Aatehistoria – vaikea laji

Markku Hyrkkänen on kuvaillut teoksessa Aatehistorian mieli (Vastapaino 2002) aatehistorian olevan ”käsittämisen historiaa”. Aatehistorian tehtävä toisin sanoen on tutkia ja ymmärtää, miten menneiden aikojen ihmiset ovat käsittäneet maailman. Tämä onkin tärkeä tehtävä, sillä ihminen luonnostaan ottaa oman maailmankuvansa ja ‑katsomuksensa annettuna ja käsittää historiallisetkin tapahtumat ja ajatukset tältä pohjalta. Tällöin ei kuitenkaan ole mahdollista päästä kyseisen historiallisen tapahtuman tai ajatuksen ytimeen, käsittää sitä oikein, sillä tapahtuma tai ajatus on syntynyt erilaisessa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa. Sitä toisin sanoen tarkastellaan anakronistisesti, mikä on mille tahansa historialliselle ilmiölle melkoista väkivaltaa.

Viime syksynä kirjoitin Facebookissa irvailevan vastineen Sixten Korkmanin kolumniin, joka oli aatehistoriallisesta näkökulmasta melkoinen hirvikolari. Kuten moni muu – esimerkiksi Suomen Pankin Markus Haavio muutoin mielenkiintoisen tuloeroartikkelinsa viitteissä – Korkman puhuu kolumnissaan Adam Smithistä tavalla, joka saa minut suuntaamaan näkymättömän käden kohti otsaani.

Helsingin Sanomat uutisoi eilen, että Smithin kuuluisa teos Kansojen varallisuus (The Wealth of Nations) on nyt ilmestynyt kokonaisuudessaan suomeksi. Ilahduttavan uutisen ilahduttavan pitkään käsittelyyn oli saatu kommentteja taloushistorioitsija Emma Rothschildiltä, joka on erikoistunut taloudellisen ajattelun historiaan. Rothschild toteaa Smithin olevan eniten väärinymmärrettyjä ajattelijoita historiassa (niinpä) ja huomauttaa, että Smithin kuuluisa ”näkymätön käsi” mainitaan vain kerran koko teoksessa (niinpä).

Helsingin Sanomien juttu on huomattavasti ansiokkaampi kuin lukuisat muut tekstit, joissa tyydytään viittaamaan näkymättömään käteen markkinatalousteoreettisena, totuudenomaisena perusoletuksena. Siltikin on hämmästyttävää, miten näinkin perusteellinen, aatehistorioitsijan avulla laadittu Smithin ajattelumaailmaa avaava teksti saadaan aikaiseksi mainitsematta merkantilismia sanallakaan.

Smithin – kuten ei kenenkään muunkaan historiallisen henkilön – ajatuksia ei voi ymmärtää ymmärtämättä aikalaista yhteiskuntaa. HS:n jutussa kerrotaan Smithin kritiikin kohdistuvan ”’kauppiaisiin’ ja ’teollisuusmiehiin’ – joita nyt kutsuttaisiin kapitalisteiksi – jotka eivät kilpailleet vapaiden markkinoiden sääntöjen mukaan”, missä lienee syntynyt jonkinasteinen väärinymmärrys. Kansojen varallisuuden kritiikki totisesti kohdistuu ns. vapaiden markkinoiden sääntöjen noudattamattomuuteen, mutta paljon laajemmasta näkökulmasta kuin fokuksena kauppiaisiin ja teollisuusmiehiin.

Smithin aikaan mitään vapaan markkinatalouden kaltaistakaan järjestelmää ei ollut koskaan vielä ollut. 1700-luvulla vallitseva talousjärjestelmä oli merkantilismi, missä valtio kontrolloi taloutta pyrkimyksenään maksimoida valtion varallisuus. ”Valtio” ei kuitenkaan ollut moderni kansallisvaltio, vaan valtio oli yhtä kuin itsevaltias hallitsija. Valtion kontrollin välineet koostuivat erilaisista liiketoiminta- ja elinkeinovapauden rajoituksista, kuten monopoleista, tulleista ja kauppakielloista ja sekalaisista ruohonjuuritason kielloista ja määräyksistäkin.

Kansojen varallisuus olikin pitkälti kritiikkiä merkantilistista järjestelmää, sen keinotekoisia rajoituksia sekä mielivaltaista ja epätasaista omaisuuden kasautumista kohtaan. Smithin ja muiden valistusajan talousliberaalien filosofien ajatukset olivat toisin sanoen kritiikkiä mieli- ja itsevaltaista valtiontaloudellista hallintoa kohtaan. Samasta syystä on kyseenalaista vedota 2000-luvulla 1700-lukulaisiin talousliberaaleihin ajatuksiin. Se on yksinkertaisesti anakronistista. Valistusajan talousfilosofien kritiikki ei kohdistunut keynesiläiseen demokraattiseen hyvinvointivaltioon, vaan – nykyisillä käsitteillä ilmaistuna – diktatuuriin.

On muuten huomionarvoista, että lukuisat modernin taloustieteellisen ajattelun pioneereina pidetyt henkilöt (Smith, Locke, Malthus, Mill) olivat (moraali)filosofeja. Tätä ei aina olisi helppo uskoa, kun seuraa keskusteluja, joissa taloustiede käsitetään luonnontieteenomaisena tieteenalana, jossa arvoilla ei (muka) ole sijaa ja faktathan ne vain keskustelevat.