Itsensä työllistäjät, nykypäivän pienviljelijät

600px-Raatajat_rahanalaisetSiinä se friikku raataa.
[Moninkertaiset anakronismit tahallisia.]
(Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, 1893. Haettu Wikipediasta.)

Elina Grundström kirjoitti kolme vuotta sitten (5.6.2012) Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikolla Nykyajan torpparit. Kirjoituksen aiheena oli uusi köyhien työtä tekevien ihmisten ryhmä, itsensä työllistäjät, jotka ovat jonkinasteisessa lainsuojattoman asemassa. Grundströmin muutoin ansiokkaan tekstin historiallinen analogia ontuu, ja koska aihe on edelleen ja yhä enenevässä määrin ajankohtainen, tuumasin että voisin tuutata eetteriin omia ajatuksiani aiheesta.

Torpparivertaus ei toimi oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin torppari ei ollut siinä mielessä itsensä työllistäjä, että olisi ollut itsenäinen. Torppari oli tilaton vuokraviljelijä, joka viljeli maata ja teki taksvärkkiä maan omistajalle usein verrattain epämääräisillä sopimuksilla eli torpparikontrahdilla. Asia ratkaistiin niin kutsutulla torpparilailla, joka myönsi torppareille ja mäkitupalaisille (torppareiden tapaan vuokra-asujia, mutta ei ollut viljelysalaa käytössä) oikeuden lunastaa vuokraamansa maa omaksi selvästi alle käyvän arvon. Eli toisekseen torpparin statuksenmuutos itsenäiseksi oli vain muutos parempaan – Suomen maareformi kulkeekin myös nimellä ”torpparivapautus”.

Samaa ei voi automaattisesti sanoa itsensä työllistäjistä Suomessa. 2000-luvulla on syntynyt uusi käsite, pakkoyrittäjyys. Pakkoyrittäjyydestä väitöskirjan tehnyt Jenni Kantola Vaasan yliopistosta määrittelee pakkoyrittäjyyden seuraavasti: ”Pakkoyrittäjyys tarkoittaa tilannetta, jossa yrittäjäksi on ryhdytty muiden vaihtoehtojen puuttuessa. Tyypillistä on se, että yrittäjyyttä ei ole harkittu aiemmin itselle sopivana vaihtoehtona.” (Kaikki yrittäjät eivät siis luonnollisestikaan ole pakkoyrittäjiä.)

Ilmiö on nähdäkseni hivuttautunut Suomeen vähitellen. Aluksi harmaalla alueella oli vuokratyö ja freelancerina toimiminen, mutta ns. tyypillisten työsuhteiden (lue: vakituinen, kokopäiväinen palkkatyö) käydessä yhä harvinaisemmaksi ja vaikeammin saavutettavaksi, pakkoyrittäjinä työllistyvät yksinyrittäjät ja ammatinharjoittajat muodostuvat alati kasvavaksi ryhmäksi.

Ylipäätään Suomessa mikroyrittäjyys (<10 hengen yritys) on ylivoimaisesti yleisin yrittämisen muoto. Suomen yrittäjien mukaan mikroyrityksiä on 93,4 prosenttia yrityksistä, pienyrityksiä (<50 henkeä) vain 5,5 prosenttia ja keskisuuria ja suuria yrityksiä vain 1,1 prosenttia. Erityisesti yksinyrittäjyys on ollut kasvussa: vuosina 2007–2012 yksinyrittäjien määrä on kasvanut peräti 22 prosenttia (lähde). Kun vielä otetaan huomioon, että pk-yritykset luovat eniten uusia työpaikkoja (ks. Suomen yrittäjien ensimmäinen linkki), on melko hämmästyttävää, että yrittäjiä ja yrittämisen eri muotoja kohdellaan Suomessa niin huonosti.

Yrittäjyyden riski: sosiaalipoliittinen lainsuojattomuus

Mikä siinä yrittäjyydessä sitten on niin kamalaa? Onko sillä mitään merkitystä, minkä nimikkeen alla työllistyy – onhan työelämässä aina riskejä, oli roolissa missä hyvänsä? Riskejä on, kyllä. Aina voi saada potkut vaikka olisi kuinka vakaassa työpaikassa. Yrittäjänä riski on kuitenkin monin verroin suurempi, sillä yrittäjän sosiaaliturva on suorastaan olematon tai vähintään kohtuuttoman kallis verrattuna palkansaajan sosiaaliturvaan. (Tämä on ratkaiseva syy sille, etten itse halua ryhtyä yrittäjäksi.)

Tällä on itse asiassa Suomessa hämmästyttävän pitkät perinteet. Itse kutsuisinkin pienyrittäjiä (olivat he yrittäjiä pakosta tai vapaasta tahdostaan) nykyajan pienviljelijöiksi. Pienviljelijät olivat omia pientilojaan viljeleviä, maa- ja metsätaloudesta elantonsa saavia ihmisiä, usein entisiä torppareita.

Kirjoitin graduni siitä, miten Suomen sosiaalivakuutus kehittyi SDP:n ja maalaisliiton ristiriitojen myötä. Etenkin 1920–40-luvuilla perusasetelma oli, että SDP kannatti työväenvakuutusta (ensisijaisesti sairausvakuutusta) ja maalaisliitto kannatti eläkevakuutusta, jonka piiriin pääsisi koko kansa. Lähdeaineistoa lukiessani huomasin, että maalaisliittolaiset vastustivat työväenvakuutuksena toteutettavaa sairausvakuutusta sillä perusteella, että pienviljelijät joutuisivat työnantajina (pienviljelijöillä saattoi olla esim. renki tai muuta apuhenkilökuntaa) osallistumaan sairausvakuutuksen kustantamiseen, mutta yrittäjinä eivät pääsisi vastaanottavana osapuolena osallisiksi millään tavalla. Siitäkään huolimatta, että he saattoivat talvisin toimia lyhytaikaisissa työsuhteissa metsätöissä. Kuulostaako tutulta?

Huomasin aineistosta myös, miten itsenäisyyden ja itsensä työllistämisen ylistävä retoriikka on vähintään yhtä ajatonta kuin pienyrittäjien sosiaalipoliittinen lainsuojattomuus. Ihmisiä on kannustettu sanojen tasolla oma-aloitteisuuteen ja yritteliäisyyteen, mutta käytännön teot ovat jääneet laihoiksi. Itsenäisyys on tarkoittanut riippumattomuutta, mutta yhtälailla avun ulkopuolella olemista.

Mahdollisuus, johon ei haluta tarttua

Tilanne ei ole sen parempi nykyäänkään. On oikeastaan ihmeellistä, miten Suomessa ei tartuta niihin mahdollisuuksiin, joita työhön kannustavuudessa tulee eteen. TE-toimistot, työttömyyskassat ja ammattiyhdistysliike pitävät kynsin hampain kiinni siitä yhä enenevässä määrin historiaan jäävästä kuvasta, jossa työn ja 40-tuntisen, työpaikalla tehtävän säännöllisen palkkatyön välille piirtyy yhtäläisyysmerkki.

Yrittäjyyden sosiaaliturvan riskit on kyllä toisaalla Suomessa tiedostettu, ja sen seurauksena on syntynyt erilaisia laskutuspalveluita. Laskutuspalvelut toimivat ikään kuin yhdistettynä työnantajana ja yrityksenä työn tilaajan ja työn tekijän välillä: ne hoitavat työnantajan velvollisuudet, eli maksavat työnantajamaksut yms. ja laittavat työn tekijän tilille palkan tai palkkion. Työn tilaajalle palvelut lähettävät laskun.

Ei ehkä sikäli ihanteellinen tilanne, että tällä tavalla yritysten on yhä helpompi olla palkkaamatta väkeä ja vain ulkoistaa palveluja niin pitkälti kuin mahdollista (TJEU Broadcast Text International). Mutta jos ja kun tällaiselle työmuodolle kerran on tilausta – ja onhan useille eri tahoille toimeksiantojen tekeminen jo vanha ilmiö, useiden (useimpien?) friikkujen peruskauraa – on hyvä, että erilaisia työllistymismahdollisuuksia lisätään.

Tai siis näin ainakin luulisi. Laskutuspalveluiden kautta tehty työ ei kuitenkaan syystä x, y ja z kerrytä työssäoloehtoa, eli laskutuspalveluiden kautta töitä tekevän ihmisen tilanne on paljon turvattomampi kuin palkkatyössä olevan. Ennen pitkää laskutuspalveluja käyttävä putoaa pois ansiosidonnaisen piiristä, vaikka ei edes olisi ollut työttömänä. Sama juttu on muuten apurahojen kanssa: ne eivät kerrytä työssäoloehtoa, eli (onneksi verrattain pitkän) siirtymisajan jälkeen apurahalla työskentelevä putoaa perusturvan piiriin.

Kaiken muun hyvän lisäksi käytännöt ovat varsin sekalaiset sen osalta, vaikuttaako laskutuspalveluiden kautta tehty työ työttömyysturvaan. Eli suomeksi: keikkatöistä voi seurata ikäviä yllätyksiä. Tämä ei kylläkään ole ainoa tapaus, jossa mielivaltaisuutta esiintyy, vaan TE-toimistot ovat mm. luokitelleet sivutoimisia friikkuja päätoimisiksi yrittäjiksi, jolloin heillä ei ole lainkaan oikeutta työttömyysturvaan. Myöskään soviteltua päivärahaa (eli jos tekee osa-aika tai satunnaisia töitä, on yhä oikeutettu työttömyysturvaan, mutta työttömyysturva pienenee jonkin verran) ei voi saada, jos työaikaa ei voi valvoa. Mikä tosiaan on raikkaan 1970-lukulainen suhtautuminen 2010-luvun työelämään.

Ja TE-toimistothan ovat Suomen ainoa viranomainen, jonka päätöksestä ei voi valittaa (tai tarkalleen ottaen lausunnoista, mutta lausunto toimii pohjana kaikille työttömyysturvapäätöksille). Oikeusvaltionäkökulmasta aika lystikäs piirre, etenkin yhdistettynä vaikeasti ennakoitavaan toimintatapaan.

Epätyypillisyydestä on työelämässä tulossa yhä tyypillisempää, ja tämä kehitys voitaisiin ottaa vastaan positiivisella tavalla – mahdollisuutena mutta ei uhkana, tiedättehän. Jostain syystä se uhka-kortti kuitenkin näyttää olevan houkuttelevampi.

Pollea napaan!

Facebookissa leviää kulovalkean tavoin kuva Ämmässuon kaatopaikalla makaavasta hevosenruhosta.

[22.5.2015: Poistin kuvan hevosesta kohteliaisuudesta ja kunnioituksesta hevosen omistajaa kohtaan. Alkuperäinen juttu kyllä on jo levinnyt ympäri internetiä ja iltapäivälehtiä, eli vahinko on jo tapahtunut, mutta ehkäpä verkossa voisi olla edes yksi asiaa käsittelevä sivu, joka ei hiero kuolleen hevosen kuvaa omistajaparan naamaan.]

Saateteksti on dramaattinen:

Käytiin eilen noin klo. 14.00 ämmässuon kaatopaikalla Ville Linneon kanssa viemässä kaivantoon biojätettä ja tämä oli vastassa. Veti jätkät kyllä hiljaiseksi. Kuvastaa hyvin miten ihminen esineellistää luontoa. Kun ei enää palvele sen voi heittää kaiken muun paskan joukkoon. Täysin moraalitonta toimintaa ja myös laitonta. Kun kävimme vastaanotto tiskillä ilmoittamassa asiasta siellä leviteltiin käsiä ja ilmoitettiin että otamme myös hevosia vastaan. Kiitos moraaliton hevosen ex omistaja kiitos ämmässuo olisin pärjännyt ilman tätä näkyä.

Lähde: Aki Ruostepuro.

Kylläpäs on suoraan sanottuna hysteeristä lietsontaa. Voi olla, että Ämmäsuolla ruho olisi pitänyt peittää tai jotain (en tiedä menettelyohjeista sen tarkemmin), mutta silti. Jos tässä nyt jotain ”kuvastamista” pitää hakea, niin ennemmin sitä, miten vieraantuneita ihmiset ovat elämästä, kuolemasta ja eläinten ”eläimyydestä” (vrt. ihmisyys), eli luonnosta.

Hevosen ruhon toimittaminen kaatopaikalle ei ole sen paremmin moraalitonta kuin laitontakaan. Päinvastoin – hevosen ruho on ongelmajätettä, eikä sitä saa haudata minne vaan tai miten vaan. Sitä paitsi kuollut hevonen on kirjaimellisesti kuollut. Se ei enää tunne ja ajattele yhtään mitään, eikä varmasti harmittele kun ei saanut sen kunniakkaampia hautajaisia – tuskin on ajatellut ennen kuolemaansakaan, sillä se on eläin.

Suomen teurastamot ja hevosklinikat tuntien hevonen on lisäksi mitä suurimmalla todennäköisyydellä lopetettu nopeasti ja kivuttomasti, ellei ole kuollut luonnollista kuolemaa. Ja Suomen tuntien tämä(kin) hevonen on elänyt hyvän elämän, semminkin jos vertaa useimpien elintarviketeollisuuden tuotantoeläinten olosuhteisiin.

Yksi syy, miksi hevosenruhoja toimitetaan kaatopaikalle hävitettäväksi, on että hevosten teurastaminen elintarvikkeeksi on hankalaa. Se edellyttää teurastamoilta erityisjärjestelyjä, ja suurin osa hevosia vastaanottavista teurastamoista sijaitsee Etelä-Suomessa, mikä tarkoittaa monille pitkiä kuljetusmatkoja. Tämän lisäksi erinäiset lääkintämääräykset estävät hevosten teurastamisen elintarvikekäyttöön.

Lääkintämääräyksille ei karkeasti ottaen voitane mitään – Evira tuskin koskaan hellittää määräyksiä niin, että mahdollisesti haittaa aiheuttavat lääkkeet vapautettaisiin teurastuskieltolistalta (ja hyväkin niin). Suurin osa hevosenomistajista puolestaan ei lääkehoitoa tarvitsevan hevosen kohdalla mieti teurastuskieltoa vaan hevosensa paranemismahdollisuuksia. Jos kohta Kari Paanasen opinnäytetyön mukaan teuraskieltoihinkin liittyy harhaluuloja, ja hevosia voitaisiin teurastaa elintarvikkeeksi huomattavasti enemmän, peräti 1 000–1 500 eläintä vuodessa eli jopa lähes tuplasti nykyisiin määriin (n. 1 800/v) verrattuna (eli yht. 2 800–3 300 eläintä/v).

Teurastamisen helpottamiseen voi vaikuttaa kysynnällä. Suomessa teurastetuista hevosista saadaan noin puoli miljoonaa kiloa lihaa. Sen lisäksi Suomeen tuodaan ulkomailta 2,5 miljoonaa kiloa hevosenlihaa, siis viisikertainen määrä. 2,5 miljoonaan kiloon ei toki kotimainen tuotanto yltäisi, vaikka kaikki ns. vihreämmille laitumille siirtyvät hevoset teurastettaisiin elintarvikekäyttöön, mutta siitä huolimatta suhde on melkoisen älytön. Suomessa olisi mahdollisuus tuottaa tonneittain enemmän lihaa, jota ei ole kasvatettu lihaksi ja joka on hyvin suurella todennäköisyydellä saanut elää hyvän elämän.

Tätä kuitenkin haittaavat yhtäältä hevosenomistajat, jotka eivät raaski luopua lemmikeistään teurastamon kautta koska se on jotenkin julmaa ja brutaalia, ja toisaalta ihmiset, jotka kauhistelevat hevosenlihan syömistä, kun ne hepat on niin söpöjä ja suomiputte ja kiitos 1939–44. Tässä ei ole mitään järkeä eikä se ole mitenkään hevosia ”kunnioittavaa”.

Joten sen sijaan, että jaatte sosiaalisessa mediassa kuvia kuolleista hevosista raflaavilla teksteillä moraalittomuudesta ja laittomuudesta, toimikaapa seuraavasti: seuraavan kerran kun olette ostamassa lihaa ruoaksi, älkää ostako nautaa, possua tai kanaa, vaan ostakaa suomalaista hevosenlihaa. On muuten hyvää ja on muuten eettistä.

Terveisin hevosihminen, joka on aikanaan myös oman hevosensa lopetuttanut. Lääkemääräysten vuoksi hevosta ei voinut teurastaa elintarvikkeeksi, joten lahjoitin ruhon Helsingin yliopistolle tutkimuskäyttöön.

Lisäys/korjaus teurastuskielloista: Osa lääkkeiden varoajoista ovat kyllä ainakin näin maallikon näkökulmasta ylimitoitettuja, sillä tietyistä lääkeaineista seuraa elinikäinen teurastuskielto. Lisäksi hevosia saa teurastaa omaan käyttöön, joko omaan tai lemmikkien suuhun pantavaksi.

Aatehistoria – vaikea laji

Markku Hyrkkänen on kuvaillut teoksessa Aatehistorian mieli (Vastapaino 2002) aatehistorian olevan ”käsittämisen historiaa”. Aatehistorian tehtävä toisin sanoen on tutkia ja ymmärtää, miten menneiden aikojen ihmiset ovat käsittäneet maailman. Tämä onkin tärkeä tehtävä, sillä ihminen luonnostaan ottaa oman maailmankuvansa ja ‑katsomuksensa annettuna ja käsittää historiallisetkin tapahtumat ja ajatukset tältä pohjalta. Tällöin ei kuitenkaan ole mahdollista päästä kyseisen historiallisen tapahtuman tai ajatuksen ytimeen, käsittää sitä oikein, sillä tapahtuma tai ajatus on syntynyt erilaisessa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa. Sitä toisin sanoen tarkastellaan anakronistisesti, mikä on mille tahansa historialliselle ilmiölle melkoista väkivaltaa.

Viime syksynä kirjoitin Facebookissa irvailevan vastineen Sixten Korkmanin kolumniin, joka oli aatehistoriallisesta näkökulmasta melkoinen hirvikolari. Kuten moni muu – esimerkiksi Suomen Pankin Markus Haavio muutoin mielenkiintoisen tuloeroartikkelinsa viitteissä – Korkman puhuu kolumnissaan Adam Smithistä tavalla, joka saa minut suuntaamaan näkymättömän käden kohti otsaani.

Helsingin Sanomat uutisoi eilen, että Smithin kuuluisa teos Kansojen varallisuus (The Wealth of Nations) on nyt ilmestynyt kokonaisuudessaan suomeksi. Ilahduttavan uutisen ilahduttavan pitkään käsittelyyn oli saatu kommentteja taloushistorioitsija Emma Rothschildiltä, joka on erikoistunut taloudellisen ajattelun historiaan. Rothschild toteaa Smithin olevan eniten väärinymmärrettyjä ajattelijoita historiassa (niinpä) ja huomauttaa, että Smithin kuuluisa ”näkymätön käsi” mainitaan vain kerran koko teoksessa (niinpä).

Helsingin Sanomien juttu on huomattavasti ansiokkaampi kuin lukuisat muut tekstit, joissa tyydytään viittaamaan näkymättömään käteen markkinatalousteoreettisena, totuudenomaisena perusoletuksena. Siltikin on hämmästyttävää, miten näinkin perusteellinen, aatehistorioitsijan avulla laadittu Smithin ajattelumaailmaa avaava teksti saadaan aikaiseksi mainitsematta merkantilismia sanallakaan.

Smithin – kuten ei kenenkään muunkaan historiallisen henkilön – ajatuksia ei voi ymmärtää ymmärtämättä aikalaista yhteiskuntaa. HS:n jutussa kerrotaan Smithin kritiikin kohdistuvan ”’kauppiaisiin’ ja ’teollisuusmiehiin’ – joita nyt kutsuttaisiin kapitalisteiksi – jotka eivät kilpailleet vapaiden markkinoiden sääntöjen mukaan”, missä lienee syntynyt jonkinasteinen väärinymmärrys. Kansojen varallisuuden kritiikki totisesti kohdistuu ns. vapaiden markkinoiden sääntöjen noudattamattomuuteen, mutta paljon laajemmasta näkökulmasta kuin fokuksena kauppiaisiin ja teollisuusmiehiin.

Smithin aikaan mitään vapaan markkinatalouden kaltaistakaan järjestelmää ei ollut koskaan vielä ollut. 1700-luvulla vallitseva talousjärjestelmä oli merkantilismi, missä valtio kontrolloi taloutta pyrkimyksenään maksimoida valtion varallisuus. ”Valtio” ei kuitenkaan ollut moderni kansallisvaltio, vaan valtio oli yhtä kuin itsevaltias hallitsija. Valtion kontrollin välineet koostuivat erilaisista liiketoiminta- ja elinkeinovapauden rajoituksista, kuten monopoleista, tulleista ja kauppakielloista ja sekalaisista ruohonjuuritason kielloista ja määräyksistäkin.

Kansojen varallisuus olikin pitkälti kritiikkiä merkantilistista järjestelmää, sen keinotekoisia rajoituksia sekä mielivaltaista ja epätasaista omaisuuden kasautumista kohtaan. Smithin ja muiden valistusajan talousliberaalien filosofien ajatukset olivat toisin sanoen kritiikkiä mieli- ja itsevaltaista valtiontaloudellista hallintoa kohtaan. Samasta syystä on kyseenalaista vedota 2000-luvulla 1700-lukulaisiin talousliberaaleihin ajatuksiin. Se on yksinkertaisesti anakronistista. Valistusajan talousfilosofien kritiikki ei kohdistunut keynesiläiseen demokraattiseen hyvinvointivaltioon, vaan – nykyisillä käsitteillä ilmaistuna – diktatuuriin.

On muuten huomionarvoista, että lukuisat modernin taloustieteellisen ajattelun pioneereina pidetyt henkilöt (Smith, Locke, Malthus, Mill) olivat (moraali)filosofeja. Tätä ei aina olisi helppo uskoa, kun seuraa keskusteluja, joissa taloustiede käsitetään luonnontieteenomaisena tieteenalana, jossa arvoilla ei (muka) ole sijaa ja faktathan ne vain keskustelevat.

Vastine pyöräilykirjoitukseni kommentteihin

Hei kaikki, ja kiitos kommenteista! Erityiskiitos Marjutille uutterasta kommentoinnista.

Toissapäiväinen kirjoitus osui näköjään näin kevään korvilla johonkin pinnan alla tykyttäneeseen hermoon, sillä teksti on levinnyt hämmästyttävällä tavalla – keskiviikon ja torstain aikana blogissa on vieraillut lähes 10 000 kävijää!

Kommenttien pohjalta tahdon tehdä kirjoituksestani muutaman asian selväksi.

Tekstini ei ole manifesti sen puolesta, että joka uutiseen pitäisi raportoida kaikki yksityiskohdat ja syyllinen sillä siunaaman sekunnilla, kun onnettomuus on sattunut. Se, että poliisi tai muu vastaava taho antaa virallisena kantanaan jonkin puolivillaisen arvauksen tapahtuneesta, ei palvele mitään tarkoitusta.

Moni on kommenteissa huomauttanut, että sen paremmin minä kuin mediakaan ei voi itsenäisesti tehdä päätöstä tai julkilausumaa kenenkään syyllisyydestä onnettomuustilanteessa. Tämä pitää paikkansa aivan täysin. Huomautankin, että en ole tekstissäni käyttänyt sanaa ”syyllinen” (paitsi suorassa lainauksessa Ylen uutisesta), ja tämä on täysin tietoista ja tarkoituksellista.

Olen kylläkin eksplisiittisesti sanonut, että Espoon-onnettomuuden aiheutti autonkuljettaja. Tämän pohjustan siihen, mitä kaksi uutista (Iltalehden ja Metron) on raportoinut asiasta samalla tavalla – myönnän, että uutisointi on vain toisen käden tietoa, eli en ollut itse paikalla enkä ole saanut poliisilta itse virallista selostusta, mutta muuta tietoa ei ollut saatavilla. Tällä siis mennään. Mikäli molemmat lehdet eivät ole kertoneet asiasta jotain perinpohjaisen väärää – esimerkiksi sekoittaneet, kumpi osapuoli kääntyi – tilanne on yksiselitteinen. Autoilijalla oli väistämisvelvollisuus. Mikäli suora lainaukseni TLL:sta ei vakuuta, jokainen voi itse tarkistaa Finlexistä, mitä kääntyvän ajoneuvon väistämisvelvollisuudesta 14 §:n 2 momentissa sanotaan.

”Miksi kypärää ei saisi mainita? Mitä hyötyä tällaisesta syyllistämisestä on? Vähentääkö tämä kirjoitus samankaltaisia onnettomuuksia vastaisuudessa?”

Kommenteissa vallitsee vahva konsensus siitä, että kypärä on hyvä suojaväline. En ole tästä eri mieltä – totesin itsekin, että kypärästä todellakin voi olla ratkaisevaa hyötyä, jos pyöräilijä syystä tai toisesta kaatuu pahasti. (Tämän toteamuksen huomaaminen kylläkin olisi edellyttänyt kirjoitukseni lukemista loppuun.)

Käänteisesti moni on myös sitä mieltä, että on typerää olla käyttämättä kypärää, ja että moisesta hölmöilystä kyllä on perusteltua mainita uutisissa, jotta muut voivat ottaa varoittavasta esimerkistä vaarin.

Tämä kyseinen onnettomuus johtui siitä, että autoilija ei noudattanut väistämisvelvollisuuttaan. Kypärä olisi saattanut lieventää pyöräilijän vammoja, mutta kypärättömyys ei aiheuttanut mitään. Kypärättömyys ei myöskään ole rike minkään lain tulkinnan mukaan. Väistämisvelvollisuuden laiminlyönti sen sijaan on. Kuten Ylen uutisessa todettiin, väistämissääntöjä tunnetaan huonosti puolin ja toisin – autoilijat luulevat usein, että pyöräilijä on aina väistämisvelvollinen, vaikka se ei pidä paikkaansa. Kääntyvä ajoneuvo väistää aina risteyksessä risteystä suoraan ylittävää.

Miksi siis kypärättömyydestä saisi ja jopa pitäisi mainita (jopa otsikkotasolla), mutta vaarallisen monelle epäselvästä väistämisvelvollisuudesta ei? Epäselvyys väistämissäännöistä voi pahimmillaan johtaa jonkun loukkaantumiseen ja kuolemaan. Perustelkaapa siis, miksi liikennesääntöjen määrittelemien velvollisuuksien esille nostaminen on tarpeetonta? Miksi kypärättömyysmaininta on tarpeellista valistusta, mutta väistämissääntöjen esille tuominen on syyllistämistä?

Tämä kirjoitus yksinään tuskin vähentää ratkaisevasti samankaltaisia onnettomuuksia (jos kohta toivon/luulen, että edes joku auton ratin takana aikaa viettävä havahtuu tämän tekstin myötä tähän nimenomaiseen väistämissääntöön). Mutta jos uutisoinnissa mainittaisiin, kuka oli tilanteessa väistämisvelvollinen, se toivottavasti omalta osaltaan lisäisi tietoa pyöräilijän ja autoilijan välisistä velvollisuuksista. Se, että asiasta ei mainita yhtään mitään yhdessäkään uutisessa, ei takuuvarmasti lisää kenenkään ymmärrystä Tieliikennelaista.

Korostan tässä vielä kerran, että uutisten tehtävä EI ole saattaa päitä vadille. Liikenneonnettomuus on aina kaikille osapuolille järkyttävää, oli oikeassa tai väärässä, uhri tai päälleajaja. Tarpeeton syyllistys ei ole onnettomuuden osapuolille eikä varsinkaan uhria kohtaan reilua. Tästä näkökulmasta kypärättömyysjeesustelu esimerkiksi tässä tapauksessa on sangen tahditonta: pyöräilijä noudatti liikennesääntöjä, eikä hän rikkonut mitään lakia tai asetusta olemalla käyttämättä kypärää, mutta silti autoilija ajoi hänen päälleen. Kypärättömyyden nostaminen tärkeimmäksi asiaksi tässä yhteydessä on uhrin syyllistämistä, jos mikä.

Median tehtävänä ei siis ole toimia tuomioistuimena. Medialla sen sijaan on tärkeä rooli liikennevalistajana – rooli, jonka se on laiminlyönyt perusteellisesti. Tärkeä syy siihen, että väistämissääntöjä tunnetaan niin huonosti puolin ja toisin, on luokattoman huono tiedotus ja uutisointi Liikenneturvan, poliisin ja uutisten taholta. Viittaan tässä nyt uudestaan Marjut Ollitervon kirjoitukseen Kaupunkifillari-blogissa: Suojatie ei tarkoita autoilijan etuajo-oikeutta.

Jos mennään vieläkin syvemmälle syiden ytimeen, voi todeta, että liikennesääntömme ovat huonot. Se, että niin monet ovat pihalla kuin lumiukot pyöräilijöiden oikeuksista ja velvollisuuksista, on tästä osoitus. Kuten käyttöliittymäsuunnittelussa kuuluu totuus: jos käyttäjät eivät osaa käyttää ohjelmistoa, vika on ohjelmiston suunnittelussa, ei käyttäjissä. Sama pätee nykyiseen TLL:iin.

Omalta osaltaan monimutkaisen liikennesäännöstön tarvetta vähentää toimiva infra. On kaikille osapuolille turvallisempaa ja selkeämpää, jos jalankulkijat, pyöräilijät ja moottoriajoneuvot kulkevat jokainen omassa tilassaan.

Ei tarvitse ratin takana yrittää sekunnin sadasosassa miettiä, onko pyöräilijä nyt kevyen liikenteen väylää käyttävä pyöräilijä vai ajoneuvo ajoradalla. Pyöräilijän ei tarvitsisi olla varuillaan, tuleeko autoilija päälle vai ei. Tai yrittää muistella monimutkaista säännöstöä, että mikä väistämissääntö nyt pätee tähän nimenomaiseen tilanteeseen kymmenistä eri vaihtoehdoista. Pelko ja epävarmuus ajavat aremmat pyöräilijät jalkakäytävälle, mikä on vaarallista jalankulkijoille. Toimivilla eriytetyillä väylillä jalankulkijoiden ei tarvitsisi pelätä niskaan rysähtävää jalkakäytäväpyöräilijää.

Huonossa liikennekulttuurissamme vika ei ole yksilöissä. Vika on huonossa infrassa, huonoissa liikennesäännöissä ja huonossa tiedotuksessa ja uutisoinnissa.

Pyöräilijän paras henkivakuutus on autoilija, joka ei aja päälle

En ole tässä blogissa ottanut kantaa mihinkään pyöräilypoliittisiin asioihin, mutta tulkoon nyt tähän asiaan muutos.

Viime lauantaina (11.4.2015) autoilija ajoi Espoossa pyöräilijän päälle pyörätien jatkeella. Iltalehden mukaan ”[h]enkilöauto oli ajanut Kirkkojärventietä Espoonväylän suunnasta, kun se kääntyi vasemmalle Espoonkadulle. Samasta suunnasta ajanut polkupyöräilijä ajoi pyörätieltä suojatielle, jossa auto ja pyöräilijä törmäsivät.”

Onnettomuus tapahtui siis tässä kohtaa (havainnollistuksen teille tarjosi Google Maps sekä allekirjoittanut Microsoft Paintin avustuksella):

kirkkojarventie

Pyöräilijä ajoi kevyen liikenteen väylää pitkin suoraan ja oli ylittämässä pyörätien jatketta (ei siis suojatietä, kuten IL ensin asian ilmaisi; sittemmin uutiseen korjattiin oikea käsite), autoilija tuli samasta suunnasta ja kääntyi vasemmalle. Tieliikennelain 14 § 2 mukaan ”risteyksessä kääntyvän ajoneuvon kuljettajan on väistettävä risteävää tietä ylittävää polkupyöräilijää, mopoilijaa ja jalankulkijaa”. Tässä sama tilanne Otso Kivekkään ansiokkaassa kuvitetussa risteyspyöräilyn pikaoppaassa, kohta 5D, ensimmäinen ruutu.

Onnettomuus oli siis yksiselitteisesti autoilijan syy. Nimenomaan autoilijan, ei auton. Auto itsessään on eloton asia, se ei aja kenenkään päälle, vaan autoa ohjastava henkilö ajaa.

Huomattakoon myös, että kyseessä on nelikaistainen tie. Autoilijalla on siis ollut erittäin hyvin aikaa havainnoida suoraan edessään olevaa suojatietä/pyörätien jatketta.

Onnettomuudesta uutisoi Iltalehden lisäksi Ilta-Sanomat, Helsingin Sanomat ja Metro. Pieni katsaus uutisointiin:

Pyöräilijän kypärättömyys

Ennen minkään muun yksityiskohdan julkaisemista kaikki neljä lehteä mainitsivat uutisissaan, että pyöräilijällä ei ollut kypärää.

Ilta-Sanomat nosti tämän peräti otsikkotasolle: ”Pyöräilijä loukkaantui vakavasti kolarissa Espoossa – Poliisi: Kypärä olisi auttanut”. Tämän lisäksi kypärättömyys mainitaan myös ingressissä ja leipätekstissä, yhteensä siis kolmesti alle 80 sanan uutisessa.

Kypärättömyydestä on vielä tänään (15.4.) maininta jokaisessa uutisessa.

Päivitys 16.4. klo 11.38: Unohdin kirjoittaa auki, että Suomessa ei – vastoin yleistä harhaluuloa – ole lailla säädettyä velvollisuutta käyttää kypärää. Kyseessä on suositus. Pyöräilijä ei siis ole rikkonut Tieliikennelakia tai mitään muutakaan säädöstä tai säännöstä.
Asiasta on kirjoittanut perusteellisemmin Kaupunkifillari-blogissa Marjut Ollitervo.

Väistämisvelvollisuus sen sijaan on lailla säädetty sääntö.

”Pyöräilijä jäi auton alle”

On tyypillistä, että kevyen liikenteen ja autoliikenteen onnettomuuksista uutisoidessa häivytetään autoilijan roolia – jalankulkija tai pyöräilijä vain jää auton alle, tai korkeintaan jalankulkija tai pyöräilijä ja auto törmäävät. Autoilijasta ei yleensä puhuta (vrt. auto), eikä varsinkaan niin, että autoilijalla olisi ollut aktiivinen rooli tapahtuneessa. Asiat vain tapahtuvat.

Espoon-onnettomuuden uutisointi havainnollistaa tätä retoriikkaa erinomaisesti.

IS: ”Pyöräilijä jäi henkilöauton alle”
HS: ”Polkupyöräilijä jäi henkilöauton alle”
Metro: ”Polkupyöräilijä jäi henkilöauton alle”
IL: ”auto ja pyöräilijä törmäsivät”
Metro: ”osalliset törmäsivät”

Iltalehti on ainoa, joka saa hieman pisteitä muista sanavalinnoistaan. Otsikkona on ”Auto törmäsi pyöräilijään – polkupyöräilijä loukkaantui vakavasti”. Tässäkin tosin toimijana on auto, ei autoilija, mutta sentään ilmaistaan eksplisiittisesti, kuka törmäsi kehenkin; leipätekstissä kylläkin törmäys vain tapahtui ilman sen kummempia erittelyjä. Laimeita pisteitä irtoaa autoilija-sanan käytöstä ingressissä: ”Autoilija ja polkupyöräilijä kolaroivat”. Taaskaan ei nosteta esille, kuka törmäsi kehenkin.

Onnettomuuden aiheutti väistämisvelvollinen autoilija

Onnettomuuden syystä, ts. autoilija laiminlöi liikennesääntöjen noudattamisen, ei kerrota yhdessäkään uutisessa. Yksi ainoakaan lehti ei ole päivittänyt uutistaan tähän mennessä niin, että siinä mainittaisiin väistämisvelvollisen auton kuljettajan osuus tapahtuneeseen. Sen sijaan joka ikisessä uutisessa on maininta siitä, että pyöräilijällä ei ollut kypärää, ja että kypärä olisi suojannut pyöräilijää vakavammilta vammoilta.

Helsingin Sanomien tämänpäiväinen pääkirjoitus on otsikoitu ”Kypärä on halpa henkivakuutus”. Tekstissä todetaan, miten ”[h]iljaisessa vauhdissa kypärä suojaa päätä hyvin auton töytäistessä”. ”Auton töytäistessä” (huomatkaa diminutiivi törmäämiselle) eli ”kun auto töytäisee” – otetaan siis annettuna, että auto kyllä ”töytäisee”.  Kirjoitus päättyy jo tutuksi tulleeseen lausahdukseen: ”Poliisin mukaan [Espoon-onnettomuuden pyöräilijän] vammat olisivat olleet selvästi lievemmät, jos pyöräilijä olisi käyttänyt kypärää.”

Kypärällä ei ollut osuutta onnettomuuteen, autoilijan huolimattomuudella oli. Kaikkein todenmukaisin kommentti tähän onnettomuuteen toisin sanoen olisi:
”Pyöräilijälle ei olisi tullut mitään vammoja, jos autoilija olisi noudattanut väistämisvelvollisuuttaan.”

Tämän(kin) onnettomuuden uutisointi on journalistisesti kritiikitöntä ja ala-arvoista ja lisäksi liikennekulttuurisesta näkökulmasta vaarallista. Tämänkaltaisella uutisoinnilla ylläpidetään sitä käsitystä, että pyöräilijä väistää aina ja että pyöräilijä on lähtökohtaisesti syypää. Kumpikaan näistä ei pidä paikkaansa. Marjut Ollitervo kirjoitti Kaupunkifillari-blogissa hyvin siitä, miten huonot ovat liikennesääntömme ja miten vieläkin huonompaa on niistä uutisointi. Ylen uutisen mukaan autoilija on kahdessa tapauksessa kolmesta syyllinen onnettomuuteen, jossa osapuolina ovat autoilija ja pyöräilijä. Syynä ennen muuta huono väistämissääntöjen tuntemus: ”Liikenneturvan mukaan autoilijat luulevat usein, että pyörä on aina väistämisvelvollinen. Todellisuudessa esimerkiksi kääntyvä ajoneuvo, auto tai pyörä, väistää aina suoraan menevää liikennettä.”

HS:n pääkirjoitus havainnollistaa hyvin, mikä liikennekulttuurissamme on pielessä. Sen lisäksi, että koko juttu käsittelee kypäränkäyttöä, eikä mainitse sanallakaan moottoriajoneuvojen kuljettajien väistämisvelvollisuudesta tai velvollisuudesta olla vaarantamatta liikennettä, tekstissä lausutaan tosiasian lailla seuraavaa:
”Helsingissä pyörällä liikkuvat tietävät oikein hyvin, ettei kypärä tee ohitukseen pienempää turvamarginaalia.
Surulliset uutiset vahvistavat toivetta, että kypärää käyttävien osuus kasvaisi.”

Pääkirjoituksessa ei puhuta sanallakaan syistä, jotka johtavat pyöräilijöiden turvattomuuteen liikenteessä. Kypärä määritelmällisesti auttaa (jos auttaa) siinä vaiheessa, kun onnettomuus on jo tapahtunut. Kypärä nimenomaan ei ole mikään talismaani, joka luo pyöräilijän ympärille turvavälin. Turvavälin jättää (tai vaarallisen usein on jättämättä) toisen ajoneuvon kuljettaja.

Minut on viimeksi sunnuntaina ohitettu vaarallisen läheltä, ja annankin (etenkin moottori)ajoneuvojen kuljettajille neuvoksi vähimmäisvaatimuksen: jos ohitusetäisyys on sellainen, että pyöräilijä yltäisi koskettamaan ajoneuvoasi kurkottelematta, odota turvallisempaa ohitushetkeä. Ihanteellisimmillaan tulisi soveltaa samaa turvaväliä kuin moottoriajoneuvojenkin kanssa. Eli jos arvioisit turvavälin liian pieneksi moottoriajoneuvoa ohittaessa, väli on liian pieni myös pyöräilijän turvalliseen ohittamiseen.

Kaikkein turvallisinta ja sujuvinta liikenne olisi kaikille osapuolille, jos jalankulkijat, pyöräilijät ja moottoriajoneuvot kulkisivat jokainen omalla tontillaan. Surulliset uutiset eivät siis vahvista toivetta, että kypärää käyttävien osuus kasvaisi, vaan toivetta – suorastaan vaatimusta – että toimiva ja selkeä infra lisääntyisi.

Surulliset uutiset myös vahvistavat toivetta, että toivottoman monimutkaista ja epätarkoituksenmukaista liikennesäännöstöä selkiytettäisiin.

Lisäksi surulliset uutiset vahvistavat toivetta, että liikennesäännöistä ja pyöräilypolitiikasta ei uutisoitaisi ala-arvoisesti, virheellisesti ja harhaanjohtavasti.

Turvallista matkaa.

Päivitys 17.4.2015: Vastaukseni kommentteihin venyi niin pitkäksi, että julkaisin tekstin omana kirjoituksenaan.

PS. Olen laittanut uutisoinnista palautetta Iltalehdelle, Ilta-Sanomille ja Helsingin Sanomille (Helsingin Sanomille kahtakin reittiä). Palautteeseen ei ole reagoitu.

PS2. Tämä ei ole kypärävastainen kirjoitus. On sanomattakin selvää, että kypärästä voi olla ratkaisevaa hyötyä, jos pyöräilijä syystä tai toisesta kaatuu pahasti. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on kritisoida sitä, miten huomiota kiinnitetään kohtuuttoman paljon kypäränkäyttöön ja kohtuuttoman vähän onnettomuuksien ennaltaehkäisyyn ja turvalliseen liikenneinfraan kaupungissa.

Hirvittävä ulkoasu

HY:n blogipalveluita hieman päivitettiin, ja sen mukana katosi vanha ulkoasu. Tämänhetkinen teema on sanalla sanoen kammottava, samoin kuin kaikki muut tarjolla olevat teemat, mutta minulla ei tällä hetkellä ole aikaa viilata sitä. Tärkeämpää kai on, että tekstit saa taas näkyviin.

Jahka saan artikkelin hyvälle mallille, yritän saada tästä blogista taas vähän siedettävämmän näköisen. Pahoittelut!

Ei kukkia, vaan tasa-arvoa

Hyvää naistenpäivää!

Tänään on se päivä, kun naisille kanniskellaan suklaata ja kukkasia, lirkutellaan miten ihania naiset ovat, valitetaan miksei ole miestenpäivää, vastavalitetaan miten on 364 miestenpäivää ja niin edelleen.

Kaikki yllä olevat kohdat menevät omalta osaltaan huti naistenpäivän tarkoituksesta. Ei sillä, kyllä läheisiään saa huomioida herkuin, kukkasin ja muilla huomionosoituksilla, mutta ei siihen naistenpäivää tarvita, ja huomionosoituksia saa kyllä osoittaa muillekin sukupuolille kuin naisille. Miestenpäivä on olemassa, joten voitaisiinko nyt vihdoinkin luopua noista puolin ja toisin kiukuttelevista miestenpäivä-argumenteista naistenpäivänä?

Miksi sitten tarvitaan naistenpäivää? Päivän tarkoituksena on kiinnittää huomiota naisiin kohdistuviin tasa-arvo-ongelmiin. Varsinkin globaalisti tarkasteltuna (ja kyseessähän on kansainvälinen naistenpäivä) naisilla menee yhä vuonna 2015 huonosti. Kaikkein vakavin aihe on naisiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö: naisten ympärileikkaus*, happoiskut, lapsivaimot, raiskauksen käyttö sotakeinona… Nämä ovat väkivallan muotoja, jotka kohdistuvat kutakuinkin yksinomaan naisiin. Sen lisäksi on olemassa erinäisiä väkivallan ja hyväksikäytön muotoja, joissa naiset ovat yliedustettuja (esim. ihmiskauppa ja pakotettu prostituutio, kunniamurhat, lähisuhdeväkivalta, etenkin henkeä uhkaavan vakava tai kuolemaan johtava lähisuhdeväkivalta…). Näitä en siltikään laske tässä yhteydessä naisiin kohdistuvaksi väkivallaksi, sillä uhreina on muitakin kuin naisia: muita sukupuolia, seksuaalivähemmistöjä jne. Lisäksi surullisen tunnettu asia lienee naisten alistettu asema esimerkiksi Saudi-Arabiassa tai Afganistanissa.

* Kyllä, miehenkin voi ympärileikata. Ilman lääketieteellistä perustetta ympärileikkaaminen on peniksenkin kohdalla silpomista ja moraalisesti äärimmäisen kyseenalaista. Peniksen ympärileikkaamiselle voi kuitenkin olla myös lääketieteellinen syy, eikä (asiallisesti suoritettu) ympärileikkaus ole vammauttava, vaikka se ei olisikaan lääketieteellisesti perusteltu. Naisten ympärileikkaamiselle ei ole mitään lääketieteellistä perustetta, se on ainoastaan vammauttavaa väkivaltaa.

Suomi, tasa-arvon mallimaa… melkein

Tätä taustaa vasten Suomessa totisesti menee hyvin tasa-arvon rintamalla, ja siitä sietää olla kiitollinen ja ylpeä.

Mutta vaikka kansainvälisesti vertailtuna Suomessa menee hyvin, tekemistä riittää vielä täälläkin. Esimerkiksi sukupuolten välisiä palkkaeroja ei ole tähän päivään mennessä saatu kirittyä umpeen. Eurostatin mukaan palkkaero on Suomessa n. 20 prosenttia (v. 2013 18,7 %). Tässä kohtaa on kuitenkin huomautettava, että kyseessä on unadjusted gender pay gap, eli oikaisematon sukupuolten välinen palkkaero. Luku kuvaa miesten ja naisten keskimääräisen tuntiansion välistä eroa. Laskelmassa siis otetaan huomioon työajat (työtunnit), mutta ei mitään muita muuttujia.

Kun laskelmissa otetaan huomioon esimerkiksi työtehtävät/asema, koulutus, työuran pituus, tehdyt työtunnit ja/tai kompetenssi (muuttujat vaihtelevat hieman tutkimuksesta riippuen), palkkaero kaventuu. Se ei kuitenkaan useimmissa laskelmissa häviä, vaan arvioista ja alasta riippuen kaventuu n. 5–10 prosenttiin, keskimäärin 10 prosenttiin. Tätä kutsutaan selittämättömäksi palkkaeroksi. Yksityisen sektorin toimihenkilöiden ammattiliitto Pro on arvioinut selittämättömän palkkaeron olevan 8 prosenttia. Suomen Ekonomien laskemat luvut ovat 11 prosenttia yksityisellä sektorilla ja 4 prosenttia valtiolla. Keskuskauppakamarin teetättämän selvityksen mukaan nais- ja miesjohtajien välinen selittämätön ero on 5 prosenttia (iloista kylläkin oli huomata, että ero on kaventunut lähes puoleen aiemmasta 9 prosentista). Työterveyslaitoksen jutussa siteerataan tutkimuksia, joiden mukaan teollisuuden toimihenkilöillä selittämätön palkkaero on 6 prosenttia, yksityisissä palveluammateissa olevien 4 prosenttia.

Iän karttuessa palkkaerot kasvavat. Tarkalleen ottaen: naisten palkkakehitys pysähtyy. Taloussanomat uutisoi, että naisen palkka ei enää kasva 40 ikävuoden jälkeen. Uutinen on kylläkin jo jokusen vuoden vanha, mutta Helsingin sanomien tuoreempi artikkeli tältä vuodelta viittaisi siihen, että trendi ei ole tuosta muuttunut: mitä pidemmälle ura etenee, sen suuremmaksi palkkaerot kasvavat.

On huomionarvoista, että useissa laskelmissa Suomen sukupuolittuneita työmarkkinoita pidetään yhtenä selittävänä tekijänä. Tämä on hyvin nurinkurista. Miksi otetaan annettuna, että naisvaltaisilla aloilla kuuluukin maksaa matalampaa palkkaa? Tai ylipäätään, että naisilla on sisäsyntyinen halu tai tarve hakeutua eri aloille kuin miehet? Kulttuurisilla tekijöillä on tässä ratkaiseva rooli – miehiä kannustetaan tiettyihin asioihin, naisia toisiin, jo lapsena. Erot ovat onneksi hitaasti mutta varmasti hälvenemään päin sitä mukaa, kun uudet vanhempien ja opetusalan ammattilaisten sukupolvet omaksuvat uudenlaisia asenteita. Nykyisissä työmarkkinaeroissa kulttuuriset sukupuoliasenteet kuitenkin näkyvät yhä vahvasti.

Kovin annettuna otetaan myös, että miehet ja naiset nyt vain hakeutuvat erilaisiin tehtäviin. Ei ole mikään luonnonlaki, että nainen haluaa jäädä assistentin tehtävään ja mies haluaa edetä urallaan. Vaikka naisten koulutustaso on noussut, lasikatto on yhä edelleen todellinen ilmiö, kuten myös Keskuskauppakamarin selvitys (Ura-lehden uutisointi) ja Ammattiliitto Pron selvitys osoittavat. Johtajanpalleilla lepää ennen muuta palleja.

Usein yhtenä selittävänä tekijänä pidetään myös sitä, että naiset hakeutuvat miehiä useammin julkiselle sektorille, missä palkkataso on matalampi. Vaan miten tällä selittyy esimerkiksi ekonomien suurempi yksityisen sektorin palkkaero?

Perhevapaiden epätasa-arvoistava vaikutus

Keskisuomalainen uutisoi pari päivää sitten, miten Keski-Suomen Kokoomusnaiset ehdottaa miesveroa, mikä sittemmin selitettiin heh-heh vitsiksi. Vitsi ei ole kuitenkaan kovinkaan kaukaa haettu. Esimerkiksi Akavassa ollaan varovaisen myönteisiä kiintiöitä kohtaan (ks. Ura-lehden artikkeli). Kiintiöt eivät kuitenkaan nähdäkseni ole hyvä ratkaisu, sillä valintojen pitäisi perustua kompetenssiin, ei kiintiöihin. Pahimmillaan kiintiöt vain pahentaisivat asenneilmapiiriä ja söisivät naisten uskottavuutta (kuulen jo korvissani keskustelun ”kiintiönaisista”). Sen sijaan positiivinen syrjintä siinä muodossa, että kahdesta tasavahvasta hakijasta pitäisi valita se, joka edustaa aliedustettua ryhmää (naisia, maahanmuuttajia tms.), on kannatettavaa.

Sekään ei kuitenkaan riitä, sillä Suomen palkkatasa-arvo kytkeytyy laajaan rakenteelliseen ja kulttuuriseen kokonaisuuteen, jota ei yksittäisillä rekrytointivalinnoilla muuteta. Ylipäätään tasa-arvon edistämisen ei pitäisi olla yksittäisten yritysten tai yksilöiden omantunnonasiana tehtyjä tekoja, vaan rakenteista itsestään täytyisi saada tasa-arvoisempia.

Eräs seikka, joka vaikuttaa ratkaisevasti tasa-arvoon Suomen työmarkkinoilla, on perhevapaajärjestelmämme ja -tapamme. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan mukaan naiset käyttävät vapaasti jaettavista perhevapaista (vanhempainvapaasta) yli 90 prosenttia. Näin vinoutunut jakauma kertoo siitä, että kyseessä ei ole aidosti vapaaseen valintaan perustuva ilmiö, vaan syystä tai toisesta erittäin vahvana perusoletuksena on, että äiti jää hoitamaan perheeseen siunaantuvia lapsia. Kun tätä vielä verrataan siihen, että isät käyttävät ennen muuta heille erikseen jyvitettyjä vapaita, alkaa olla ilmeistä, ettei kyse ole siitäkään, että nimenomaan äidit haluavat jäädä kotiin ja isät eivät.

Jopa Google havainnoi tätä kulttuurista ja rakenteellista perusoletusta:

koti-isat

Selitykset, joita tälle ilmiölle annetaan, kietoutuvat yleensä toisiinsa. Äideillä on huonompi palkka, joten perheelle on taloudellisesti kannattavampaa, että äiti jää kotiin. Miksi äideillä on huonompi palkka? Osittain siksi, että vanhempainvapaaresurssien ylläpitäminen ja pyörittäminen on kallista. Laki ei tällä hetkellä velvoita työnantajaa maksamaan äitiyslomalta palkkaa, mutta useimmat työ- ja virkaehtosopimukset velvoittavat siihen – eli käytännössä työnantajan täytyy nuoren naisen kohdalla olla varautunut siihen, että kohta rapsahtaa iso lisälasku. Naisten työnantajat kantavat siis todella suurta osuutta vanhemmuuden riskeistä ja kustannuksista.

Tämä näkyy naisten ura- ja palkkakehityksessä. Kuten Yle uutisoi: Todennäköisin pätkätyöläinen on korkeasti koulutettu nuori nainen. Akavan johtajan Maria Löfgrenin mukaan ”työnantajilla on sisäänrakennettu vauvariski nuorten naisten palkkaamisen kynnyksessä”. Tästä ei sinänsä mielestäni voi syyttää työnantajia, hehän vain yrittävät minimoida omat riskinsä pitämällä ns. riskialttiit työntekijät määräaikaisissa suhteissa, jolloin työsuhde voi päättyä riidattomasti ja ei-niin-kiusallisesti. Ja koska perusoletus on, että naiset jäävät lapsia hoitamaan, nimenomaan nuoret naiset ovat riskiryhmää.

Tämä vaikeuttaa naisten asemaa työmarkkinoilla ja ura- ja palkkakehitystä huomattavasti – riippumatta siitä, aikovatko he hankkia lapsia tai ei.

”Perheellistymisestä ja lasten synnyttämisestä aiheutuvat kustannukset ja rasitteet eivät saisi yksipuolisesti kohdistua vain naisiin ja heidän työnantajiinsa vaan ne olisi jaettava tasapuolisemmin yleisiksi sosiaalikustannuksiksi.”

Yllä oleva oli ote Väestöliiton toimintakertomuksesta. Arvatkaapa huviksenne, mistä vuodesta on kyse.

1982. Tästä asiasta on siis puhuttu yli 30 vuotta, vähintään. Eikö jo olisi aika tehdä asialle jotain?

6+6+6-malli ajaa isän, äidin, lasten ja naisten asiaa

Viimeisen muutaman vuoden aikana nk. 6+6+6-malli on noussut puheisiin yhä useammin, mitä olen itse ilolla tervehtinyt. THL:n hahmottelema malli saa täyden tukeni.

6+6+6-mallilla tarkoitetaan vanhempainvapaamallia, jossa äidille ja isälle kummallekin jyvitetään 6 kk ja 6 kk on vapaasti jaettavissa. Monet kirkaisevat tässä kohtaa mallin huonontavan lapsen asemaa. Jäitä hattuun. Nykyiset perhevapaat päättyvät lapsen ollessa 9–10 kuukauden ikäinen. 6+6+6-malli korvaisi nykyisen äitiys-, isyys- ja vanhempainvapaan, ei hoitovapaata. Eli vaikka äiti pitäisi nykyisen oletuksen mukaan oman vapaansa ja ”vapaasti jaettavat” vapaat ja isä ei yhtäkään päivää, lapsi voisi silti olla nykyistä pidempään kotona. Yksinhuoltaja saisi luonnollisestikin koko 18 kk käyttöönsä. Tämä ei siis ole mitenkään huononnus nykyiseen, vaan parannus.

Rahoitus olisi ratkaisevasti erilainen kuin nykyisin. Rahoitusmuodoista on esitetty erilaisia ehdotuksia, mutta yhteistä niille on, että rahoitus on ns. yhteispotti. Rahoitukseen toisin sanoen osallistuisivat työnantajat, palkansaajat ja valtio yhdessä, jolloin yksittäisen työnantajan taakka ei muodostu kohtuuttomaksi, toisin kuin nykyisin. Tämä vähentäisi nuorten naisten riskialttiutta työnantajan näkökulmasta.

Mutta miksi kiintiöt vanhemmille? Olen kiintiöitä kritisoivien kanssa samaa mieltä siitä, että kiintiöt eivät ole ihanteellinen ratkaisu, sillä ne määritelmällisesti eivät anna täyttä valinnanvapautta. Kuitenkin kuten edellä on jo käynyt ilmi, aitoa valinnanvapautta ei ole tälläkään hetkellä. Nykyinen valinnanvapauden näennäisyys on kuitenkin piilossa rakenteissa ja kulttuurissa, jolloin siihen on vaikea päästä käsiksi. Naisten vaikeampi työmarkkinatilanne perustuu osaltaan oletukseen naisten lastenhuoltajan asemasta. Jos tätä oletusta ei tuntuvasti ja selvästi haasteta luomalla myös miehille selkeitä mahdollisuuksia osallistua lastensa hoitoon, kehitys kohti tasa-arvoisempia työmarkkinoita on toivottoman hidasta – THL:n mukaan nykyisellä kehitystahdilla vanhempainvapaiden tasaisehkoa jakautumista saadaan odotella 200 vuotta.

Islannissa ja Norjassa isien vanhempainvapaan käyttö nousi parista prosentista yli 80 prosenttiin, kun käyttöön otettiin kiintiöt. Luvut ovat selvä osoitus siitä, että isät kyllä haluavat käyttää vanhempainvapaita, kun heille vain luodaan siihen edellytykset. Vapaaehtoisuus ei selvästikään ole tähän riittävä edellytys. Äiti jää kotiin ‑oletus on niin vahva, että toisaalta isät itse arkailevat vapaalle jäämistä, toisaalta isien vapaita pidetään työelämässä hankalina järjestää ja asenteet isien vapaita kohtaan voivat olla negatiivisiakin. Työelämässä ei yksinkertaisesti olla resurssi- ja asennetasolla varautuneita siihen, että isätkin voisivat jäädä kotiin.

Kiintiöt loisivat isille parempia mahdollisuuksia jäädä kotiin. Koska isäkiintiötä ei voi jakaa äidille, on turha ihmetellä tai jupista, miksei äiti hoida hommaa. Huomattakoon myös, että ketään ei pakoteta jäämään vapaalle. Isä voi pitää 0–6 kk vapaata oman halunsa ja tilanteensa mukaan.
Korjaus: Kuten Lyy huomautti kommentissaan, isä voi pitää 0–12 kk vapaata oman halunsa ja tilanteensa mukaan – sen vapaasti jaettavan 6 kuukauttahan voi yhtä hyvin pitää myös isä. Kiusallinen lapsus itseltäni, mutta havainnollistaapahan harvinaisen hyvin, miten sitkeässä nämä asenteet istuvat.

Tasaisemmin jakautuvat perhevapaat toisivat työelämään monenlaisia rakenteellisia ja kulttuurisia muutoksia. Jos sekä äiti että isä pitävät perhevapaita, ei työnantajan näkökulmasta erotu enää yhtä selkeää riskiryhmää, vaan karkeasti ottaen kaikki hedelmällisessä iässä olevat henkilöt ovat ”riskiryhmää”. Lisäksi kustannukset jaettaisiin tasaisemmin naisten, miesten, perheellisten ja perheettömien kesken, eli yksittäinen työntekijä tai työnantaja ei ole nykyisenkaltaisessa haavoittuvassa tilanteessa. Tämä vähentäisi ”tarvetta” pitää nimenomaan naisia pätkäsuhteissa ja veisi osaltaan pohjaa palkkaeroilta. Palkkaerojen kaventuminen taas lisäisi perheiden valinnanvaraa perhevapaiden suunnittelussa. Huomionarvoista on myös, että perhevapaiden tasainen jakautuminen tasaisi myös julkisen ja yksityisen sektorin kuormituseroa: nykyisin julkinen sektori kantaa naisvaltaisena suuren osan vanhemmuuden kustannuksista. Jos yksityinen sektori osallistuisi tähän taakkaan nykyistä tuntuvasti enemmän, saattaisi julkisen sektorin (eli ennen muuta naisten) palkkakehityksessäkin näkyä muutosta, mikä kaventaisi yleistä palkkaeroa.

Kaiken kaikkiaan 6+6+6-uudistus parantaisi monen toimijan asemaa. Naisten työmarkkina-asema paranisi. Isillä olisi nykyistä paremmat edellytykset olla lastensa kanssa. Lapsella olisi mahdollisuus jäädä nykyistä pidempään kotiin. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa (sikäli kuin perheessä on kaksi vanhempaa), ja uudistus tarjoaisi tähän paremmat edellytykset. Mitä siis oikein odotamme?

Tasa-arvoista naistenpäivää kaikille. Toivottavasti joku kaunis päivä koko naistenpäivä ja keskustelu vanhempainvapaiden kiintiöistä kuulostavat absurdeilta.

Avautuminen sote-uudistuksesta ja terveydenhuoltojärjestelmästä

Minulta on välillä kyselty, mistä sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksessa eli sote-uudistuksessa oikeastaan on kyse, ja aiheesta on virinnyt erinäisiä keskusteluja Facebookissa. On jo tovin kolkutellut takaraivossa, että pitäisi kirjoittaa joku koherentimpi teksti aiheesta.

Olin tiistaina Sosiaalipoliittisen yhdistyksen järjestämässä seminaarissa Sosiaaliturvan uudistukset – 2020-luvun sosiaalipolitiikan kokonaiskuvaa hahmottelemassa. Kiitos erittäin mielenkiintoisesta tilaisuudesta! Reijo Väärälä erittäin mainio esitys sote-uudistuksesta toimi kimmokkeena, että minäkin sain itseni näppiksen ääreen aiheen tiimoilta.

Lyhyesti: Missä sote-uudistuksessa on kysymys?

Tämänhetkinen kaavailu on, että julkinen sosiaali- ja terveydenhuolto jaetaan viiteen sote-alueeseen, joilla on järjestämisvastuu. Järjestämisvastuu tarkoittaa palveluiden laadun ja määrän suunnittelua sekä palvelujen tuottamisen nakittamista kunnille/kuntayhtymille. Kunnat ja kuntayhtymät puolestaan kantavat vastuun palveluiden tuottamisesta sote-alueiden nakituksen mukaan; sote-alue siis määrää, mitkä kunnat tai kuntayhtymät ovat tuottamisvastuussa.

Järjestäminen ja tuottaminen ovat siis eri asioita. Nykyään kunnat ovat järjestämisvastuussa, eli lyhyesti ilmaistuna vastaavat siitä, että lakisääteisiä palveluja on tarjolla, eli hoitavat suunnittelu- ja budjetointityön. Tuottaminen taas on palvelujen konkreettista järjestämistä, joko kuntien omana tuotantona, ostopalveluina, palveluseteleinä tms.

Lyhyesti: Mihin sote-uudistuksella pyritään?

Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan nykyisin ongelmana on:

– Peruspalvelut ovat heikentyneet ja väestön terveyserot ovat kasvaneet.
– Palvelujen saatavuus ja laatu vaihtelee kunnittain – tasa-arvo ei toteudu.
– Palvelujen rahoitusvaikeudet vain kasvavat kun väestö ikääntyy ja työikäisten määrä vähenee.
– Kunnat kilpailevat työvoimasta. Kuntatyöntekijät eläköityvät ja uudet nuoret ikäluokat eivät riitä täyttämään työvoimatarvetta.

Sote-uudistuksen tavoitteena on:

Turvata yhdenvertaiset, asiakaslähtöiset ja laadukkaat sosiaali- ja terveyspalvelut koko maassa
– Eriarvoisuuden vähentäminen
– Henkilöstövoimavarojen kohdentaminen yhdenvertaisesti

Vahvistaa sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalveluja
– Tarkoituksenmukainen ja tasapainoinen palvelukokonaisuus
– Mahdollistetaan palvelujen toteutus uusilla tavoilla

Toteuttaa kustannustehokas ja vaikuttava palvelurakenne
– Kustannuskehityksen tasapainottaminen
– Palvelujen uudistaminen, vaikuttavuus ja laatu

Lyhyesti: Mikä sote-uudistuksessa mättää?

Noh. Ensinnäkin sote-uudistus on enemmänkin te-uudistus, ja tämä on nyppinyt itseäni jo tovin. Pitkältihän tässä on puhuttu nimenomaan julkisen terveydenhuollon järjestämisestä, sosiaalihuollon puoli on jäänyt melko lailla varjoon.

Toinen ongelma on järjestelmän demokraattisuus. Uudistuksessa on huomattavia perustuslaillisia ongelmia, jotka liittyvät ennen muuta kuntien itsehallintoon. Asiasta on kirjoitettu vaikka millä mitalla, mutta esimerkiksi tämä HS:n uutinen kertaa ongelmat hyvin. Yksinkertaistettuna ja kärjistettynä sote-uudistus veisi kunnilta rahat ja päätäntävallan. Tämä on myös kuntalaisen kannalta ongelmallista, sillä kuntalaisella ei olisi itse suoraa vaikutusvaltaa kunnan sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, toisin kuin nyt. Perustuslakivaliokunta onkin raapinut päätään asian kanssa. Lausunto on valiokunnan puheenjohtaja Johannes Koskisen mukaan tulossa parin viikon sisällä.

Reijo Väärälä toi esityksessään myös esille sen ongelmallisen seikan, että sote-uudistus rakenteineen olisi mahdollisesti luomassa vahvoja alueellisia ja pääosin lääkärivetoisia valtakeskittymiä. Demokratiaa silmälläpitäen tämä on mielestäni näkökulma, joka on syytä ottaa huomioon.

Pitkästi: Mikä sote-uudistuksessa mättää?

Yllä mainittujen lisäksi itseäni häiritsee sote-uudistuksessa se, että se lähtee täysin vääristä lähtökohdista.

Ottakaamme nyt annettuna sen, että sote-uudistuksessa on ennen muuta kyse terveydenhuollon uudistuksesta. Katsokaamme tämän jälkeen uudistukselle esitettyjä tavoitteita ja niitä ongelmia, joita uudistuksella on pyritty korjaamaan. Onko sote-uudistuksella mahdollisuutta ainakin teoriassa saavuttaa näitä tavoitteita kansakunnan tasolla? Ei.

Miksikö? Vastaus piilee terveydenhuollon monikanavaisuudessa, eli suomeksi työterveyshuollossa. Työterveyshuolto on suurin kansallista terveydenhuoltoa – eritoten perusterveydenhuollon tasolla – eriarvoistava tekijä, sillä se jakaa ihmiset kahteen kastiin: työssäkäyviin, joilla on pääsy laadukkaaseen ja heille ilmaiseen työterveydenhuoltoon, ja heihin joilla ei ole pääsyä TTH:n piiriin, vaan ovat heille maksullisten, julkisten palvelujen asiakkaita. Ja kaikillehan on tuttua, miten perusterveydenhuolto  julkisella puolella nyt vain kerta kaikkiaan toimii huomattavasti huonommin kuin yksityisellä puolella.

TSS-oikeuksien mukaan jokaisella kansalaisella on oikeus korkeimpaan saavutettavaan fyysiseen ja mielenterveyteen. TSS-sopimus on kansainvälinen ihmisoikeussopimus, joten TSS-oikeuksien epätasa-arvoinen toteutuminen on vakava asia – ketään ei saisi asettaa terveydenhuollon kannalta eriarvoiseen asemaan vain sen perusteella, onko töissä vai ei.

Jos sote-uudistus ei ota TTH:ta ollenkaan huomioon, vaan keskittyy ainoastaan julkiseen puoleen, terveydenhuollon ja terveyden tasa-arvoa on mahdotonta saavuttaa.

Miksi julkinen puoli sitten toimii niin paljon huonommin etenkin perusterveydenhuollossa? Vastaus: koska resurssit.

Kelan mukaan 1,9 miljoonaa suomalaista on työterveydenhuollon piirissä. Lääkäriliiton mukaan Suomessa on noin 20 000 lääkäriä. Yksityisillä lääkäriasemilla ja vastaanotoilla työskentelee noin 18 prosenttia lääkäreistä, eli 3 600 lääkäriä, terveyskeskuslääkäreitä on lähes saman verran, 3 700 lääkäriä. Virallisesti työterveyslääkäreitä on 1 950, mutta tämä on ilmeisestikin nimikkeen mukaan; käytännössähän yhden lääkäriaseman kaikki lääkärit palvelevat TTH:n asiakkaita tilanteen mukaan.

Tarkkaa tietoa minulla ei siis ole, paljonko TTH työllistää yksityisiä lääkäreitä. Pyöristän hieman sattumanvaraisesti alaspäin, eli arvioidaan että 3 000 lääkäriä hoitaa 1,9 miljoonaa TTH:n asiakasta, eli 633 potilasta per lääkäri. Terveysasemat hoitavat sitten ~kaikkien muiden suomalaisten perusterveydenhuollon (pl. 130 000 YTHS:n piirissä olevien opiskelijoiden + joidenkin harvojen, jotka maksavat yksityisestä terveydenhuollosta omasta pussistaan), eli n. 3,45 miljoonaa suomalaista hoitaa 3 700 lääkäriä, ts. 932 (!) potilasta per lääkäri.

Vaikka nämä luvut perustuvat osin arvailun varaan ja pyöristyksiin, niidenkin pohjalta on selvää, että terveyskeskuslääkärillä on huomattavasti enemmän potilaita verrattuna yksityiseen TTH-lääkäriin. Kun tähän vielä lisätään julkisen puolen ilmeisestikin melko jäätävässä kunnossa olevat tietojärjestelmät ym. turhat resurssisyöpöt, on aika ilmeistä, miksi julkinen puoli on polvillaan.

Tähän liittyy vielä yksi olennainen tekijä. Sen lisäksi, että terveyskeskuslääkärillä on suurempi potilasmäärä hoidettavanaan, heidän potilaansa ovat sairaampia ja useammin käyviä kuin TTH-asiakkaat. Vanhukset, pitkäaikaissairaat jne. eivät tietenkään ole työkykyisiä eivätkä täten ole työterveydenhuollon piirissä. TTH-asiakkaat puolestaan ovat työkykyisiä ja ‑ikäisiä aikuisia, jotka lähinnä hoidattavat flunssaansa ja muita lyhytkestoisia ja yksittäisiä sairauksia.

Niin. Hoidattavat sairauksia. Työterveyshuoltolain mukaan työterveyshuoltoon kuuluu työhön liittyvien sairauksien ja tapaturmien ehkäisy sekä työntekijöiden terveyden ja työkyvyn edistäminen. Työterveyshuoltoon ei siis lain mukaan kuulu sairaudenhoito. Silti sairaudenhoito on muodostunut TTH:n merkittäväksi tehtäväksi. Josta Kela kaiken lisäksi maksaa noin puolet takaisin yrityksille.

TTH:sta pitäisikin riisua kaikki sairaudenhoito kokonaan pois ja sen tulisi pitäytyä ainoastaan ennaltaehkäisevässä terveydenhuollossa. Kaiken muu sairaudenhoidon ja terveydenhuollon rahoitus koottaisiin yhteen ainoaan kanavaan, jonka kautta rahoitetaan kaikki kansalaiset kattava terveydenhuolto.

Tämä ei nyt ole visio siitä, miten yksityisen puolen lääkärit pakotettaisiin siirtymään julkiselle puolelle, tai että yksityiset vastaanotot sosialisoidaan Suomen Sairauden- ja Terveydenhoito Oyj Abp:ksi. Kyse olisi siitä, että ei olisi jakoa 1,9 miljoonaan TTH-asiakkaaseen ja 3,45 miljoonaan julkisen puolen asiakkaaseen, vaan 3 700 + 3 500 lääkäriä hoitaisi kokonaisuutena 5,5 miljoonan suomalaisen perusterveydenhuollon. (YTHS:n saisi minun puolestani pistää samalla vaivalla maan tasalle, mutta toisaalta se on niin nappikauppaa, ettei ihan hirveästi vaikuta mihinkään.) Tämä ei edellyttäisi yksityisten asemien alasajoa tms. hirviää sosialismia, vaan asian käytännön puolen voisi yhtä hyvin hoitaa vaikkapa ostopalveluina tms. Olennaisinta on, että yksityiset asemat EIVÄT harjoittaisi sairaudenhoitoa työterveydenhuollon yhteydessä, vaan perussairaudenhoito hoidetaan yhden ainoan kanavan kautta.

”No mutta hyvähän se vain on, että TTH:n puolella asioivat eivät kuormita julkista sektoria!”
”Noinkohan mikään enää toimisi, jos julkinen puoli saisi hoidettavakseen vielä TTH-asiakkaatkin?!”
”Mitä sitten niille yksityisille lääkäreille oikein kävisi, työttömäksikö jäisivät? Mikä järki siinä nyt on?”
Tästä olen saanut vääntää rautalankaa, ratakiskoa ja kokonaista rautamalmikaivosta hämmästyttävällä tavalla. Nyt pyydän mahdollisesti kiivastuneita lukijoita vetämään syvään henkeä ja lukemaan seuraavan kappaleen ajatuksella:

Yksityisen puolen terveysalan ammattilaisia ei pakotettaisi siirtymään julkiselle puolelle, eikä ketään yksityisen puolen työntekijöitä oltaisi passittamassa kortistoon. Ei ole hedelmällistä katsoa sitä, miten TTH-asiakkaat eivät kuormita julkista puolta, se ei ole olennaista. Olennaista on, että ylikuormitetun julkisen puolen asiakkailla ei ole mahdollisuutta siirtyä TTH-puolelle, jolloin kuormitus kevenisi julkisella puolella ja tasoittuisi yksityisen ja julkisen kesken. Ehdotukseni pihvinä on, että kaikki Suomen lääkäriresurssit ovat kaikkien suomalaisten käytössä. Ihanteellisimmillaan jokainen saisi itse valita, mille lääkärille menee.

Johtopäätös: Sote-uudistus kömpii takapuoli edellä puuhun

Kaiken tämän edellä esitetyn perusteella väitän, että sote-uudistus on kerta kaikkiaan epäonnistunut tekele, jolla ei ole mitään edellytyksiä saavuttaa tavoitteitaan.

Ennen kuin joku ennättää asiasta huomauttaa: Kyllä, olen tietoinen, että sote-uudistuksen ”seuraavassa vaiheessa” pohditaan monikanavaista rahoitusta. (Ja huomattakoon, miten Räty samassa hengenvedossa toteaa työterveydenhuollon ”tunnetusti toimivan nyt hyvin”. Poliittinen muutostahto ko. asiassa on käsinkosketeltava.)

Monikanavaisuuden arvioinnin ei kuitenkaan pitäisi olla ”seuraavan vaiheen” asia, vaan sen pitäisi olla ensimmäinen vaihe. On aivan järkijättöistä suunnitella ensin mittavaa ja monin tavoin ongelmallista uudistusta, joka koskettaa vain osaa kokonaiskuvasta. Koko järjestelmä on mietittävä alusta alkaen kokonaan uudelleen, jos terveydenhuollon epätasa-arvoa ja terveyseroja aidosti halutaan kaventaa.

Tylsämielinen syypää avioeroon, eli avioliittolain vaiheita

Tavaan tässä avioliittolakia (234/1929) ja sen muutoksia vuosien varrelta. Alkuperäinen säädös on näin 2010-luvun ihmisen silmin (ja historioitsijalle epäammattimaisesti) jopa hieman koomista luettavaa. Esimerkiksi avioerosta, jossa sovellettiin syyllisyysperiaatetta (”puolisot tuomitaan avioeroon ja toinen heistä on pääasiallisesti syypää siihen”), säädettiin seuraavaa:

Jos puoliso on rikkonut avioliiton tekemällä huorin, on toisella puolisolla oikeus saada avioero. Sama olkoon laki, jos puoliso on harjoittanut haureutta samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa taikka on sekaantunut eläimeen.

Homoseksuaalisuus, eläimiinsekaantuminen, mitä näitä haureudenharjoittamisen muotoja nyt on.

Jos puoliso on tavoitellut toisen puolison henkeä tai törkeästi pahoinpidellyt häntä, olkoon tällä oikeus avioeroon.

Kuulostaa ihan reilulta. Vuonna 1944 tätä pykälää kohtuullistettiin vielä entisestään:

Jos puoliso on tavoitellut toisen puolison henkeä, olkoon tällä oikeus avioeroon. Sama olkoon laki, jos puoliso on törkeästi pahoinpidellyt toista puolisoa, vaikka siitä ei olisi tullutkaan vaikeata ruumiinvammaa.

Mutta tämäpä se vasta kohtuullinen ehto avioeron myöntämiselle onkin:

Jos puoliso on avioliiton aikana tullut […] tylsämieliseksi, olkoon toisella puolisolla oikeus avioeroon[.]

[Kyllä, tiedän mitä tylsämielisellä on oikeasti tarkoitettu.]

Niin ikään voidaan tuomita avioeroon, jos puoliso on tuomittu rangaistukseen sellaisesta rikoksesta, joka erityisesti on omansa saattamaan hänet halveksimisen alaiseksi.

Jos oot nolo niin tulee bänxit.

Jos toinen puoliso on poissa eikä hänen tiedetä kolmen viimeisen vuoden aikana olleen elossa, olkoon toisella puolisolla oikeus saada avioero.

Jaa ei tyhjiä poissa.

Avioesteistä mainitaan mm. seuraavaa:

Mies, joka on ollut naimisissa, älköön tasavallan presidentin luvatta menkö uuteen avioliittoon, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut aikaisemman avioliiton purkautumisesta.

Sama olkoon laki naisesta, jos hän avioliiton purkautuessa ei ollut raskaana tai sen jälkeen on synnyttänyt lapsen. Muuten älköön nainen, joka on ollut naimisissa, uudelleen menkö avioliittoon, ennenkuin aikaisemman avioliiton purkautumisesta on kulunut kymmenen kuukautta.

Nyt täytyy tunnustaa, ettei tämä 10 kk sääntö oikein itselleni aukea. Toki, sen 10 kk sisällä on mahdollinen edellisessä avioliitossa siitetty lapsi jo pullahtanut maailmaan AU-lapsena. Mutta leikitelläänpä ajatuksella, että samaa 6 kk sääntöä sovellettaisiin naiseenkin olosuhteista riippumatta. Nainen olisi raskaana edellisen avioliiton päättyessä, mutta avioituisi uudestaan 6 kk määräajan umpeuduttua. Olisiko jollekulle epäselvää, että max 3 kk uuden liiton solmimisen jälkeen syntynyt lapsi ei todennäköisesti ole uuden aviomiehen? Ei naisen kohtu nyt kuitenkaan mikään mikroaaltouuni ole. Pulla kypsyy wanhanajan uunissa oman aikansa. (Toki siittäminen voi tapahtua kenen hyvänsä siittäjän kanssa jo ennen papin aamenta, mutta siihen ei avioliittolakikaan voi käytännössä vaikuttaa suuntaan tahi toiseen.)

Kuuromykkä älköön myöskään [tasavallan presidentin] luvatta menkö avioliittoon toisen kuuromykän kanssa, paitsi milloin jommankumman kuuromykkyys ei ole synnynnäistä.

Koska mitä siitä nyt oikein tulisi?
Vuonna 1944 täsmennettiin vielä:

[…] paitsi milloin jommankumman kuuromykkyys ei ole perinnöllistä.

Koska mitä SIITÄ nyt varsinkaan tulisi? Kokonainen perhe kuuromykkiä.

 

Yllä siteeratut pykälät ja momentit on sittemmin kumottu, niin yllättävää kuin se onkin.

Materiaalinkeruu edistyy

Viime kirjoituksessani tunnustin: ”Totta puhuen lähetin [artikkelin] abstraktin hieman sokkona, sillä huomasin CfP:n todella myöhään, enkä ehtinyt tarkistaa, onko Väestöliitolla aiheeseen sopivaa materiaalia. Aihe on kuitenkin sellainen, että olisin ollut todella yllättynyt, jos ei olisi.”

Noh, niin.

kirjallisuutta

Tässä on osa hamstraamastani (julkaistusta) aineistosta. Ja lisäksi olen kirjoittanut pitkälle toistakymmentä sivua muistiinpanoja toimintasuunnitelmista ja ohjelmista… Enkä ole edes vielä perehtynyt tärkeään osaan aineistostani, eli pöytäkirjoihin, lausuntoihin ja erilaisiin luonnoksiin, saati julkishallinnolliseen materiaaliin.

Ei taida tämä homma kaatua ainakaan aineistonpuutteeseen :) Suuremmaksi haasteeksi taitaa muodostua, miten saan aiheen rajattua niin, että se mahtuu 8 000 sanaan‽