Kirjan vuosi 2015 – Haastattelussa Risto Oikarinen

Kansalliskirjaston haastattelusarja jatkuu runoilija Risto Oikarisen haastattelulla. Risto on julkaissut kolme runokokoelmaa: Puupuhaltajan (2005), Katumusharjoituksia (2008) ja Väriopin (2012). Vuonna 2003 hän voitti Eino Leinon juhlavuoden kunniaksi järjestetyn nuorten runokilpailun ja Kalevi Jäntin palkinnon hänelle myönnettiin vuonna 2005. Tällä hetkellä Fennica-lukusalin vakioasiakas työstää ensimmäistä proosateostaan. Ristoa haastattelee Jussi-Pekka Hakkarainen.

Fennica-lukusali

Fennica-lukusali aamutuimaan eräänä vapunaattona.

Risto. Taannoinen tapaamisemme Kansalliskirjaston portaikossa tuli mieleeni tässä alkuvuonna, kun suunnittelimme tätä haastattelusarjaa. Työryhmässä heräsi ajatus, että jos haastattelisimme Kirjan vuosi 2015 -teemaan liittyen kirjastossamme vierailevia kirjallisen taiteen edustajia – portaikkokeskustelumme tuli mieleeni ja nyt olemme tässä, jakamassa yleisölle kirjastokokemuksiasi.

Muistatko ensimmäinen vierailusi Kansalliskirjastossa? Mitä asiaa mahdoit toimittaa ja muistatko mitä materiaalia vierailusi koski?

Ensimmäinen vierailuni Kansalliskirjastossa taitaa ajoittua vuoteen 1998. Se oli minulle sellaista eräänlaista välitilaa, musiikin ja kirjoittamisen välillä. Olin vielä tuolloin ollut opiskelemassa Ogelissa (Pop&Jazz -konservatorio) ja en ollut hakeutunut yliopistolle. Tulin ihmettelemään, mikä paikka tämä on.

Olet viime aikoina työskennellyt usein Kansalliskirjaston Fennica-lukusalissa. Mitä kirjastotilat, lukusalit tarkoittavat sinulle työsi kannalta?

Tila auttaa paljon. Lukusalissa kykenee orientoitumaan omaan työhön. Kansalliskirjaston Fennica-lukusali on hieman sellainen old school -lukusali, mikä ei ole esimerkiksi ruokailua varten. Siellä ei syödä. Lisäksi muiden asiakkaiden läsnäolo auttaa keskittymään omaan työhön. Tavallaan lukusalissa vallitsee sellainen hiljainen sopimus siitä, ettei täällä mekasteta. Kaikki ovat sulautuneena toisiinsa, omien töittensä äärellä ja se luo positiivista joukkopainetta. Se on kannustava miljöö, jossa vallitsee rauhallinen ja keskittynyt ilmapiiri.

Hyvät tavat kaunistavat

Hyvät tavat kaunistavat

Risto

Risto Oikarisen kirjastoselfie

 

 

 

 

 

 

 

 

Tarvitsen myös itselleni suitsit ja konkreettisia mittareita kirjoittamiselleni. Kotoa tai jossain jaetulla työhuoneella saattaa tulla liikaa häiriötekijöitä, mutta kirjastotilassa keskityn ainoastaan työhön. Saatan usein laittaa kännykästä sekkarin päälle kellotan varsinaisen kirjoittamisaikani. Kirjastotila on siis osa kurinalaisuutta. Kun olen ollut päivän kirjastolla tai työskennellyt vaikka edes tunnin, niin minulla on olemassa dataa, että jotain sentään on yritetty tehdä.

Kerroit minulle, että olet parhaillaan vaihtamassa tyyliä ja olet siirtymässä lyriikasta proosaan. Miltä uusi kirjoittamisen laji maistuu?

Edellisen kokoelmani jälkeen runopakki tyhjeni ja päätin kokeilla proosaa. Kirjoitin ensin asiaproosaa – uskonnonfilosofian graduni – minkä jälkeen aloitin romaanin. Olen innoissani proosan kirjoittamisesta, pitkä muoto tuntuu palvelevan tämänhetkistä ilmaisuani.

Runojeni kohdalla hinkkasin sanoja aika pitkään. Lyriikkanihan on varsin tiivistä. Proosassa tästä tavasta on ollut pakko opetella luopumaan, että saisi käsikirjoituksen valmiiksi. Tietyssä mielessä kyse on keskeneräisyyden sietämisestä. Joka sanaan ei voi pysähtyä. Se ei todellakaan aina ole helppoa. Pahinta on siis jäädä jumittamaan yhtä lausetta pitkäksi aikaa, jolloin käsitys kokonaisuudesta hämärtyy ja kirjoittaja uhkaa ajautua epätoivon partaalle.

Nyt kun olet kirjoittamassa proosaa, niin miten hyödyntänyt kirjaston kokoelmia kirjoitustyössäsi?

Käytän kirjastojen kokoelmia referenssikirjallisuuteena hyvin vähän. Romaanini liittyy musiikkiin, ja olen lainannut joitakin teoksia Kansalliskirjaston musiikkiosastolta. Olen kuitenkin ensi sijassa mielikuvitukseni ja muistojeni varassa. Ammennan oman mieleni pohjattomasta kirjastosta.

Lainaan kirjastoista romaaneja, mutta valikoin varsinkin kirjoitusprosessin aikana erittäin tarkkaan lukemani teokset. Niiden on sysättävä mielikuvitukseni ja kieleni elämään. Tällaisia ovat viime aikoina olleet esimerkiksi eräät Virginia Woolfin ja Jon Fossen romaanit.

Millainen on Risto Oikarisen mielestä toiveiden tai tulevaisuuden kirjasto? Mitä odotat siltä?

Kuten jo alussa kerroinkin, niin olen enemmänkin sellaisen klassisen kirjastokäsityksen kannattaja. Kirjastoissa ei saa olla melua, eikä liian kirkasta! Pitää olla rauhallista, että voi keskittyä töihinsä. Tällaiset tilat ovat nykyään harvassa. Käytän Fennica-lukusalin lisäksi usein myös Aralista ja Helsingin yliopiston kirjastoa, mutta joskus ainakin jälkimmäinen on liian rauhaton. Kirjastotilaakin pitää osata arvostaa ja kunnioittaa. En haluaisi tuomita kirjastojen pyrkimyksiä yhteisöllisten kokemusten tuottajina, mutta mielestäni kirjastossa on olennaisinta se, että siellä on kirjoja ja hiljaista.

Kirjastojen täytyy myös säilyttää asemansa tasa-arvon linnakkeina. Ne ovat meidän viimeisiä henkisiä saunojamme: kirjastossa statukset riisuuntuvat pois. Kirjastoja voisi kutsua myös eräänlaisiksi sivistyksen luostareiksi. Niissä orientoidutaan henkisiin, ei-materiaalisiin arvoihin: tietoon, estetiikkaan, sivistykseen. Tässä mielessä ne todella ovat keitaita kulutuskeskeisyyden ja rahanpalvonnan keskellä. Kun luostarin munkki tai nunna pyrkii hiljaisuudessa muuttamaan maailman tuottaman ahdistuksensa kilvoitukseksi, niin kirjastossa minä pyrin kirjailijana muuttamaan ahdistukseni kirjoitukseksi!

Pelkään kirjastojen muuttumista hälyisäksi ja kirjojen katoamista, kaiken muuttumista sähköiseksi. Kirjasto on hyvä paikka olla yksin ja kuitenkin yhdessä.

Rakkauteni kirjastoja kohtaan on kestänyt pitkään: jouduin teini-ikäisenä jättämään Umberton Econ Ruusun nimen kesken ennen loppua, sillä en voinut kestää luostarikirjaston paloa!

Pulppia, kauhua ja pornoa: haastattelussa kirjailija Juri Nummelin

Kirjan vuosi 2015 -haastattelusarjassa on maaliskuussa vuorossa Juri Nummelin, erilaisten kirjallisten alakulttuurien ja marginaalien tuntija, jolta on viimeisen vuoden sisään ilmestynyt pelonsekaista kunnioitusta herättävä pino aiheeseen kuin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta.

Kuva: Lili Zoe ErmezeiKuva: Lili Zoe Ermezei

Sinut tunnetaan ahkerana tietokirjailijana ja antologistina. Monessako kirjahankkeessa olet ollut mukana viimeisen vuoden aikana? Voisitko kertoa
näistä lyhyesti?

Viime vuosi taisi olla oma ennätykseni, en oikein kunnolla pysynyt itsekään laskuissa. Tärkeimmiksi viime vuonna ilmestyneiksi kirjoiksi jäivät varmaan brittiläisen kioskidekkarin hakuteos Pulpografia Britannica, Vesa Sisätön kanssa tehty Tolkien – elämä ja teokset ja Taneli Kulon kanssa tehty TK-kuviin uudella tavalla pureutuva Sodan värit. Tärkeitä olivat myös rikosnovelliantologia Kaikki valehtelevat, jossa on uutta amerikkalaista ja brittiläistä dekkaria, sekä vanhoista artikkeleista koostuva Sotaa, sutinaa, seikkailuja, joka käsittelee kotimaista viihdekirjallisuutta.

Mikä on tuotteliaisuutesi salaisuus?

Varmaan se, että suhtaudun työhöni leipätyönä enkä jää odottelemaan inspiraatiota. Kun joka päivä tekee jotain, niin hommat valmistuvat joskus väkisinkin. Kirjoitan myös nopeasti kymmensormijärjestelmällä, lisäksi tunnen aika paljon kustantajia. En muista montaakaan kirjaideaa, josta ei olisi tullut edes jonkinlainen opus.

Mitä työstät tällä hetkellä?

Omaa romaania, lisäksi kahta tietokirjaa, joista toinen käsittelee suomalaista lännenkirjallisuutta, toinen esittelee 50 kirjaa, joista on tehty elokuva. Lisäksi on pienempiä hankkeita.

Olet tutkinut paljon sellaisia fiktion tai kirjallisuuden muotoja (esim. kauhukirjallisuus, eroottinen kirjallisuus), joita kaikki eivät pidä ns. laatukirjallisuutena. Mikä erottaa hyvän kauhutarinan huonosta? Entä hyvän eroottisen novellin huonosta?

Hyvä kauhutarina pelottaa tai ainakin jää askarruttamaan, hyvä eroottinen novelli kiihottaa. Tosin eroottinen tarina voi tehdä muutakin, vaikkapa pelottaa, jos se on samalla kauhua.

Olet kokeillut kynääsi myös fiktion puolella. Voisitko kertoa tästä jotakin?

Olen kirjoittanut monenlaisia pulp-pastisseja ja kokeillut kovaksikeitettyä dekkaria. Ilmestyneistä tärkein on varmaankin Jumalten tuho, mutta sydämessäni on paikka harvojen lukemalle pienoisromaanille Haamu, jonka pääosassa on syövästä ihmeenomaisesti selvinnyt kauhukirjailija H. P. Lovecraft. Parhaat proosateokseni lienevät kuitenkin salanimellä Mikael X. Messi kirjoitetut pornoromaanit, niin sanottu Lounais-Suomi-kvartetti, joista pitäisi olla tulossa yhteislaitos jossain vaiheessa tätä vuotta.

Täällä Kansalliskirjastossa sinut tunnetaan vireliäänä Fennica-tietokannan käyttäjänä. Minkälaisiin asioihin haet apua Fennicasta?

Tarkistan vuosia ja kustantajia, ylipäätään tarkistelen kaikenlaisia asioita, joita bibliografioiden ja hakusanojen tekijä saattaa tarvita. Joskus aloitan jonkun ihmisen taustan selvittämisen katsomalla, onko hän julkaissut painotuotteita, se kertoo ihmisestä yleensä paljon.

Onko Fennica tutustuttanut sinut johonkin sellaiseen kirjaan, joka on osoittautunut erityisen tärkeäksi tai rakkaaksi?

Varmasti on, mutta pelkään, että niitä on aivan liikaa, että voisin nostaa jonkin esille! Fennica itsessään on tärkeä ja rakas, se on minulla lähes aina auki, kun olen koneella (nytkin!).

Lukemisen ja kirjoittamisen kulttuuri on muuttunut paljon viime aikoina. Minkälaisena näet kirjastojen roolin tulevaisuudessa?

Paikka, jossa jokainen voi tasa-arvoisesti tutustua kulttuuriin monissa muodoissaan, on aina tarpeellinen tai suorastaan välttämätön.

Lukuvinkki kevääseen?

Selailin juuri kirjallisuudentutkija Vihtori Laurilan kirjaa Laulu ja raipat (1968) ja huomasin, että siinähän on todella pitkä ja perusteellinen artikkeli kirjallisuuden modernismista, sitä suosittelen! Lisäksi sain paljon virikkeitä Philip Frenchin esipuheesta hänen kirjaansa The Faber Book of Movie Verse (1995).

Linkki: Juri Nummelinin teokset Finna-tiedonhakupalvelussa.

Pirkko Soininen: Elämäni kirjastot

kv_rgbKirjan vuosi -sarjassamme vieraileva kirjoittaja runoilija Pirkko Soininen kertoo elämänsä kirjastoista. Pirkko Soinisen runoteoksen Murretut päivät (Kaarinan kaupunki, 2013) löytää esim. Finnasta.

 

 

bookcoverMihin tahansa olen elämäni aikana muuttanut, olen ensimmäiseksi etsinyt lähimmän kirjaston. En ole tiennyt missä sijaitsee paloasema, poliisi tai Kela, mutta ruokakauppa ja kirjasto ovat aina olleet perustarpeita. Toinen on tarjonnut ruumiillista ja toinen henkistä ravintoa.

Kun muistelen elämäni kirjastoja, huomaan, että ne ovat olleet keskenään kovin erilaisia: on ollut kirjastoauto, lasten- ja nuortenkirjasto, koulun oma kirjasto, sivukirjasto, yliopiston kirjasto ja nykyään Turun upea pääkirjasto.

Kirjastourani alkoi siitä, kun kirjastoauto pysähtyi kerran viikossa kotitalomme parkkipaikalle. Siellä saatoin käydä ihan yksin jo alle kouluikäisenä. Kirjastoauton setä tuli tutuksi ja luin taatusti koko lastenkirjahyllyn. Jaksoin juuri ja juuri raahata kirjakassin kolmenkymmenen metrin päähän kotiovelle.

Kun vähän kasvoin, saatoin matkustaa linja-autolla kaupungin keskustaan, mistä löytyi torin laidalta lasten- ja nuortenkirjasto. Miten valtavalta se vaikutti pienen kirjastoauton jälkeen! Kirjat olivat tuohon aikaan ystäviäni ja ne ovat sitä edelleen. Kun lähdimme kesällä kuukaudeksi mökille, oli mukaan lainattava noin kolmisenkymmentä kirjaa, jotta lukeminen ei varmasti loppuisi kesken. Muistan, miten äiti kerran kysyi kirjastonhoitajalta, onko lainauksissa joku yläraja, voimmeko tosiaan lainata näin monta kirjaa.

Kolmas elämäni merkittävistä kirjastoista oli Lahden kansanopiston kirjasto. Vietin hyppytunnit ullakolla etsien luettavaksi niitä kirjoja, joita ihana kirjallisuuden opettajamme suositteli. Juuri siitä kirjastosta löysin esimerkiksi Sirkka Turkan, jonka kanssa vietin monta sateista iltapäivää, kun sade ropisi vanhan talon peltikattoon. Miten merkittävä tuo kohtaaminen oli – ja niin moni kohtaaminen sitä ennen ja sen jälkeen.

Kirjat ovat muokanneet ajatteluani, laajentaneet tietoisuuttani, opettaneet, naurattaneet, kauhistuttaneet ja tuoneet elämääni roppakaupalla elämyksiä. Kirjastot ovat kasvattaneet, sivistäneet, lohduttaneet ja kannustaneet. Olen syvästi kiitollinen kaikille auttavaisille kirjaston työntekijöille vinkeistä ja neuvoista.

Pienen rattaissa istuneen lapseni kanssa lykin lähikirjastoon. Siellä oli suloinen lasten oma nurkkaus, jossa oli matalat hyllyt, pieniä tuoleja ja isot ikkunat. Sieltä me haimme lähes joka viikko uutta luettavaa: kuvakirjoja, automatkoille äänikirjoja kaseteilla, lasten videoita ja musiikkia.

Turun yliopiston kirjallisuustieteen laitoskirjastosta tuli minulle työhuone, kun kirjoitin graduani. Vietin siellä kaikkien niiden viisaiden tutkijoiden parissa erinäisiä kuukausia kirjoittaen muistiinpanoja. Tuntui, että viisastuin humisten.

Nykyään toinen olohuoneeni on Turun pääkirjasto. Rakastan vanhan osan arkkitehtuuria, suurta kupolikattoa, kirjojen hajua, joka puolelle kurottuvia huoneita, joiden päädyissä on mukavia sohvia ja tuoleja, joille istahtaa. Rakastan myös uutta laajennusosaa, jonka isoista ikkunoista avautuu upea näköala kaupunkiin ja joelle.

Tuntuu, että siitä on vasta vähän aikaa, kun jokaisen kirjan takana oli lappu, johon merkittiin lainaajan nimikirjaimet ja laina-aika. Mutta kyllähän siitä on kauan. Kauan on onneksi myös siitä, kun unohdin palauttaa lainat ajoissa ja maksoin katkeransuloisin miettein myöhästymismaksuja. Nyt voin onneksi netissä varata kirjoja ja uusia lainoja.

Käyn kirjastossa lähes viikoittain. Kirjastovirkailijoiden kasvot ovat niin tuttuja, että tekisi mieli melkein tervehtiä heitä kadulla.

On ihan selvää, että ilman elämäni kirjastoja minusta ei olisi tullut toimittajaa tai runoilijaa. Vaikken päivittäin toimittajan työssäni tarvitse kirjaston palveluita, tiedän että kirjasto odottaa ja on valmis auttamaan, jos joskus kaipaan taustatietoja juttujen kirjoittamista varten.

Ja milloin vaan haluan jättää kaupungin hälinän taakseni, voin astua sisään kauniista puuovista Vähätorilla, kääntyä eteisestä vasemmalle ja etsiytyä vanhan talon nurkkaan, josta löytyvät sadat ja taas sadat runokirjat. Onko kauniimpaa tai viisaampaa tapaa karata tästä hetkestä ajan ja paikan toiselle puolen?

Kirjan vuosi 2015 – Haastattelussa Meri Heinonen ja Janne Tunturi

kv_rgbVuosi 2015 on Kirjan vuosi ja Kansalliskirjaston Scripta Selecta -blogissa haastatellaan kirjastomme kirjoittavia asiakkaita; niin kirjailijoita, runoilijoita kuin tutkimuksentekijöitä. Kirjoitussarjan avaa kahden turkulaisen historioitsijan, Meri Heinosen ja Janne Tunturin, haastattelu. Meri ja Janne ovat vierailleet viime aikoina Kansalliskirjastossa taajaan, vierailujen liittyessä ennen kaikkea valmisteilla olevaan elämäkertaan taidehistorioitsija Klaus Holmasta. Meriä ja Jannea haastattelee Jussi-Pekka Hakkarainen.

Jussi-Pekka Hakkarainen: Meri ja Janne. Minulla oli ilo ottaa teihin yhteyttä ja pyytää teitä mukaan tähän haastatteluun. Saamme kunnian avata tämän sarjan. Tunnen teidät vuosien takaa ja ajan saatossa minulla on ollut kanssanne useita keskusteluja koskien kirjastojen ja tutkijoiden välisiä suhteita. Tässä haastattelussa haluaisin tietää enemmän teistä kirjaston, erityisesti Kansalliskirjaston, käyttäjinä työnne kautta.

Klaus Holman runo Agnus Dei

Ensimmäinen ja kaikille sarjassa haastateltaville yhteinen kysymys heitetään ilmaan hieman Peter von Baghin ja Sodankylän filmifestivaalien hengessä: Muistatko ensimmäinen vierailusi Kansalliskirjastossa? Mitä asiaa mahdoit toimittaa ja muistatko mitä materiaalia vierailusi koski?

Meri Heinonen: Ensivierailuni Kansalliskirjastossa ajoittuu 1990-luvun ensimmäiselle puoliskolle, jolloin olin perustutkinto-opiskelija. Hankin tuolloin kirjastokortin yhdessä opiskelutoverini kanssa ja lainasin tutkimuskirjallisuutta. Vaikka en osaa nimetä mitään yksittäistä teosta, muistan sen ilon, että kirjoja, joiden olemassaolosta tiesin, mutta joita en ollut saanut käsiini Turussa, olikin saatavilla.

Janne Tunturi: Ensimmäinen vakava vierailu liittyi pro gradu -työn tutkimuskirjallisuuden ja materiaalin etsintään syksyllä 1992. Lainasin ainakin Roger Chartierin toimittaman teoksen La Correspondance. Les usages de la lettre au XIXe siècle, jonka ranska tuotti melkoisesti vaivaa.

Historioitsijoina luonnollisesti käytätte kirjastoja paljon. Sekä koti-, että ulkomaisia. Millainen työskentelytila kirjasto on? Mihin kiinnität kirjastotilassa huomiota? Onko olemassa jotain sinulle erityistä kirjaston lumoa?

Meri: Hyvä kirjasto on työtilana innostava. On hienoa ja suorastaan rentouttavaa olla ympäristössä, jossa voi toteuttaa haluaan tarkistaa eri asioita ja tilata tai etsiä heti jonkun teoksen. Hyvässä tutkimuskirjastossa päivä on seikkailu, joka johtaa kirjasta tai lehdestä toiseen.

Kirjastossa kuuluu olla kirjoja vapaasti saatavilla ja kirjasto ilman avohyllyjä ei ole minulle ”oikea” kirjasto. Tästä syystä Warburg Instituten kirjasto Lontoossa on ehkä hienoin kirjasto, jossa olen koskaan käynyt, vaikka se on ulkoasultaan varsin vaatimaton. Sen kokoelma on kokonaisuudessaan avohyllyissä ja omaperäinen luokittelujärjestelmä pitää huolen siitä, että satunnainenkin käyttäjä löytää aina etsimänsä teoksen ”hyvän naapurin”.

Kansalliskirjastossa suosikkitilani on ehkä hieman epäkonventionaalisesti Rotunda eikä Kupolisali. Pidän Rotundan pyöreästä muodosta ja nousu ylöspäin vähän ahtaissa kierreportaissa on aina elämys – Rotunda on myös selkeämmin käyttötila, mikä viehättää minua.

Janne: Olen sanonut jo pitkään (myös Turussa), että Kansalliskirjasto on kotikirjastoni. Sen kokoelmat ovat kansainvälistä tasoa ja siellä aistii historian monien kerrosten läsnäolon. Arvostan myös suuresti kirjaston arkkitehtuuria. Kupolisali on syystä kuuluisa, mutta kirjaston iltaisin hiljentyvät käytävät ja monet lukunurkkaukset kuuluvat sen henkeen. Rotunda on ollut kirjaston tärkeimpiä alueita. Vain kunnollinen, monikielinen avokokoelma takaa yllättävät löydöt ja opettaa katsomaan vastauksia myös varmojen polkujen vierestä.

Klaus Holman kirjoittama ranskankielinen johdanto suomalaiseen runouteen sekä Eino Leino -käännöksiä.

Tieteellinen kirjasto laitoksena on osa tiedettä ja erottamaton osa tiedeyhteisöä, muttei kuitenkaan tieteentekemistä sinänsä, itsessään. Kirjaston aineistojen tulkitsemiseen, niiden manifestointiin tarvitaan aina tutkijaa. Vasta käytettäessä kokoelma herää eloon. Milloin ja miten olet hyödyntänyt Kansalliskirjastoa työssäsi?

Meri: Milloinpa en. Tutkimustyössä hyvä kirjasto on perusedellytys ja Suomessa Kansalliskirjasto on varmasti ainakin humanistisen alan tutkijoille paikka, jota ei voi ohittaa. Viime aikoina olen käyttänyt enemmän myös Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmaa ja tutustunut tarkemmin kirjaston keskiaikaisiin ja 1500-luvun käsikirjoituksiin osana Codices fennici -projektia, jossa olen mukana.

Janne: Olen lainannut ja lukenut tutkimuskirjallisuutta ja syventynyt erikoislukusalissa käsikirjoitusosaston moniin kokoelmiin. Olen tuonut opiskelijoita tutustumaan materiaaliin, jota muualla Suomessa ei näe. Meille on esitelty niin keskiaikaisia käsikirjoituksia kuin Monrepos-kokoelmaa. Kirjastossa olen käynyt myös monia hyviä keskusteluja sattumalta syntyneiden tai sovittujen tapaamisten tuloksena.

Mitä työstät juuri nyt ja miten hyödynnät Kansalliskirjaston kokoelmia tällä hetkellä?

Meri: Tällä hetkellä jaan aikaani vähän kahden projektin kesken eli jatkan edelleen keskiaikaan ja uskonnolliseen elämään liittyvien teemojen parissa. Olen mukana Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Modus Vivendi – Religious Reform and the Laity in Late Medieval Europe ja työn alla on pari artikkelia, jotka liittyvät dominikaaninunniin ja kirjalliseen kulttuuriin.

Toinen projekti on yhdessä Jannen kanssa työstämämme Klaus Holman (1914–1944) elämäkerta. Klaus Holma oli diplomaatti Harri Holman ja tämän puolison Allin ainoa lapsi, joka kävi koulunsa Suomessa, mutta muutti 1930-luvun alussa Pariisiin vanhempiensa luokse. Vaikka Holma suoritti tutkintonsa Helsingin yliopistossa, asui hän käytännössä seitsemän vuotta Ranskassa ja palasi Suomeen talvisodan aikana. 1940-luvulla Holman mielenkiinto siirtyi ehkä aivan käytännön syistä enemmän kaunokirjallisuuteen ja hän julkaisi kaksi romaania, Kolme ja Nuoruus vanhassa talossa, mutta työsti samalla myös tutkimusta romaanisesta kirkkoarkkitehtuurista Ranskassa.

Klaus Holman jälkeenjääneitä papereita on useammassakin kokoelmassa, mutta Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelma sisältää Holman ja hänen lähipiirinsä kirjeenvaihtoa, Holman muistelmia ja lyhyitä kirjoituksia sekä muistiinpanoja. Kokoelmaan kuuluu muun muassa ainoa löytämämme Holman kirje puolisolleen.

Ainoa tunnettu Klaus Holman kirje puolisolleen, Simonne Holmalle (os. Sachs).

Janne: Yhteisen Holma-hankkeemme lisäksi olen ollut mukana Hannu Salmen johtamassa Akatemian-projektissa Travelling notions of culture: Itineraries of Bildung and Civilisation in early nineteenth-century Europe. Tutkin siinä antiikin kreikkalaisten kolonioiden (ennen kaikkea Etelä-Italia ja Anatolian rannikko) asemaa 1800-luvun alun Kreikka-innostuksessa. Myös tämän aiheen osalta Kansalliskirjasto on tärkeä paikka.

Olette viime aikoina myös tehneet Klaus (Claude) Holman tutuksi ahkerana twiittaajana, osallistuen siten Ylen Twitter-projektiin #sota39. Mielestäni Clauden kertomana on mukaan twiittivirtaan tullut tärkeä maanrajojen ulkopuolinen perspektiivi, hänen tapauksessaan ranskankielisen maailman ääni. Kertoisitteko hieman sekä hänen että teidän osallisuudestanne Talvisotaan?

Meri / Janne: @HolmaClaude -tili syntyi hetken päähänpistosta. Tarkoituksenamme oli elämäkerran kirjoitusprosessin yhteydessä testata, miten Klaus Holman vaiheet sopivat talvisodan historian suurempiin linjoihin. Holma oli talvisodan syttyessä Pariisissa, missä hän saattoi seurata kansainvälisen politiikan kiemuroita. Tammikuussa 1940 hän lähti Suomeen ja koulutuskeskukseen, muutama klassikkoromaani kainalossaan. Kulttuurisokki oli todennäköisesti suuri.

Suomen hyväksi 8.helmikuuta 1940 Pariisissa pidetyn hyväntekeväisyysillan ohjelma.

Käytännössä Claudesta on tullut hieman ulkopuolinen tarkkailija, jonka avulla voi tarkastella talvisotaa kansainvälisestä perspektiivistä. Ainakin Ranskan lehdissä siitä kirjoitettiin paljon. Toisaalta viittaamme myös samanaikaisiin tapahtumiin muualla. Apunamme on ollut Holman omien papereiden lisäksi Ranskan kansalliskirjaston suurenmoisen Gallica-tietokannan digitoitu materiaali. Luemme tärkeimmät lehdet päivittäin ja yritämme löytää jotain kiinnostavaa. Joskus se on pääuutinen, joskus pieni mainos tai ilmoitus.

Kirjastojen tarjoamat ovat viime vuosina monipuolistuneet – milloin lainataan mölkky-settiä ja milloin onkivälineitä. Yhtä perustellusti aineistojen saattaminen käyttöön digitaalisessa formaatissa on avannut tutkimukselle uusia mahdollisuuksia. Kirjastotkin ovat alati liikkeessä. Millaisena näet huomisen kirjaston, sinun ammattisi näkökulmasta?

Meri: Historioitsijat ovat ehkä varsin konservatiivisia kirjaston käyttäjiä ja itsekin toivon kirjastojen säilyvän kirjojen paikkana ja että esimerkiksi vanhoja kokoelmia säilytetään edelleen. Vaikka nyt tuntuu, että vanhentuneella tutkimuskirjallisuudella ei ole merkitystä tai että niitä ei käytetä, ei niitä tulisi tuhota. Ne ovat osa kirjastojen kokoelmaa ja merkityksellisiä tutkijoille tulevaisuudessa.

Digitointi tuo uusia mahdollisuuksia etenkin vanhan ja herkän materiaalin tutkimukseen ja vapauttaa maantieteellisistä rajoista. Sähköinen julkaiseminen on tutkimuspuolella jo muuttanut kirjastojen roolia fyysisten teosten hankkijasta ja säilyttäjästä sähköisen palveluiden tarjoajaksi ja tämä kehitys varmasti jatkuu.

Janne: Kirjasto on konkreettisesti se paikka, jossa säilytetään ja tutkitaan painettuja ja käsinkirjoitettuja sanoja ja kuvia. Se on myös kohtaamisten paikka, jossa tutut ja aiemmin tuntemattomat kirjat ja ihmiset jättävät jälkensä. Olen myös sähköisten tietokantojen ystävä ja kirjaston tehtävä on yhä enemmän hallinnoida myös niitä. Tällä hetkellä historiantutkimuksen materiaalia on saatavissa verkossa erinomaisesti joko avoimesti tai maksua vastaan. Materiaalin organisoinnissa, hallinnoinnissa ja siitä tiedottamisessa kirjasto ja tutkijat voivat tehdä molempia hyödyttävää yhteistyötä.

Palataan lopuksi vielä omankohtaisuuteen, eli kirjarakkauteen ja avainteoksiinkin. Mikä on se merkittävin yksittäinen kirja työsi kannalta: ratkaiseva, löytö tai suuri rakkaus?

Meri: Tämä on vaikea kysymys. Olen aina ollut aika tekstisuuntautunut, mutta joskus menneisyyden objektien kohtaaminen on todella sykähdyttävää ja antaa uutta ajattelemisen aihetta. Yksi tällainen kokemus oli Nürnbergissä, jossa saman päivän aikana pitelin käsissäni kahta ns. sisarkirjaa, joita kirjoitettiin dominikaaninunnien luostareissa 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Toinen oli pieni, taskukirjan kokoinen ja valkoisella pergamentilla päällystetty ja toinen monta kertaa suurempi puukantinen ja useampia sisarkirjoja sisältänyt reilut sata vuotta vanhempi käsikirjoitus. Tämä fyysinen ero konkretisoi selkeästi kirjojen erilaisen käyttötarkoituksen.

Kansalliskirjaston arkistokokoelmassa aivan vastikään teki vaikutuksen pieni italiankielinen kirjelappu, jonka Klaus Holman isä Harri oli lähettänyt sota-aikaan miniälleen Suomeen ja johon oli liitetty mukaan kukkanen Holmien Rooman asunnon puutarhasta. Harri ja Alli Holman suhdetta poikansa puolisoon on pidetty kireänä, mutta ainakin tuo pieni kirje tuntui henkivän jotain muuta.

Harri Holman italiankielinen kirje Simonne Holmalle ja kukkatervehdys puutarhasta.

Janne: Arvostan suuresti Kansalliskirjaston helmiin kuuluvaa Miscellanea-Korff -kokoelmaa. Pietarista Helsinkiin lahjoitettu kokoelma näyttää hyvin konkreettisesti, kuinka monipuolista 1700-luvun painettu kirjallisuus saattoi olla. Korff-kokoelmassa yhdistyvät virallinen valistuskaanon, leikittely ja Robert Darntonin tutkima katuojan kirjallisuus hyvin mielenkiintoisella tavalla.

Yksittäisistä kirjoista muistelen jo nostalgisesti Arnaldo Momiglianon tutkimusta The classical foundations of modern historiography. Se avasi maailmankuvaani paljon.