Tohtoriopiskelija vuoden verran

Pari viikkoa on jo kulunut vuoden 2015 puolella, joten tuli mieleen tehdä katsaus ensimmäiseen vuoteeni jatko-opiskelijana. Semminkin, kun en ole tainnut kovinkaan tarkkaan eritellä täällä blogissa, mitä oikeastaan tutkin.

Mutta ihan ensimmäiseksi tuuletan, että sain vielä puolen vuoden apurahan Svenska Litteratursällskapetilta \o/ Turvallisilla vesillä siis seilataan kesäkuun loppuun.

Ja sitten vuosikatsaukseen: ensimmäiset kuukaudet menivät aika pitkälti ihmetellessä, että mitäs nyt oikeastaan olen tekemässä, eli valmistelevaan vaiheeseen. Käytännössä siis luin tutkimuskirjallisuutta sekä teoria- ja menetelmäkirjallisuutta ja viilasin tutkimuskysymyksiä sekä teorioita ja menetelmiä omaa tutkimusta varten. Aika paljon ”eiku ehkä sittenkin” – ”hmm tai no” – ”ei, edellinen versio oli parempi” – ”eikun kumminkin” -vatvomista. Lopulta kuitenkin pääsin aika hyvin selvyyteen siitä, mihin tutkimuksellani vastaan ja miten.

Tynkäversio tutkimusasetelmastani: tutkin suomalaisia sosiaalialan järjestöjä asiantuntijoina ja tiedontuottajina. Tutkittaviksi järjestöiksi olen valinnut Väestöliiton, Folkhälsanin, Sosiaalihuollon Keskusliiton (josta sittemmin tuli Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ja sittemmin osa nykyistä SOSTEa) ja Sosiaalipoliittisen yhdistyksen, ja tutkimusjakso on n. 1940–60-luvut. Teoria- ja menetelmäotteeni on konstruktivistinen (konstruktivistinen tiedon sosiologia, episteemisten yhteisöjen l. asiantuntijayhteisöjen tutkimus), eli keskityn paljolti miten-kysymykseen, kattokysymyksinä ”miten järjestöt rakensivat ja kehittivät asiantuntijuuttaan?” ja ”miten järjestöt tuottivat tietoa?”

Koska sosiaalialan asiantuntijajärjestöt lähtökohtaisesti pyrkivät vaikuttamaan johonkin epäkohtana ja olennaisena pitämäänsä yhteiskunnalliseen seikkaan, valitsin menetelmiksi sosiaalisten ongelmien konstruktivistisen analyysin sekä kehysanalyysin (Benford & Snow). Kumpikaan näistä menetelmistä ei analysoi sosiaalisia ongelmia itsessään, vaan keskittyvät analysoimaan, miten toimijat ovat tunnistaneet ja määritelleet jonkin asian ongelmaksi. Tähän analyysiin liittyy myös diskursiivinen piirre, eli analyysissa kiinnitetään huomiota retoriseen ja diskursiiviseen puoleen: millä tavalla toimijat perustelevat näkemyksiään? Ja koska tutkittavat järjestöt ovat asiantuntijajärjestöjä, näihin prosesseihin liittyy tiedontuottamista muodossa tai toisessa, ja samalla järjestöt myös rakentavat, kehittävät ja vakiinnuttavat omaa asiantuntemustaan.

Tässä kohtaa on jo huomattava ero, kun vertaan työskentelyyni gradun kanssa. Oli minulla tietysti gradussakin menetelmä jne., mutta oli se paljon päälleliimatumpi, vaikka välillä pääsikin esiintymään edukseen. Nyt teoriat ja menetelmät ovat kuitenkin paljon elimellisempi osa koko työtä.

Jes. Selvillä vesillä siis sen suhteen, mitä olen tekemässä, vihdoinkin. Loppukeväästä oli sitten vuorossa materiaalinkeruuvaihe, osa 1 (Väestöliitto). Tässä iski aika karusti vasten kasvoja, miten periaatteellinen valmistelutyö ei takaa mutkatonta käytännön työtä. Se tiedon määrä! Olin todella häkeltynyt eteeni avautuneesta informaatiomassasta, enkä oikein osannut erottaa, mikä on olennaista ja mikä ei, eikä rajausten tekeminen onnistunut alkuunkaan. Tein hysteerisesti muistiinpanoja ja kävin läpi materiaaleja, ennen kuin Väestöliitto pisti ovet säppiin heinäkuun lomien ajaksi. Jätin asian hautumaan ja toivoin, että saan ajatuksiani järjestykseen.

Niin onneksi kävikin. Kun palasin tauon jälkeen materiaalin pariin, minulla oli paljon selkeämpi visio siitä, mitä aion tehdä. Sainkin tehtyä rajauksen kolmeen kiintopisteeseen, joiden kautta tutkin VL:n asiantuntijuutta: 1) Väestöliiton perustamisvaihe. Miksi VL perustettiin – mihin sosiaaliseen ongelmaan perustajat halusivat vaikuttaa ja miksi? Ennen kaikkea: miten tämä ongelma, sen syyt ja sen ratkaisukeinot tunnistettiin ja määriteltiin? 2) Väestöpoliittinen tutkimuslaitos. Miksi se perustettiin? Minkälaista tietoa tuotettiin ja miten? 3) Väestöliiton asuntopolitiikan ja valtakunnansuunnittelun alkuvaiheet. Edelleen kiinnostaa sosiaalisen ongelman tunnistus- ja määrittelyprosessit sekä siihen liittyvä tiedontuotanto prosesseineen.

Tässä välissä on paikallaan lausua kiitokset Väestöliiton väelle avusta ja tuesta! On ollut ilo uppoutua Liiton arkistomateriaaliin, viettänemme vielä monta mielenkiintoista hetkeä yhdessä.

Marraskuussa osallistuin ensimmäiseen kansainväliseen konferenssiini, nimittäin Social Science History Associationin vuosikonferenssiin Torontossa. Pidin siellä esitelmän Väestöliiton perustamisvaiheesta, eli siihen mennessä olin jo saanut kirjoitettua ensimmäisen version Väestöliitto-luvun ensimmäisestä alaluvusta, olkoonkin että englanniksi. Esitelmä meni osaltani hyvin! Hieman erikoista oli kommentaattorin oharit ilman erillistä ilmoitusta, mutta ei voi mitään. Kommenttien osalta homma jäi siis hieman laimeaksi, mutta keskustelu ja esitelmäsession toinen esitelmä olivat oikein mielenkiintoisia, ja kokonaisuutena kokemus oli hyvinkin positiivinen. Ylipäätään konferenssi oli jännittävä ja mielenkiintoinen elämys! Palasin kotiin uusia kokemuksia ja tuttavuuksia rikkaampana. Ja kiitos Kanslianeuvos Kaarlo Koskimiehen ja Irma Koskimiehen stipendirahastolle sekä Historiatieteiden valtakunnalliselle tohtoriohjelmalle matka-apurahoista!

Lokakuussa olin myös ensimmäisessä suomalaisessa konferenssissani, nimittäin Sosiaalipolitiikan päivillä. Sielläkin pidin esitelmän, kylläkin graduni pohjalta. Esitelmäni aiheena oli vuoden 1956 kansaneläkelaki; tarkalleen ottaen miten sattumanvarainen ja poliittinen sen syntyprosessi loppujen lopuksi oli, mutta sangen eri tavalla kuin tutkimuskirjallisuudessa usein esitetään. Tämäkin konferenssi oli oikein antoisa kokemus, ja sieltäkin niitin mukaani uusia tuttavuuksia. Kiitos järjestäjille, ensi syksynä sitten nähdään Helsingissä!

Syksy oli muutoinkin kokemusrikasta aikaa. Edellä mainittujen lisäksi tein debyyttini opettajana, kun vedin fukseille yhteiskuntahistorian praktikumia. Keskustelimme lukumateriaalin avulla henkeviä tiedon, totuuden ja historiantutkimuksen syvästä ja mutkikkaasta olemuksesta. Minulla oli oikein hauskaa, toivottavasti opiskelijoillakin oli :)

Missä sitten menen nyt?

Olen kirjoittanut Väestöliitto-luvun ensimmäisen alaluvun (ts. perustamisvaihetta käsittelevän osion) suomeksi ja muokannut sitä jonkin verran jatko-opintoseminaarissa saamieni kommenttieni perusteella. Valmis se ei varmasti ole vielä, mutta aika kirkastanee, mitä muutoksia se vielä kaipaa. Pian siirryn vaiheisiin kaksi ja kolme.

Juuri nyt kuitenkin kerään materiaalia erästä artikkelia varten. Olen tästä sangen innoissani! Totta puhuen lähetin abstraktin hieman sokkona, sillä huomasin CfP:n todella myöhään, enkä ehtinyt tarkistaa, onko Väestöliitolla aiheeseen sopivaa materiaalia. Aihe on kuitenkin sellainen, että olisin ollut todella yllättynyt, jos ei olisi. Ja nyt tosiaan näyttääkin siltä, että aihe on aivan toteutuskelpoinen.

Se huono puoli tässä materiaalien kahlaamisessa on, että keksin koko ajan uusia ja uusia tutkimusaiheita! Mutta paras nyt vain pidättäytyä jo tekemässäni rajauksessa, koska siinä ei ole mitään vikaa. Eikä sitä koskaan tiedä, jos tarjoutuisi jotain uusia tutkimus/julkaisuväyliä artikkeleiden tms. muodossa…

Kaiken kaikkiaan kuluneen vuoden jälkeen on todella vahvasti olo, että olen oikealla alalla. Motivaatio on katossa, ja oma tutkimusaihe tuntuu hyvin mielekkäältä. HISTORIANTUTKIMUS ON PARASTA. Terveisin toisen vuoden innokas jatko-opiskelija.

 

Ps. Jos otsikko meni ohi, se oli viittaus John Irvingin romaaniin A Widow for One Year (suom. Leski vuoden verran). Mainio opus, suosittelen.

Uutinen: kunta ei rikkonut toimeentulotukilakia

Länsiväylä uutisoi viime viikolla, miten Espoon kaupungin ”sossuväki pelasti ylitöillä” sosiaalitoimen asiakkaiden joulun. 19.12. päivätyssä uutisessa kerrotaan, miten ”vielä viikko sitten”, eli oletettavasti 12.12., näytti siltä että kaikkia toimeentulotukihakemuksia ei olisi ehditty käsitellä joulunviettoon. ”Sossuväki” kuitenkin pisti hihat heilumaan ja teki viikonlopun ylitöitä – ”Etelän toimistossa tehdään vielä ensi viikonloppunakin ylitöitä”, kertoo aikuisten sosiaalityön aluepäällikkö Tapio Nieminen.

Tämä uutinen oli arvatenkin tarkoitettu hyväksi ja suorastaan joulumieltä valavaksi uutiseksi. Ikävä kyllä en itse osaa nähdä tämänkaltaista uutisointia minään muuna kuin hälyttävänä ja surullisena.

Toimeentulotukihakemukset pitää lain mukaan käsitellä seitsemässä arkipäivässä. 12. joulukuuta saapuneista hakemuksista olisi toisin sanoen pitänyt antaa päätös 23.12. mennessä, eli tiukille olisi mennyt joulua silmälläpitäen. Oletettavasti 12.12. käsittelyjonossa on kuitenkin ollut jo aiemmin saapuneita hakemuksia, mihin viittaa myös puhe palvelun ruuhkautumisesta, ts. käsittelyä odottavia hakemuksia on paljon. Aiemmin, esim. 10.12., saapuneiden hakemusten osalta ei olisi lain mukaan pitänyt olla mitään ihmeempää paniikkia, sillä päätös olisi pitänyt antaa 19.12. mennessä.

Tässä uutisessa toisin sanoen hurrataan sille, että Espoon kaupunki ei rikkonut lakia. Jipii?

Väärinymmärrysten välttämiseksi: tämä ei ole kritiikkiä Espoon kaupungin ylitöitä tehneitä etuuskäsittelijöitä (tai ”sossuväkeä”, kuten Länsiväylä heitä ylevästi kutsuu) kohtaan. Tässä on kyse paljon laajemmasta asiasta. Espoo ei nimittäin ole ainoa kunta, jonka toimeentulotuen ruuhkautumisesta uutisoidaan. Hyvin pikaisella googlauksella samaa vaivaa on potenut vuonna 2014 ainakin Salo, Kotka, Pori, Karviainen (Vihti), Jyväskylä, Kuopio, Vantaa…

Valviran ylitarkastaja Marjut Eskelinen itse asiassa kertoo (ks. yo. Savon Sanomien Kuopio-uutinen), että lain vaatimat käsittelyajat ovat ylittyneet 200 kunnassa Suomen 320 kunnasta. Siis lähes kaksi kolmasosaa Suomen kunnista venyttää käsittelyaikoja. Tämän valossa on sittenkin ihan loogista, että uutisoidaan jos joku kunta vaihteeksi ei riko toimeentulotukilakia.

Vantaa-uutinen on tavallaan myönteinen, sillä siinä kerrotaan Vantaan yrittävän korjata ruuhkautumisongelmaa palkkaamalla uusia etuuskäsittelijöitä. Olen kuitenkin ikävä, sillä tämäkin on nähdäkseni avomurtuman hoitamista muumilaastarilla. Ydinkysymyshän on, miksi kokopäiväisiä etuuskäsittelijöitä ylipäätään tarvitaan lisää.

Länsiväylässä todetaan ykskantaan, että ”asiakkaiden määrä kasvaa koko ajan”, ja samaa virttä lauletaan monessa muussakin julkaisussa. Helsingin Sanomatkin uutisoi, miten toimeentulotukimenot ovat kasvaneet sekä pääkaupunkiseudulla, Tampereella, Turussa että Oulussa. Syiksi mainitaan pitkittynyt työttömyys ja sen myötä myös pitkittynyt toimeentulotukiasiakkuus.

Maassamme on siis yhä enemmän pitkäaikaistyöttömiä, jotka elävät toimeentulotuen, siis hätävaraksi tarkoitetun tuen, varassa.

Maassamme myös käytetään aivan käsittämätön määrä resursseja byrokratian pyörittämiseen: ”Yhdeksässä tutkimuskunnassa noin puolet toimeentulotukityön ja aikuissosiaalityön henkilöresursseista muodostui etuuskäsittelijöistä ja etuuskäsittelijät tekivät noin 70 prosenttia toimeentulotukipäätöksistä.” (Susan Kuivalainen (toim.) (2013) Toimeentulotuki 2010-luvulla. Tutkimus toimeentulotuen asiakkuudesta ja myöntämiskäytännöistä. Raportti 9/2013, Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos. Lainaus tiivistelmästä.)

Ehkä vielä joku päivä saamme lukea aidosti hyviä uutisia siitä, miten toimeentulotukiasiakkaiden määrä on vähentynyt hyvistä syistä, kuten työllisyyden lisääntymisen myötä. Mikäli viime vuosien uutiset ovat antavinaan osviittaa tulevasta, tämä päivä ei kuitenkaan koita aivan pian.

Oi maamme

Niin, pitäisi ehkä tällai historia-alan edustajana kirjoittaa jotain kansallismielistä. Hyvä Suame 1917–2014!

Itselläni ei lähde käsi lippaan Marskille tai Kekkoselle, vaikka suomalaisten ikisuosikkeja ovatkin; sen sijaan kiitän, kumarran ja arvostan Rytin kaltaisia henkilöitä yli kaiken. Ryti–Ribbentrop-sopimus oli silloiselle presidentille suuri henkilökohtainen riski ja uhraus, mistä hän juristina lienee ollut täysin tietoinen. Suomen kohtalo jatkosodan jälkeen olisi kuitenkin luultavasti ollut aika toisennäköinen ilman ko. sopimusta.
Rohkeus ja epäitsekkyys ovat valtionjohdolle arvokkaampia piirteitä kuin vallanhimo.

Ylimmän johdon ja ulkopoliitiikan lisäksi vuoden 1917 Suomesta on tullut vuoden 2014 Suomi lukuisten sisäpoliittisten sankareiden ansiosta. Oman erikoisalani puolesta kiitos sitkeille sosiaalipoliittisten uudistusten ajajille, jotka eivät lannistuneet vastoinkäymisistä huolimatta.

Erityiset sympatiani lähetän Matti Paasivuorelle (SDP), joka vuosikymmeniä ajoi sairausvakuutusta ja näki asian kaatuvan kertaalleen läpimenneen äänestyksen jälkeen v. 1929. Vaikka valtiopäiväasiakirjojen kuvittelisi olevan tylsiä ja puuduttavia (ja toisinaan ovatkin…), VP-pöytäkirjoista kuulsi erehtymättömästi suuri inhimillinen pettymys. Kului yli 30 vuotta, ennen kuin Suomi sai sairausvakuutuslakinsa, eikä Paasivuori ehtinyt sitä nähdä.

Suomen sosiaalipolitiikan historiaa pintapuolisestikin tarkastelemalla huomaa, ettei iso muutos synny vuodessa tai neljässä, siihen menee vuosikymmeniä. Historiaa tarkastelemalla huomaa myös, miten ”mahdottomat”, ”epärealistiset” ja ylipäätään kaikin puolin ”toteutuskelvottomat” ideat ja suunnitelmat ovat kuin ovatkin toteutuneet ja muodostuneet suorastaan itsestäänselvyyksiksi. Tämä kehitys ei ole mahdollista ilman idealismia, avointa mieltä, katseen nostamista omasta navasta ja muiden kuuntelemista sekä ajatusten ulottamista pidemmälle kuin seuraavaan päivään.

Solidaarista ja oikeudenmukaista tulevaisuutta maamme Suomelle.

 

Ps. Itsenäisyyspäivän lupauksena lupaan päivittää tätä blogia vähän useammin…

Vitsi, vitsimpi, opintotuen asumislisä

”’Lisää ei ole sidottu mihinkään indeksiin. Vaikka yleistä asumistukea parannetaan ensi vuoden vaihteessa, opiskelijan asumislisään ei tule muutoksia’, Kauhanen kertoo. […]

Myös Kelan etuuspäällikkö Regina Ollila puoltaa asumislisän parantamista: ’Asumisen kalleus ajaa töihin ja voi venyttää opiskeluajat pitkiksi.’

Kela onkin viestittänyt ministeriöille, että yksi, kaikille kansalaisille tarkoitettu asumistuki olisi paras ratkaisu.

’Silloin päästäisiin myös vähemmällä byrokratialla. Nyt elämäntilanteen muutokset siirtävät opiskelijaa tuelta toiselle.’”

(HS 13.9.2014: Monen opiskelijan kaikki tuet kuluvat kotiin)

Khrm. NIIN. Niin kutsuttu asumislisä oli täysi vitsi jo silloin kun minä aloitin opinnot 8 vuotta sitten. Koska sitä ei ole sidottu mihinkään indeksiin, nykyisellään se on jo suoranaista vittuilua, sillä sen väitetään kattavan ”80 % asumiskustannuksista” mutta kuitenkin enintään 201,60 €. Kimppakämpästäkin saa helposti pulittaa 500–600 € ja yksiöstä 700–900 €, vaikkei asuisi Helsingin keskustassa (kuten jostain syystä monet tuntuvat olettavan, ainakin päätellen siitä, että ratkaisuksi luksuselämää viettäville opiskelijoille niin usein ehdotetaan kauemmaksi muuttamista).

Eikä se työntekokaan niin yksinkertaista ole, kiitos noin kymmenen vuotta jäljessä olevien tulorajojen. Opiskelijan käytettävissä olevien rahatulojen enimmäismäärä (opintoraha + asumislisä + maksimiansiotulot tulorajojen puitteissa) on vähän päälle tuhat euroa. Vertailun vuoksi kerrottakoon Suomen köyhyysraja, joka huitelee vajaassa 1 200 eurossa. Opiskelijoita pidetään siis väkisin ja keinotekoisesti köyhyysrajan alapuolella ilman mitään järjellistä syytä. Pääkaupunkiseudun asumiskustannuksiin suhteutettuna tulotaso on kestämätön. Töitä ei kuitenkaan voi juurikaan tehdä enempää, sillä tulorajat voi ylittää 220 eurolla vuodessa, mistä ei ole sanottavammin apua jos tulot ovat kuukaudessa parisataa miinuksella. Ja jos tuon 220 euroa ylittää sentilläkin, pitää maksaa koko opintotuki takaisin, jolloin käytännössä budjetti menee työnteon vuoksi miinukselle lähes 300 euroa. Vieläkin enemmän, jos ei pysty palauttamaan koko tukea takaisin seuraavan vuoden toukokuuhun mennessä, silloin nimittäin perittävään summaan lisätään aivan kohtuullinen 15 prosentin korko. Eikä kyseistä opintotukikuukautta enää saa uudestaan käyttöönsä, toisin kuin vapaaehtoisesti (ts. 31.5. mennessä) palautetulla tuella. Vallan edullista lainaa, vähän kuin kalliimmanpuoleinen kulutusluotto!

”No onhan opiskelijoilla opintolaina.” Niin. Laina. En suostu laskemaan opintolainaa tuloksi, sillä velka määritelmällisesti ei ole tuloa, vaikka olisi kuinka edullista lainaa. Opintolainan nostamisen pitäisi olla vapaaehtoinen päätös eikä itsestä riippumattomien, mielivaltaisten byrokraattisisten syiden sanelema pakko. Neljänkin vuoden opiskelusta niittää kontolleen lähes 20 000 euron velan (9 kk/v, rohkeasti olettaen että kesäksi aina siunaantuu kesätyöpaikka), mikä ymmärrettävästi on melko pelottava summa näillä työllisyysnäkymillä. Vakituinen (tai edes säännöllinen), järkevästi palkattu työ ei ole tämänhetkiselle varhaistyöikäiselle sukupolvelle millään muotoa itsestäänselvyys, ja työllistymismahdollisuudet vaihtelevat alasta toiseen villisti.

Ja ei, ei kiinnosta että Jenkeissä/Briteissä/Saksassa/missä ikinä on asiat vielä huonommin. Se, että muualla on vielä huonommin, ei ole peruste ohittaa malkaa omassa silmässä.
En myöskään jaksa kuunnella sankaritarinoita, miten ”minä kyllä opiskelijana asuin mukisematta kellarissa ja söin sammalta seinästä ja satunnaisia rottia ja torakoita, vettä hörpin rikkinäisestä vessanpöntöstä. Oli se rankkaa mutta myös elämäni ihaninta aikaa, ei ollut huolen häivää maailmassa!” En ymmärrä, miksi opiskeluaikaan halutaan väkisin ympätä kurjuutta ja kärvistelyä ja kuorruttaa se marttyyroivalla ylpeilyllä ja glorifioinnilla. Aineellinen puute ei muutu yhtään sen miellyttävämmäksi, vaikka kirjoissa komeilisikin opiskelijastatus – huoli toimeentulosta on harvinaisen yleisinhimillinen stressin aihe.

Opiskelua tunnutaan pitävän jonkinlaisena ylellisenä ja turhanpäiväisenä huvitteluna, josta sietääkin rangaista. Kyseessä on kuitenkin sekä opiskelijoiden itsensä että yhteiskunnan investointi tulevaan työvoimaan. Ei ole kenenkään etu, että opintoja keinotekoisesti vaikeutetaan ja venytetään riittämättömien etuuksien, kireiden tulorajojen ja jatkuvasti kiristyvien opintosuoritusvaatimusten kautta. Hyvässä lykyssä opiskelijat ovat jo valmistuessaan velkaantuneita ja maksuvaikeuksissa. Paras ratkaisu olisi nostaa opintotuki sellaiselle tasolle, että se kattaisi asumismenot kokonaan (mikä edellyttäisi asumislisän porrastamista asuinpaikkakunnan mukaan sekä indeksiin sitomista). Jos ja oletettavasti kun tämä ei tule lähivuosikymmeninä tapahtumaan, voisi edes tulorajoja kohtuullistaa niin, että enimmäistuloilla olisi mahdollista tulla toimeen myös pk-seudulla.

Keitä varten sosiaaliturva on olemassa?

Heipparallaa, herättelenpä taas tätä blogia. Toukokuussa on runsaasti seminaareja, jotka oletettavasti herättävät kuupassani jotain ajatuksia, joten päivityksiäkin tullee hieman tiheämmin kuin viime aikoina.

Tämän kirjoituksen otsikosta: suurin osa ihmisistä luultavasti vastaisi jotakin kuten ”no heikoimmassa asemassa olevia varten tietysti”. Ja näinhän tämä periaatteessa onkin. Sosiaalipoliittista keskustelua (sekä akateemista että päivänpoliittista) seuratessa keskustelun kärki kuitenkin saattaa jossain määrin hämärtyä.

Olin toissapäivänä Sosiaalipoliittisen yhdistyksen järjestämässä seminaarissa osallistavasta sosiaaliturvasta. Itse aiheesta, eli osallistavasta sosiaaliturvasta, kirjoitan vielä oman postauksensa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn hieman maailmojasyleilevämpään teemaan.

Seminaarin käynnisti Rauman kaupungin sosiaali- ja terveysjohtaja Antti Parpo alustuksellaan ”Mistä osallistavassa sosiaaliturvassa on kyse?” Hän mainitsi osallistavan sosiaaliturvan yhtenä tavoitteena sosiaaliturvan legitimiteetin lisääntymisen, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä keskiluokan hyväksynnän hakemista.

Joku yleisöstä (en valitettavasti muista nimeä) osuvasti esitti kysyvän kommentin, miksi legitimiteettiä haetaan keskiluokalta eikä sosiaaliturvan piirissä olevilta. Sama kysymys oli itsellänikin herännyt. Lähes missä tahansa muussa palvelussa tai järjestelmässä esitettäisiin ensisijaisesti kysymys ”palveleeko tämä tarkoitustaan ja kohderyhmäänsä?”, mutta sosiaaliturvassa tämä jää välillä turhan paitsioon. Mitä matalamman tason sosiaaliturvasta on kyse, sen useammin.

Ymmärrän toki sinänsä, miksi keskiluokan hyväksyntää haetaan – hehän ovat olennainen, ellei jopa tärkein, maksajaryhmä. Eivät he kuitenkaan täysin maksumiehen asemassa ole, vaan hyötyvät vaikkapa korkeakoulutuksesta suhteellisesti huomattavasti enemmän kuin kouluttautumattomat tai vähemmän koulutetut ihmiset. Silti harvemmin kuulee peräänkuulutettavan pienituloisten tai alemman keskiluokan hyväksyntää ilmaiselle toisen ja kolmannen koulutukselle tai opintotuelle.

Pentti Arajärvi mainitsi puheenvuorossaan näkemyksensä siitä, että karenssit eivät toimi, sillä työttömyys ei johdu ensisijaisesti ihmisten laiskuudesta vaan työpaikkojen puutteesta. Antti Parpo puolestaan totesi, että sosiaaliturvan ”kovassa ytimessä” (= vaikeasti työllistyvät) ei ole valtion kannalta kyse suuresta taloudellisesta ongelmasta vaan juurikin legitimiteettiongelmasta. Kaiken kaikkiaan seminaarissa vallitsi varsin painava yksimielisyys siitä, että sanktiot eivät ole toimiva keino, sillä työttömyys on ani harvoin yksilön oma valinta. Näkemystä tukevat lukuisat tutkimukset ja selvitykset.

Jos kerran tutkimustietoon(kin) perustuva konsensus on, että aitoja ”vapaamatkustajia” on vain murto-osa ja muut sosiaaliturvan varassa olevat ovat tavalla tai toisella tilanteessaan ei-niin-vapaaehtoisesti, miksi sosiaaliturvajärjestelmän hyväksikäyttömahdollisuudesta kannetaan niin suunnatonta henkistä ja taloudellista huolta? Useimmat kontrollia ja vastikkeellisuutta puoltavat vastannevat: koska rahalliset resurssit ovat rajalliset.

Aivan. Mitä enemmän valvontaa, tarveharkintaisuutta ja vastikkeellisuutta edellytetään, sen enemmän byrokratiaan menee taloudellisia ja henkilöstöresursseja. Nämä rajalliset resurssit ovat pois heiltä, jotka tarvitsisivat apua eivätkä ole tilanteessaan omasta valinnastaan. Lisäksi tutkimustieto tukee näkemystä, jonka mukaan tiukka tarveharkintaisuus (ja niiden kylkiäisenä tulevat sanktiot) onnistuvat heikosti köyhyyden tai eriarvoisuuden vähentämisen tavoitteissaan. Resursseja tarvittaisiin siis ennen muuta toimivaan sosiaalityöhön sen sijaan, että sosiaalityöntekijät käyttävät enimmän aikansa byrokratiaviidakossa vahtien, ettei kukaan vain saisi pennostakaan ylimääräistä. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa tehdyn ja Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaiseman tutkimuksen sekä SOSTEn Sosiaalibarometri 2013:n mukaan sosiaalietuuksien alikäyttö onkin yleisempää kuin ylikäyttö.

Toistan siis: Keitä varten sosiaaliturva on olemassa?

Onko tärkeämpää, että sosiaaliturva ja ‑palvelut tavoittavat kohderyhmänsä, vai että kukaan ei pääse ansiottomasti hyötymään järjestelmästä? Edellä esitetyn perusteella nykyisissä järjestelmissä satsataan häkellyttävissä määrin resursseja jälkimmäiseen, varsinkin suhteessa ongelman vakavuuteen ja laajuuteen. Herääkin kysymys, onko tämä tarkoituksenmukaista?

Ja jos ja kun resurssien tarkoituksenvastainen käyttö keskiluokan hyväksynnän nimissä ei siltikään riitä legitimiteetin saavuttamiseen keskiluokan silmissä, riittääkö mikään? Missä tahansa modernissa sosiaalivakuutusjärjestelmässä tulee olemaan harvalukuinen ryhmä ihmisiä, jotka tarkoituksellisesti käyttävät järjestelmää hyväkseen. Tätä on minun nähdäkseni vaikea oikeuttaa yhtään mitenkään – se on väärin ja epäoikeudenmukaista. (Tässä suhteessa olen siis täysin eri kannalla kuin Philippe Van Parijs, jota voinee tituleerata akateemisen maailman äänekkäimmäksi perustulon puolestapuhujaksi. En edes yritä laatia aukotonta yhteiskunnallis-moraalista teoriaa, joka oikeuttaisi vapaamatkustamisen.)  Vapaamatkustajia ei kuitenkaan voi estää mitenkään muuten kuin lakkauttamalla koko järjestelmän, mutta harva – onneksi – silti vaatii olemassa olevien järjestelmien räjäyttämistä.

John Rawlsin kuuluisan oikeudenmukaisuusteorian mukaan oikeudenmukaisin yhteiskunta syntyisi niin, että joukko ihmisiä suunnittelisi periaatteet, joiden mukaan heidän yhteiskuntansa toimisi. He kuitenkin päättäisivät näistä periaatteista tietämättömyyden verhon takana, eli he eivät tietäisi, mikä heidän asemansa tässä yhteiskunnassa olisi. Näin tämä joukko ihmisiä valitsisi sellaiset periaatteet, jotka takaisivat yhteiskunnan jäsenille hyvän elämän, olivatpa he minkälaisessa asemassa hyvänsä.

Ensimmäinen näistä periaatteista olisi oikeus niin suureen vapauteen kuin on toisten vapautta loukkaamatta mahdollista. Toinen periaate on ns. eroperiaate: yhteiskunnassa sallitaan taloudellisia ja yhteiskunnallisia/sosiaalisia (engl. social) eriarvoisuuksia sillä ehdolla, että ne koituvat heikoimmassa asemassa olevan eduksi.

Sovellan Rawlsin eroperiaatetta omassa näkemyksessäni oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja sosiaaliturvajärjestelmästä. Usein eroperiaatteesta puhuttaessa korostuu taloudellinen aspekti, mutta minun näkemyksessäni kyse ei ole taloudellisen eriarvoisuuden hyväksymisestä, vaan moraalisesta myönnytyksestä. Vapaamatkustajat on se hinta, joka täytyy maksaa, jotta sosiaaliturvajärjestelmä palvelee heikoimmassa asemassa olevia. Järjestelmän hyväksikäyttö on väärin, mutta se, että avun tarpeessa olevat saavat riittävän avun, on enemmän oikein kuin vapaamatkustajuus on väärin.

Eriarvoistava korkeakoulutus: Case poliittinen historia

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää kaikille (juuri ehdin tämän vuorokauden puolella!)!

Tämänkertainen kirjoituksenikin liittyy tasa-arvoon. Ei kylläkään sukupuolten väliseen tasa-arvoon, vaan mahdollisuuksien tasa-arvoon. Kyseessä on aihe, josta monet ystäväni ja tuttuni ovat kuulleet minun vaahtoavan kyllästymiseen saakka, mutta tuleepa nyt sitten puitua asiaa näin julkisestikin.

Hampaissani on korkeakoulutuksen eriarvoisuus. On yleisesti tiedossa, että koulutus/kouluttautumattomuus periytyy, ja usein tämä yhdistetään sosioekonomisen asemaan liittyviin asenteisiin, varsinkin vanhempien asenteisiin. Asenteilla on ilman muuta merkitystä, mutta niiden lisäksi on olemassa hyvin konkreettisia eriarvoistavia tekijöitä: pääsykokeet ja valmennuskurssit.  En nyt käsittele taidealojen oppilaitosten pääsykokeita, sillä tuntemukseni niistä rajoittuvat ystävieni puheisiin. Sen sijaan suuntaan kriittisen katseeni  tieteellisten alojen pääsykokeisiin, etenkin niiden alojen, joille on vaikea päästä. Helsingin yliopiston poliittinen historia on minulle luonnollisestikin oppiaineista kaikkein tutuin, joten kritiikki kumpuaa ennen kaikkea kyseisen oppiaineen valintamenetelmistä. Käytän myös poliittista historiaa havainnollistavana esimerkkinäni.

HY:n poliittiseen historiaan otetaan vuosittain 20 uutta opiskelijaa.  Yhteensä Suomessa uusia poliittisen historian opiskelijoita on vuosittain noin neljäkymmentä, sillä ainetta voi opiskella myös Turun yliopistossa. Yhteishakua ei tokikaan ole, sillä se olisi liian helppoa, ja myös pääsykoekirjat ovat erit. Lopullisen käytännön esteen molempiin opinahjoihin hakemiseen muodostaa se, että kokeet ovat yleensä (aina?) samana päivänä.

No, yllä oleva ei nyt ehkä niinkään ole eriarvottava tekijä vaan ennen muuta epäkäytännöllistä typeryyttä, jolle on vaikea nähdä perusteita. Sen sijaan voisin HY:n osalta puuttua tuohon pääsykoekirjaan. Kävin kurkkaamassa valtsikan valintakoesivua, joka näkyy olevan päivitetty viimeksi 14.1.2014. Kirjat siis julkistetaan tammikuussa ja pääsykoe on kesäkuun alussa, pänttäysaikaa on vajaa puoli vuotta. Poliittisen historian valintakoekirja on… rummunpärinää… jännitys tiivistyy… käy sietämättömäksi…  Suomen poliittinen historia 1809–2009! Ivallisuuteni ehkä aukeaa hieman paremmin, kun paljastan, että sama kirja on ollut pääsykoekirjana yli kymmenen vuotta. (No, silloin se ei tietenkään kattanut niin pitkää ajanjaksoa, uusin versio kirjasta on kuudes painos.)

Itse kirjassa ei ole yhtään mitään vikaa, se on mitä mainioin yleisesitys. Se on minulla edelleen säännöllisesti käytössä: tarkistan siitä seikkoja, joita en enää muista ulkoa. Huomatkaa: ”en enää muista ulkoa”. Se, että sama kirja on ollut valintakoekirjana puolen sukupolvea johtaa nimittäin siihen, että valintakoe on kilpailua siitä, kuka opettelee parhaiten ulkoa. Ei ole enää muuta keinoa erotella n. 300 hakijasta sitä kahtakymmentä parasta. Itse opettelin ulkoa esimerkiksi kaikki silloin istuneet 69 hallitusta: tiesin kuukauden tarkkuudella, milloin mikäkin hallitus on istunut, mikä on ollut hallitusten kokoonpano ja mitkä olivat hallituspuolueiden voimasuhteet. Luonnollisesti myös hallitusten tärkeimmät saavutukset oli juntattu muistiin. Ja voin kertoa, ettei tämä ollut hätävarjelun liioittelua, vaan pääsykokeessa saattoi hyvinkin olla kysymyksiä, joissa tämän tason tietoa tarvitsi.

JÄRJETÖNTÄ. Ei kukaan tarvitse arkipäiväisessä työssään ja elämässään noin yksityiskohtaista nippelitietoa, ellei nyt työnkuva nimenomaisesti koostu hallituskokoonpanojen tutkimuksesta kautta itsenäisen Suomen historian. Tuota se kuitenkin valintakokeiden osalta on. Ja koska kirja on sama vuodesta toiseen, ovat ensikertalaiset, esimerkiksi suoraan lukiosta tulevat, auttamatta altavastaajina, sillä heillä ei ole ollut mahdollisuutta päntätä sitä kirjaa ulkoa kokonaista vuotta, toisin kuin uudestaan hakevat.

No, onneksi meillä on tämän fantastisen järkijättöisen ulkoa opettelun tueksi valmennuskursseja! Opastusta ja vertaistukea puolivuotiseen uurastukseen, huh sentään. Kannustin Oy:n tarjoamat valmennuskurssit ovat vieläpä Suomen mittakaavassa kivan edullisia, vain n. 600 euroa, kun parhaimmillaan valmennuskurssit voivat maksaa pitkälle toista tonnia. Valmennuskurssit onneksi ovat yleensä rahan arvoisia, sillä niiden rooli on ratkaiseva sisäänpääsyn kannalta. Sinä vuonna kun itse pääsin sisään – ja kävin valmennuskurssin – kahdestakymmenestä uudesta polholaisesta noin puolet oli käynyt valmennuskurssin. Kun tätä vertaa noin 300 kokeen tehneeseen hakijaan, ei tarvitse olla kovinkaan suuri ja rohkea tilastotieteellinen nero, että huomaa yhteyden.

Valmennuskurssi on siis lähestulkoon välttämättömyys sisäänpääsyn kannalta. Ei täysi välttämättömyys, mutta sen etu lienee kaikille ilmeinen. Valmennuskurssit tietysti järjestetään vain ja ainoastaan Helsingissä, sillä valmennuskurssilla käsitellään ainoastaan Helsingin yliopiston poliittisen historian valintakoekirjaa. Kurssin lisäksi on parasta varautua panostamaan pääsykokeisiin pänttäämällä täysipäiväisesti noin puolen vuoden ajan. Jos en muista täysin omiani, olin valmennuskurssillamme ainoa, joka kävi kurssin ohella töissä, ja minäkin vain osapäiväisesti.

Tämä on niin käsittämättömän eriarvoistava kokonaisuus, että suututtaa ajatellakin. Jos siis haluaa päästä opiskelemaan poliittista historiaa Helsingin yliopistolle, on lähestulkoon välttämätöntä, että a) asuu pääkaupunkiseudulla; b) on varaa olla puoli vuotta käymättä missään ansiotöissä; c) on varaa (tai todennäköisemmin: vanhemmilla on varaa) maksaa valmennuskurssi; d) ei ole kevään ylioppilas, sillä kirja julkistetaan jo tammikuussa ja kirjoitukset päättyvät maaliskuun lopussa: siinä on jo auttamatta jäljessä verrattuna muihin hakijoihin, varsinkin niihin hakijoihin, jotka ovat uusintakierroksella.

Sen lisäksi, että tämä järjestelmä ei ole tasa-arvoisia mahdollisuuksia nähnytkään, se on aivan järjetöntä kansantaloudellista ja aivokapasiteetin tuhlausta (stressaavuudesta nyt puhumattakaan). Pitää nyt puoli vuotta täysin työkykyisiä nuoria ihmisiä pänttäämässä tietoa sellaisella nippelitasolla, jolle ei missään tosielämän tilanteessa ole tarvetta! Oikeassa elämässä pitää ymmärtää kokonaisuuksia ja asiayhteyksiä ja osata etsiä tietoa, eikä olla mikään kävelevä tietosanakirja.

No, olen tässä nyt varsin perusteellisesti eritellyt, mikä mättää. Miten hakuprosessista sitten saisi tasa-arvoisemman ja tosielämää paremmin vastaavan? Jos minä olisin maailman diktaattori, sanelisin näin:

Poliittisen historian opiskelijavalinta, versio ”Utopia”

1) Pääsykoekirja itsessään on hyvä asia. Se perehdyttää oppiaineeseen ja antaa siitä perustiedot – tämä pätenee mihin hyvänsä oppiaineeseen ainakin valtsikassa. Valintakirja siis säilytetään, MUTTA se vaihtuu vuosittain ja se julkistetaan noin kuukautta ennen pääsykokeita, ehkä jopa vain pari viikkoa ennen. Näin kenelläkään ei ole edes mahdollisuutta istua kuukausitolkulla opettelemassa jotain teosta ulkoa alaviitteitä myöten, ja myös kevään ylioppilailla on realistiset mahdollisuudet. Saavatpa pienen aivolevonkin siinä välissä. Kirja pitää olla pienituloisille hakijoille saatavana ilmaisena sähköisenä versiona, mikäli sitä ei ole kirjastoissa tarpeeksi.

2) Kirjaa ei ole tarkoituskaan opetella ulkoa, vaan olennaisempaa on ymmärtää kokonaisuuksia, yhdistää asioita ja osata etsiä tietoa. Siksi koe on kokonaan aineistokoe (vastaavasti kuin poliittisen historian pääsykokeista puolet on nyt) ja kirjan saisi ottaa mukaan kokeeseen. Koe on niin intensiivinen, että on turha kuvitellakaan pääsevänsä sisään, jos avaa kirjan ensimmäistä kertaa koetilanteessa. Kirjaan täytyy perehtyä ennalta, jotta ymmärtää, mistä aineistossa on kyse, osaa soveltaa oppimaansa aineiston analysointiin ja tietää, mistä etsiä oikeaa tietoa. ”Aargh TIEDÄN että tämä yksityiskohta luki sivun 372 alalaidassa mutta en vaan saa päähäni” ‑tilanteilla ei pitäisi olla mitään roolia opiskelijavalinnoissa.  [Samaa muuten soveltaisin kirjatentteihin.]

3) Sisään päässeet opiskelijat saavat pääsykokeista esimerkiksi viisi opintopistettä. Pääsykoe toisin sanoen toimisi eräänlaisena pohjustavana johdantokurssina.

4) Ylioppilaskokeista saa lähtöpisteitä samalla järjestelmällä kuin nykyisinkin. If it ain’t broken jne.

5) Valmennuskurssit RÄJÄYTETÄÄN.

Ugh. Olen puhunut.

Kivaa epäpolitisointia

”Kivapuhe ajaa aina voimakkaimpien etua, mutta piilottaa sen positiivisuuteen. Kun merkityksellinen keskustelu on käyty, kivapuhe nousee parrasvaloihin, väläyttää hammashymyn ja haluaa jutella jostain kivemmasta.

Samalla se tuomitsee keskustelun kaikesta, mistä se ei itse halua puhua – asioiden todellisista lähtökohdista, tarkoitusperistä ja arvoista.

Siksi analyysi leimataan kriittisyydeksi, joka leimataan negatiivisuudeksi, joka taas leimataan yhteisen edun vastustamiseksi.

Siitäkin saa selfhelp-­yhtälön: Tarkoitusperien läpivalaisu + eettinen pohdinta + kriittinen analyysi = negatiivisuus.”

Voi että.  Melkein pikkuisen tirskahdin onnesta ja helpotuksesta itkuun, että joku kerrankin kirjoittaa näin järkeviä. Kiitos, Oskari Onninen.

Kuulunen jutussa kuvailtuihin ankeuttajiin, sillä olen kerran jos toisenkin saanut osakseni huokailua, miksi olen niin negatiivinen kun tää on niin mullistava juttu. Tämä mennee jossain määrin klassiseen ”en ole pessimisti, olen realisti” ‑vastakkainasetteluun, mutta senkin uhalla: en ole negatiivinen, olen kriittinen. Jos johonkin monimutkaiseen ongelmaan tai tilanteeseen tarjotaan yksinkertaista ratkaisua, siihen on syytä suhtautua varauksella, oli kyse sitten jostain päivänpolttavasta aiheesta tai menneestä tapahtumasta toimijoineen. Siksi minä esitän niitä kamalan vaivalloisia kysymyksiä: Mitä väitetään? Miten väitetään? Kuka väittää? Miksi väitetään? Ja ennen kaikkea: mihin väitteellä pyritään? (Skinner, I salute thee.) Tämä on mielestäni tervettä (lähde)kritiikkiä ja skeptisyyttä, siinäkin tapauksessa että kyseessä olevat väitteet pelaavat samaan maaliin kuin minä itse. Älyllistä rehellisyyttä ei ole suotavaa sivuuttaa hyvänkään tarkoituksen tähden.

Asiat harvoin ovat puhtaasti sitä, miltä näyttävät. Ihmiset – varsinkaan poliitikot ja muut silmäätekevät – eivät julkisuudessa puhu vain lämpimikseen, vaan puhe liittyy aina johonkin taustaan ja agendaan. Joskus, ehkäpä jopa voisi sanoa yleensä, kytkös on niin ilmeinen, että pienelläkin analyyttisella taipumuksella ja taustatietojen avulla kuvio on selvä. Aina välillä kuitenkin retoriikka on sen verran paksua, että sen läpi on ilmeisestikin vaikea nähdä.

Olen jo jokusen tovin seurannut inhon, huvituksen ja epäuskon sekaisin tuntein tätä ”Hei kaikki on vaan susta kii! Jos sä oikeesti haluut muuttaa asioita ja ittees niin aattelet vaan positiivisesti niin kyl sä pystyt! Negatiivinen aattelu mädättää meitä kaikkia sisältä!” hekumallista paasausta. Varsinkin silloin, kun tämänkaltainen puhe tulee poliitikon suusta ja usein sosiaalipolitiikkaa sivuavassa keskustelussa, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Yksilön omaa tahtotilaa [en voi uskoa että juuri käytin tuota inhokkisanaani] korostava ”tsemppaava” puhe ei tällaisissa yhteyksissä useimmiten ole minun silmin mitään muuta kuin läpinäkyvää vastuunpakoilua ja vaikean puheenaiheen välttelyä – epäpolitisointia sillai kivasti. Kuten olen ihka ensimmäisessä blogitekstissäni (vai pitäisikö sanoa ‑paasauksessani) todennut, kaikki ei ole itsestä kiinni. Kyse on äärimmillään vakavista rakenteellisista ongelmista, joihin olisi löydettävissä ratkaisuja tai vähintäänkin parannuksia, jos vain sitä kuuluisaa tahtoa löytyisi. Näiden rakenteellisten ongelmien pukeminen puhtaasti yksilön omaksi valinnaksi tai tahdonpuutteeksi on sanalla sanoen raukkamaista.

Onninen on tismalleen oikeassa siinä, että (poliittinen) smarm, eli suomalaisittain kivapuhe, ja sen suitsuttama individualismi on voittajien puhetta. Individualismin arvo on helppo tunnistaa, kun on huipulla; jos pullat ovat hyvin uunissa eikä välittömästi tarvitse ketään muuta, on suorastaan luontevaa nähdä asemansa vain omana saavutuksenaan ja ummistaa silmänsä välillisiltä riippuvuussuhteilta.

Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää individualismin demonisointina. Karkeasti yleistäen varsinkin vihervasemmistopiireissä (mihin itsekin koen lukeutuvani) individualismi nähdään kaiken sosiaalisen eriarvoisuuden ytimenä, mutta ei asia ole niin yksioikoinen. Aika monissa asioissa saisi tässä yhteiskunnassa antaa individualismille enemmänkin jalansijaa, esimerkiksi alkoholipolitiikassa ja koulutuspolitiikassa, joltain osin myös sosiaalipolitiikassa. Varsinkin nuorten hätistäminen opiskelemaan mitä hyvänsä keinolla millä hyvänsä on todella lyhytnäköistä. Mutta näistä aiheista toisen kerran.

Mikä minua individualismihurmoksessa surettaa on se, että se tuntuu kilpailevan solidaarisuuden kanssa nollasummapelinä. Molempia ei (muka) voi saada. Psykologi Ilona Rauhala toteaa Onnisen artikkelissa, että yhteiskunta ”on me. Se on sinä ja minä. Ei ole olemassa mitään abstraktia yhteiskuntaa. Toi on se harha, mikä tässä hyvinvointivaltiossa on tullut. Että on joku, joka pitää meistä huolen. Sellaista ei ole.”

Minunkin mielestäni yhteiskunta on me: sinä ja minä. Se nimenomaan muodostaa abstraktin yhteiskunnan. Rawlsilaisen yhteiskuntanäkemyksen hylkääminen ei ole mikään vääjäämätön totuus ja kohtalo – se muodostuu totuudeksi, jos sen annetaan muodostua sellaiseksi. Niin kauan kun tiedostetaan maailmassa olevan muutakin kuin minä ja kohdistetaan sitä tahtoa muuhunkin kuin vain omaan napaan, yhteiskunta ei pääse lipsumaan utopiaksi.

 

PS. Onnisen jutun tässä kohdassa oksensin suuhuni vähäsen:

”Aalto­-Setälä käskee halaamaan vieressä istuvaa, tukemaan häntä emotionaalisesti.
’Tää on affektiivista neurotiedettä. Nyt te kaikki ootte lämpimiä!’ Aalto-Setälä intoilee.”

Tiede, tieto ja tietämättömyys

Mainio TED Talks -video ”Stuart Firestein: The pursuit of ignorance”. Firesteinin aiheena on, miten tieteessä loppujen lopuksi on kyse siitä, että tieto tuottaa tietämättömyyttä ja sitä kautta hyviä kysymyksiä.

http://www.ted.com/talks/stuart_firestein_the_pursuit_of_ignorance.html

(Erityisen sykähdyttävä oli toteamus ”Finally you get your PhD, where it turns out you know a tremendous amount about almost nothing.”)

Vielä tutkimussuunnitelmasta

Tutkimussuunnitelman kanssa tuskaileva kirjoitukseni on selvästikin pienen tarkennuksen tarpeessa. Kaverini nimittäin ihmetteli, miten minulla voi mennä kaksi viikkoa suunnitelman kirjoittamiseen. Tarkennettakoon siis, että apurahahakemukset olivat muiden hommien lisäksi – en tokikaan istunut kahta viikkoa koneen äärellä vain väännellen käsiäni tutkimussuunnitelmien kanssa :)

Jäin kuitenkin miettimään, miksi sen perhanan suunnitelman rustaaminen on aina niin tuskaista. Ilmeisen, eli tiivistämisen kamaluuden, lisäksi (minulle) ongelmallista taitaa olla historiantutkimuksen jossain määrin poikkeava luonne muihin yhteiskuntatieteisiin verrattuna. No, kaikki tietysti pitävät omaa tieteenalaansa erikoisena ja erityisenä ja ihan perustellustikin, mutta koska tämä on minun diktaattoriblogini, tarkastelen aihepiiriä yhteiskuntahistorian erityisyyden kautta.

Aloitetaan vaikka menetelmistä. Monet, ellei jopa suurin osa, poliittisen historian opiskelijoista ja jatko-opiskelijoista ähkäisevät tässä kohden. Onkin kuvaavaa, että jatko-opintoseminaarissa professorimme on todennut menetelmien olevan ”sellainen asia, joka seuraa poliittisen historian opiskelijoita synkkänä pilvenä perusopinnoista aina jatko-opintoihin saakka” ja ”kiirastuli, joka jokaisen täytyy käydä läpi”. Rakas proffamme kuitenkin lohdutti, ettei meidän polholaisten pitäisi kokea mitään alemmuudentunnetta muihin yhteiskuntatieteisiin verrattuna – ”menetelmähän on yksinkertaisesti se, miten tutkimus on tehty!” No, niin…

Ongelmana kuitenkin on se, ettei yhteiskuntahistorian tutkimuksella oikein ole mitään ns. omia menetelmiä. Tätä ei pidä ymmärtää niin, ettei historiantutkimuksella olisi mitään omaa teoria- ja menetelmäpuolella. Päinvastoin – tärkein asia, jonka sain poliittisen historian opiskelusta mukaani, on historiantutkijan ajattelutapa. Siihen sisältyy hyvin monisyinen lähdekriittisyys, tiukkaa itsereflektiota, allergisuutta teleologisuudelle ja herkkyyttä kontingenssille, tasapainoilua yli- ja alitulkinnan välillä sekä rajanvetoa sen välillä, missä määrin kunnioittaa tutkimuskohteitaan ja missä määrin varoo ottamasta annettuna tutkimuskohteisiin liittyviä asioita.

Menetelmäksi ei kuitenkaan voi rustata ”ajattelen kuin historioitsija”, vaan siihen tarvitaan jotain vähän tieteellisempää ja, noh, metodologisempaa. Koska yhteiskuntahistorian tutkimukseen voi sinänsä soveltaa oikeastaan mitä hyvänsä yhteiskuntatieteellistä menetelmää, ei ongelmana ole menetelmien vähyys vaan päinvastoin pelottavan laaja kirjo. Näitä kaikkia ei tietenkään voida menetelmäopetuksessa käydä läpi, joten graduntekijä tai aloitteleva tutkija on varsin tuntemattoman maailman äärellä ja lähtee usein lähes nollasta. Tietomäärä on valtava ja tuntuu aluksi loputtomalta suolta, sillä ennen oikeiden menetelmien löytymistä joutuu käymään läpi monta hutia. Ja ennen kuin jonkun menetelmän voi todeta hutiosumaksi, siihen täytyy perehtyä. Tämä onkin todella työläs vaihe.

Menetelmän haarukoimista ei ainakaan helpota, että tutkimuskysymykset, joita varten menetelmät valitaan, ovat usein täysin alustavia. Tämä sen vuoksi, ettei aineistoon perehtymättä ole mahdollista vielä tietää, mitä kysymyksiä aineistolle tarkalleen ottaen voi esittää. Ja primääriaineistoa taas ei useinkaan ole mahdollista tai kannattavaa käydä heti projektin alussa läpi. Yksi syy on se, ettei siihen ole taloudellisia resursseja (kuten väikkärin tapauksessa). Toisekseen on suotavaa tai oikeastaan välttämätöntä ensin perehtyä taustamateriaaliin JA teoriaan ja menetelmiin, jotta tietää mitä ja miten aineistosta hakee. Tämän vuoksi sana ”hypoteesi” saa ainakin minut kiemurtelemaan epätoivoisesti. Kun kysymykseni ovat vasta alustavia ja nekin muodossa ”miksi? miten?” enkä ole vielä päässyt vilkaisemaankaan varsinaista aineistoa, ei minulla kerta kaikkiaan ole vielä mitään hypoteeseja. Ainakaan mitään sellaisia, joita historioitsijan ajatusmaailmassa voisi hyväksyä.

Tutkimussuunnitelma onkin eräänlainen catch-22: tutkimuskysymykset pitäisi muotoilla aineiston pohjalta ja menetelmät valita tutkimuskysymysten mukaan, mutta ennen kuin aineistoon on suotavaa perehtyä, tutkimuskysymysten ja menetelmien pitäisi olla selvillä.

Minulle tuo asetelma on erityisen pulmallinen juuri historiantutkijan ajatusmaailman ja oman kokemattomuuden takia (kokeneemmalla tutkijalla on jo hyvä käsitys olemassa olevasta aineistosta, mutta itse olen ihan uuden aluevaltauksen äärellä). Jos ja kun arvioin kriittisesti omia suunnitelmiani, en voi kuin todeta, ettei minulla ihan aidosti ole mitään pohjaa väitteilleni – koko suunnitelma on kuin pieni kokoelma historioitsijan helmasyntejä. (Tätä minun ei varmaankaan pitäisi kirjoittaa julkiseen blogiin ihan uskottavuussyistä, mutta olen ottanut periaatteeksi, että kirjoitan väitöskirjaprojektista kaunistelematta.)

No, tämä kaikki tietysti kuuluu asiaan, ja jokaisella tieteenalalla on varmasti omat vastaavat ja hyvin samankaltaisetkin ongelmansa. Täytyy vain yrittää hyväksyä se, että täydellisen tutkimussuunnitelman voi kirjoittaa vasta, kun tutkimus on valmis. Ja siinä vaiheessa suunnitelma ei ole enää ajankohtainen.

Tiede ja asenteellisuus eivät sovi samalle hiekkalaatikolle

Historiantutkijan näkötorni julkaisi oivan kirjoituksen Tiedetoimittajat ja politiikka. Tekstissä annetaan perustellusti pyyhkeitä tiedetoimittajille, jotka eivät osaa tai viitsi erottaa poliittisia mielipiteitään ja tieteellisiä kannanottojaan toisistaan. Jussi Jalosen hampaissa ovat Marko Hamilo (joka nyttemmin on ainakin jossain määrin parantanut tapojaan ja pitää em. kaksi asiaa erillään) ja ajankohtaisena tähtenä  Hesarin tiedetoimittaja Jani Kaaro.

Olen pääsääntöisesti pitänyt Kaaron kolumneista; välillä ne ovat vedelleet mutkia omaan makuuni turhan suoraksi, mutta se sallittakoon kolumnille. Kaaron viimeisin kolumni Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle oli kuitenkin ennätyksellinen johtopäätöksiin loikkimisessa. En niinkään kritisoi Kaaron tiedeosuutta tekstistä, olkoonkin ettei se mielestäni ollut niin mullistava kuin kymmenien Facebook-jakojen perusteella olisin kuvitellut. Päihteidenkäyttö on sosiaalista toimintaa; se on kytköksissä sosiokulttuuriseen ympäristöön ja tyytyväisyyteen/tyytymättömyyteen (etenkin päihteiden ongelmakäyttö). Stop the press. Perusteluksikin oli löytynyt tuore tutkimus jo 70-luvulta, eikä lähteenä käytettyjä tutkimuksia problematisoida ollenkaan. Sanoisin, että Kaarolta on kyllä tullut oivaltavampiakin kolumneja.

Mitä taas kolumnissa esitettyyn ”ennen oli Venäjällä asiat paremmin” ‑aspektiin tulee, niin nähdäkseni tässä on kokonaisuudessaan kyse kolmesta asiasta. Lähdetään nyt ihan ensiksi siitä, että korrelaatio ei välttämättä tarkoita kausaatiota. JOS Venäjällä päihteiden ongelmakäyttö olisi ollut pyöreä nolla tai edes lähellä sitä (mikä ei siis pidä millään muotoa paikkaansa, alkoholia kyllä kului ongelmaksi asti jo Neuvostoliiton aikaan), voisi jo puhua niin vahvasta korrelaatiosta, että sen voi perustellusti todeta olevan myös syy-seuraussuhde. Mutta koska näin ei ole, voi vain todeta lisääntyneen päihteidenkäytön hyvin todennäköisesti liittyvän siihen valtavaan poliittiseen murrokseen, joka Venäjällä on tapahtunut ja lienee jossain määrin edelleen käynnissä.

Tässä liikutaan kuitenkin vielä niin ylätason suurissa linjoissa, ettei voi väittää, että Venäjän päihdeongelmat johtuvat markkinataloudesta tai sosialismin kaatumisesta. Vielä leväperäisempää argumentaatiota on väittää, että KAIKKI nykypäivän päihdeongelmat palautuvat kapitalismiin. Ei sillä, etteikö nykymenoa voisi aivan perustellustikin kritisoida, mutta avainsana tuossa on tuo ”perustellusti”. Toinen ongelma tässä Kaaron tapauksessa onkin juuri analyysin ja argumentaation köyhyys. On yksinkertaisesti älyllistä laiskuutta ja jopa naiivia yrittää pelkistää monimutkaisia ongelmia muotoon ”se johtuu kapitalismista/sosialismista/islamista/kristinuskosta/[joku muu todella laaja ja monisyinen ilmiö/järjestelmä]”. Ainakin minun silmissäni moisilla väitteillä menettää uskottavuuttaan ja vakuuttavuuttaan ripeästi.

Kolmas ja tärkein ongelma Kaaron kolumnissa on se, että asenteellisuus ja tiede eivät ole hyviä leikkikavereita. Totta kai tiedettä tekevät ihmiset, ja ihmisillä on mielipiteitä ja asenteita. Ammattitaitoinen tieteilijä (tai tiedetoimittaja) osaa kuitenkin 1) tunnistaa omat asenteensa ja 2) varoa soveltamasta niitä aivan miten sattuu tieteelliseen työhönsä. Tutkijan omat mieltymykset ja mielipiteet vaikuttavat tietenkin tutkimustyöhön jo alkaen siitä, minkä aiheen hän valitsee, ja itse tutkimus tai viimeistään niiden johtopäätökset ovat tulkintaa. Tieteellisen työn pitäisi kuitenkin olla mahdollisimman objektiivista ja perusteltua tulkintaa, ja tiedettä tekevän pitäisi aina olla herkkänä tunnistamaan ja problematisoimaan mahdollista puolueellisuuttaan. Täydellistä objektiivisuutta ei tietenkään voi saavuttaa koska ihmisyys, mutta yhtä kaikki: tiede tieteenä ja poliittiset mielipiteet poliittisina mielipiteinä.