Author Archives: Mika Hakkarainen

L’Illustration: journal universel

Posted on by

Suurlähettiläs Erik Heinrichs on lahjoittanut Kansalliskirjastolle useita vuosikertoja ranskalaista L’Illustration:journal universel kuvalehteä. Lehteä julkaistiin vuosina 1843-1944 ja se oli yksi ensimmäisiä kuvitettuja viikkolehtiä Euroopassa. Uranuurtajiin se kuului myös valokuvien käytössä; ensimmäinen mustavalkovalokuva julkaistiin lehdessä vuonna 1891 ja ensimmäinen värivalokuva jo vuonna 1907. Lehden merkitystä Ranskassa kuvaa sen painosmäärä, joka oli parhaimmillaan 650 000 (1929).

L-ILLUSTRATION-1914

Toisen maailmansodan aikana sen päätoimittaja Jacques de Lesdain ryhtyi miehittäjän kollaboraattoriksi ja lehdestä muodostui saksalaisen propagannan levittäjä. L’Illustration lakkautettiinkin Pariisin vapauttamisen yhteydessä 1944.

Lahjoituksessa on mukana myös useita numeroita vuosilta 1939 ja 1940, jotka käsittelevät Suomen Talvisotaa. Lehdellä oli oma kirjeenvaihtaja Suomessa sodan ajan.

l'ill2_2

L’Illustration:journal universel– lehteä voi tilata lukusalilainaksi HELKA-tietokannan kautta.

Hospodarin kirjastosta

Posted on by

Syyskuussa 1827 Turku paloi, kahden päivän ajan. Kaupungin mukana paloi Turun akatemia kirjastoineen; useita kymmeniä tuhansia niteitä. Kirjaston kokoelmien uudelleen rakentaminen jouduttiin aloittamaan lähes tyhjästä.
Uusi kokoelma alkoi karttua aktiivisen kampanjan tuloksena lähettämällä eri puolille Eurooppaa toiveita kirjalahjoituksista. Tunnetuimmat ja merkittävimmät lahjoitukset saatiin Pietarin tiedeakatemialta ja Venäjän keisarillisesta hovista. Näiden ohella Helsinkiin muuttaneeseen yliopiston kirjastoon virtasi kirjoja yksityishenkilöiden tekeminä lahjoituksina niin Suomesta ja Pohjoismaista kuin muualtakin Euroopasta. Kokoelmahistorian ja kirjahistorian kannalta on harmittavaa, että useimpien lahjoittajien henkilöllisyys ja tiedot siitä miten ja mistä he taas olivat hankkineet lahjoittamansa kirjan, jäävät valitettavan usein historian hämärään. Joidenkin kohdalla olemme kuitenkin onnekkaita, kun kirjojen ex libris’n yms. omistusmerkintöjen kautta niiden aikaisempaa omistushistoriaa voidaan seurata hyvinkin kauas ajassa taaksepäin. Kirjahistorian yksi päähaara onkin selvittää kirjojen provenienssi eli keille tai mihin kirjastoihin kukin teos on aikanaan kuulunut.

Yksi tällainen tapaus on humanistisesta kokoelmasta signumilla 6.II.8 löytyvä teos, Pariisissa vuonna 1683 Denys Thierryn kirjapainossa painettu

Le Cesars de l’empereur Julien,
traduits du Grec Avec des Remarques et des Preuves illustrées par les medailles, et autres anciens Monuments.

Kyse on Rooman keisarin Julianuksen vuonna 362 jaa. kirjoittamasta satiirista (Περί του αυτοκράτορος πράξεων ή περί βασιλεἰας), jossa keisarit väittelevät siitä, kuka heistä on ollut paras hallitsija. Satiirin käänsi ja varusti selityksin ja numismaattisin kuvin sveitsiläisyntyinen oppinut Ezekiel Spanheim (Freiherr von Spanheim, 1629–1710). Teos on omistettu Brandenburgin vaaliruhtinaalle Friedrich Wilhelmille (1640-1688).

Kolmisenkymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen kirja on Balkanin niemimaalla, mikä käy ilmi keskelle nimiösivua kirjoitetusta omistusmerkinnästä:

Ex libris Jo. Nicolai Maurocordati Principis Valachiae et Moldaviae 1722.

Kuva-2

Kyseinen omistaja on Ioannēs Nikólaos Maurokordátos (1670-1730), Balkanin varhaisen uudenajan historiassa hyvin merkittävä hahmo, kuten myös koko hänen sukunsa. Maurokordátokset olivat yksi osmani-ajan vaikutusvaltaisimmista kreikkalaisista suvuista, joita kutsuttiin fanariooteiksi. He olivat kristittyä yläluokkaa, joka asui Konstantinopolissa Fanar-nimisessä kaupunginosassa ekumeenisen patriarkaatin läheisyydessä. Nimitys fanariootti juontaa juurensa kaupunginosan nimestä.
Maurokordátos-suvusta nousi useita henkilöitä Korkean Portin eli osmanihallinnon korkeisiin tehtäviin, mm. baş tercüman -virkaan (kr. μέγας δραγουμάνος, ransk. Grand drogman) eli päätulkiksi, joka johti imperiumin käytännön ulkopolitiikkaa, sekä edelleen Valakian ja Moldovan (nyk. Romanian alue) ruhtinaiksi (hospodar). Nikolaos Maurokordátos oli yksi heistä; dragoman 1697-1709, Moldovan ruhtinas 1709-1710, Valakian ruhtinas 1715-1716 ja 1719-1730. Hän oli tunnettu bibliofiili ja keräsi länsieurooppassakin mainetta saavuttaneen kirjaston kolmeen eri paikkaan: Valakian ruhtinaskunnan hallintokeskukseen Bukarestiin, perustamaansa Văcărești’n luostariin (nyk. Romaniassa) ja kolmannen suvun palatsiin Konstantinopolin Fanarissa. Nikolaoksen kuoltua tämän poika Konstantinos Maurokordátos myi kirjastot isänsä lainojen lyhentämiseksi.

Konstantinopolissa kokoelma myytiin ilmeisesti englantilaiselle kauppahuoneelle Benjamin & George Barker’lle, jota kautta kirjat levisivät eteenpäin. Onneksi myös kirjan seuraava omistaja on muistanut merkitä omaisuutensa. Nimiösivun alareunassa on painettu leima: Comte De Ludolf. Kreivi de Ludolf oli joko Guglielmo Maurizio Ludolf (de Ludolf) Napolin kuninkaan lähettiläs Istanbulissa 1747-1789 tai tämän poika Guglielmo Konstantin Ludolf, isänsä työn jatkaja suurlähettiläänä 1789-1816. Todennäköisimmin edellinen, joka oli tunnettu bibliofiili. Kirjasto tai osa siitä on jouduttu kuitenkin syystä tai toisesta myymään, koska etukannen sisäpuolelta löytyy merkintä siitä kuinka kirja lopulta päätyi Helsingin yliopiston kirjastoon. A.D. Hummel niminen henkilö on kirjoittanut seuraavan merkinnän:

Apporté de Constantinople en 1813. Offert á la Bibliothèque de Université Imperiale d’ Alexandre à Helsingfors, le 27 Avril 1829.

Lahjoittaja on Arvid David Hummel (1778-1836) ruotsalainen Göteborgissa syntynyt ja vuonna 1807 velkojiaan Venäjälle paennut skribentti ja tiedemies (entomologisti). Yrityksistään huolimatta hän ei löytänyt vihreää oksaa Venäjän palveluksessa, vaikka toimi erilaisissa tehtävissä mm. diplomaattisena kuriirina vuosina 1812 ja 1813 Konstantinopolissa, jolta matkalta lahjoitettu kirja on peräisin. Hummel siirtyi myöhemmin Suomeen ja Tammisaareen, jossa kuoli.

Kirjallisuutta:

Cornelius Dima-Drăgan,
Ein grosser Bibliophile: Fürst Nicolae Mavrocordat. Biblos – Österreichische Zeitschrift für Buch- und Bibliothekswesen 29 (1980), 285-299.

Päiviö Tommila,
Muuan suomalaisten tuttava Pietarissa. Historiallinen Arkisto, 59 (1964), 277—420.

“Älä ammu Thesleff, älä ammu” !

Posted on by

Kuka Thesleff ja kenet hän oli ampumassa? Draama näyteltiin Niemenjoen keskelle ankkuroidulla lautalla Tilsitin kaupungin edustalla heinäkuussa 1807. Tilsit, nykyään Sowetsk nimisenä tosin, sijaitsee Kaliningradin oblastissa. Tilsitin sopimuksen nimellä kulkeva rauhansopimus päätti ns. Neljännen liittokunnan sodan, jossa Napoleon löi Preussin, Saksin ja Venäjän joukot vuosina 1806-1807. Venäjän keisari Aleksanteri I:n kanssa hän solmi rauhan Tilsitin lautalla.

Lautalla oli mukana myös kapteeni Alexander Amatus Thesleff, Viipurista, joka oli astunut keisarilliseen sotapalvelukseen jo 14 vuotiaana vuonna 1793, korpraaliksi Nevan jalkaväkirykmenttiin. Vuosia myöhemmin Helsingissä hän kertoi halunneensa ampua Napoleonin, koska tämä oli käyttäytynyt lautalla epäkunnioittavasti keisari Aleksanteri I ja tämän seuruetta kohtaa ottamatta hattua päästään.  Aseveljet olivat kuitenkin saaneet hänet  toisiin ajatuksiin.

Niin, Tilsitissähän Napoleon painosti keisari Aleksanterin julistamaan sodan Ruotsille ja hyökkäämään Suomeen, tunnetuin seurauksin. Harvoin muuten hävityn sodan seuraukset ovat olleet niinkin positiiviset kuin Suomen kohdalla vuonna 1808. Mitä jos Thesleff olisikin ampunut Napoleonin?

Thesleff suoritti näyttävän sotilasuran Venäjän keisarillisessa armeijassa osallistuen niin Suomen sotaan vuosina 1808-1809 kuin Napoleonin vastaisiin sotatoimiiin Euroopassa. Hän oli mukana mm. Pariisin valtauksessa vuonna 1814. Suomeen Thesleff siirtyi kenraalimajurina vuonna 1819 ensin armeijan komentotehtäviin ja  myöhemmin siviilihallintoon. Vuosina 1832-1846 hän toimi kenraalikuvernöörin sijaisena, ruhtinas Alexander Menshikowin poissa ollessa, senaatin puheenjohtajana ja Suomeen sijoitettujen keisarillisen armeijan komentajana sekä Helsingin yliopiston varakanslerina 1828-1830 ja 1832. Huolimatta siitä, että hän ei itse puhunut suomea hän myötävaikutti siihen, että Helsingin yliopistoon perustettiin Suomen kielen professuuri myöhemmin 1850-luvulla. Thesleff sai pyynnöstään eron tehtävistään v. 1847 ja palasi Viipuriin ja perimäänsä Juustilan kartanoon.

Kansalliskirjasto on vastaanottanut  Jarl Thesleffin lahjoituksena kenraali Thesleffin (1778-1847) kirjaston. Lahjoitus täydentää vuosina 1990 ja 2006 kirjaston käsikirjoituskokoelmiin lahjoitettua  Thesleffin arkistoa ja sotapäiväkirjoja.
Juustilan kartanossa aina vuoteen 1939 säilytetyt arkisto ja kirjasto luovat harvinaisen yhtenäisen henkilöhistoriallisen  kokonaisuuden ja lähteen yhden Suomen autonomian ajan merkkihenkilön elämään. Arkisto sisältää mm. Thesleffin päiväkirjan ja piirroksia Kiinaan ja Mongoliaan vuonna 1805 suuntautuneelta tiedustelumatkalta,  samoin kuin  hänen päiväkirjansa vuosilta 1813-1814, Napoleonin vastaiselta sotaretkeltä. Kirjasto taas avaa oven ajan lukemisen historiaan sisältäen  valistuksen ajan sekä tieteellistä että matka- ja kaunokirjallisuutta.

Kenraalin kirjasto odottaa vielä luettelointiaan, mutta aikaisemmin lahjoitettuun arkistoaineistoon voi tutusta Kansalliskirjaston erikoislukusalissa. Arkistoaineiston sisällöstä saa lisätietoa luettelosta 435.

Kuva-1

Lettres de La Marquise de M*** au comte de R**. Par Mr de Crebilon, le Fils.

Grebilon fils eli Claude-Prosper Jolyot de Grébilion (1707-1777) oli ranskalainen valistuksen ajan kirjailija. Grebillon pojaksi häntä kutsuttiin erotukseksi isästä, omana aikanaan kuuluisasta runoilijasta ja näytelmäkirjailijasta Prosper Jolyot de Crébillon’sta.

Kirjeen muotoon laadittu romaani kuvaa erään suhteen kulun sen alusta aina traagiseen loppuun saakka. Romaani, joka varmuuden vuoksi painettiin sensuurin ulottumattomissa Amsterdamissa, oli Grebillonin läpimurtoteos hänen ollessaan vasta 25 vuotias. Grebillon vietti aikaansa niin Bastiljissa kuin maasta karkoitettunakin romaaniensa heikosti verhotun poliittisen satiirin takia.