Sarjakuvaneuvos Heikki Kaukoranta

Heikki Kaukoranta Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla, 2011. Kuvaaja: Soppakanuuna, Wikimedia Commons

Heikki Kaukoranta Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla, 2011. Kuvaaja: Soppakanuuna, Wikimedia Commons

Kansallisbibliografiassa Heikki Kaukorannan nimi löytyy jo yli kaksisataa kertaa eikä uusien julkaisujen tahti ole suinkaan hidastumassa. Kirjoitus- ja käännöstyön ohessa Heikki ehti viivähtää yli 40 vuotta Helsingin yliopiston kirjaston, nykyisen Kansalliskirjaston kirjastonhoitajan tehtävissä. Kirjan vuosi -sarjassamme Heikki Kaukorantaa haastattelee Sinikka Luukkanen.

Olet kuvannut Keisarillisen Suomen Aleksanterin yliopiston yleisen kirjaston, nykyisen Kansalliskirjaston, elämää ja virkamiehiä sadan vuoden takaa. Kirjastossa työskenteli koko joukko aikansa kulttuurivaikuttajia kuka lyhyemmän kuka pitemmän aikaa. Tästä kirjojen, tiedon, mielikuvituksen ja persoonallisuuksien yhdistelmästä kasvoi kulttuurielämän varsinainen Olympos, kuten sitä kuvaat. – Sama kirjasto on ollut myös sinun elämäsi ja työurasi ympäristöä. Millainen se on ollut sinulle?

Jos vastaan tähän kunnolla, tästä tulee novelli…

Onhan se ollut hieno paikka, monellakin tapaa. Hm. …Jospa sanoisin, että 60-luku oli kaikista hauskinta aikaa. Nuori porukka opiskeli samalla, ja sai käydä päiväsaikaan luennoilla. Me kirjanhakijatkin, jotka tehtiin täyttä työpäivää, kuusituntista. (Harjoittelijoille luennoilla käynti oli kaiketi vielä helpompaa, nelituntisen työpäivän ohessa.)

Kun tulin kirjanhakijaksi syyskuussa -64, lainaustoimiston esimiehenä oli hapsottavahiuksinen, hurmaava Henrik Grönroos, jolta kysyttiin kaiken aikaa ja jolta sai vastauksen kaikkiin kysymyksiin.

Vapaakappaletoimiston esimiehenä istui pitkä mies Jussi Kurikka, jolta saattoi kuulla asioita mitä hyvänsä: Sherlock Holmesista, tietosanakirjojen historiasta (“tiedätkö, miksi Meurmanin Sanakirjasta puuttuu hakusana ‘Kiina’?”), ensimmäisen maailmansodan ilmataisteluista, tai vaikka Tinteistäkin. Jussi kertoi heti muinaisten amanuenssien kirjoittamasta salapoliisinovellikokoelmasta – kuusikymmenlukuiset kollegat nimittivät noita herroja ‘damaskeiksi’. Pukeutumiskoodi oli ollut ilmeisesti hieman toinen kuin sittemmin.

No niin, nyt vastauksen lyhytversio: ajantaju laajentui, ja se oli huumaava kokemus.

– PS: oli myös himskatin hauska olla tekemässä elokuvaa pikkujouluihin 1967.

– Ja vielä PPS: mutta sitten alkoi elämä ja totinen työnteko…

Oletko löytänyt kirjaston kokoelmista kirjan, joka on ollut sinulle tavalla tai toisella merkittävä tai suuntaa-antava tai muuten mieluisa?

Kun sentään teki suuren osan työvuosiaan kokoelmissa, niin siellähän on hohdokasta tavaraa vaikka kuinka. Mutta mainitsenpa aivan tahallani pari pientä läystäkettä.

Toinen on kansalliskokoelman luetteloimattomissa pienpainatteissa (ryhmän nimi vähän hatusta – puolustus). Mannerheim osoittaa tammikuun lopulla 1918 sanansa venäläisille sotilaille: M. pyytää näitä olemaan puuttumatta alkaneisiin sotatoimiin, koska tämä on pelkästään suomalaisten välinen juttu. – Se oli vähän muuta kuin mitä oli kuulunut meikäläisen kotikasvatukseen: että meillä käytiin vapaussota ja päästiin sen kautta itsenäisiksi Venäjän vallasta.

Toinenkin liittyy samaan ajankohtaan – se on kansalliskokoelman luetteloiduissa K-kirjasissa, muistaakseni valtioidenvälisissä sopimuksissa. Bolševikkihallituksen ja Suomen kansanvaltuuskunnan välinen rauhansopimus (vai oliko luonnos, painettu kumminkin). Ilonaiheena kohta, jossa bolševikkihallitus kantoi erityishuolta Kannaksen pitsihuviloista.

Ensimmäinen sarjakuvasuomennoksesi oli Tintin ”Lento 714”. Tinttejä ovat seuranneet mm. Lucky Luke, Corto Maltese, Krazy Kat, Herra Koipeliini ja Kirottu sota. Onko näillä sarjakuvilla jotakin yhteistä nimittäjää, joka on saanut sinut ryhtymään työhön? Entä mitkä piirteet saavat sinut innostumaan uudesta sarjakuvasta?

Jätetääs väliin se pikkuseikka, että oli hienoa ruveta kääntämään kustantajalle palkkion eteen.

Kun me alettiin Soilen [Kaukoranta] kanssa kääntämishommat, olin jo ruvennut paneutumaan sarjakuvan historiaan ja sarjakuvaan kertomisvälineenä, niin sanotusti sen estetiikkaan. Olen enimmät käännettäväni saanut likeltä lajin huippua, mikä on ollut – paitsi kannustavaa – kovasti hauskaa.

Erityisesti olen hyvilläni siitä, että sain kiilatuksi itseni kääntämään tuon Herra Koipeliinin. Se kun on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt sarjakuva – alkoi ilmestyä Sanomia Turusta – sanomalehdessä 1857. Mutta tuolloinen teksti oli kovin omaperäinen uudelleenrunoilu. Tämä uusi suomennos on Rodolphe Töpfferin tekstille uskollinen, espanjalaisine rovioyrittäjineen päivineen.

Ja Krazy Kat on sitten vallan asia erikseen…

Kansallisbibliografiassa on uusien sarjakuvajulkaisujen määrä kasvanut viime vuosina n. 400 nimekkeellä. Vielä kymmenisen vuotta sitten luku oli puolta pienempi. Onko kasvaneen lukumäärän myötä sarjakuvamaailmaan tullut myös sisällöllisesti jotakin lisää?

Tähän vain lyhyt vastaus, jookos?

On. Paljon. Ja vaikka mitä hienouksia. – (Mutta vainko 400 nimekettä?)

Mitä hankkeita sinulla on tällä hetkellä vireillä?

Kahden vanhan Tintti-seikkailun mustavalkoiset alkuperäisversiot, pitemmät, erilaiset, ilmestyvät suomeksi. Ne käänsin uudelleen vastikään, ja ne ilmestynevät vielä tänä vuonna. Manu Larcenet’n kahdeksansatasivuisen Blast-teoksen suomenkielinen laitos valmistui äskettäin. Hirmuinen, hieno tarina. Jacques Tardin Kirottu sota! Alejandro Jodorowskyn käsikirjoittama ja François Boucqin piirtämän Bouncer-lännentarinan ensimmäinen nide ilmestyi viime vuonna. Ja ikisuosikki Hugo Pratt on pysyvästi ajankohtainen: Jalava julkaisee Corto Maltesen tarinoita uudistettuina suomennoksina ja vasiten laadituilla esipuheilla varustettuina. Suolaisen meren balladi ilmestyi viimeksi. Prattin tarinakvartetti Suuren pohjolan mies, Somalian mies, Sertãon mies ja Karibian mies nyt parina viime vuonna. Onpa mukana ollut Lucius Apuleiuksen Kultainen aasikin, Milo Manaran hyvin tunnetulla, sanoisinko, eleganssillaan sarjakuvaksi saattamana.

Siinä on projekteja, jotka jatkunevat eteenkinpäin. Ja muutakin pidän vireillä.

Kenen sarjakuvahahmon tai –tekijän kanssa lähtisit pitkälle lounaalle? Entä mihin ohjaisit keskustelua?

George Herrimanin. Kysyisin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, verhon tältä puolen, ja toiselta. – (Turvallinen valinta sikäli, että Herriman kuoli, kun olin kaksivuotias, enkä joutuisi paljastamaan, etten kommunikoi kovin vapaasti ulkomaaksi..)

Mitä sarjakuvaa suosittelisit sellaiselle ihmiselle, joka ei ole niitä koskaan lukenut mutta haluaisi nyt avoimin mielin tutustua edes yhteen?

Riippuu ihmisestä. Olisin aina valmis järjestämään mellakan Herrimanin Krazy Katin takia. Mutta toiselle puhuisin Prattin teosten puolesta. Ja äskettäisten vuosien hienoista jutuista voisin heittää pöytään Bill Wattersonin Lassin ja Leevin (jota tosin olen ruvennut tuntemaan paremmin vasta nyt sen ruvettua ilmestymään tabloidi-Hesarissa, ja jota siis en ole kääntänyt). Nämä äskettäiset ranskalaiseni: Tardi ja Larcenet; mutta juuri nämä teokset ovat niin rankkoja, että ainoina… ehkäpä en suosittelisi. Herrat ovat kuitenkin niin monipuolisia, että kummaltakin on saatavissa yöunia viemättömiäkin tarinoita. Larcenet: Pieniä voittoja 1–4. Tardi: Adèle Blanc-Sec tai Nestor Burma-dekkarit.

Ai niin, sitten, totta kai: Crockett Johnsonin Barnaby. Mutta sitä ei ole saatavilla suomeksi enempää kuin Sarjakuvan maailmat -antologian muutaman sivun mittainen näyte.

Sarjakuvien maailma on loputon. Hurmaava, hehkuttaa Heikki lopuksi.

kv_rgb

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *