On vapauttavaa kertoa vaikeuksistaan
Syrjäytymisestä selviytymiseen Suomessa -tutkimusryhmä kutsui aineistonkeruuseen osallistuneita ihmisiä kertomaan maaliskuussa kokemuksiaan pienituloisuudesta ja selviytymisestä. Paikalla oli Kuka kuuntelee köyhää? -verkoston ja eduskunnan köyhyysryhmän kansanedustajajäseniä sekä kourallinen yleisöä. Näin Maaria Rovaniemeltä kertoo selviytymisillan tunnelmistaan:
Kun tapasimme ryhmän kanssa ensimmäisen kerran Eduskuntatalon edessä, minä koin itseni kovin pieneksi. Ajattelin, että tässä sitä nyt ollaan, köyhät. Siinä tilanteessa jotenkin konkretisoitui se, että elämme yhä edelleen luokkayhteiskunnassa, vaikka asiasta ei sen suurempaa meteliä ole pidettykään. Taloussanomat kirjoitti tästä asiasta muutama kuukausi sitten, mutta tuolloin asia tuntui etäiseltä.
Kiertäessämme eduskunnan kiiltäviä käytäviä opastuskierroksella, tämä tunne vain voimistui ja mietin, että miksi ihmeessä minä lähdin tähän mukaan. Päivän edetessä iltaan osallistuin keskustelutilaisuuteen ja olin yhä edelleen sitä mieltä, että tätä reissua minun ei olisi pitänyt koskaan tehdä. Vanha sananlasku sanoo, että köyhyys ei ole ilo, vaikka se vähän välillä naurattaakin. Sillä hetkellä minua ei naurattanut. Poliitikkojen alustukset eivät juuri parantaneet tilannetta. Tiedän, että he työskentelevät suurien asioiden äärellä ja että he tekevät parhaansa, mutta häpesin itseäni, kun katselin heidän tyylikkäitä jakkupukujaan kirpputorilta ostetussa villapaidassani. Tunsin, että se joka ajattelee näin, en ole minä. Harmitti todella paljon, että olin raahautunut Rovaniemeltä Helsinkiin saakka vain tunteakseni itseni idiootiksi, joka ajatteleekin yhtäkkiä kaiken arvomaailmansa vastaisesti. Olin juuri edellisellä viikolla saanut suoritettua kuvataiteen aineopinnot loppuun Lapin yliopistossa ja pystyttänyt ensimmäisen taidenäyttelyni ja olin lähtenyt matkaan positiivisella ja iloisella mielellä. En ymmärtänyt lainkaan, mikä minua vaivasi. Ehkä kysymyksessä oli primitiivireaktio, tai pienen pieni kommunisti sisälläni heräsi juuri sinä päivänä. Tiedä häntä, mutta kummalliselta se tuntui.
Keskustelun lähdettyä käyntiin, oloni vapautui. Osallistujat kertoivat kokemuksiaan vaikeista elämäntilanteistaan ja siitä, kuinka he olivat selviytyneet. Ehkä minulla ei sittenkään ole leimaa otsassani, että tässä istuu köyhä, joka on sössinyt elämässään kaiken. Meitähän on muitakin. Minä en ole yksin tämän asian kanssa. Ensimmäisen kerran elämässäni minäkin kerroin yleisön edessä kokemuksistani. Kynnys oli korkea. En olisi voinut koskaan kuvitella, että tekisin sen julkisesti. Näin vain tein ja voi, kuinka vapauttavaa se oli!
Tilaisuudesta ja koko päivästä ryhmän kanssa jäi hyvä fiilis. En ole koskaan aikaisemmin kokenut näin suurta sisäistä myllerrystä yhden päivän aikana, mutta olen kiitollinen, että sain sen kokea. Tiedän, että minusta ei tule koskaan sellaista ihmistä, joka vertaa itseään muihin aineellisen hyvinvoinnin perusteella, vaikkakin olisi mukavaa, jos olisi ruokaa pöydässä joka päivä. Olin sen toki tiennyt aina, mutta tämä kokemus kirkasti selkeästi mielessäni sen, millainen minä en koskaan halua olla. Ei onnea voi mitata rahassa kuulostaa kuluneelta kliseeltä, mutta niin se vain on.
Oli täysin oma vikani, että en saanut vastausta kysymykseeni koskien kotivakuutuksia, joita vakuutusyhtiöt eivät myönnä luottotiedottomille. Olin liian ylpeä aukaistakseni suutani silloin, kun siihen olisi ollut tilaisuus. Voin edelleenkin olla luokkaeroista tämän päivän Suomessa mitä mieltä minä haluan, mutta köyhyyttäni minä en häpeä ja vastaisuudessa tulen esittämään kysymykseni silloin kuin siihen tarjoutuu tilaisuus. Joka päivä opimme siis jotain uutta – itsestämme ja muista.
