Hyvinvointivaltion politiikasta, tiedosta ja ideologiasta

Tämä blogipostaus on kevyesti muokattu versio loppusanoista väitöskirjassani ”Yhteiskunnan, kansakunnan ja kansan asialla: Järjestöt, yhteiskuntapolitiikka ja asiantuntijuus Suomessa 1930–60-luvuilla”. Teksti sisältää muutamia viittauksia väitöstutkimukseni johtopäätöksiin; tutkimuksen tiivistelmä (ja pian myös itse työ) on luettavissa E-thesis-palvelussa.

Vierastan yleisesti ottaen historiantutkimuksen perustelemista sen merkityksellä nykypäivälle. Sillä on merkitystä, totta kai – menneisyys ja sen selittäminen ja analysointi syventävät osaltaan myös ymmärrystä nykyisyydestä. Historiantutkimuksen ensisijaisen tehtävän ja arvon määräytyminen nykyisyyden näkökulman perusteella sisältää kuitenkin myös historiatieteellisiä riskejä. Tämänkaltainen lähestymiskulma pahimmillaan välineellistää historiaa ja sen analysointia presentistiseksi työkaluksi, joka ennen muuta palvelee nykyisyyden tarpeita. Suoraviivaisten selitysmallien lisäksi se kannustaa essentialistiseen transhistoriallisuuteen, jossa samankaltaisia historiallisia ilmiöitä tunnistetaan ja liitetään osaksi ajasta ja paikasta riippumatonta ihmisyyden totaalista historiakertomusta. Nämä ovat ongelmallisia tulkintakulmia ja tavoitteita, joita en itse halua historioitsija-yhteiskuntatieteilijänä edustaa tai edistää.

Tällä kriittisellä pohjustuksella haluan kuitenkin reflektoida joitakin väitöstutkimuksessani esille nousseita teemoja ja johtopäätöksiä myös nyky-Suomen kontekstissa. En osoittaakseni kaikenkattavia jatkumoita tai presentistisesti todistellakseni historiallisen tutkimukseni relevanssia, vaan pohtiakseni foucault’laisittain nykyisen historiaa. Nykyisen historia pyrkii kyseenalaistamaan nykyisiä luonnollisilta tuntuvia selviöitä ja vakiintuneita käsityksiä; sen myötä tavoitteena on myös tuoda esille ja tutkia menneen monimuotoisuutta ja kontingenssia. Tai, kuten Pauli Kettunen (2008, 48) on muotoillut, nykyisen historia pyrkii tarttumaan ”oman maailmamme itsestäänselvyyksiin, sellaisiin joihin voi tarttua, koska niihin on tullut jonkinlainen särö, johon tarttua.”

Kenen yhteiskunta?

Aloitan pohdinnan alleviivaamalla, miten tärkeää on reflektoida yhteiskunnallisten ongelmien ja poliittisen agendan määrittelemisen vaikutuksia ja seurauksia. Kun politiikassa kehystetään ongelmia, ratkaisuja ja tavoitteita, samanaikaisesti määritellään ja vahvistetaan myös normeja ja ihanteita. Niiden kautta määritellään myös juridisen ja sosiaalisen kansalaisuuden ja yhteiskunnan jäsenyyden kriteerejä – jyrkimmillään jopa ihmisyyttä ja olemassaolon oikeutta.

Vaikka nyky-yhteiskunnan sosiaaliset normit ovat merkittävästi väljemmät kuin viime vuosisadan puolivälissä, varsinkin heikoimmassa asemassa oleviin yksilöihin ja ryhmiin sovelletaan normaaliuden kriteeristöä, jossa on paljon tuttuja elementtejä 1930–60-lukulaisesta keskiluokkaisuuden normista. Keskeisenä ihanteena on sosiaalinen ja taloudellinen omatoimisuus, itsenäisyys ja itseohjautuvuus eli riippumattomuus yhteiskunnan (etenkin valtion) sosiaalisesta ja taloudellisesta tuesta. Normaaliuteen kuuluvat myös terveet elämäntavat ja nautintoaineiden minimaalinen käyttö. Heteroseksuaalinen parisuhde ja ydinperhe sukupuolitettuine vanhemmuuden rooleineen ovat yhä perusoletus. Yleinen oletuskieli on suomi, minkä lisäksi myös muut kielellis-etniset tekijät määrittävät yhä korostuneemmin normaalia suomalaisuutta (ja vastaavasti ei-normaalia ei-suomalaisuutta) sekä yleisessä diskurssissa eli keskustelukulttuurissa että julkishallinnossa. Paradoksaalista kyllä, näitä normaaliuden kriteerejä sovelletaan merkittävästi löysemmin keskiluokkaan itseensä. Juristin tai HR-päällikön epäterveellinen ruokavalio tai alkoholismi eivät herätä yleisessä keskustelussa lainkaan niin paljon huolta ja pahennusta kuin työttömän yksinhuoltajaäidin. Suomea huonosti puhuva ei-valkoinen maahanmuuttaja hyväksytään suomalaiseen yhteiskuntaan huomattavasti helpommin, jos hän on menestyvän yrityksen johtaja eikä turvapaikanhakija – valkoista yritysjohtajaa ei mielletä maahanmuuttajaksi ensinkään.

Suomen nykypäivän hyvinvointiyhteiskuntaa ja ‑politiikkaa tulkitessa onkin mielekästä esittää sama kysymys kuin 1930–60-luvun yhteiskuntapolitiikkaa analysoidessa: kuka on sen kohteena ja mikä on sen tavoitteena? Vastauksen ytimessä ovat yhä kontrolli ja auttaminen. Kuten aiemminkaan, ne eivät ole toisiaan poissulkevia piirteitä tai tavoitteita, vaan sosiaali- ja terveyspolitiikka ja ‑huolto ovat sekä kontrolloivia että apua tarjoavia instituutioita ja apparaatteja. Kontrolli ja auttaminen ovat kuitenkin myös ristiriitaisia ja kilpailevia piirteitä ja tavoitteita. Ne eivät asetu itsestään jonkinlaiseen luonnolliseen tasapainoon ja harmoniaan, vaan hyvinvointipolitiikassa ja ‑huollossa on kyse kontrollin ja avun tärkeysjärjestyksen määrittelemisestä ja yhteensovittamisesta. Kyse on toisin sanoen ideologisesta linjavedosta.

Politiikan ideologisuus ja normatiivisuus

Mikäli jokin poliittinen puolue nykypäivänä haluaisi vahingoittaa julkista imagoaan, varsin varma keino olisi julistautua julki-ideologiseksi. Puolueet ja puolueiden edustajat kautta koko poliittisen kartan – pienpuolueista valtapuolueisiin, oikeistosta vasemmistoon – yrittävät erilaisissa konteksteissa profiloitua ”järjen äänenä” ja maltillisina pragmaatikkoina. Vastustettavaa toimintaa vastaavasti leimataan ideologiseksi, intohimoiseksi ja irrationaaliseksi (ääri)ajatteluksi ja identiteettipolitiikaksi. Yksi viimeisimmistä avauksista ideologiattomuutta ja pragmaattisuutta korostavassa diskurssissa on joulukuussa 2019 perustettu Avoin puolue, jonka puheenjohtajana toimii piraattipuolueen entinen puheenjohtaja Petrus Pennanen. Avoin puolue irtisanoutuu perinteisestä poliittisesta kartasta torjumalla niin oikeistolaisen kuin vasemmistolaisenkin profiilin. Sen sijaan se omien sanojensa mukaan kehittää yhteiskuntaa ”järjen pohjalta rakentavilla ehdotuksilla”. Kesällä 2019 käydyssä Twitter-keskustelussa puolueen tulevaksi nimeksi jopa ehdotettiin ”Järjen ääntä”. Mutta korostan vielä, ettei Avoin puolue suinkaan ole ainoa tätä retoriikkaa käyttävä. ”Järkevän” ja ”tolkullisen” politiikan peräänkuuluttaminen on uusvanha musta, ja sen määritelmä mukautuu kulloisenkin peräänkuuluttajan agendan mukaiseksi.

Poliittisten tavoitteiden ja poliittisen toiminnan kehystäminen rationaalisena ja pragmaattisena ei ole uusi ilmiö, kuten väitöstutkimuksessanikin käy ilmi – tutkimani 1930–60-lukulaiset sosiaali- ja terveysalan järjestöt henkilötoimijoineen ovat soveltaneet samoja retorisia strategioita. Yhtä lailla siis käy ilmi, että kyse on nimenomaan retoriikasta. Politiikka ei koskaan ole lähtökohtaisesti rationaalista, vaan ideologista ja normatiivista: se perustuu tiettyihin arvoihin, joiden pohjalta yhteiskunnallisia ilmiöitä määritellään hyväksi ja huonoksi, tärkeäksi ja vähäpätöiseksi, toivottavaksi ja ei-toivotuksi. Vaikka poliittisia tavoitteita ja toimenpiteitä perusteltaisiinkin uskottavasti ja loogisesti tieteellisesti korkeatasoisella ja relevantilla tutkimustiedolla, tavoitteet ja keinot perustuvat pohjimmiltaan aina yhteiskunnallisten ilmiöiden arvottamiseen ja sen mukaiseen tärkeysjärjestykseen.

Poliittisen toiminnan premissien kuvaaminen järkiperäisinä, pragmaattisina ja objektiivisina on oppikirjaesimerkki epäpolitisoinnista. Lähtökohdat ja toiminta irrotetaan mielipiteestä, joka on aina subjektiivinen ja näin ollen kyseenalaistettavissa. Sen sijaan niitä oikeutetaan neutraalilla ja objektiivisella tiedolla, joka automaattisesti ja omatoimisesti synnyttää tavoitteet ja keinot. Tieto tai järki esitetään toisin sanoen autonomisena entiteettinä, johon toimijat mielipiteineen eivät vaikuta. Tämä riippumattomuus luo ideologisen suojan poliittista kritiikkiä ja vastuuta vastaan: koska kyse ei ole toimijoiden mielipiteistä vaan heidän vaikutusvaltansa ulkopuolella olevasta tiedosta, tästä loogisesti seuraa, ettei toimijoiden tietopohjaista toimintaakaan voi hyväksyttävillä perusteilla kritisoida. Poliittinen toimijuus ulkoistetaan siis tiedolle tai järjelle itselleen, ja sen määritelmällinen vastaansanomattomuus kaventaa poliittista keskustelua ja toimintatilaa.

Epäpolitisoinnin strategiaan kuuluu myös tavoitteiden ja keinojen esittäminen ainoina (järkevinä ja oikeina) vaihtoehtoina, joilla voidaan vaikuttaa muuten vääjäämättömään ei-toivottuun kehitykseen. Kilpailevat näkemykset eivät näyttäydy vain tehottomina ja turhina, vaan myös oikeaa ratkaisua estävinä ja näin ollen aktiivisesti haitallisina. Näennäinen vaihtoehdottomuus ei kuitenkaan irrota politiikkaa sen lähtökohtaisesta ideologisuudesta. Politiikassa tehdään pohjimmiltaan aina valintoja. Silloinkin, kun ei tehdä mitään tai reaalipolitiikka nostaa yhden vaihtoehdon käytännössä ylivoimaisesti toteuttamiskelpoisimmaksi, kyse on valinnasta ja sen toimeenpanemisesta.

Poliittisilla toimijoilla on toisin sanoen toimijuutta ja vaikutusvaltaa, vaikka sitä epäpolitisoinnilla häivytettäisiinkin. Tästä huolimatta poliittiset päätökset ja toimenpiteet eivät koskaan vastaa minkään osapuolen tavoitteita ja suunnitelmia. Valtasuhteet, neuvottelut ja kompromissit sekä varsinaiseen aiheeseen suoraan liittymättömät sattumanvaraiset tekijät muovaavat lopputuloksen, johon kukaan ei ole täysin tyytyväinen eikä kukaan olisi osannut ennustaa täysin.

Tiedon kulttuurinen luonne ja rooli

Myös odottamattomasti ja epätyydyttävästi toteutuneet reformit muodostuvat historialliseksi faktaksi. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen pienempään rooliin jää lopputulokseen johtanut kehitys toimijoineen, kamppailuineen ja vaihtoehtoineen. Toteutuneesta uudistuksesta muodostuu yleisissä historiakertomuksissa luonteva päätepiste tai välietappi ennen seuraavaa uudistusta.

Kaikissa kulttuureissa on omia luonnollisiksi miellettyjä ja itsestään selvänä pidettyjä oletuksia, normeja, tietoja ja totuuksia. Laadullisen ja konstruktivistisen analyysin tärkeä tehtävä humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on tehdä näkyväksi näitä ”luonnollisuuksia” ja niiden rakentumista. Ne voivat olla esimerkiksi jokapäiväisiä sosiaalisia käytäntöjä, perustavanlaatuisia arvo-oletuksia, yleisesti hyväksyttyä tietoa tai yhteiskunnallisia rakenteita. Hyvinvointivaltiokin on tällainen luonnollistettu normi. Suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa diskurssissa ei kiistellä siitä, pitäisikö hyvinvointivaltion olla olemassa vai ei – se on itsestään selvä lähtökohta, ja poliittista kamppailua käydään ainoastaan sen rajoista. 1930-luvun poliittista diskurssia sen sijaan olisi mieletöntä analysoida kamppailuna hyvinvointivaltion reunaehdoista, sillä aikalaistoimijoilla ei ollut käsitystä hyvinvointivaltion konseptista ensinkään.

Vaikka konstruktivistinen analyysi kyseenalaistaakin kulttuuristen totuuksien luonnollisuuden, se ei ole normatiivinen vaan deskriptiivinen työkalu. Sen avulla voi kuvailla, millä tavalla sosiaaliset ilmiöt syntyvät ja kehittyvät, mutta konstruktivistiset menetelmät eivät sovellu esimerkiksi tutkittavien toimijoiden tuottaman tiedon oikeellisuuden vahvistamiseen tai toteutetun politiikan onnistumisen arviointiin. Konstruktivistinen analyysi ei sisällä lähtökohtaisia määritelmiä tai kriteerejä oikealle tai hyvälle, eikä se näin ollen voi ottaa kantaa normatiivisiin kysymyksiin. Jonkin ilmiön tulkitseminen sosiaalisena konstruktiona ei siis myöskään ole arvottava väite tai päätelmä, joka todistaisi ilmiön olevan epäaito, valheellinen tai epätodellinen, vaan se on lähtökohta analyysille. Kaikki sosiaalinen ja kulttuurinen on keinotekoista siinä merkityksessä, että se on ihmisten luomaa. Sosiokulttuurinen todellisuus on silti osa inhimillistä olemassaolon kokemusta ja käsitystä maailmasta, ja se on myös erottamattomasti kytköksissä materiaaliseen todellisuuteen. Se on siis yksilöille aitoa ja totta.

Sosiokulttuurisen todellisuuden keinotekoisuus tarkoittaa toisaalta myös sitä, että käsitykset ja kokemukset maailmasta ja toisista ihmisistä ovat ohjailtavissa ja muokattavissa erilaisten kehystysten kautta. Esimerkiksi tilastojen, kyselytutkimusten tai tekoälyjen perusoletukset ja parametrit, aineiston tai otoksen rajautumisen kriteerit sekä arviointi- tai validointikriteerit luovat väistämättä vinoumia. Ne tuottavat näin ollen rajallista tietoa ja osittaista kertomusta sosiokulttuurisesta todellisuudesta (mikä tietysti pätee myös minun tutkimukseeni). Tämä ei automaattisesti ole ongelmallista – kunhan tiedon ja sen tuottamisprosessin rajat tiedostetaan, eli mistä aineisto kertoo ja minkälaisiin kysymyksiin se voi vastata. Tietoteoreettisesti kyseenalaista sen sijaan olisi ajatella prosessin lopputuloksen olevan tyhjentävää dataa tai neutraalia ”vain tietoa”.

Tiedon ja sen tuottamisprosessien analysoiminen kulttuurisesti konstruoituneina ilmiöinä on tärkeää, sillä niillä on kauaskantoisiakin sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia. Tieto ohjailee osaltaan päätöksentekoa, lainsäädäntöä, instituutioiden kehittymistä ja ihmisten käytöstä. Tiedon olemus ja rooli eivät kuitenkaan ole muuttumattomia, vaan kulttuurisena ilmiönä tietokin on altis odottamattomille kehityksille ja tarkoittamattomille seurauksille. Kun sosiaalisen ilmiön luonnetta ja kehitystä kuvailevat mittarit vakiintuvat käyttöön, ne muuttuvat hiljalleen normatiivisiksi kriteereiksi, jotka kuvailemisen sijaan ohjaavat ja rajaavat. Deskriptiivisyyden ja normatiivisuuden hämärtyminen sekä ajan saatossa muotoutuvat normatiiviset rakenteet luovat osaltaan kasvualustaa normeille ja myyteille: rakenteiden tuottamia ja ylläpitämiä ilmiöitä aletaan mieltää yksilöiden, ihmisryhmien tai instituutioiden ominaispiirteiksi ja luonnolliseksi kehitykseksi. Ellei tiedon kulttuurista olemusta ja kehitystä tunnisteta, sen yhteiskunnallisia vaikutuksiakaan ei voi analysoida tai hallita.

Viitteet

Avoin puolue. <https://avoinpuolue.fi/> (5.12.2019).

Foucault, Michel (2005): Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.

Garland, David (2014): ”What is a ‘history of the present’? On Foucault’s genealogies and their critical preconditions”. Punishment & Society 16 (4), 365–384.

Kettunen, Pauli (2008): Globalisaatio ja kansallinen me: Kansallisen katseen historiallinen kritiikki. Tampere: Vastapaino.

Mikko Sabelin twiitti 31.7.2019. <https://twitter.com/sabelmh/status/1156314687677616130> (5.12.2019).

”Ulkonaliikkumiskielto”, ”valmiuslait”, ”poikkeustila”… Uutisointi koronakriisistä on ollut sisällöllisesti ja terminologisesti sekavaa

Marinin hallitus, vastuuministeriöt ja THL ovat kohtuuttoman paineen alla yrittäessään torjua koronaepidemiaa, kuten myös nopeasti muuttuvista tilanteista ja toimenpiteistä uutisoivat toimittajat. Valitettavasti tämä näkyy myös uutisoinnissa, jossa niin hallituksen jäsenet kuin toimittajatkin antavat väärää tietoa ja käyttävät termejä epäjohdonmukaisesti ja virheellisesti.

Nyt koronakriisin aikana sovelletaan ja pannaan täytäntöön lainsäädäntöä ja toimenpiteitä, jotka poikkeavat tavanomaisista yhteiskunnallisista prosesseista. Uutisoinnin kirjavat ja virheellisetkin termit tekevät paikoin lähes mahdottomaksi hahmottaa, milloin on kyse ei-velvoittavasta suosituksesta (tai kehotuksesta, ohjeesta, neuvosta…) ja milloin taas velvoittavasta määräyksestä (tai kiellosta, rajoituksesta, käskystä…). Jälkimmäisten osalta ei myöskään aina käy ilmi, mihin lakiin ne perustuvat.

Nyt jos koskaan on tärkeää, että uutisoinnista saa selkeää ja paikkansapitävää tietoa siitä, mitä lakeja erilaisissa toimenpiteissä sovelletaan ja mihin hallituksen toimivalta perustuu.

Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus tarjota tyhjentävää tietopakettia tai varsinkaan ottaa ketään tikunnokkaan, vaan selvittää mielestäni yleisimpiä ja tärkeimpiä virhekäsityksiä ja epäselvyyksiä. Samalla yritän esimerkeillä havainnollistaa, miten huolimattomilla ilmaisuilla ja termeillä voi tahattomasti aiheuttaa väärinkäsityksiä ja levittää väärää tietoa. Toisin sanoen: miksi johdonmukaiset ja selkeät termit ja ilmaisut ovat olennaisen tärkeitä varsinkin silloin, kun halutaan välittää tietoa kaikkia koskettavasta kriittisestä tilanteesta.

1.   Koronakriisissä sovellettu lainsäädäntö

Uutisoinnissa on puhuttu paljon valmiuslaista (1552/2011), syystäkin. Valmiuslaki mahdollistaa laajat toimivaltuudet hallitukselle poikkeusoloissa, jotka hallituksen ja presidentin täytyy todeta lain aktivoimiseksi. Tällä hetkellä valmiuslakia on sovellettu vaarallisen tartuntataudin aiheuttamien poikkeusolojen nojalla (valmiuslain 3 § 5 kohta).

Uutisissa on puhuttu valmiuslakien käyttöönotosta (esim. Yle 18.3.2020; SK 18.3.2020; IS 19.3.2020; IS 22.3.2020) sekä poikkeustilasta (esim. MTV 18.3.2020), joka mm. ”sulkee koulut” (Yle 18.3.2020) ja ”tuo rajoituksia” (SK 18.3.2020).

1) On vain yksi valmiuslaki.
2) Valmiuslakia ei koskaan sovelleta kokonaisuudessaan, vaan pykälä (tai muu lainkohta) kerrallaan. Tämä tapahtuu valtioneuvoston käyttöönottoasetuksella (ei siis toimeenpanoasetuksella (IS 18.3.2020)), jonka eduskunnan täytyy hyväksyä. Sovellettavissa olevat säännökset määräytyvät todettujen poikkeusolojen pohjalta.
3) Oikea termi on siis poikkeusolot, ja poikkeusolojen toteaminen ei vielä itsessään sulje tai rajoita mitään (ks. kohta 2).

Toisin kuin uutisoinnista on saattanut ymmärtää (esim. HS 16.3.2020, IL 22.3.2020), läheskään kaikki tähän mennessä linjatut toimenpiteet eivät kuitenkaan ole perustuneet vain tai ensisijaisesti valmiuslakiin. Valmiuslainkin soveltamisen ehtona onkin, että tavanomainen lainsäädäntö ja säännönmukaiset toimivaltuudet todetaan riittämättömäksi.

Koronavirustauti on jo helmikuussa määritelty yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi, joten keskeinen laki siihen liittyvissä toimenpiteissä on tartuntatautilaki (1227/2016). Sen nojalla toimivaltaiset viranomaiset (esim. kunnat ja aluehallintavirastot) voivat määrätä mm. karanteenista, sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksiköiden, julkisten laitosten jne. sulkemisesta ja yleisötilaisuuksien kieltämisestä. Julkisia kokouksia ja yleisötilaisuuksia, niiden määritelmiä ja niiden kieltämis-, hajotus- ja valvontavaltuuksia säätelee myös kokoontumislaki (530/1999). Rajat puolestaan voitiin sulkea rajavartiolain (578/2005) nojalla.

2.   ”Ulkonaliikkumiskielto”, ”suositus velvoittaa” ja muut kummallisuudet

Uutisoinnissa on myös vilissyt termi ”ulkonaliikkumiskielto”, josta kukaan ei tunnu tietävän, mitä se tarkoittaa.

Selvennettäköön nyt samantien: valmiuslain nojalla EI VIELÄ ole annettu minkäänlaista liikkumisrajoitusta. Hallitus antoi eilen (25.3.2020) eduskunnan käsiteltäväksi käyttöönottoasetuksen valmiuslain 118 pykälästä ”Liikkumis- ja oleskelurajoitukset väestön suojaamiseksi” (Yle 25.3.2020, HS 25.3.2020). Sen nojalla hallitus saa valtuudet kieltää liikkumisen Uudenmaan rajojen yli, näillä näkymin 19.4.2020 saakka.

Liikkumis- ja oleskeluvapauden rajoittaminen on äärimmäinen ja poikkeuksellinen toimenpide, joten uutisoinnissa olisi syytä olla tarkkana termien kuten ”liikkumisrajoitus” kanssa. ”Rajoitus”- ja ”kielto”-termien kanssa on syytä olla erityisen varovainen, jos kyseessä ei tosiallisesti ole lakiin perustuva velvoite vaan suositus.

Erityisen sekavaa selostusta oli Ylen uutisoinnissa 21.3.2020:

Uudellamaalla on todettu selvästi eniten koronatartuntoja Suomessa. Tarvittaessa liikkumista voitaisiin rajoittaa valmiuslain pykälän 118 perusteella.

Marinin hallitus on joutunut miettimään myös ulkonaliikkumiskiellon tiukentamista. Tälllä hetkellä rajoitukset koskevat vanhusten liikkumista ja suurempia kuin 10 ihmisen julkisia kokoontumisia.

– Olemme antaneet suositukset siitä, että nyt pitää välttää kaikenlaisiin porukoihin ja lähikontakteihin hakeutumista. Seuraamme, noudatetaanko nykyisiä kieltoja. Jos ei, joudumme lähtemään kovempiin toimenpiteisiin ja harkitsemme myös ulkonaliikkumiskieltoon tiukennuksia.

Yli 70-vuotiaiden ”karanteenia vastaavat olosuhteet” ja ”ulkonaliikkumiskielto” onkin oma eriskummallisuutensa. Ylen selvitys 17.3.2020 ei valitettavasti asiaa selventänyt.

[K]aranteeni on aina viranomaispäätös, eikä tässä ole sellaisesta kyse. Sen sijaan hallituksen toimintaohje kehottaa yli 70-vuotiaita välttelemään väkijoukkoja ja julkisia paikkoja mahdollisuuksien mukaan. Kyseessä ei ole suora kielto, vaan enemmänkin painava suositus. […] Suomessa noin 850 000 yli 70-vuotiasta, joita hallituksen valmiuslaki erityisesti velvoittaa suojautumaan koronavirukselta.

”Hallituksen valmiuslaki” ei velvoita yli 70-vuotiaita mihinkään tällaiseen – varsinainen karanteenikin olisi tartuntatautilain alainen toimenpide.

Mutta en edes valtioneuvoston tiedotteista tai päätöksistä saanut selville, onko tässä nyt kyseessä a) suositus, joka ei perustu mihinkään varsinaiseen lakiin, vaan esim. THL:n tietoihin taudin riskiryhmistä; b) johonkin lakiin perustuva velvoite tai ohje – jos näin, mihin lakiin?

Jos ja kun kansalaisia velvoitetaan tai edes painokkaasti kehotetaan rajoittamaan omaa toimintaansa ja jopa luopumaan perusoikeuksistaan, perusteluiden täytyy olla selvät.

VIITTEET

”Tässä ovat kaikki hallituksen poikkeukselliset toimet koronaviruksen hillitsemiseksi, vaikuttavat lähes jokaisen kansalaisen arkeen – tiedotustilaisuus katsottavissa kokonaisuudessaan”. Teemu Muhonen ja Minna Nalbantoglu, Helsingin Sanomat 16.3.2020.
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006441020.html

”Hallitus velvoitti yli 70-vuotiaat eristäytymään muista – Mitä tarkoittavat ’karanteenia vastaavat olosuhteet’?” Teemu Hallamaa, Yle Uutiset 17.3.2020.
https://yle.fi/uutiset/3-11262344

”Muutokset astuvat voimaan: Koronaviruksen aiheuttama poikkeustila sulkee koulut tänään, rajat kiinni torstaina”. Markku Sandell, Yle Uutiset 18.3.2020.
https://yle.fi/uutiset/3-11262175

”Ulkonaliikkumiskielto olisi Suomessa historiallinen voimatoimi – Emeritusprofessori: ’En usko, että se toimii missään muuallakaan’”. Miika Viljakainen, Ilta-Sanomat 18.3.2020.
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006444358.html

”Professorin mukaan hallitus meni liian pitkälle julistaessaan poikkeustilan talousperusteella – kertoo nyt, miksi tästä vääntäminen kriisin edessä on tärkeää”. Jukka Auramies, MTV Uutiset 18.3.2020.
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/professorin-mukaan-hallitus-meni-liian-pitkalle-julistaessaan-poikkeustilan-talousperusteella-kertoo-nyt-miksi-tasta-vaantaminen-kriisin-edessa-on-tarkeaa/7764704

”Ovet säppiin sovussa”. Tuomo Lappalainen, Suomen Kuvalehti 18.3.2020.
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/valmiuslaki-toi-osin-jopa-sota-aikaa-tiukemmat-rajoitukset-apteekkiin-paasya-vartioivat-jo-vartijattiukemmat-rajoitukset-apteekkiin-paasya-vartioivat-jo-vartijat/

”Asiantuntija valmiuslaista: ’Vasta keveän puolen keinot käytössä’”. Seppo Varjus, Ilta-Sanomat 19.3.2020.
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006445968.html

”Marin: Hallitus on varautunut rajoittamaan liikkumista Uudeltamaalta muualle Suomeen”. Mikko Leppänen ja Merja Niilola, Yle Uutiset 21.3.2020.
https://yle.fi/uutiset/3-11269184

”Näin hallitus rutisti valmiuslait kulisseissa käyttöön yöllisissä palavereissa – presidentin toteamus sysäsi viimeisen vaiheen käyntiin”. Hanna Vesala, Ilta-Sanomat 22.3.2020.
https://www.is.fi/politiikka/art-2000006448657.html

”Pääministeri Marin avaa IL:n haastattelussa miten koronapäätökset tehtiin – ’Emme pysty pysäyttämään tautia, emmekä pyri siihen’”. Juha Ristamäki, Iltalehti 22.3.2020.
https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/37f83701-3390-4f8e-9af1-823d8b338b52

”Hallitus esittää Uudenmaan eristämistä – Liikkumisrajoitukset eduskunnan käsittelyyn torstaina”. Pekka Kinnunen, Kristiina Tolkki, Ulla-Maija Hamunen ja Saara-Miira Kokkonen, Yle Uutiset 25.3.2020.
https://yle.fi/uutiset/3-11275812

”Hallitus valmistelee uusia liikkumisrajoituksia: Näin ne voitaisiin saada voimaan ja tällaisia rangaistuksia voisi seurata”. Anna-Liina Kauhanen, Helsingin Sanomat 25.3.2020.
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006449562.html

Koronakriisi vei tulot ja maksukyvyn – mitä nyt?

Pandemiakriisin ja poikkeustilan vaikutukset ovat näkyneet monien yksilöiden ja perheiden elämässä nopeasti, kun toimeentulo on yhtäkkiä romahtanut – pahimmillaan kotitalouden kaikki tulovirrat ovat tyrehtyneet samanaikaisesti. Erityisen pahassa ahdingossa ovat freelancerit ja pienyrittäjät, joiden myynti ja toimeksiannot katosivat kertaheitolla, mutta elinkeinon harjoittamisesta syntyvät kulut juoksevat kuten ennenkin.

Taloudellista tukea ja tilannetta helpottavia ratkaisuja ON kuitenkin saatavilla.

Lomautetut ja työttömäksi jääneet palkansaajat voivat saada työttömyysetuuksia: työttömän peruspäivärahaa tai työmarkkinatukea Kelalta tai ansiosidonnaista päivärahaa työttömyyskassalta. Palkansaajan työttömyysturvaan on myös luvassa helpotuksia (mm. omavastuupäivät poistetaan ja työssäoloehtoa lyhennetään), kun hallitus ottaa käyttöön toimenpiteet, joilla on tarkoitus helpottaa kriisin taloudellisia vaikutuksia työmarkkinoihin.

Päätoimisilla pienyrittäjillä ja itsensätyöllistäjillä ei sen sijaan usein ole lakisääteistä sosiaaliturvaa nimeksikään, eikä välttämättä myöskään taloudellista puskuria omasta takaa. Tilannetta onneksi helpotetaan nyt päästämällä määräaikaisesti myös yrittäjät työttömyysturvan piiriin ilman että heiltä edellytetään yritystoiminnan lopettamista. Tarkemmat yksityiskohdat ovat vielä työn alla.

[Sivuhuomautus: itse kylläkin kannattaisin vastikkeetonta, hakemuksesta myönnettävää, noin työmarkkinatuen suuruista väliaikaista perusturvaa, jonka käsittely voitaisiin pitkälti automatisoida Kelassa. Tällöin muutenkin jähmeä etuuskäsittely ei ruuhkautuisi kestämättömästi, ja ahdingossa olevat saisivat taloudellisen helpotuksen pian eikä vasta 2 kuukauden kuluttua. Tämä olisi mielestäni tarkoituksenmukaista semminkin, kun a) etuudensaajien määrän äkkinäinen kasvu edellyttää uusien etuuskäsittelijöiden palkkaamista ja perehdyttämistä nopealla aikataululla, b) sovitellun päivärahaoikeuden määritteleminen poikkeukselliselle asiakaskunnalle tuo väistämättä mukanaan jos jonkinlaista selvitys-, tarkistus- ja oikaisurumbaa (eihän te-toimistoissa tätä ennenkään ole harrastettu yksiselitteisiä ja yhdenmukaisia toimintaohjeita palkkatyönormiin kuulumattomien osalta…). Tämä syö kaikkien osapuolten aikaa ja rahaa, ja varsinkin jälkimmäiselle olisi varmaan parempaakin käyttöä, esimerkiksi varsinaisen työttömyysetuuden muodossa.]

Kotitalouksien menoista suurin osa menee asumiseen, joten asumiskustannuksista selviytyminen on keskeinen huoli. Monet pankit ovatkin nyt tarjonneet lyhennysvapaata ja muuta joustoa asuntolainaan. Tilanne on merkittävästi vaikeampi, jos elinkeinon kuihtumisen lisäksi asuu pääkaupunkiseudulla vuokralla: asumiskustannukset ovat korkeat, eikä käytettävissä ole lyhennysvapaan kaltaisia keinoja, joilla taloutta voisi väliaikaisesti helpottaa.

Täysin toivoton ei vuokralla asujankaan tilanne kuitenkaan ole. Vuokranantajaan kannattaa olla yhteydessä viipymättä, jos alkaa näyttää siltä ettei maksukyky riitä vuokraan! Ei siis vasta eräpäivän jälkeen, jos kohta sekin on parempi kuin että vain antaisi vuokrien erääntyä. Kiusallinen puhelu on parempi vaihtoehto kuin hallitsematon velkaantuminen, maksuhäiriö tai jopa häätö. Jos ei vuokranantaja ole sydämetön ihmishirviö tai itse täysin riippuvainen vuokratuloista, vuokranmaksusta on yleensä mahdollista sopia erilaisia järjestelyjä. Vuokranantajina toimivilla yrityksillä ja säätiöillä on lähtökohtaisesti paremmat edellytykset joustaa vuokranmaksussa kuin yksityisillä vuokranantajilla; mm. Sato on luvannut joustoa vuokriin. Jos korporaatio-vuokranantaja ei ole halukas tulemaan vastaan, vuokralaisten viimeisenä oljenkortena voisi olla yhteisen vetoomuksen esittäminen. Vuokranantajalla ei kuitenkaan valitettavasti ole velvollisuutta suostua maksujärjestelyihin. Hyvä puoli tässä koko yhteiskuntaa koskettavassa kriisissä kuitenkin on, että moni korporaatiokin näkee joustavuuden tuoman imagoedun (ja vastaavasti joustamattomuuden mahdollisen imagohaitan).

Asumismenojen kattamiseen voi saada myös yleistä asumistukea, ja viime kädessä toimeentuloa turvaamaan voi saada perustoimeentulotukea. Molemmat maksaa Kela. Lisäksi kunnat myöntävät täydentävää ja ehkäisevää toimeentulotukea; niitä haetaan kunnalta suoraan tai perustoimeentulohakemuksen yhteydessä Kelan kautta. Kannattaa selvittää, onko oikeutettu näihin tukimuotoihin.

Yritysten taloudellinen tilanne näkyy suoraan etenkin yksin- ja mikroyrittäjien henkilökohtaisessa taloudessa. Siksi yrityksenkin kuluja kannattaa karsia väliaikaisesti, sikäli kuin se on tarkoituksenmukaista. Monet pankit ja Finnvera ovat ilmoittaneet olevansa valmiita joustamaan yritysten lainojen kanssa. Jos siis lainanmaksu on nykyisessä tilanteessa suhteettoman suuri taloudellinen rasitus, kannattaa nyt kysyä pankilta tai Finnveralta, olisiko mahdollista saada lyhennysvapaata. Finnveralle on myös myönnetty lisää rahoitusta yritysten lainatakuisiin mm. käyttöpääomaa varten. Mikäli yritys toimii vuokratiloissa, tilan vuokranantajalta voi kysyä mahdollisuudesta maksujärjestelyihin.

Uuvuttavaa selvitystyötä, vaikeita yhteydenottoja ja paperisotaa on siis ikävä kyllä edessä. Se kuitenkin toivottavasti palkitsee taloudellisena tukena, ylivelkaantumisen välttämisenä ja elinkeinon/yritystoiminnan pelastumisena.

Asiasanat: korona (koronavirus, COVID-19), poikkeustila, työttömyys, sosiaaliturva, työttömyysturva, maksukyky ja velkaantuminen, yrittäjät ja freelancerit (yksinyrittäjät, mikroyrittäjät, pienyrittäjät, pk-yrittäjät, itsensätyöllistäjät), vuokranmaksu, asuntolaina, yrityslaina, yritystoiminta ja konkurssi

Linkkejä

Valtioneuvosto: ”Hallitus esittää laajoja taloustoimia koronavirusepidemian haittojen minimoimiseksi”, kooste tiedotustilanteesta 20.3.2020
https://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/10616/hallitus-esittaa-laajoja-taloustoimia-koronavirusepidemian-haittojen-minimoimiseksi

Valtioneuvosto: ”Työministeri Tuula Haatainen: Hallituksen päättämät toimet tuovat joustoa ja turvaa työmarkkinoille”, 20.3.2020
https://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/1410877/hallituksen-paattamat-toimet-tuovat-joustoa-ja-turvaa-tyomarkkinoille

Työministeri Tuula Haatainen: ”Työmarkkinoiden toiminnan turvaaminen vaatii nopeita ja tehokkaita toimia”, TEMatiikkaa-blogi 20.3.2020
https://tem.fi/blogi/-/blogs/tuula-haatainen-tyomarkkinoiden-toiminnan-turvaaminen-vaatii-nopeita-ja-tehokkaita-toimia

Kela: ”Usein kysyttyä koronatilanteesta”
https://www.kela.fi/korona-usein-kysyttya

Kela: ”Pikaopas työttömyysturvaan”
https://www.kela.fi/tyottoman-pikaopas

Kela: ”Peruspäiväraha”
https://www.kela.fi/peruspaivaraha

Kela: ”Työmarkkinatuki”
https://www.kela.fi/tyomarkkinatuki

Kela: ”Yleinen asumistuki”
https://www.kela.fi/yleinen-asumistuki

Kela: ”Toimeentulotuki”
https://www.kela.fi/toimeentulotuki

Finnvera: ”Yritys, autamme koronan aiheuttamassa poikkeustilanteessa”
https://www.finnvera.fi/kasvu/ajankohtaista-yrityksille/ajankohtaista-yrityksille

Finnvera: ”’Kriisi vaikuttaa yrityksen kassavirtaan’ – Katso kysymyksiä ja vastauksia koronan vaikutuksiin yrityksen taloudessa”
https://www.finnvera.fi/finnvera/uutishuone/uutiset/kriisi-vaikuttaa-yrityksen-kassavirtaan-katso-kysymyksia-ja-vastauksia-koronan-vaikutuksiin-yrityksen-taloudessa

”Miten selvitä vuokrasta tai asuntolainasta, kun korona kaataa oman talouden?”, Nina Svahn, Yle uutiset 21.3.2020
https://yle.fi/uutiset/3-11265135

”Nämä pankit tarjoavat koronajoustoja asuntolaina-asiakkailleen ja yrityksille – myös asuntolainojen markkinajohtaja mukana”, Talouselämä 16.3.2020
https://www.talouselama.fi/uutiset/undefined/8083fa8b-15e8-461f-b62f-315eae85f7ce

”Asuntolainoihin tarjolla lyhennysvapaita koronaviruksen vuoksi” (käsittelee myös yrityksille tarjottuja joustoja), Matti Remes, Taloustaito 16.3.2020
https://www.taloustaito.fi/Rahat/asuntolainoihin-tarjolla-lyhennysvapaita-koronaviruksen-vuoksi/#99b790ea

”Hallitus esitteli kaivatun tukipaketin: Yksinyrittäjä, näin tilannettasi helpotetaan”, Pauli Reinikainen, Suomen Yrittäjät 20.3.2020
https://www.yrittajat.fi/uutiset/622391-hallitus-esitteli-odotetun-tukipaketin-yksinyrittaja-nain-tilannettasi-helpotetaan

”HS:n tiedot: Hallitus tarjoaa yrittäjille poikkeuksellisesti mahdollisuuden työttömyystukeen”, Teemu Muhonen & Teemu Luukka, Helsingin Sanomat 19.3.2020
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006445061.html

”Yrittäjät pääsevät työttömyysturvan piiriin, lomautuspäätökset nopeutuvat”, Taloussanomat 20.3.2020
https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000006446443.html

Tiedepoliittisen keskustelun väsyneimmät vastakkainasettelut elävät ja voivat hyvin

(Teksti on muokattu parista kommentistani FB-keskustelussa.)

Ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen tietää tänään Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan kertoa, että ”[s]e, että tieteellisen tutkimuksen aineisto ja aihe ovat suomalaisia, ei ole mikään peruste raportoida tuloksista suomenkielisissä tieteellisissä julkaisuissa”. Hänen mukaansa laadukkaan tieteen merkkinä on, että ”se liittää suomalaisen aineiston pohjalta tehdyt havainnot osaksi alan kansainvälisen tiedeyhteisön tunnustamia teoretisointeja”. Suomen kieli soveltuu hukkislaisittain ainoastaan tieteen popularisointiin eli yleistajuistamiseen sekä tiedeviestintään.

Kaksi pointtia Hukkisen väitteistä.

Pointti 1: suomalaiselle ja kansainväliselle yleisölle tuotetaan eri tutkimuksia

Suomen yhteiskuntapolitiikan historiaa tutkivana ja kahdella kielellä julkaisevana minulle on päivänselvää, että julkaisukanava ja kieli määrittävät tutkimuksen viitekehyksen tai näkökulman kohdeyleisöä palvelevaksi.

Suomen kehitys ei tietenkään tapahdu missään kuplassa, vaan se kytkeytyy kansainväliseen kehitykseen. Englanninkieliselle yleisölle suunnatussa artikkelissa Suomen kehitys asetetaankin usein korostetusti esimerkiksi pohjoismaiseen kehykseen, jota Suomi seuraa tai ei seuraa tavoilla XYZ koska ABC. Vaikka kyse olisikin Suomea koskevasta tutkimuksesta, se on käytännössä enemmän tai vähemmän pohjoismainen (tai muu kansainvälinen) vertailu – pieneen ja tuntemattomaan maahan keskittyvä tutkimus ei lähtökohtaisesti kiinnosta kansainvälistä lukijaa. Kun artikkeleiden sanamäärärajoihin täytyy mahduttaa ainakin kahden maan taustoitus (ei yleensä yhtä suurilla painoarvoilla, mutta voi hyvin olettaa, ettei esim. Ruotsin tai Norjankaan historia ole kansainväliselle lukijalle kovin tuttu), varsinaisen aiheen käsittelyyn jää loppujen lopuksi todella vähän tilaa, eikä siihen ole mahdollista paneutua suunnattoman syvällisesti.

Oma tutkimukseni pyörii kaiken lisäksi kielen, retoriikan ja diskurssin ympärillä, mikä entisestään hankaloittaa englanniksi julkaisemista. Ei tietenkään estä (MOT), mutta vaikka saisi muotoiltua kuinka hyvän käännöksen ja kontekstualisoinnin tahansa, historiallisten ilmaisujen sävyt ja konnotaatiot jäävät aina tappiolle siirryttäessä johonkin toiseen kieleen.

Historiantutkimus on toki siitä omalla tavallaan hankala ala, että sitä täytyy kontekstualisoida muiden alojen kollegoille myös Suomessa, vrt. tutkimus nykypäivän suomalaisesta yhteiskunnasta, josta kaikilla Suomessa asuvista suomalaisilla on kattava käsitys. Sitä tärkeämpää olisi, että ylläpidettäisiin tieteellisiä julkaisukanavia, joissa kaikki ”puhuvat samaa kieltä”. Ainakin omalla alallani näen, että englanninkielinen julkaiseminen ajan saatossa uhkaa vesittää suomalaista tutkimusta Suomen historiasta pintapuoliseksi hapuiluksi.

Yhteisen tieteellisen kielen tarve ja arvo konkretisoitui itselleni hyvin viime syksyn Historiantutkimuksen päivillä. Moni huokaili helpottuneena ja ihastuneena, miten virkistävää oli päästä heti asiaan ja keskustella oikeasti Suomen historian eri kiemuroista – ”sisällissota” ja ”vuoden 1956 yleislakko” tarkoittavat yleisölle heti jotain ilman mitään avaamista, eikä keskustelussa tarvitse vastata kysymyksiin kuten ”kuuluiko Suomi Neuvostoliittoon” ja ”onko Suomessa saamelaisia” (riippumatta esityksen aiheesta).

En tarkoita, etteikö Suomesta pitäisi kirjoittaa myös kansainväliselle yleisölle – jos pitäisin tätä mielettömänä, en itse vaivautuisi kirjoittamaan useammalla kielellä. Päinvastoin, on tärkeää sitoa Suomen kehitystä laajempiin kehityksiin ja tuottaa vertailevaa tutkimusta. Kaikki aiheet eivät kuitenkaan tähän sovellu. Oma pöytälaatikkoartikkelini vuoden 1956 kansaneläkelain uudistuksesta on siitä hyvä esimerkki. Sen koko pointti on täydentää suomalaisessa historiatieteellisessä keskustelussa vakiintuneita käsityksiä ko. uudistuksesta. Se osallistuisi toisin sanoen suomalaiseen keskusteluun sellaisella yksityiskohtaisella tasolla, ettei kansainvälinen yleisö saisi siitä yhtään mitään kiinnostavaa irti. Jotta siitä saisi kansainvälisesti kiinnostavan, koko tutkimusasetelma pitäisi muuttaa niin, ettei se enää täytä alkuperäistä tarkoitustaan.

Lisäksi todettakoon, että vaikka kontekstualisointi lienee historialliselle tutkimukselle omanlaisensa haaste, kyllä sitä muussakin yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa tarvitaan. Sikäli nämä ongelmat koskettavat Suomea koskevaa tutkimusta laajemminkin.

Pointti 2: nomoteettinen ja ideografinen tiede tuottavat erilaista tietoa ja osallistuvat eri keskusteluihin

Siteeraan Hukkista: ”Tieteen perusajatuksena on yleistettävien säännönmukaisuuksien havaitseminen ja havaintojen altistaminen kansainvälisen tiedeyhteisön kritiikille.”

Korjaan Hukkista: ”Nomoteettisen tieteen perusajatuksena on yleistettävien säännönmukaisuuksien havaitseminen ja havaintojen altistaminen (kansainvälisen) tiedeyhteisön kritiikille.”

Nomoteettinen tiede määritelmällisesti pyrkii tuottamaan yleistettäviä lainalaisuuksia. Ympäristöpolitiikan ja varsinkin luonnontieteiden puolella olevien ympäristötieteiden uskonkin istuvan tähän määritelmään. ”Tieteen” määritelmä ei kuitenkaan ole yhtä kuin ”nomoteettinen tiede”, vaan nomoteettisen vastinparina on ideografinen tiede. Ideografinen tiede tutkii kontekstisidonnaisia ja ainutkertaisia ilmiöitä ja tapahtumia, ja se on tiedettä siinä missä nomoteettinenkin tiede.

Ideografisen tieteen tuottamia havaintoja ainutkertaisista ilmiöistä voidaan totta kai sitoa laajempaan viitekehykseen – pitäisikin, ja tehdäänkin. Varsinkin historiallinen sosiologia ja historiallinen institutionalismi pyrkivät yhdistämään laajoja kehityskaaria ja erityistapauksia, mutta laajoja viite- ja tulkintakehyksiä sovelletaan muissakin historiantutkimuksen lähestymistavoissa. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin yleistettävät lainalaisuudet, eikä tarvitsekaan olla. Loogisen empirismin viitoittama positivistinen hurmos karisi sosiaalitieteistä 1970-lukuun mennessä, eikä sitä ole syytä kutsua takaisin.

Samasta tematiikasta on toki mahdollista tuottaa nomoteettisempaa ja ideografisempaa tietoa. Jako ei aina ole yksiselitteinen tai joko–tai, vaan riippuu tutkimusasetelmasta, aivan kuten erikielisissä julkaisukanavissakin. (Tarkennus 2.2.:) Täysin nomoteettista yhteiskuntatiedettä tuskin on olemassakaan, mutta voi kyllä puhua ideografisemmista ja nomoteettisemmista pyrkimyksistä.

Esimerkiksi sosiaalityön tai sosiaalipolitiikan tutkimuksesta A, joka tarkastelee Helsingin toimeentulotukiasiakkaiden käyttäytymistä, ei voi lähtökohtaisesti tehdä mitään havaintoja yleistettävistä säännönmukaisuuksista (tai jos voi, mennään niin yleisellä tasolla, että havainnon tarkoituksenmukaisuus ja käyttökelpoisuus on kyseenalainen). Mutta jos tutkimus B ottaakin lähtökohdakseen teorian X ja testaa sitä soveltamalla sitä Helsingin toimeentulotukiasiakkaiden käyttäytymiseen, tutkimus voi teorian näkökulmasta lausuakin jonkin mielekkään ja yleispätevämmän yleistyksen.

A ja B ovat kuitenkin tyystin eri tutkimuksia.

Tutkimus A:n arvo on ideografinen ja paikallinen, ts. Helsingin tai Suomen. Se tuottaa tietoa paikallisten yksilöiden käyttäytymisestä paikallisen institutionaalisen ja sosiokulttuurisen toimintakehyksen sisällä. Kansainvälinen yleisö ei pysty arvioimaan tätä tutkimusta eikä tee sillä sellaisenaan mitään, se näyttäytyy korkeintaan kuriositeettina. Sen sijaan suomalainen sosiaalipoliittisen tutkimuksen ja käytännön työn kentät todennäköisesti tekevät tutkimuksen tuottamilla havainnoilla ja tuloksilla paljonkin.

Tutkimus B:n arvo on nomoteettisempi, koska sen tutkimuskohteena on ennemmin sovellettu teoria kuin yksilöiden käytös. Se kertoo ensisijaisesti jotain teoriasta: sen soveltuvuudesta ja/tai rajoitteista. Se osallistuu ensisijaisesti kansainväliseen teoreettiseen keskusteluun. Sen tapaustutkimuksestakin totta kai voi tehdä johtopäätöksiä nimenomaan Suomesta, mutta kansainvälinen, teoreettinen tutkimusasetelma ei ole siihen parhaiten soveltuva.

Yhteenvetopointti

”Kovat” vs. ”pehmeät” tieteet sekä suomalainen vs. kansainvälinen tiedejulkaiseminen käyvät tiukkaa taistelua väsyneimmän vastakkainasettelun tittelistä tiedepoliittisessa keskustelussa. Eri tutkimusperinteet, eri tutkimusasetelmat, eri tutkimuskohteet, eri kohdeyleisöt, eri tuotettu tieto. Eri juttuja, kerta kaikkiaan. Eivät vertailukelpoisia, eivät lähtökohtaisesti toisiltaan pois.

#metoo och kvinnan som nästan-människa

#metoo har utlöst en diskussion om sexism, trakasseri och könsspecifikt våld även i Svenskfinland. Bra. Det är en diskussion som alldeles tydligt måste föras, vilket illustreras oroväckande väl genom de åtskilliga exemplen i Ann-Luise Bertells krönika ”Förändringens vindar” i Vasabladet i dag.

Tyvärr hävdar jag att kolumnen även belyser ett ytterst problematiskt tankesätt som ligger i kärnan av hela det sjuka fenomenet. I feministisk litteratur hänvisar man till tankesättet med begreppet internaliserad misogyni. Det betyder att ens tanke- och betraktelsesätt är präglat av en omedveten uppfattning om kvinnan och femininitet som något mindervärdigt.

 

Varför har kvinnor inte sagt ifrån, varför har jag inte sagt ifrån? Varför har vi inte talat med varandra?

Tänk på era döttrar eller son- och dotterdöttrar. Hur vill ni att de ska reagera då de blir utsatta? Vill ni att era döttrar ska kunna säga ifrån, vill ni att de ska vara säkra på att få stöd från sin omgivning och bli tagna på allvar?

 

För det första borde man inte måsta vädja till läsarens känslor för döttrar, kvinnliga barnbarn, fruar och flickvänner och andra viktiga kvinnliga figurer i läsarens liv för att få hen att förstå att det är något fel och orättvist som pågår. Att det är frågan om människor i både läsarens och den trakasserade kvinnans fall – inte någon främmande men dock ganska liknande art som det är möjligt att relatera till så länge man hjälps på traven genom att bli påmind av de artens representanter som finns i ens eget liv.

Det borde ju inte vara så svårt som människa, av vilket kön som helst, att ställa sig i en trakasserad kvinnas situation och förstå att det är en obehaglig och t. o. m. farlig och djupt traumatiserande upplevelse.

 

För det andra är blicken fäst på det hur kvinnan agerar. I grund och botten är denna synvinkel förknippad med ”kvinnokonceptets” distansering från den allmänmänskliga upplevelsen. Jag belyser saken med hjälp av följande citat:
”Hur vill ni att de [döttrarna osv.] ska reagera de blir utsatta?”

Ursäkta nu men vad fan är det jag läser? Här tar skribenten alltså för givet att kvinnor kommer att utsättas för trakasseri och våld nu och för evigt? Och att vad som är problematiskt är kvinnornas förmåga och förutsättningar att reagera på rätt sätt på detta oundvikliga fenomen? Fokus är med andra ord på vad som sker efter att kvinnan har utsatts (dvs. hur kvinnan och kvinnans omgivning hanterar saken) – i stället för att ta orsakerna bakom och förebyggandet av trakasseri och våld i fokus och som utgångspunkt.

Den viktigaste frågan är ju inte ”varför har inte KVINNOR ’sagt ifrån’ och ’reagerat’?” – utan ”varför har män överskridit kvinnors fysiska och psykiska gränser?”

 

Varför har män inte respekterat kvinnor?

Varför anser man att kvinnor inte förtjänar mänsklig respekt?

 

Det oroväckande och avslöjande är att krönikan är skriven av en kvinna som helt tydligt upplever att det finns ett brett, problematiskt och könsspecifikt fenomen. Ändå har till och med hon – ja, mer eller mindre hela vårt samhälle vill jag påstå (också jag själv) – anammat sig ett tankesätt där ”kvinna” och ”människa” tycks mena lite, men kritiskt, olika saker.

Solid Arguments over Feelings

Actually, the title of this post should be:

Someone Changed “Men” to “Black People” in an Everyday Feminism Post, I Changed “Black People” to “White People” in that Text, and Here’s What Happened.

But it’s pretty long, so the title is an homage to the blog in which the altered text was published, entitled Facts over Feelings. (The irony amuses me.)

In case the clickbait title wasn’t revealing enough, the author of the altered text wants to convey, in short, the message that Everyday Feminism is based on hate. That point is demonstrated by changing “men”, “male” etc. into “black people” and “black culture”, indeed rendering the text sounding rather hateful, or, more bluntly: downright racist.

The problem with this is that the author’s analogy has a very fundamental flaw. By replacing “men” with “black people”, they are replacing a dominant/hegemonic actor/norm/culture with a marginalised one. In order for the analogy to work, “men” would need to be replaced by something that is similar in this respect. I thereby replaced “black” with “white”. And here’s what happened. (Spoiler/TL;DR: it suddenly doesn’t sound that disturbing anymore. edit: Well, it does sound disturbing, but not because of ‘reverse racism’ or hate, but because systemic racism is disturbing as it is, and the re-altered text highlights that.)

For a blog promoting moderation and reason, this was a remarkably poor performance.

(In addition, IMO, using ‘objective’ as an adjective for any human being is a rather radical notion.)

I’ve copypasted the entire thing below, except for section 2. Gendered oppression and violence is markedly different from racialised oppression and violence, which renders section 2 quite absurd (both in this version and the original ‘black people’ version). Apples and oranges, you know. It would require rewriting the entire thing, and I quite frankly don’t have time for that.

– – –

Dear Well-Meaning White People Who Believe Themselves to Be Safe, Thereby Legitimizing the “Not All White People” Argument,

Let’s start here, even though this should go without saying: We don’t think that all white people are inherently abusive or dangerous. Plenty of white people aren’t.

There are white people that we love very much – white people around whom we feel mostly safe and unthreatened; white people who, in fact, support, respect, and take care of us on familial, platonic, romantic, and sexual levels. Not every white person has violated us individually; for most of us, there are plenty of white people that we trust.

We know what you mean by “not all white people” – because on a basic level, we agree with you.

But the socialization of white people is such that even a good white person – a supportive white person, a respectful white person, a trusted white person – has within him the potential for violence and harm because these behaviors are normalized through white culture.

And as such, we know that even the white people that we love, never mind random white people who we don’t know, have the potential to be dangerous. Surely, all people have that potential. But in a world divided into the oppressed and the oppressors, the former learn to fear the latter as a defense mechanism.

So when you enter a space – any space – as a white person, you carry with yourself the threat of harm.

Of course, in most cases, it’s not a conscious thing. We don’t think that most white people move through the world thinking about how they can hurt us. We don’t believe white culture to be a boardroom full of white people posing the question “How can we fuck over ethnic minorities today?” You would be hard-pressed to find a POC activist who actively believes that.

But what makes (yes) all white people potentially unsafe – what makes (yes) all white people suspect in the eyes of racialized people – is the normalized violating behaviors that they’ve learned, which they then perform uncritically.

Make no mistake: When you use the phrase “not all white people” – or otherwise buy into the myth of it – you’re giving yourself and others a pass to continue performing the socially sanctioned violence of white culture without consequence, whether or not that’s your intention.

In truth, the only thing approaching defiance against this kind of violence is to constantly check and question your own learned entitlement – and that of other white people. But you can’t do that if you’re stuck in the space of believing that “not all white people” is a valid argument.
So we wanted to call you in, well-meaning white people, to talk about these four points that you’re missing when you claim “not all white people” as a way to eschew responsibility for white culture.

Because it is all white people, actually. And here’s why.

1. All White People Are Socialized Under (And Benefit From) White Culture

Here’s the truth: Most of the time, when we generalize and use the word white people, what we’re actually referring to is the effects of white culture. What we’re actually intending to communicate when we say “white people are horrible,” for instance, is “the ways in which white people are socialized under white culture, as well as how that benefits them and disadvantages everyone else, sometimes in violent ways, is horrible.”

But that’s kind of a mouthful, isn’t it? So we use white people as a linguistic shortcut to express that.

And before you come at us with “But that’s generalizing,” it’s actually not. Because it is true that all white people are socialized under and benefit, to some degree, from white culture.

That is to say, the only thing that we truly associate all white people with is white culture – and that’s hella reasonable, even though it affects white people differently, based on other intersections of identity.

Because here’s how it works, my friends: Living in the United States, every single one of us is socialized under white culture – a system in which white people hold more power than other races, in both everyday and institutionalized ways, therefore systematically disadvantaging anyone who isn’t a white person on the axis of ethnicity. As such, we all (all of us!) grow up to believe, and therefore enact, certain racialized messaging.

We all learn that white people deserve more than anyone else: more money, more resources, more opportunities, more respect, more acknowledgment, more success, more love. We all internalize that. To say that “not all white people” do is absurd – because, quite simply, all people do.

For people who aren’t white people, this means that we’re socialized to feel less-than and to acquiesce to the needs of the white people in our lives. And this doesn’t have to be explicit to be true.

When we find it difficult to say no to our white bosses when we’re asked to take on another project that we don’t have the time for, or to our white partners when they’re asking for emotional labor from us that we’re energetically incapable of, it’s not because we actively think, “Well, Jim is a white person, and as a not-white person, I can’t say no to him.”

It’s because we’ve been taught again and again and again since birth through observation (hey, social learning theory!) that we are not allowed – or will otherwise be punished for – the expression of no. In the meantime, what white people are implicitly picking up on is that every time they ask for something, they’re going to get it (hey, script theory!).

A sense of entitlement isn’t born out of actively believing oneself to be better than anyone else or more deserving of favors and respect. It comes from a discomfort with the social script being broken. And the social script of white culture is one that allows white people to benefit at the disadvantage of everyone else.

And all white people are at least passively complicit in this white culture system that rewards white entitlement. We see it every single day.
The thing about privilege is that it’s often invisible from the inside. It’s hard to see the scale and scope of a system designed to benefit you when it’s as all-encompassing as white culture. And that might lead you to buy into the idea of “not all white people.”

To those on the outside, however, the margins are painfully visible. That’s why white people who really want to aid in leveling the playing field have a responsibility to listen to people who can see the things they can’t.

When ethnic minorities tell you that you’re harming them, listen. Listen even when you don’t understand. Listen especially when you don’t understand.

You can’t see all the ways in which your whiteness distorts the fabric of society, but we can. And if you want to help dismantle white culture, you have to make the choice to accept that a thing isn’t less real just because you haven’t seen it – or don’t believe yourself to have experienced it.

[…]

3. The Impact of Your Actions Is More Significant Than the Intent

Cool. You didn’t mean to contribute to the objectification of that person of color when you made that racist joke. Perhaps you even think that you’re so “enlightened” as a “anti-racist white person” that we should just knowthat you “didn’t mean it like that.” In fact, maybe you even think that you were being “subversive” when you said it. Okay.

But from the perspective of a person of color, that doesn’t matter, because we still have to feel the effects of that mindset every single day – and your bringing that to the foreground has a negative impact on us, no matter what the hell your intent was.

Many white people don’t do hurtful things maliciously. They may be doing them subconsciously, adhering to the ways in which they’ve been taught to behave, as all of us do.

Other white people, of course, are intentionally violent. But the effects of both can be incredibly damaging.

Surely, we’re less likely to harbor resentment towards someone who stepped on our toes accidentally than we are towards someone who stomped on them with malevolence – especially when accountability is had and an apology is issued. But our goddamn toes still hurt.

To a person of color, there’s very little difference between the impact of inadvertent and intentional harm. A white person who makes you feel unsafe by accident is as harmful to you as one who does it on purpose.

So no matter how well-intentioned you are, you’re not off the hook when you hurt people. And because of everything we’ve discussed above, you are likely (yes, all white people) to hurt and violate. And you need to be willing to take responsibility for that.

4. The Depth of Work to Be Done Is Avoided By Most White People

It’s understandable that we react by distrusting even “safe” white peopleas a rule when even safe white people can hurt us – because even “safe” white people have been raised in and shaped by white culture that both actively and passively harms us every day. There’s no escaping that, regardless of anyone’s best intentions, so it’s useless to talk about intent as a mitigator of harm.

Add to that the constant stream of disappointment and hurt we feel when self-proclaimed “safe” or “anti-racist” white people do turn out to harm us – which happens way too often to be treated like an anomaly – and it’s easy to see why POC react with distrust or even outright hostility when “safe” white people show up in spaces dedicated to POC.

We want to trust that your good intentions will lead to positive actions, we do. But here’s what we need you to understand before that can possibly happen: What you’re asking us to accept from you will take a hell of a lot of work on your part – and we’ve seen over and over again that many self-proclaimed “allies” just aren’t willing to do it.

Being a “safe” white person – hell, being an anti-racist white person – is more than just believing yourself to be and collecting accolades from others about the minimal work that you’re doing not to be an asshole.

Doing the work means really doing the work – getting your hands dirty (and potentially having an existential crisis in the process).

Consider it like this: If you go through life assuming that your harmful behavior is appropriate and most of society provides a positive feedback loop, why would you stop to examine yourself? You’ve never been given any indication that you should.

If you never learn to see your behavior within the context of the broader harm done to ethnic minorities, what motivation will you have to change? And if you keep passively absorbing toxic attitudes towards white entitlement, will you really move to check bad behavior in other white people?

Because here’s the truth: Even when it’s not conscious, white entitlement is a choice – a choice to be uncritical, a choice to continue to passively benefit. And attempting to fight that entitlement is also a choice ­– one that has to be both conscious and ongoing. You’ve got to choose it every day, in every instance.

But how many well-meaning white people are truly choosing that path, instead of just insisting that it’s “not all white people” and that they’re “not like that?”

Hint: You are “like that” – especially if you’re not actively fighting white culture. And claiming that you’re “not like that” doesn’t negate white culture – it enforces it.

Fighting learned white entitlement means assuming the burden of vigilance – watching not just yourself, but other white people. It means being open to having your motives questioned, even when they’re pure. It means knowing you’re not always as pure as you think.
It means assessing the harm you’re capable of causing, and then being proactive in mitigating it.

Most of all, it’s a conscious decision to view every individual’s humanity as something exactly as valuable and inviolable as your own.

And it means doing it every single moment of your life. Point blank, period.

If you really want to stop the “all white people” cycle, that’s the only place to start.

***
Well-meaning white people, if we’re being honest, we love many of you. And those of you whom we don’t know, we want to believe and appreciate. We want to feel safe around you.

We don’t want to fear or distrust white people. We don’t want to have to perform risk assessments on every white person that we meet. Trust us – it’s a miserable life! We’d gladly abandon this work if it wasn’t absolutely necessary to our survival.

But it’s not our job to be vigilant against harmful behaviors that we can’t possibly hope to control, though. Nor is there anything that we alone can do about this. It’s incumbent upon white people to make themselves safer as a group.

And there’s no way that you can do that until you accept that yes, it is all white people – including you – and start working against it.

Jotkut asiat ovat ikuisia – ”väestökysymys”

Viime viikkoina on virinnyt huolestunutta keskustelua siitä, miten syntyvyys on laskenut viidettä vuotta ja miksi hedelmällisessä iässä olevat suomalaiset eivät lisäänny. Yksistään Helsingin Sanomat on julkaissut viikon sisään muutamankin jutun (1, 2, 3 + kysely), ja Yle kirjoitti asiasta syyskuussa pari juttua (1, 2) sekä järjesti A2 Lisääntymis-illan, joka haki ”ratkaisuja syntyvyyden laskuun ja sen tuottamiin ongelmiin”.

Väestöpolitiikkaa tutkineena historioitsijana olen seurannut keskustelua hymynkare suupielissäni. Näinä epävarmuuden aikoina on sentään hyvä, että jotkut aiheet ne eivät muutu.

”Kun lukumäärältään suurimmat ikäluokkamme ovat jo sivuuttaneet 30. ikävuotensa ja syntyneisyydestä huolehtiminen on yhä suuremmassa määrässä jäämässä lukumäärältään pienenevien vuosiluokkien harteille, käy muutoksen aikaansaaminen vuosi vuodelta vaikeammaksi. Tilastomiehet ovatkin arvioineet, että Suomen kansan lisääntyminen tulee pysähtymään vuoden 1975 tienoilla, jolloin kansamme on saavuttanut 4 miljoonan rajan. Pysähtymistä seuraa kansan kutistuminen, ellei muutosta siihen mennessä saada aikaan.
[…] Väestökysymys on Suomessa lyhyesti sanoen kysymys kansan olemassaolosta.”

Kuulostaa jokseenkin tutulta!

Vaan tämä teksti olikin katkelma Väestöliiton ensimmäisestä ohjelmasta vuonna 1941. Ns. espoolaisella salausmenetelmällä piilotetut kohdat ovat ”1975” ja ”4 miljoonan”. Palaan tähän ennustukseen vähän tuonnempana.

Väestöliitto tunnetaan nykyään ennen muuta perhepoliittisena sosiaali- ja terveysalan järjestönä, ja sen asiantuntijat ovatkin esiintyneet tiuhaan viimeaikaisissa keskusteluissa. Alun perin sen perustamisen takana oli väestöpoliittinen huoli Suomen tulevaisuudesta. Suomi oli juuri käynyt sodan Neuvostoliittoa vastaan (talvisodan, siis), mikä laukaisi Suomessa jonkinasteisen väestö- ja geopoliittisen heräämisen (tai paniikin). Kuten silloinen ulkoministeri Väinö Tanner rauhanteon päivänä kiteytti: ”Meidän ainoa vikamme oli, että meitä on liian vähän.”

Väestöliitto hahmotteli, että ihanteellinen lapsimäärä suomalaisperheissä olisi vähintään kuusi lasta, ja lisääntyminen nähtiin kansalaisvelvollisuutena. ”Yleinen mielipide on saatava tajuamaan, että lasten kasvattaminen ei nykyisissä olosuhteissa ole yksityisasia, vaan velvollisuus kansaa ja yhteiskuntaa kohtaan.” (Ei kovasti poikkea nykypäivän sanavalinnoista.) Naisten lisääntyminen rinnastettiin suoraan miesten asevelvollisuuteen, mikä sodan runtelemassa maassa oli varsin voimakasta retoriikkaa: ”Synnyttäminen onkin naisten isänmaalleen suorittamaa arvokkainta asevelvollisuutta, eikä se suinkaan ole vaivatonta eikä vaaratontakaan.”

Väestöliitto, poliittinen johto ja muut väestöpoliittisesti huolestuneet tahot lienivät helpottuneita, kun propaganda (kuten valistus- ja tiedotustoimintaa tuolloin kutsuttiin) ja sosiaalipoliittiset toimenpiteet (mm. lapsilisät) purivat, ja toisen maailmansodan jälkeen väki sikisi kuin käskystä. Mitä nyt lapset eivät meinanneet mahtua kouluihin ja koteihin. Kansantaloudellisesti Suomella meni kuitenkin hyvin viimeistään siinä vaiheessa, kun suuret ikäluokat siirtyivät työikään eli tuottaviksi ja veroa maksaviksi kansalaisiksi, mikä oli ratkaisevaa Suomen hyvinvointivaltiokehitykselle.

”Tilastomiesten” ennuste ei olekaan pitänyt paikkaansa. Suomen kansa ei ole kutistunut, sillä Suomen väkiluku ei tähän päivään mennessä ole kääntynyt laskuun, paitsi kerran. Ainoana poikkeuksena 1960–70-luvun taite, jolloin osa niistä samaisista suurista ikäluokista muutti Ruotsiin töiden perässä, kun Suomi ei tahtonut pysyä ripeän kaupungistumiskehityksen mukana.

vaestonkehitys1749-2050
Väestönkehitys vuosina 1749–2050.
(Lähde: Tilastokeskus.)

Väestönkasvu on toki eri asia kuin syntyvyys ja väestön ikärakenne. Syntyvyyskäyrä näyttääkin hieman erilaiselta:

synt_2015_2016-04-14_tie_001_fi_001
Elävänä syntyneet 1971–2015.
(Lähde: Tilastokeskus.)

Ikärakenne on tärkeä sen paljon puhutun huoltosuhteen kannalta, eli paljonko on työikäisiä suhteessa työvoiman ulkopuolella oleviin. Tällä hetkellä suurin huolenaihe on värisevällä äänellä lausuttu eläkepommi, eli suuret ikäluokat (kas! palaamme sylttytehtaalle) jäävät eläkkeelle, ja heidän eläkkeensä pitäisi työssäkäyvän sukupolven maksaa. Ei yllätäkään, että yllä mainitussa Ylen jutussa todetaan: ”Erityisen huolissaan alhaisesta syntyvyydestä ovat yli 50-vuotiaat suomalaiset. Tähän voi olla syynä huoli siitä, ketkä tulevaisuudessa maksavat heidän eläkkeensä, jos syntyvyys jatkaa laskuaan.” Jep. Suomessa ei onneksi ihan niin paha tilanne ole kuin monessa muussa länsimaassa, sillä Suomen työeläkejärjestelmän rahastoivuus paikkaa paljon. Tyhjäksi se ei kuitenkaan tilannetta tee. Suomessa on luovuttu ättestupa-perinteestä, joten jos mielimme säilyttää mm. työeläkejärjestelmän, työikäisen väestön lisääntyminen olisi varsin hyvä juttu.

Ikävä vain, että siihen olisi pitänyt puuttua jo 20–30 vuotta sitten, koska niitä työssäkäyviä veronmaksajia tarvittaisiin juuri nyt, kun suuret ikäluokat tosiaan jäävät eläkkeelle. Tosin jos katsotaan syntyvyyskäppyrää, huomataan, että 1980–90-lukujen taitteessa oli pienimuotoinen vauvabuumi (isolta osin kiitos vuonna 1985 voimaan astuneen kotihoidontuen, jonka pystyi yhdistämään myös työttömyysturvaan). Tämä ei kuitenkaan ole riittänyt, koska suuret ikäluokat ovat vain niin massiivisen suuria, yli 100 000 lasta/vuosi, kun 1970-luvun jälkeen ei ole yhtenäkään vuonna syntynyt edes 70 000 lasta. Ongelma ei siis sinällään ole romahtanut syntyvyys, vaan n. 70 vuotta sitten suhteettomasti ja hetkellisesti paisunut syntyvyys. EU-vertailussa syntyvyytemme sitä paitsi on keskimääräistä korkeampi jopa suurena kriisivuotena 2015, 1,65 lasta/nainen, vs. EU:n 1,51–1,62 lasta/nainen (2005–2014) (Eurostat).

Tällä hetkellä tarvitsisimme kuitenkin Suomeen kuin taikaiskusta työikäistä väkeä, mieluusti perheellistä. Hitsi, mistähän sellaisia saisi? Varmaan järjestämällä A2-iltoja ja painottamalla synnyttäjäedellytykset täyttävälle kansanosalle, miten kannattaisi pitää kiirettä eikä pidä olla turhan nirso siittäjän suhteen. Biologista kelloa säestää kansalaisvelvollisuus, nyt kuulolle.

Tai sitten voisi tietysti havahtua siihen, että maahanhan kyllä olisi tulossa juuri tuohon haarukkaan osuvia ihmisiä vaikka millä mitalla, ihan vallan koulutettuakin porukkaa. Maapallon kantokyvyn huomioon ottaen tämä olisi vieläpä paljon järkevämpi ratkaisu kuin syntyvyyden nostaminen, ja Suomen väestöluvun kasvu on muutenkin jo pitkään ollut nettomaahanmuuton ansiota.

Mahdollisuuteen korjata huoltosuhde ei poliittinen johto tokikaan tartu, vaan yrittää epäinhimillisillä keinoilla lähettää ”viestiä”, että Suomeen ei kannata tulla ja jos tulee, pois kannattaa lähteä. Perheenyhdistäminen on lainsäädännön nojalla kohtuuttoman vaikeaa. Suuri huoli syntyvyydestä ja huoltosuhteesta onkin sangen tekopyhää. Jos syntyvyydestä viitsitään olla niin kovin huolissaan nimenomaan pitkän aikavälin kehitystä silmälläpitäen, jännä miten ei maahanmuuttoa voida täsmälleen samasta näkökulmasta nähdä investointina. Ei ole ilmeisesti kuitenkaan tultu kovin kauas 1940-luvulta ja eugeenisesta pyrkimyksestä korottaa kansan lukumäärää ja laatua – ”laatu” vain tarkoittaa tänä päivänä kantasuomalaista.

En sano, etteikö nykyinen työllisyystilanne ole vaikea suurilukuisen maahanmuuton osalta. Maahanmuuttajien ja pakolaisten kunnollinen kotouttaminen vaatii toki paljon resursseja, sitä ei voi kieltää. Mutta kyllä muuten myös maksaa lapsen kasvattaminen sikiöstä koulutetuksi ja työssäkäyväksi aikuiseksi. Tämä on jälleen kerran arvokysymys. Lainaa Suomi kyllä saisi, vieläpä erittäin edullista, eikä leikkauspolitiikka ole toistaiseksi osoittautunut voittostrategiaksi. Ihmisten ajaminen nurkkaan ei ole synnyttänyt luovuutta ja suurta kilpailukykyloikkaa, vaan lamaantumisen. Lyhytnäköisen politiikan ja lokeroimisen sijaan tarvittaisiin parempaa tukea pienyrittämiseen, eri tulomuotojen yhdistämiseen, työn ja opiskelun yhdistämiseen, lastenkasvatuksen ja työn yhdistämiseen jne. – eli aitoa joustoa, ei peitesanoja kyykytykselle. Koulutuksen ja tutkimuksen alasajoa on samaten vaikea perustella kilpailukyvyn parantamisen näkökulmasta. Ja lienee sanomattakin selvää, että rakenteellista ja poliittista rasismia ei tarvita yhtään enempää.

Tiedostamattomat etuoikeudet nakertavat empatiaa ja solidaarisuutta

Hieman myöhässä toivotan hyvää tasa-arvon päivää (19.3.) sekä aivan ajantasaisesti hyvää rasismin vastaista viikkoa! Näiden teemojen kunniaksi kirjoitan aiheesta, jolla on laajat ja syvät vaikutukset: etuoikeuksista.

Yhteiskuntatieteilijänä muotoilen etuoikeuden niin, että (länsimainen) yhteiskunta on rakennettu määrätynlaiselle, hyvin kapealle oletukselle ihmisyydestä. Oletus, eli normi, näyttää tältä: valkoinen, työikäinen, heteroseksuaali, cis-sukupuolinen, terve ja vammaton, kristitty tai kristinuskopohjaiseen kulttuuriin kuuluva, sosioekonomiseen keskiluokkaan kuuluva mies. Oletusta vastaavilla henkilöillä on toisin sanoen yhteiskunnassa helpompaa, koska yhteiskunta on suunniteltu heitä varten – he ovat etuoikeutettuja suhteessa niihin ihmisiin, jotka eivät sovi oletukseen.

Yhteiskuntamme on toisin sanoen rasistinen, seksistinen, ableistinen (vammaisia syrjivä), ikäsyrjivä ja epäsolidaarinen. Se, että niin moni vetää iltapäiväkahvit väärään kurkkuun, kun joku kehtaa väittää tällaista sivistyneestä ja suorastaan hyysäävästä suomalaisesta yhteiskunnasta, on itsessään merkki siitä, miten moni etuoikeutettu ei edes tajua olevansa etuoikeutettu ja ajattelevansa kuin etuoikeutettu.

Jukka Lindström muotoili asiasta osuvasti:

Näinhän se on. Jos täyttää monet oletuksen määreet, yhteiskunnassa on helppo olla, ja asioiden muuttaminen tuntuu turhalta nipottamiselta ja oman elämän hankaloittamiselta. Jos kuitenkin on kykyä ja halua asettua muunlaisten ihmisten asemaan, yhteiskunta näyttäytyykin aika vaikealta paikalta.

Arkinen esimerkki: Olin taannoin eräässä tilaisuudessa, jonka ainoa wc oli invavessa. Ovi suljettiin salvalla, joka oli suunnilleen leukani korkeudella (olen 175+ cm pitkä).

Eikö ongelmallisuus auennut heti? Niinpä.

Yhteiskunta on täynnä vastaavia pieniä ja paljon suurempia tekijöitä, jotka näennäisesti eivät vaikuta etuoikeutettujen elämään, mutta hankaloittavat ei-etuoikeutettujen elämää. Näistä asioista on kuitenkin yllättävän vaikea puhua, sillä etuoikeutetun itsetunto on kovin hauras, ja sitä vartioidaan ja puolustetaan vimmatusti. Robin DiAngelo kirjoitti Good Men Project ‑sivustolla aivan erinomaisen artikkelin ”valkoisesta hauraudesta” (white fragility) ja siitä, miksi valkoisille on niin vaikeaa puhua rasismista.

Yhteiskuntamme ja kulttuurimme häivyttävät rakenteita ja korostavat yksilöiden ominaisuuksia. Etuoikeutetut – etenkin hyvän sosioekonomisen aseman saavuttaneet etuoikeutetut – eivät hevillä haluaisi tunnustaa, että omia saavutuksia olisi yhteiskunnallisella tasolla jotenkin pedattu etukäteen. Koetaan, että yhteiskunnallisten rakenteiden ja omien etuoikeuksien olemassaolon tunnustaminen on omasta onnistumisesta pois. Vastaavasti ei haluta nähdä mitään yhteyttä esimerkiksi seksististen rakenteiden sekä sukupuolittuneiden työmarkkinoiden ja käytäntöjen välillä, tai rasististen rakenteiden ja ennakkoluuloisten asenteiden sekä maahanmuuttajataustaisten (etenkin afrikkalaistaustaisten) kantasuomalaisia vaikeamman työllistymisen ja matalampien tulojen välillä (ks. esim. VATT:n raportti tai EVA:n käppyrä).

Tietysti jokainen haluaisi olla oma erityinen ja erinomainen uniikki lumihiutaleensa – ja tiettyyn pisteeseen onkin. Mutta vain tiettyyn pisteeseen. Omien etuoikeuksien mustasukkainen vartioiminen ja silmien ummistaminen on äärimmäisen haitallista, sillä se ylpistää sekä estää ymmärtämästä muita ihmisiä. Muita ihmisiä ei voi ymmärtää empatialla ja solidaarisuudella, jos ei ole valmis kohtaamaan itseään vilpittömästi ja kriittisesti.

En sinänsä usko, että on mahdollista ”aidosti” ymmärtää toista ihmistä. Jokaisella ihmisellä on oma nyanssintäyteinen todellisuutensa, jota ei voi emotionaalisella tasolla jakaa kenenkään kanssa. Ja tietysti mitä vähemmän yhtäläisyyksiä tai suurempia eroja ihmisten ominaisuuksien ja viitekehysten välillä on, sen vaikeampaa ymmärtäminen on. Tämä ei kuitenkaan tee ymmärtämisen yrittämisestä mahdotonta tai mieletöntä, se vain asettaa sille tietyt, kaukana olevat rajat. Uskon, että empaattis-rationaalisella analyysilla ja (itse)reflektiolla voi päästä hyvin hedelmälliselle ja solidaariselle tasolle, joka auttaa toisaalta toisten ihmisten ja heidän kokemustensa kunnioittamisessa; toisaalta auttaa hahmottamaan niitä hienovaraisia mekanismeja ja rakenteita, joiden puitteissa me kaikki toimimme mutta jotka eivät vaikuta kaikkiin samalla tavalla.

Etuoikeutettu voi olla tai olla olematta monella eri tavalla. Vaikka itse olen nainen eikä ekonomisessa asemassa osuneet parhaat kortit käteen, minulla on monessa muussa mielessä suomalaisessa yhteiskunnassa huomattavan helppoa. Ihan alkajaisiksi siinä, että minulle on henkilökohtaisesti ongelmatonta kirjoittaa ”olen nainen” – olen cis-nainen, vieläpä hetero. Lista jatkuu: olen varttunut ja elän edelleen kulttuurisesti keskiluokkaisessa ympäristössä, en kohtaa arkipäivässäni minkäänlaista rasismia, minusta ei ylipäätään tehdä mitään kulttuuris-rodullistettuja oletuksia, minun on helppo liikkua kaikkialla… Minulla on yleisesti ottaen todella helpot ja mukavat oltavat yhteiskunnassa. Kaikilla ei ole.

Kehottaisinkin kaikkia etuoikeutettuja pohtimaan omaa asemaa ja omia ajattelumalleja kriittisesti ja kuuntelemaan ei-etuoikeutettujen ääntä. Ja jos ja kun keskustelussa ajautuu tilanteeseen, jossa on vaikea uskoa ei-etuoikeutetussa asemassa olevan henkilön kuvailemaa kokemusta – se tuntuu liioittelulta, herkkänahkaiselta, väärältä tulkinnalta tms. – silloin on aika muistaa, että todennäköisesti on kyse sellaisista nyansseista, joita ei itse etuoikeutetusta asemastaan käsin kerta kaikkiaan huomaa ja koe (tai ole vielä harjaantunut näkemään ja ymmärtämään). Oma reaktio on siis luultavasti etuoikeutetun puolustusreaktio. Tietysti voi olla, että etuoikeutetun tulkinta onkin oikea ja että ei-etuoikeutettu esimerkiksi liioittelee. Siltikin mielestäni tällaisissa tilanteissa ns. benefit of doubt pitäisi antaa ei-etuoikeutetun hyväksi, ja etuoikeutettuna on lähtökohtaisesti kyseenalaista lähteä kiistämään ei-etuoikeutetun kokemusta tunnepohjalta. Etuoikeutettu, kyse ei ole sinun tuntemuksistasi ja kokemuksistasi.

Omien etuoikeuksien tunnustaminen edellyttää nöyryyttä. Nöyryys-sanalla on Suomessa ikävä kaiku, jota se ei mielestäni ansaitse. Nöyryys ei tarkoita alistumista ja selkärangattomuutta, vaan se on rohkeutta olla vilpitön ja rehellinen itseään ja muita kohtaan. Myös empatia ja solidaarisuus edellyttävät nöyryyttä. Niitä me tarvitsemme lisää vuoden 2016 Suomeen: nöyryyttä, empatiaa ja solidaarisuutta.

Koulutusta voisi uudistaa myös järkevästi

Tämänpäiväiset uutisoinnit opintuen leikkauksista (esim. Helsingin Sanomissa) vetävät jo valmistuneenkin mielen matalaksi. Hallitus tilasi professori Roope Uusitalolta selvityksen siitä, millä tavalla opintotukea voitaisiin leikata – ”koulutuksesta ei leikata” -lupauksen mukaisesti, thanks Sipilä.

Jos hallitus seuraa Uusitalon esitystä, opintotukea heikennetään monella rintamalla: opintorahaa leikattaisiin jopa 25 prosentilla (336,76 € –> 250,28 €), minkä lisäksi opiskelujen edistymisvaatimusta tiukennetaan (5 op/tukikuukausi –> 6 op/tukikuukausi)*. Opintotukikuukausia saisi 300 opintopisteen tutkintoon jämptisti laskennallisen opiskeluajan verran eli 45, ja kaikkiin korkeakouluopintoihin käytettävien tukikuukausien määrää pudotettaisiin kymmenellä (64 kk –> 54 kk). Helpotuksena (?) opintolainaa korotettaisiin 400 eurosta kuukaudessa 650 euroon kuukaudessa, mutta armollisesti ”lainaan ei kuitenkaan pakotettaisi”. Opiskelusta toisin sanoen tehtäisiin lainapainotteisempaa. Porkkanana tässä suunnitelmassa on opintolainahyvityksen laskeminen omavastuuosuuden ylittävältä osalta 40 prosentista 30 prosenttiin. Oho lol sanoinko porkkana, tarkoitin tietysti lisäkeppiä!

Niin hieno järjestelmä kuin opintotuki ihan aidosti onkin, opiskelijat eivät suomalaisessa yhteiskunnassa millään laskukaavalla kuulu hyvätuloisiin, ja opintotuki on jäänyt selvästi yleisestä ansio- ja hintakehityksestä jälkeen. Se ei ole pitkään aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eli toimeentulon tarjoamisen täysipäiväisen opiskelun mahdollistamiseksi.

Ei-lainapohjainen opintotuki (opintoraha + asumislisä) on useita satoja euroja pienempi kuin esim. Kelan päivärahaa ja yleistä asumistukea saavan työttömän tulot. Lisäosviittaa opiskelijoiden leveästä leivästä ja kaavailluista muutoksista saa, kun näitä vertaa toimeentulotukeen. Uusitalon esityksen mukaan ”opintorahan, asumislisän ja opintolainan summa nousisi 1 100 euroon kuussa”. Ooh. Pk-seudulla asuva opiskelija voisi hyvinkin olla oikeutettu n. 200 euron toimeentulotukeen, vaikka olisi jo velkaantunut henkilökohtaisesti kattaakseen elämiskustannuksiaan.

No, olen jo aiemmin kirjoittanut opintotuen, opintolainan, koulutuspolitiikan jne. ongelmista, joten en nyt ala toistaa kaikkea jo kirjoittamaani, vaan palaan mieluummin tämänpäiväiseen aiheeseen.

Taustaksi tosin ensin pientä muistutusta opintotuen surullisehkosta historiasta. Vuonna 2008 opintotukea parannettiin jonkin verran, jos kohta riittämättömästi että se edelleenkään olisi täyttänyt tarkoitustaan. Mutta parannus se on pienikin parannus, edellisen kerran sitä oli korotettu vuonna 1992, mitä kylläkin seurasi (yllätys yllätys) leikkaus vuonna 1995. Vuosi 2014 oli historiallinen: opintotuki sidottiin kansaneläkeindeksiin! Halleluja! Johan tätä oli ainakin parikymmentä vuotta odotettu. Harmi vain, että tämä osoittautui suoranaiseksi vittuiluksi, sillä indeksisidonnaisuus purettiin tämän vuoden alusta. Lisää opintotuen historiasta täällä.

Kun kevätkesällä kuulin hallituksen aikeista leikata opintotukea, ensimmäinen reaktioni oli turhautunut ärsytys – joko nyt taas? Hetken happea vedettyäni kuitenkin kutittelin esille optimismiani, josko leikkaukset tehtäisiin jotenkin järkevästi, eikä vain höyläämällä jo entuudestaan pientä opintorahaa. (Valitettavasti optimismini taisi olla turhaa.)

Järkevä tapa olisi esimerkiksi parantuminen maisteripsykoosista, jonka mukaan korkeakoulutus tarkoittaa lähes automaattisesti ylempää korkeakoulututkintoa. En itse pidä millään muotoa tarkoituksenmukaisena, että niin moni korkeakoulutusta vaativa ala tähtää ~viisivuotiseen tutkintoon, josta saa maisterin paperit. Erityisen hölmöltä tämä tuntuu yliopistossa, jossa ylempi korkeakoulututkinto on hyvin tutkimuspainotteinen ja edellyttää gradun kirjoittamista – oli opiskelijalla mitään intressejä tutkimukseen tai ei. ”Graduahdistus” onkin jo vakiintunut surullisenkuuluisaksi käsitteeksi.

Mielestäni olisikin järkevämpää siirtyä malliin, jossa alempi korkeakoulututkinto olisi 180–240 opintopistettä (eli 3–4 vuotta), ja tämä tutkinto tarjoaisi ammattitaidon, kouluttaisi kriittiseen ajatteluun, tietotaidon soveltamiseen jne. – tämä sekä ammattikorkeakouluissa että yliopistoissa. Alempi korkeakoulututkinto olisi perusedellytys, ei maisterin paperit. Ylempi korkeakoulututkinto olisi erikoistumista varten (tutkijan ura, pätevöityminen, erikoisalat…), ja se voisi hyvin olla alasta riippuen vain 60 op:n (1 v.) laajuinen, korkeintaan 120 op. Ylempiin korkeakoulututkintoihin voisi myös olla erillinen haku, mikä vähentäisi maisterin papereiden automaattista oletusta. Tämä koulutusmalli olisi myös täysin yhdenmukainen Bolognan prosessin koulutussyklien kanssa.

Tällä säästettäisiin rahaa ja hermoja. Lukemattomille opiskelijoille maisteriopinnot ovat enemmän tai vähemmän pakkopullaa, ja viimeistään gradut ja muut laajat opinnäytteet aiheuttavat ahdistusta ja viivästyttävät valmistumista. Työelämässä tästä saatava hyöty on nähdäkseni suhteettoman pieni.

Uusitalo kertookin, että yhtenä vaihtoehtona olisikin ollut ”rajata ’ilmainen’ opintoraha vain kolmeen vuoteen eli kandidaatintutkintoon, ja loppu olisi ollut lainaa”. (En nyt tässä yhteydessä jaksa avautua lainapainotteisuudesta, otetaan laina nyt keskustelun yksinkertaistuksen vuoksi annettuna.) Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä, ja vaikka yleisesti ottaen kunnioitan Uusitaloa, en niele hänen perustelujaan tässä kohtaa lainkaan.

”Malli olisi ollut ongelmallinen etenkin ammattikorkeakouluopiskelijoille, joilla perustutkinto voi kestää 3,5–4,5 vuotta.”
Ensinnäkin 4,5 vuotta kestävä alempi korkeakoulututkinto ei ole em. koulutussyklien mukainen, joten niistä olisi hyvä päästä eroon muutenkin. Toisekseen malli on ongelmallinen vain, jos siitä halutaan tehdä ongelmallinen. Eripituisia koulutusohjelmia on jo nykyisellään (esim. valtiotieteiden kandidaatti + maisteri: 180 op + 120 op = 300 op; lääketieteen peruskoulutus: 360 op), eikä se ole ollut ongelma. Sen sijaan, että fakkiudutaan kolmivuotiseen kandidaatintutkintoon, esitän vallan innovatiivisen ajatuksen, että opintotukea myönnetään lähtökohtaisesti tutkinnon laajuuden eli opintopisteiden mukaan. Laskennallinen opintotahti on 60 op/v jakautuen yhdeksälle opiskelu-/tukikuukaudelle, eli 180 opintopisteen tutkintoon myönnettäisiin lähtökohtaisesti 27 tukikuukautta; 240 opintopisteen tutkintoon 36 tukikuukautta; 360 opintopisteen tutkintoon 54 tukikuukautta jne.

”[Ongelma olisi myös] ollut se, että kandivaiheen jälkeen alettaisiin mennä töihin, jolloin maisterivaihe jäisi suorittamatta. Siitä olisi seurauksia kelpoisuusvaatimuksiin.”
Taas: maisterivaiheen suorittamatta jättäminen on ongelma, jos siitä tehdään ongelma. Läheskään kaikilla aloilla ei ole kelpoisuusvaatimusta, joten tätä ajattelua on turha soveltaa kaikkeen korkeakoulutukseen. Niillä aloilla, joilla kelpoisuutta edellytetään, koulutusohjelma olisi yksinkertaisesti pidempi ja opintotukea myönnettäisiin sen mukaan. Ks. edellinen kohta. Muilla aloilla työelämään siirtyminen kandivaiheen jälkeen: KYLLÄ KIITOS.

”Myös säästöjä olisi alkanut kertyä tästä mallista vasta vuodesta 2020 alkaen.”
No, niin. Tästä ei auta syyttää Uusitaloa, joka tietenkin vain laati selvityksen hallituksen antamien raamien puitteissa. Ja hallituksella tapansa mukaan on taas yksisilmäisen hirvittävä kiire kiivetä sinne oksistoon takalisto edellä, pitkän aikavälin seurauksista piittaamatta, ja yläilmoista sylkeä koulutuksen ja sivistyksen päälle. Ehkä trickle down on sittenkin olemassa oleva ilmiö, olemme vain ymmärtäneet sen väärin.

Onneksi Suomella kuitenkin riittää rahaa autoveron alentamiseen (hintalappu 200 miljoonaa euroa, vrt. opintotuen leikkaus 150 miljoonalla eurolla) ja Talvivaaran kaltaisiin kärkihankkeisiin. Bravo.

*) ”Opintojen edistymisvaatimus tiukentuisi niin, että opintotuen ehtona olisi nykyisten viiden opintopisteen sijaan kuusi opintopistettä tukikuukautta kohti. Tämä olisi Uusitalon mukaan signaali opiskelijalle, että pitäisi valmistua normaaliajassa.” Ei jumalauta nyt.

No niistä lukukausimaksuista

Nyt tulee jopa minun mittapuullani pitkä kirjoitus, toivottavasti joku jaksaa lukeakin :)

Tämä on aavistuksen muokattu versio kommenteistani Juuso Koposen lukukausimaksuja käsittelevään FB-postaukseen, jonka suosittelen lukemaan. Tekstin lähtökohtana oli:

Minusta lukukausimaksuja tai -maksuttomuutta pohtiessa ja erilaisia mahdollisia lukukausimaksumalleja vertailtaessa on tarkasteltava ainakin seuraavia kysymyksiä (tärkeysjärjestyksessä):

  • Miten ne vaikuttavat tasa-arvoisiin koulutusmahdollisuuksiin ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon laajemmin?
  • Miten ne vaikuttavat koulutuksen laatuun?
  • Miten ne vaikuttavat ”koulutusresurssin” käyttöön? Johtaako maksuton koulutus ylikouluttautumiseen, taikka maksullinen koulutus siihen, että ihmiset eivät kouluttaudu niin pitkälle kuin olisi heidän oman etunsa ja/tai yhteiskunnan kokonaisedun mukaista?

Mielestäni järkevä alkuasetelma, ja omia fakkiutuneita ajatusmallejaan on totisesti syytä välillä haastaa ja tuulettaa. Pohdinnan jälkeenkin suhtaudun silti itse edelleen skeptisesti lukukausimaksuihin. Näen, että niiden käyttöönotto vaatisi isoja muutoksia hyvin monella eri saralla, jotta lukukausimaksuilla ei olisi eriarvoistavaa tai muuten negatiivista vaikutusta. En siis pääse ensimmäisestä kysymyksestä pidemmälle, ja kommentoinkin nyt sitä.

Koulutuksen tasa-arvoisuus vs. koulutuksen eriarvoisuus

Mietittäessä koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoa kysymyksenasettelu on tärkeä. Kysymys ei ole siitä, miten lukukausimaksut vaikuttavat koulutuksen tasa-arvoisuuteen, vaan siitä, paheneeko koulutuksen eriarvoisuus. Saattaa kuulostaa hiustenhalkomiselta, mutta tämä on mielestäni erittäin olennainen näkökulmaero – ”tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet” vihjaa, että sellaiset ovat (ehkä) jo olemassa, ja tämä on vaarallinen lähtökohta arvioinnille. Hieman kärjistäen koulutuksen maksuttomuus on luonut Suomeen ajattelutavan, että kuka tahansa voi kouluttautua, jos vain haluaa, ja jos ei kouluttaudu, se on täysin oma valinta. Jos jotain niin koulutuserojen katsotaan johtuvan ennen muuta sosiokulttuurisista seikoista, eli koulutus ns. periytyy koska perhe ja kasvuympäristö kasvattavat koulutusorientoituneeksi.

Nämä eivät tokikaan ole paikkansapitämättömiä väitteitä sinänsä. Sosiokulttuurisilla seikoilla on iso (ja vaikeasti mitattava) vaikutuksensa, ja kyllä periaatteessa homma menee juuri niin, että kenellä tahansa on mahdollisuus kouluttautua. Varsinkin jos vertailukohdaksi otetaan räikeämpiä esimerkkejä, kuten Yhdysvallat, niin tottahan Suomen järjestelmä näyttäytyy varsinaisena onnelana (ja hyvä niin).

Tämä ei kuitenkaan ole ihan koko totuus, vaan asiaan vaikuttavat myös muut kuin pelkästään koulutusohjelmista itsestään nousevat seikat. Nyt vaahtoan taas aiheesta, josta aion valittaa niin kauan kunnes sille tehdään jotain. Isoimpiin ongelmiin lukeutuu mielestäni tiedeyliopistojen pääsykoejärjestelmät valmennuskursseineen, jotka karsivat jo lähtökohtaisesti pienituloisimpia. Erityisen hankalassa asemassa ovat pienituloisten perheiden nuoret, jotka eivät asu samalla paikkakunnalla kuin missä valmennuskursseja järjestetään; kurssille osallistuminen edellyttäisi muuttamista omilleen sitä varten ja sitä, että joku muu (eli vanhemmat) maksaa elämisen ne kuukaudet kun päntätään täysipäiväisesti pääsykokeisiin. Minkä lisäksi tietysti valmennuskurssi täytyy maksaa.

Pakko ei tietenkään ole valmennuskursseille mennä, mutta ne parantavat sisäänpääsymahdollisuuksia huomattavasti, ja yllättävänkin monet järjestäjät jopa antavat sisäänpääsytakuun. Lisäksi valmennuskurssit ovat sitä tärkeämmässä asemassa (ja sitä kalliimpia) mitä ”eliitimmästä” ammatista tai tutkinnosta puhutaan (lääke- ja kauppatieteelliset koulutukset kärjessä), mikä edesauttaa sitä että hyvätuloisiin ammatteihin kouluttautuvat hyvätuloisten vesat. Ja siis nyt ei puhuta muutamista satasista (mikä sekin on pienituloiselle perheelle iso summa), vaan ihan oikeasti tuhansista euroista: esim. Valmennuskeskuksessa lääkiksen valmennuskurssi maksaa parhaimmillaan 6 590 euroa, valmennuskurssi Helsingin kauppakorkeaan 5 930 euroa.

(Sen lisäksi, että nykyinen pääsykoesysteemi on eriarvoistava, se on kansantaloudellisestikin tyystin järkijättöinen – pitää nyt nuorta työkykyistä työvoimaa tekemässä jotain täysin ei-tuottavaa kuukausitolkulla. Osalle tämä tietysti sentään poikii opiskelupaikan, mutta lopuille ei.)

Tämä epäkohta ei tietenkään koske Suomen koulutusjärjestelmää kokonaisuudessaan, mutta ei sen laajuus ja vaikutus suinkaan mitätön ole (päinvastoin asian painoarvo kasvaa, mitä hyvätuloisempiin ammatteihin mennään). Se onkin yksi esimerkki sellaisista seikoista, joiden täytyisi muuttua jos lukukausimaksuja harkitaan. Minulla ei ainakaan riitä mielikuvitus, miten minkäänlaisella lukukausimaksujärjestelmällä saataisiin nollattua pääsykoe- ja valmennuskurssiongelmat, vaan näen huomattavana riskinä että eriarvoisuus lisääntyy entisestään.

Tai itse asiassa tuon nimenomaisen systeemin räjäyttäisin, tuli lukukausimaksuja tai ei. Pääsykokeet eivät välttämättä itsessään ole huono idea, mutta toteutuksen täytyisi olla täysin erilainen.

Opiskelijat ovat köyhiä jo nyt

Toinen seikka, joka kannattaa mielestäni pitää mielessä yhteiskunnallista tasa-arvoa pohtiessa on opiskelijoiden nykyinen asema. Moni opiskelija on köyhä opintotuen avullakin ja ilman lukukausimaksujakin. Opintotuki on totta kai tukimuotona aivan fantastinen (tämä ilman sarkasmin häivääkään), mutta ei useinkaan toteuta tarkoitustaan, eli täysipäiväisen opiskelun mahdollistamista. Monilla paikkakunnilla opintoraha + asumislisä ei riitä kattamaan edes asumismenoja, joten monet opiskelijat käyvät töissä elättääkseen itsensä. Tämä sitten pahimmillaan viivästyttää opintoja, ja bonuksena kohtuuttoman matalien tulorajojen paukkuessa töissä käyminen voi aiheuttaa talousvaikeuksia ja/tai synnyttää kallista opintovelkaa (the irony is strong with this one). Jos opintotukijärjestelmä pidetään ennallaan, näen huomattavia vaikeuksia opiskelijoiden työnteon, ei-täysipäiväisen opiskelun ja lukukausimaksujen yhteensovittamisen kanssa. Lukukausimaksujen kanssa opintojen venyttämisestä tulee kallis paukku, mutta jollain täytyy opiskelijankin elää.

Minulla ei ole suorilta mitään vastausta siihen, miten yhtälö pitäisi ratkaista. No, simppeli ehdotus tietysti olisi, että nostetaan opintotuki sellaiselle tasolle, että sillä oikeasti elää ja täysipäiväinen opiskelu olisi mahdollista. Tästä on kuitenkin puhuttu nyt parikymmentä vuotta, eikä asiassa ole tapahtunut merkittävää parannusta, päinvastoin. Opintotuen indeksisidonnaisuus (joka ei sekään nostanut opintotukea edes perusturvaetuuksien tasolle) ollaan heti purkamassa ja opintopistevaatimuksia kiristetään, eli keppiä tulee kahdesta suunnasta. Tämä ei luo kovinkaan suuria toiveita tulevaisuuden varalle.

Tähän tietysti joku ehdottaa, että lisää opintolainaa, niinhän muissakin maissa tehdään. Kuulostaa kuitenkin todella huonolta suunnitelmalta samaan aikaan pakottaa ottamaan lisää opintolainaa elämiseen ja sen lisäksi opintolainaa lukukausimaksuihin. Varsinkin kun ottaa huomioon miten arkoja suomalaiset ovat velan suhteen.

Itselleni tämä pistää vastaan myös, tai ennen kaikkea, periaatteellisesta syystä: mielestäni on epäoikeudenmukaista vaatia yhdeltä ihmisryhmältä elämistä velaksi. Jos pitäisi valita, tässä suhteessa olen itse ennemmin lukukausimaksujen kannalla. Käytännössä tietysti velka kuin velka, mutta velka lukukausimaksuista tuntuu huomattavasti terveemmältä investoinnilta kuin velan ottaminen vuokranmaksuun ja syömiseen. Mutta tässä kohtaa kirjoitan nimenomaan ”tuntuu” – tiedostan, että tämä on henkilökohtainen moraalis-emotionaalinen näkemys, joka ei ole järin hyvin argumentoitu ja josta on helppo olla eri mieltä. Ei se velaksi otettu euro kasva tai kutistu periaatteen voimasta, ja totta kai opiskeluaika elämiskustannuksineen on yhtä hyvin nähtävissä investointina omaan tulevaisuuteen.

Yhtä kaikki näen silti elämis-opintolainan JA lukukausimaksujen käyttöönoton samanaikaisesti olevan (onneksi) poliittisesti sangen mahdoton yhdistelmä. Tai jos tämä kombo toteutuisi, minun on hyvin vaikea nähdä että sillä olisi tasa-arvoon järin positiivisia vaikutuksia.

Ilmainen koulutus vahvistaa hyvinvointivaltion legitimiteettiä

Kolmas seikka liittyy sekin moraaliin. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti este, joka pitäisi raivata lukukausimaksujen tieltä, vaan koskee koulutusta ja sen yhteiskunnallista asemaa laajemmin. Koska a) korkeakoulutus periytyy ja b) korkeakoulutus ja hyvätuloisuus kulkevat usein käsi kädessä, korkeakoulutus on tulonsiirto keski- ja suurituloisille. Tämä ei mielestäni ole kuitenkaan yksinomaan huono asia, vaan päinvastoin hyvinvointivaltion legitiimisyyden kannalta hyvin olennainen seikka. Keski- ja hyvätuloisilta kuulee ”nettoveronmaksaja”-nurinaa jo nykyisellään, ja yksi harvoista argumenteista sitä vastaan on juurikin ilmainen koulutus.

Lukukausimaksujen tilalle on vähän väliä ehdotettu niin oikealta kuin vasemmalta (alkuperäinen tiedosto on poistettu, linkki blogiin jossa alkuperäinen lainaus) maisteriveroa. Ei oikein voi kiistää, etteikö ennen muuta keskiluokka kustantaisi koko Suomen yhteiskuntajärjestelmää, jota ainakin vielä toistaiseksi voi kutsua hyvinvointivaltioksi. Näen, että Suomessa on jo progressiivisen verotuksen sekä korkeakoulutuksen ja keski-/hyvätuloisuuden korreloimisen myötä eräänlainen maisterivero. Ts. korkeakoulutus -> korkeammat tulot, josta maksetaan suhteessa suurempaa veroa. (Tätä tietysti vääristää pääomatulojen kevyempi verotus, josta ennen muuta korkeakoulutetut suurituloiset hyötyvät. Kas siinä vielä yksi ongelma, joka liittyy lukukausimaksuasiaan, jos kohta tangentiaalisesti.) Ylimääräinen maisterivero vielä olemassa olevan progression päälle kuulostaa aivan tuhoontuomitulta idealta.

Jos keskiluokalta otettaisiin tavalla tai toisella pois ilmainen korkeakoulutus, eli se ~ainoa asia josta se selvästi hyötyy (vähän draaman lisää), näen että koko hyvinvointivaltion legitimiteetti voi pahimmillaan olla uhattuna. Pessimistisesti itse asiassa näen, että se on jossain määrin uhattuna jo nyt, ja perinteisesti taloudellinen laskusuhdanne tai lama ei ainakaan lisää solidaarisuutta, vaan ennemmin jyrkentää asenteita. Juuri nyt olisi kovin huono hetki lähteä haastamaan hyvinvointivaltion oikeutusta vielä entisestään.

”Haahuilun” syihin on puututtava jo ennen korkeakouluopiskelua

Neljäs asia liittyy koulutusjärjestelmään laajemmin, opiskelijoiden ”haahuiluun” (alanvaihdot, keskeytykset, pitkittyneet opinnot jne.) ja sosiaaliturvaan. Jo nykyisellään on äärimmäisen kyseenalaista, että nuoria kiristetään opiskelemaan esim. työttömyysturva- tai toimeentulotukisanktion uhalla. Niin kauan kuin opintotukikuukausia on rajallinen määrä, ja varsinkin jos/kun opintotuen saamisen edellytyksiä kiristetään koko ajan (esim. ei myönnetä toiseen tutkintoon), ketään ei saisi pakottaa opiskelemaan. Sosiaaliturvasanktiolla uhkailu ei tietenkään koske kuin pientä osaa opiskelijoista (joista suurin osa ei taida myöskään suuntautua korkeakoulutukseen, mutu), mutta ylipäätään opiskeluun hoputtaminen kuin työnnettäisiin käärmettä pyssyyn on helvetin huono ja kyseenalainen toimintamalli. Koulutuksen ilmaisuus voi eittämättä osaltaan pahentaa ongelmaa (”no kaipa mä nyt voin jotain koklaa whatevs”), mutta se ei nähdäkseni ole ongelman syy eikä koulutuksen maksullisuus siten voi myöskään asiaa ratkaista.

Haahuilun vähentämiseen ja fokuksen kirkastamiseen täytyy pyrkiä jo toisen asteen oppilaitoksissa: pitkäjänteistä opinto-ohjausta, ammatinvalintapsykologiaa, työelämään tutustumista, lukion ja korkeakoulutuksen sitomista toisiinsa, muu mikä kaikki mahdollinen tai en tiie. Ja siltikin tässä on se villi muuttuja, että nythän puhutaan 15–18-vuotiaista tyypeistä, jotka kasvavat ja kypsyvät ja joille on mielestäni annettava siihen mahdollisuus. Mitä enemmän korkeakoulutukseen liittyy henkilökohtaista riskiä ja panostusta (opintotuen rajallisuus, lukukausimaksut), sitä tärkeämpää on pyrkiä välttämään huteja. Psykologinen ja nuorisopedagoginen osaamiseni on hyvin lähellä nollaa, joten minulla ei ole tähän mitään sen konkreettisempaa ratkaisuehdotusta. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että kaikkien tai mahdollisimman monien työntäminen opintoputkeen ei nykyisillä työkaluilla ja toimintamalleilla toimi, vaan se on epäreilua ja vastuutonta sekä myös yhteiskunnan kannalta epäjärkevää.

Summa summarum, TL;DR jne.

Jotta voitaisiin miettiä lukukausimaksujen vaikutusta koulutuksen tasa-arvoon, täytyisi ensin tai vähintäänkin samaan aikaan tehdä jotain jo olemassa oleville eriarvoistaville mekanismeille.

Nämä olivat enimmäkseen hyvinkin ruohonjuuritason pohdintoja ja lisäksi pelkästään Suomen kontekstissa. Kuitenkin nimenomaan ruohonjuuritasolla ne tasa-arvoiset mahdollisuudet syntyvät tai ovat syntymättä.

Ei tietenkään ole mahdotonta, etteikö lukukausimaksullisella järjestelmällä voisi olla koulutuksen tasa-arvoa parantavia vaikutuksia. Kokonaisuus luonnollisestikin ratkaisee, ja on aina älyllisesti laiskaa olettaa, että paras mahdollinen järjestelmä on jo keksitty ja käytössä. Myönnänkin oman ajattelutapani olevan sikäli vääristynyt, että lähden vahvasti nykyisen järjestelmän oletuksista, eikä se tietenkään ole ainoa mahdollisuus. Päinvastoin hyvin valmisteltu ”kaikki uusiksi” ‑reformi olisi luultavasti fiksuinkin toteutustapa, jos lukukausimaksut haluttaisiin ottaa käyttöön. Käytännössä sellaiset uudistukset ovat kuitenkin poliittisesti äärimmäisen haastavia. Ne verrattain harvat aidosti radikaalit uudistukset, joita Suomen sosiaalipoliittisessa historiassa on nähty, ovatkin usein syntyneet lähes sattumalta ja joku toinen vaihtoehto olisi voinut olla yhtä todennäköinen.

En myöskään itse pidä todennäköisenä, että ainakaan nykyinen hallitus olisi tarpeeksi luova, oikeudenmukainen, pitkäjänteinen ja laaja-alaiseen ajatteluun kykenevä, että se onnistuisi toteuttamaan sellaisen lukukausimaksullisen kokonaisuudistuksen, joka ei pahentaisi olemassa olevia ongelmia, saati tarjoaisi niihin ratkaisuja. [Ja totta puhuen en myöskään usko opposition avarakatseisuuteen.] Jonkun muun käsissä jonain toisena aikana: vilpitön ehkä. Reunaehdot ovat kuitenkin haastavat.