224 VUOTTA SITTEN TELOITETTIIN Olympe de Gouges.

Vallankumous syö lapsensa tai tarkemmin Vallankumous on kuin Saturnus, se syö lapsensa. Lause on peräisin Georg Büchnerin näytelmästä Dantonin kuolema (Danton’s Tod 1835, 1.Näytelmä, 5. kohtaus). Traditio kuitenkin kertoo, että kommentin olisi alun perin huokaissut Pierre Victurnien Vergniaud[1], vallankumouksellinen girondisti, kun häntä vietiin giljotiiniin 31.10 1793.

Joka tapauksessa, vajaa viikko myöhemmin 3.11.1793 vallankumous söi jälleen yhden lapsistaan, näytelmäkirjailija, journalisti ja abolitionisti Olympe de Gougesin, Ranskan suuren vallankumouksen merkittävimmän naisen.

De Gouges polemisoi näytelmissään ja pamfleteissaan rohkeasti naisen alistettua asemaa (myös vallankumouksessa), orjakauppaa ja jakobiininen harjoittamaa terroria vastaan. Vuonna 1791 hän julkaisi Naisten oikeuksien julistuksen (Déclaration des droits de la Femme et de la Citoyenne). Julistus jäi kuitenkin vallankumouksen jalkoihin.

1793 julkaistu pamfletti Les trois urnes, ou le salut de la Patrie, par un voyageur aérien, jossa hän vaati kansanäänestystä valtiomuodosta (tasavalta, federalistinen valtio vai perustuslaillinen monarkia), sai Robersbierren ja yhteishyvän valiokunnan mitan täyteen ja de Gougesia vietiin giljotiiniin.

Olympe de Gougesin Naisten oikeuksien julistukseen ja muuhinkin hänen tuontantoonsa voi tutustua Kansalliskirjastossa. Tilaa kirja lukusaliin tai kotilainaan:

Olympe de Gouges, Oeuvres. Mercure de France 1986 Paris

https://kansalliskirjasto.finna.fi/Record/helka.373719

[1] Citoyens, il est à craindre que la révolution, comme Saturne, ne dévore successivement tous ses enfants et n’engendre enfin le despotisme avec les calamités qui l’accompagnent

Kiellettyjen kirjojen viikko

Kuluva viikko on ollut Yhdysvalloissa kiellettyjen kirjojen viikko (http://www.bannedbooksweek.org/). Teema on hyvä pitää mielessä meilläkin, eihän ole kulunut montaakaan vuosikymmentä siitä, kun tässä maassa viranomaiset pyrkivät säätelemään väestön lukemista niin siveellisistä kuin ulkopoliittisista syistä.

Kansalliskirjaston kokoelmissa on runsaasti muistoja sensuurista Länsi-Euroopan historiassa; katolisen kirkon ja kruunun toimesta kielletyiksi julistettuja hengen tuotteita, jotka kuitenkin kiersivät lukevan yleisön piirissä ns. clandestiinina kirjallisuutena.

Yksi länsimaisen kulttuurin etsityimmistä teoksista De tribus impostoribus tai ranskaksi Traitè de trois imposteurs ” löytyi” lopulta 1600-luvun jälkipuoliskolla. Ateistin Raamatuksikin kutsuttu voimakkaasti uskontojen vastainen traktaatti piti kolmen monoteistisen uskonnon kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden perustajia Jeesus Nasaretilaista, Muhammedia ja Moosesta ihmiskunnan pettureina.

Sitä etsi niin katolinen kuin protestanttinenkin kirkkokunta, kieltääksen ja polttaakseen sen, ja bibliofiilit saadakseen kappaleen omiin kokoelmiinsa, kuten kuningatar Kristiina. Etsivät lopulta  löysivät ja teksti ilmestyi vuonna 1719 Amsterdamissa nimekkeellä La vie l’esprit de Mr. Benoit de Spinoza. Tuolloin se pistettiin aikakauden radikaaleimman rationalistin filosofi Baruch Spinozan nimiin, jonka teokset olivat muutenkin kiellettyjä useimmissa Euroopan maassa. Arkaluonteisen teeman takia painos jäi pieneksi; mutta sitä kopioitiin kysynnän vuoksi myös käsin. Yksi tällainen on ajautunut myös Helsingin yliopiston kirjastoon.

Käsikirjoitus kuului Venäjän Tanskan ja Ruotsin lähettilään Johan Albrecht von Korffin (1697-1766) kirjastoon. Tuhlaavaisen elämäntapansa vuoksi von Korff joutui myymään kirjastonsa keisarinna Katariina Suurelle. Se siirrettiin vuonna 1783 Hatsinan palatsiin Pietarin lähistöllä. Paul Alexandroff, Katariinan pojan Konstantinin avioton lapsi, lahjoitti Hatsinan palatsin kirjaston Helsingin yliopistolle vuonna 1832, joukossa useita kymmeniä von Korffin keräämiä kiellettyjä kirjoja ja käsikirjoituksia 1600- ja 1700-luvuilta.

Aiheesta lisää:

Timo Kaitaro, Laittomia käsikirjoituksia, Yliopisto-lehti 10/1994

Calonius – Naumannin kokoelma Kansalliskirjastossa

Kansalliskirjaston kirjaluoliin kätkeytyy useita vähemmän tunnettuja alakokoelmia. Yksi tällainen on Calonius-Naumannin kokoelma, joka sisältää 1600- ja 1700-lukujen asetuksia, virallisjulkaisuja ja poliittisia pienpainatteita. Kokoelman ja sen kaksiosaisen nimen takana on kirjastonhoitaja Arne Jörgensen (1883-1941), joka yhdisti 1930-luvulla lähes sata vuotta aikaisemmin kirjastolle lunastetun Matthias Caloniuksen kirjaston asetuskokoelman ja 1880-luvulla Ruotsista ostetun oikeusneuvos Christian Naumannin (1810-1888) keräämän vastaavanlaisen kokoelman.

Matthias Calonius (1738-1817) on oikeushistorian näkyvimpiä hahmoja Suomessa; Turun akatemian oikeustieteen professori ja myöhemmin prokuraattori eli Suomen oikeuslaitoksen ylin valvoja autonomian ajan alussa 1809-1816. Calonius keräsi Suomen oloissa merkittävän kirjaston, yli kolme tuhatta nidettä, jonka valtio lunasti hänen kuoltuaan. Jörgensen eriytti siitä jo Caloniuksen omiksi niteiksi sidottamat asetukset ja yhdisti siihen Ruotsista ostetun Christian Naumannin asetus- ja pienpainatekokoelman. Julkaisut on sidottu aikajärjestyksessä 290 niteeksi . Kokoelma sisältää noin 25 000 nimekettä Ruotsin kuninkaallisia asetuksia, julistuksia, valtiopäiväjulkaisuja ja poliittisia pienpainatteita.

Kyseessä on rikas lähdekokoelma 1700-luvun poliittiseen historiaan ja taloushistoriaan,  eikä pelkästään virallisjulkaisujen, vaan myös erilaisten epävirallisten pienpainatteiden kautta. Valtiopäivien merkityksen kasvu vapauden eli säätyvallan ajalla 1719-1772, samoinkuin vuoden 1766 edistyksellinen painovapauslaki,  edistivät julkista keskustelua valtakunnan asioista, mikä näkyi myös pamfletteina ja lentolehtisinä yms.

Vaikka kokoelma on toistaiseksi luetteloitu vain hyvin pieneltä osin Helka-tietokantaan Arne Jörgensenin v.1936 julkaiseman luettelon avulla se avautuu tutkijalle melko vaivattomasti. Luettelo on nyt digitoitu ja siitä voidaan tehdä sanahakuja tekstintunnistustekniikkaa (OCR) hyväksikäyttäen.

Painovapauslain ympärillä käyty keskustelu tuotti runsaasti pienpainatteita ja pamfletteja: aiheeseen liittyvät julkaisut ja niiden sijaintitiedot löytyvät sanahaulla ’tryck-/’frihet’: esim. [Anders Nordencratzin] Bewis, At Frihet och Skrifter är obillig, strafbar och skadelik för det Allmänna och Sambhällens fredlighet. Stockholm 1767. Nimekkeen perään merkityn sijaintipaikan [Cal.-Naum] B 9:8. avulla niteen voi tilata erikoislukusaliin perinteistä punaista tilauskaavaketta käyttäen.

Toinen samoin pitkäaikainen keskustelunaihe oli viinanpoltto. 1700-luvun alussa yleistynyt paloviinan poltto oli täysin vapaata aina vuoteen 1731, jolloin sitä alettiin verottaa. Vuonna 1771 kotipoltto ja myynti lopulta kiellettiin. Aihetta käsitteleviin julkaisuihin pääsee käsiksi tekemällä sanahaun ’brännvin’. Näin löytyy mm. Kort Samtal Emellan Bönderne Håkan och Jan, Angående Brännewins-Bränningen Och Dyra Tiden, vuodelta 1757. (Cal.-Naum. B 75:14).

Arne Jörgensen, Calonius-Naumannska samlingen i Helsingfors universitetsbibliotek : redogörelse för samlingen även som katalog över en del av densamma. Helsingfors universitetsbiblioteks skrifter 17. Helsingfors 1936.

Linkki Doria julkaisualustalta löytyvään luetteloon.

http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2014-00006061

Kirjallisuutta:

Danielson-Kalmari, J. K., Kirjasto-oloja 1820-luvulla. 1.Mattias Caloniuksen kirjasto. – Historiallinen aikakauskirja 1916, s. 49-58.

Björn Forsén

De senaste fem åren har världen drabbats av en fullständig vampyryra. Vampyrer är mera populära än någonsin och den som följer med populärkulturen kan inte ha undgått att lägga märke till filmatiseringen av vampyrserier såsom True Blood och Twilight. De moderna vampyrerna skiljer sig emellertid en hel del från Bram Stokers adliga kvinnotjusare Dracula och ännu mera från de tidigaste vampyrerna som framställdes som maskstungna och uppsvällda levande döda. När spred sig då vetskapen om vampyrer första gången i Europa?

En av de tidigaste vampyrbeskrivningarna kan man bekanta sig med, finns i Joseph Pitton de Tourneforts praktverk Relation d’un voyage du Levant från 1717, som också finns i Nationalbibliotekets samlingar. De Tournefort var en känd fransk botaniker som mellan 1700 och 1702 företog en resa till den Egeiska övärlden, Konstantinopel samt Svarta Havets kuster. De Tournefort är en utmärkt beskrivare också av det dagliga livet och hans verk innehåller flera intressanta skildringar av lokala förhållanden, däribland beskrivningen av en vampyr (vrykolakas) som orsakade ett ”utbrott av masshysteri” bland befolkningen på ön Mykonos.

En bonde som hade dött under oklara omständigheter på Mykonos och begravts började plötsligt dyka upp igen på nätterna. Prästerna beslöt att det skulle hållas en mässa över liket under vilken den dödes hjärta skulle avlägsnas och brännas. Detta fick emellertid ingen större effekt utan den döde återvände allt oftare och besökte under de kommande nätterna alla hus i byn med undantag av det där de Tournefort bodde. Han söndrade möbler och fönster, släckte lampor, skrämde människor och tömde alla flaskor och kannor han hittade (”en mycket törstig död man” som de Tournefort torrt konstaterade).

Dess längre den döde bonden gick igen, dess mera hysterisk blev befolkningen och en del familjer började rentav flytta bort från Mykonos. De återstående försökte ta till alla till buds stående medel, man bad och höll mässor samt processioner vid den öppna graven, man försökte fästa liket i graven genom att genomborra det med svärd, men inget hjälpte. Till sist lyfte man liket ur graven, flyttade det till en öde mindre ö och brände det där på ett bål för att på så sätt driva ut djävulen.

Av de Tourneforts beskrivning framkommer helt klart att det endast var anhängare av den grekiska-ortodoxa kyrkan vars kroppar efter döden ansågs kunna hemsökas av djävulen. Detta hade att göra med den grekiska-ortodoxa kyrkans tolkning av exkommuniceringen, det vill säga uteslutandet av de som hade syndat från paradiset. De exkommunicerade kunde inte få ro i sina gravar eftersom deras själar inte fick tillträde till paradiset. De hamnade därmed i ett slags mellanstadium mellan döda och levande och deras kroppar förmultnade därför inte heller. Kyrkan förväntades därför organisera gravöppningar och bevilja liken absolution.

Kontakterna mellan öst och väst i Europa växte kraftigt under och efter det Stora turkiska kriget 1683-1699. Hundratusentals soldater från hela Europa deltog i kriget på Balkan och i Grekland. Som en följd av fredslutet och kort därpå följande krig tillföll också grekisk-ortodoxa områden till Habsburgarna (Serbien och Transylvanien) och Venedig (bl.a. Peloponnesos och Dalmatien). De nya kontakterna till anhängare av den grekiska-ortodoxa tron ledde till att kunskapen om vampyrerna spreds som en löpeld. På engelska dyker ordet ”vampyr” upp första gången 1688 och på franska 1693.

Även om beskrivningar av vampyrer hade dykt upp redan sedan medlet av 1600-talet (första gången omnämnd i Grekland av Leo Allatius i De quorundam Graecorum Opinationibus från 1645) dröjde det till början av 1700-talet innan det katolska och protestantiska Europa översköljdes av beskrivningar i stil med de Tourneforts. En del reseskildringar i stil med de Tourneforts verk översattes och spreds i stora upplagor. Störst genomslagskraft fick emellertid ett antal uppmärksammade fall i Serbien som de habsburgska myndigheterna lät utreda av officiella undersökningskommissioner, vars rapporter publicerades, översattes och flitigt citerades i europeisk press.

I västra och mellersta Europa som under början av 1700-talet höll på att befria sig från häxhysterin fanns det uppenbarligen ett stort intresse för de likadeles med djävulen förbundna vampyrerna. Långt ifrån alla beskrivningar av vampyrer är kända eller studerade. Docent Björn Forsén och FL Mika Hakkarainen, som tillsammans driver ett forskningsprojekt om de frivilliga svenska och finska legosoldaterna som deltog i det Stora turkiska kriget under venetiansk flagga, har till exempel stött på en opublicerad detaljerad beskrivning av en kvinnlig vampyr som härjade i Athen 1687. Det sista ordet om vampyrernas ankomst är alltså långt ifrån ännu skrivet.

Skrivaren Björn Forsén är docent och universitetslektor i historia vid Helsingfors universitetet

Joseph Pitton de Tourneforts Relation d’un voyage du Levant (Paris 1717)
kan beställas genom HELKA databasen och studeras i specialläsesalen.