kivan edullisia, vain n. 600 euroa, kun parhaimmillaan valmennuskurssit voivat maksaa pitkälle toista tonnia. Valmennuskurssit onneksi ovat yleensä rahan arvoisia, sillä niiden rooli on ratkaiseva sisäänpääsyn kannalta. Sinä vuonna kun itse pääsin sisään – ja kävin valmennuskurssin – kahdestakymmenestä uudesta polholaisesta noin puolet oli käynyt valmennuskurssin. Kun tätä vertaa noin 300 kokeen tehneeseen hakijaan, ei tarvitse olla kovinkaan suuri ja rohkea tilastotieteellinen nero, että huomaa yhteyden.

Valmennuskurssi on siis lähestulkoon välttämättömyys sisäänpääsyn kannalta. Ei täysi välttämättömyys, mutta sen etu lienee kaikille ilmeinen. Valmennuskurssit tietysti järjestetään vain ja ainoastaan Helsingissä, sillä valmennuskurssilla käsitellään ainoastaan Helsingin yliopiston poliittisen historian valintakoekirjaa. Kurssin lisäksi on parasta varautua panostamaan pääsykokeisiin pänttäämällä täysipäiväisesti noin puolen vuoden ajan. Jos en muista täysin omiani, olin valmennuskurssillamme ainoa, joka kävi kurssin ohella töissä, ja minäkin vain osapäiväisesti.

Tämä on niin käsittämättömän eriarvoistava kokonaisuus, että suututtaa ajatellakin. Jos siis haluaa päästä opiskelemaan poliittista historiaa Helsingin yliopistolle, on lähestulkoon välttämätöntä, että a) asuu pääkaupunkiseudulla; b) on varaa olla puoli vuotta käymättä missään ansiotöissä; c) on varaa (tai todennäköisemmin: vanhemmilla on varaa) maksaa valmennuskurssi; d) ei ole kevään ylioppilas, sillä kirja julkistetaan jo tammikuussa ja kirjoitukset päättyvät maaliskuun lopussa: siinä on jo auttamatta jäljessä verrattuna muihin hakijoihin, varsinkin niihin hakijoihin, jotka ovat uusintakierroksella.

Sen lisäksi, että tämä järjestelmä ei ole tasa-arvoisia mahdollisuuksia nähnytkään, se on aivan järjetöntä kansantaloudellista ja aivokapasiteetin tuhlausta (stressaavuudesta nyt puhumattakaan). Pitää nyt puoli vuotta täysin työkykyisiä nuoria ihmisiä pänttäämässä tietoa sellaisella nippelitasolla, jolle ei missään tosielämän tilanteessa ole tarvetta! Oikeassa elämässä pitää ymmärtää kokonaisuuksia ja asiayhteyksiä ja osata etsiä tietoa, eikä olla mikään kävelevä tietosanakirja.

No, olen tässä nyt varsin perusteellisesti eritellyt, mikä mättää. Miten hakuprosessista sitten saisi tasa-arvoisemman ja tosielämää paremmin vastaavan? Jos minä olisin maailman diktaattori, sanelisin näin:

Poliittisen historian opiskelijavalinta, versio ”Utopia”

1) Pääsykoekirja itsessään on hyvä asia. Se perehdyttää oppiaineeseen ja antaa siitä perustiedot – tämä pätenee mihin hyvänsä oppiaineeseen ainakin valtsikassa. Valintakirja siis säilytetään, MUTTA se vaihtuu vuosittain ja se julkistetaan noin kuukautta ennen pääsykokeita, ehkä jopa vain pari viikkoa ennen. Näin kenelläkään ei ole edes mahdollisuutta istua kuukausitolkulla opettelemassa jotain teosta ulkoa alaviitteitä myöten, ja myös kevään ylioppilailla on realistiset mahdollisuudet. Saavatpa pienen aivolevonkin siinä välissä. Kirja pitää olla pienituloisille hakijoille saatavana ilmaisena sähköisenä versiona, mikäli sitä ei ole kirjastoissa tarpeeksi.

2) Kirjaa ei ole tarkoituskaan opetella ulkoa, vaan olennaisempaa on ymmärtää kokonaisuuksia, yhdistää asioita ja osata etsiä tietoa. Siksi koe on kokonaan aineistokoe (vastaavasti kuin poliittisen historian pääsykokeista puolet on nyt) ja kirjan saisi ottaa mukaan kokeeseen. Koe on niin intensiivinen, että on turha kuvitellakaan pääsevänsä sisään, jos avaa kirjan ensimmäistä kertaa koetilanteessa. Kirjaan täytyy perehtyä ennalta, jotta ymmärtää, mistä aineistossa on kyse, osaa soveltaa oppimaansa aineiston analysointiin ja tietää, mistä etsiä oikeaa tietoa. ”Aargh TIEDÄN että tämä yksityiskohta luki sivun 372 alalaidassa mutta en vaan saa päähäni” ‑tilanteilla ei pitäisi olla mitään roolia opiskelijavalinnoissa.  [Samaa muuten soveltaisin kirjatentteihin.]

3) Sisään päässeet opiskelijat saavat pääsykokeista esimerkiksi viisi opintopistettä. Pääsykoe toisin sanoen toimisi eräänlaisena pohjustavana johdantokurssina.

4) Ylioppilaskokeista saa lähtöpisteitä samalla järjestelmällä kuin nykyisinkin. If it ain’t broken jne.

5) Valmennuskurssit RÄJÄYTETÄÄN.

Ugh. Olen puhunut.

Kivaa epäpolitisointia

”Kivapuhe ajaa aina voimakkaimpien etua, mutta piilottaa sen positiivisuuteen. Kun merkityksellinen keskustelu on käyty, kivapuhe nousee parrasvaloihin, väläyttää hammashymyn ja haluaa jutella jostain kivemmasta.

Samalla se tuomitsee keskustelun kaikesta, mistä se ei itse halua puhua – asioiden todellisista lähtökohdista, tarkoitusperistä ja arvoista.

Siksi analyysi leimataan kriittisyydeksi, joka leimataan negatiivisuudeksi, joka taas leimataan yhteisen edun vastustamiseksi.

Siitäkin saa selfhelp-­yhtälön: Tarkoitusperien läpivalaisu + eettinen pohdinta + kriittinen analyysi = negatiivisuus.”

Voi että.  Melkein pikkuisen tirskahdin onnesta ja helpotuksesta itkuun, että joku kerrankin kirjoittaa näin järkeviä. Kiitos, Oskari Onninen.

Kuulunen jutussa kuvailtuihin ankeuttajiin, sillä olen kerran jos toisenkin saanut osakseni huokailua, miksi olen niin negatiivinen kun tää on niin mullistava juttu. Tämä mennee jossain määrin klassiseen ”en ole pessimisti, olen realisti” ‑vastakkainasetteluun, mutta senkin uhalla: en ole negatiivinen, olen kriittinen. Jos johonkin monimutkaiseen ongelmaan tai tilanteeseen tarjotaan yksinkertaista ratkaisua, siihen on syytä suhtautua varauksella, oli kyse sitten jostain päivänpolttavasta aiheesta tai menneestä tapahtumasta toimijoineen. Siksi minä esitän niitä kamalan vaivalloisia kysymyksiä: Mitä väitetään? Miten väitetään? Kuka väittää? Miksi väitetään? Ja ennen kaikkea: mihin väitteellä pyritään? (Skinner, I salute thee.) Tämä on mielestäni tervettä (lähde)kritiikkiä ja skeptisyyttä, siinäkin tapauksessa että kyseessä olevat väitteet pelaavat samaan maaliin kuin minä itse. Älyllistä rehellisyyttä ei ole suotavaa sivuuttaa hyvänkään tarkoituksen tähden.

Asiat harvoin ovat puhtaasti sitä, miltä näyttävät. Ihmiset – varsinkaan poliitikot ja muut silmäätekevät – eivät julkisuudessa puhu vain lämpimikseen, vaan puhe liittyy aina johonkin taustaan ja agendaan. Joskus, ehkäpä jopa voisi sanoa yleensä, kytkös on niin ilmeinen, että pienelläkin analyyttisella taipumuksella ja taustatietojen avulla kuvio on selvä. Aina välillä kuitenkin retoriikka on sen verran paksua, että sen läpi on ilmeisestikin vaikea nähdä.

Olen jo jokusen tovin seurannut inhon, huvituksen ja epäuskon sekaisin tuntein tätä ”Hei kaikki on vaan susta kii! Jos sä oikeesti haluut muuttaa asioita ja ittees niin aattelet vaan positiivisesti niin kyl sä pystyt! Negatiivinen aattelu mädättää meitä kaikkia sisältä!” hekumallista paasausta. Varsinkin silloin, kun tämänkaltainen puhe tulee poliitikon suusta ja usein sosiaalipolitiikkaa sivuavassa keskustelussa, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Yksilön omaa tahtotilaa [en voi uskoa että juuri käytin tuota inhokkisanaani] korostava ”tsemppaava” puhe ei tällaisissa yhteyksissä useimmiten ole minun silmin mitään muuta kuin läpinäkyvää vastuunpakoilua ja vaikean puheenaiheen välttelyä – epäpolitisointia sillai kivasti. Kuten olen ihka ensimmäisessä blogitekstissäni (vai pitäisikö sanoa ‑paasauksessani) todennut, kaikki ei ole itsestä kiinni. Kyse on äärimmillään vakavista rakenteellisista ongelmista, joihin olisi löydettävissä ratkaisuja tai vähintäänkin parannuksia, jos vain sitä kuuluisaa tahtoa löytyisi. Näiden rakenteellisten ongelmien pukeminen puhtaasti yksilön omaksi valinnaksi tai tahdonpuutteeksi on sanalla sanoen raukkamaista.

Onninen on tismalleen oikeassa siinä, että (poliittinen) smarm, eli suomalaisittain kivapuhe, ja sen suitsuttama individualismi on voittajien puhetta. Individualismin arvo on helppo tunnistaa, kun on huipulla; jos pullat ovat hyvin uunissa eikä välittömästi tarvitse ketään muuta, on suorastaan luontevaa nähdä asemansa vain omana saavutuksenaan ja ummistaa silmänsä välillisiltä riippuvuussuhteilta.

Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää individualismin demonisointina. Karkeasti yleistäen varsinkin vihervasemmistopiireissä (mihin itsekin koen lukeutuvani) individualismi nähdään kaiken sosiaalisen eriarvoisuuden ytimenä, mutta ei asia ole niin yksioikoinen. Aika monissa asioissa saisi tässä yhteiskunnassa antaa individualismille enemmänkin jalansijaa, esimerkiksi alkoholipolitiikassa ja koulutuspolitiikassa, joltain osin myös sosiaalipolitiikassa. Varsinkin nuorten hätistäminen opiskelemaan mitä hyvänsä keinolla millä hyvänsä on todella lyhytnäköistä. Mutta näistä aiheista toisen kerran.

Mikä minua individualismihurmoksessa surettaa on se, että se tuntuu kilpailevan solidaarisuuden kanssa nollasummapelinä. Molempia ei (muka) voi saada. Psykologi Ilona Rauhala toteaa Onnisen artikkelissa, että yhteiskunta ”on me. Se on sinä ja minä. Ei ole olemassa mitään abstraktia yhteiskuntaa. Toi on se harha, mikä tässä hyvinvointivaltiossa on tullut. Että on joku, joka pitää meistä huolen. Sellaista ei ole.”

Minunkin mielestäni yhteiskunta on me: sinä ja minä. Se nimenomaan muodostaa abstraktin yhteiskunnan. Rawlsilaisen yhteiskuntanäkemyksen hylkääminen ei ole mikään vääjäämätön totuus ja kohtalo – se muodostuu totuudeksi, jos sen annetaan muodostua sellaiseksi. Niin kauan kun tiedostetaan maailmassa olevan muutakin kuin minä ja kohdistetaan sitä tahtoa muuhunkin kuin vain omaan napaan, yhteiskunta ei pääse lipsumaan utopiaksi.

 

PS. Onnisen jutun tässä kohdassa oksensin suuhuni vähäsen:

”Aalto­-Setälä käskee halaamaan vieressä istuvaa, tukemaan häntä emotionaalisesti.
’Tää on affektiivista neurotiedettä. Nyt te kaikki ootte lämpimiä!’ Aalto-Setälä intoilee.”