Näkökulmia kulutuksen muutokseen

Viime vuoden aikana jälleen moni artikkeliprosessi pääsi maaliin, tässä yhteenvetoa kolmesta niistä. Kaikki artikkelit käsittelevät hieman eri näkökulmista kulutukseen liittyvien totunnaisuuksien haastamista ja sitä kautta mahdollisuuksia suunnata kulutusta vähäpäästöisempään suuntaan.

Kaksi ensimmäistä artikkelia ovat vuonna 2019 päättyneen ENERGISE-hankkeen viimeisiä julkaisuja. Artikkelissamme What is clean and comfortable? Challenging norms and conventions in everyday life toward sustainability hyödynnämme hankkeen Suomessa kerättyä aineistoa haasteista, joissa 37 suomalaista kotitaloutta haastoi itsensä laskemaan kodin lämpötilaa sekä vähentämään pyykinpesua. Haasteiden tavoitteena oli saada kotitaloudet pohtimaan arjen rutiineja sekä näiden rutiinien taustalla vaikuttavia, sosiaalisia ja kulttuurisia odotuksia, normeja ja totunnaisuuksia. Toisessa artikkelissa Towards sustainable energy consumption: Challenging heating-related practices in Denmark, Finland, and Hungary keskitymme lämmityshaasteeseen ja vertailemme tuloksia Tanskan, Suomen ja Unkarin välillä. Kaikista hankemaista näissä kolmessa sisälämpötilat olivat keskimäärin korkeimpia, mutta samaan aikaan saavutettu lämpötilan lasku vaatimattomin.

Kolmas viime vuonna julkaistu artikkeli on osa tämän vuoden loppuun saakka jatkuvaa EE-TRANS-hanketta. Reconfiguring everyday eating: Vegan Challenge discussions in social media -artikkelissa hyödynnämme aineistona sosiaalisen median Vegaanihaasteeseen liittyviä keskusteluita. Kaikkia kolmea artikkelia siis yhdistää se, että tutkimuksen kohteena olleet ihmiset olivat haastaneet itsensä arkisten tottumusten muutokseen, koskivat ne sitten lämpimänä pysymistä kotona, pyykinpesua tai syömistä.

Kaikkia artikkeleita yhdistää myös havainto siitä, että kestävyysmuutos arjen käytännöissä edellyttää muutakin kuin lisätietoa kulutuksen ympäristövaihtoehdoista ja kestävämmistä vaihtoehdoista. Myöskään pelkkä tekninen muutos esimerkiksi energiatehokkaampien pesukoneiden tai lämmitysjärjestelmien muodossa ei riitä, mikäli näiden tehokkuutta lisääviä ominaisuuksia ei osata tai haluta hyödyntää, tai mikäli toteutuneet säästöt lisäävät kulutusta toisaalla.

Päinvastoin, arkisten rutiinien muuttaminen voi olla yllättävänkin vaikeaa, vaikka siihen saisi erillistä tukea ja vaikka muutokseen olisi itsensä haastanut. Keskiössä on se, että lämmitys on paljon muutakin kuin lämmitystä, pyykinpesu paljon muutakin kuin pyykinpesua ja syöminen niin paljon muutakin kuin elintarvikkeiden valitsemista kaupassa ja ruoan laittamista niistä. Esimerkiksi vegaaninen syöminen sisältää tutkimuksemme mukaan ajattelutapojen muutoksen koko ruoan elinkaareen liittyen, alkaen tuotantotapojen eettisyydestä ja päättyen siihen, miten sosiaalisissa tilanteissa kykenee navigoimaan muun muassa omia valintoja kyseenalaistavien sukulaisten ja lounasravintoloita valitsevien kollegojen joukossa siten, että oma veganismi näyttäytyy sosiaalisesti hyväksyttävänä.

Lämmitys puolestaan kytkeytyy voimakkaasti lämmitysjärjestelmään ja siten pitkälläkin historiassa tehtyihin valintoihin esimerkiksi kaupungeissa ja kerrostaloissa. Mahdollistaako lämmitysjärjestelmä aktiivisen lämmön hallinnan, vai kannustaako se vain pitämään patterit täysillä ja luovuttamaan hallinnan huoltoyhtiölle, joka syksyisin laittaa lämmityksen päälle ja keväisin pois? Miten vahvasti kodin lämpötila kytkeytyy kulttuuriin sidoksissa oleviin kohteliasuussääntöihin, ja saako vieraille tarjota villasukat vai pitääkö kodin lämpötilan olla niin korkea, että viluisinkin vieras tarkenee? Onko säästäväisyys ja nuukuus omaksuttu kotoa tiiviiksi osaksi rutiineja, vai pitääkö energialukutaito opetella aikuisena, ja tuntuuko lämpimästi pukeutuminen mukavalta vai ahdistavalta? Nämä eivät ole yksilöllisiä ominaisuuksia, vaan omassa yhteisössä opittuja ja jaettuja ymmärryksiä, merkityksiä ja oletuksia.

Pyykinpesuun puolestaan kytkeytyy monenlaisia sosiaalisia normeja ja odotuksia, lähtien perheenjäseniä kohtaan harjoitetusta hoivasta ja hyvästä vanhemmuudesta, aina edustavuuteen kodin ulkopuolella. Näistä normeista kirjoitimme jo aiemmin artikkelissamme, jossa vertailimme pyykinpesuun liittyviä käytäntöjä Suomessa ja Sveitsissä. Puhtauteen ja hygieniaan liittyy myös osin perittyjä käsityksiä esimerkiksi perulämpötiloihin liittyen, joiden haastamiseen liittyy epävarmuutta siitä, millainen toiminta on “oikein”. Media myös toistaa näitä representaatioita luomalla kuvia siitä, millainen puhtauden tai hygienian taso on normaali ja miltä myös oman kodin ja itsen tulisi näyttää.

Arkisten tottumusten kyseenalaistaminen ja uusien toimintatapojen kokeileminen on kuitenkin mahdollista. Keskeistä on tarjota tällaiselle kokeilemiselle aikaa ja tilaa, ja kuten artikkelit ja tutkimuksemme laajemminkin osoittavat, vertaisten tuki ja yhteisöllisyys on keskeisessä asemassa rutiinien haastamisessa. Yksilölähtöinen kulutusmuutoksen tukeminen on myös mahdollista ja voi toimia, mutta muutoksen tekeminen yksin on paljon raskaampaa ja paluu vanhaan todennäköisempää, mikäli ympäröivä sosiaalinen ja materiaalinen ympäristö ei muutosta tue. Konkreettinen esimerkki tästä ovat lämmitysjärjestelmät, jotka eivät mahdollista lämpötilan nopeaa säätämistä ja muutoksen havainnoiminen ja seuraaminen on hankalaa. Lämmitys tuottaa kuitenkin valtaosan kulutuksen ilmastovaikutuksista, joten olisi tärkeää että muutosta tuettaisiin paitsi teknisesti, myös pyrkimällä lämmitykseen liittyvien käytäntöjen kulttuuriseen muutokseen.

Yksityisimmätkin kulutuskäytännöt tehdään aina suhteessa toisiin ihmisiin, joko lähimpiin, kuten omiin perheenjäseniin, tai kauempana oleviin, esimerkiksi liittyen ääneen lausumattomiin odotuksiin sopivasta työpukeutumisesta, kohteliaisuudesta ruokapöydässä tai kodin vieraanvaraisuudesta. Artikkeleita yhdistääkin johtopäätös liittyen siihen, miten tärkeää olisi yhteinen ja avoin keskustelu siitä, miten nykyisiä normaaleja, liittyvät ne sitten “sopivaan” sisälämpötilaan, “riittävään” puhtauteen tai  “oikeanlaiseen” ruokavalioon, ylläpidetään ja millaisille oletuksille pohjautuen. Laajamittainen muutos arkisissa kulutuksen käytännöissä on mahdollinen vain, jos kestävyysnäkökulma saadaan sisällytettyä keskeiseksi osaksi näitä jaettuja normaaleja.

 

Laakso, S., Matschoss, K. and Apajalahti, E.-L. 2021. What is clean and comfortable? Challenging norms and conventions in everyday life toward sustainability. European Journal of Cultural and Political Sociology, online.

Laakso, S., Jensen, C.L., Vadovics, E. and et al. 2021. Towards sustainable energy consumption: Challenging heating-related practices in Denmark, Finland, and Hungary. Journal of Cleaner Production, 308, 127220.

Laakso, S., Niva, M., Eranti, V. and Aapio, F. 2021 Reconfiguring everyday eating: Vegan Challenge discussions in social media. Food, Culture & Society, ahead-of-print, 1-22.

Vuoden 2021 kirjat

Tänä vuonna olen lukenut valtavan hyviä kirjoja. Hengästyttäviä, itkettäviä, naurattavia. 

Olen lukenut parin vuoden ajan läpi sadan klassikkokirjan listaa. Näitähän on useita, omani on jonkunlainen yhdistelmä eri lähteistä koottuja listoja (mm.  tästä listojen listasta ja myös suomalaisia sisältävästä). Tavallaanhan tällaiset listat elävät koko ajan, ja nuo ovat jo tavallaan vanhoja – toisaalta ihan hyvä että listat eivät jatkuvasti päivity. Jossain vaiheessa ajatuksena oli kasata oma lista, mutta katsotaan miten käy. Toistaiseksi mennään kuitenkin olemassa olevalla, jolta tänä vuonna luin seuraavat teokset:

  • Isaac Asimov: Säätiö
  • Günter Grass: Peltirumpu
  • Ian McEvan: Sovitus
  • Vladimir Nabokov: Lolita

On myönnettävä, että aina en ihan saa kiinni siitä, miksi jokin – usein miehen kirjoittama – kirja päätyy näille listoille, ja tällä kertaa kylmäksi jätti Peltirumpu. Siinä, missä Pentti Saarikoski kuvaili kirjaa “villiksi, röyhkeäksi, irvokkaaksi ja elämänmyönteiseksi”, oli se minusta lähinnä vastenmielinen ja omaa nokkeluuttaan alleviivaava. Viime vuonna sama ärsytti muun muassa Salman Rushdien Keskiyön lapsissa. Lolitassa tämä kertojan nokkeluus oli puolestaan viety niin pitkälle, että se oli jo huvittavaa. Muutenhan kirja oli äärimmäisen ristiriitaista luettavaa. Säätiö puolestaan oli yllättävän hauska kuvaus siitä, miten erilaiset yhden totuuden järjestelmät, perustuivat ne sitten politiikkaan, markkinoihin tai uskontoon, on tuomittu epäonnistumaan. Vanha scifi on myös hauskaa lukea siinä mielessä, että joitain asioita ei selkeästi vain ole voitu kuvitella – lentäviä autoja kyllä, langattomia puhelimia ei.

Ian McEvanin kaikki kirjat on olleet hyviä, mutta kyllähän Sovitus on murskaavuudessaan ihan omaa luokkaansa. Kirjan luettuaan on epäuskoisen järkyttynyt – eihän se voi päättyä näin?

Lisäksi kirjastosta on tarttunut mukaan useita kirjoja uutuushyllystä sekä erilaisten suositusten perusteella (suositelkaa lisää!):

  • Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta
  • Chris Cleave: Little Been tarina
  • Marisha Rasi-Koskinen: Rec
  • Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
  • Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? 
  • Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä
  • Laura Gustafsson: Rehab
  • Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
  • Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
  • Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
  • Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
  • Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
  • Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
  • Olli Jalonen: Taivaanpallo
  • Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
  • Terhi Kokkonen: Rajamaa
  • Anni Kytömäki: Margarita
  • Anni Kytömäki: Kultarinta
  • Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat
  • Édouard Louis: Väkivallan historia
  • Édouard Louis: Ei enää Eddy
  • Reko Lundán: Ilman suuria suruja
  • Maja Lunde: Viimeiset
  • Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
  • Sally Salminen: Katrina
  • Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
  • Pajtim Statovci: Tiranan sydän
  • Olga Tokarczuk: Vaeltajat
  • Meri Valkama: Sinun, Margot
  • Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Hesarin kirja-arvostelussa Laura Gustafssonin Rehabin kuvailtiin oikein osuvasti muistuttavan “Marie Kondon LSD-trippiä”. Materiaalisista mukavuuksista luopuminen ja elämän materiaalisuus antoivat kirjalle vahvan, vakavan pohjavireen, vaikka meno olikin paikoin aikamoista sekoilua ja useamman kerran naurahdin lukiessani ääneen. Kirja oli myös hieno siinä, että yhtään en osannut odottaa, mitä on tulossa, kun kirjan avasin, tai edes kirjan edetessä. Toinen tällainen kirja oli Pienen hauen pyydystys, joka oli yksi vuoden hämmentävimmistä lukukokemuksista. Sitä odotti kaunista kuvausta Lapin luonnosta ja kaloista, sai (luontokuvauksen lisäksi) kirjan täynnä hyvin omalaatuisia hahmoja ja hetkiä. Pisteitä Juhani Karilalle kirjan naiskuvasta (Karila myös kirjoitti tästä Hesarissa keväällä), huumorista (kyllä, nauroin ääneen) sekä tietenkin peijoonista takapenkillä.  

Tyylillisesti toisesta ääripäästä yksi suosikkikirjojani oli Sally Salmisen Katrina, joka kuvailee hienosti 1800- ja 1900-lukujen taitteen saaristoa ja merta, köyhyyttä ja luokkaa, ja perhettä ja vanhenemista. Katrinaa verrataan ihan aiheellisesti Täällä Pohjantähden alla -kirjoihin, tunnelma kirjoissa on hyvin sama. Katrinan lisäksi itkettivät Anni Kytömäen Margarita ja sen innoittamana lukemani Kultarinta, josta tuli heti alkumetreiltä yksi kaikkien aikojen lempikirjojani. Kirjoista huokuu rakkaus luontoon ja erityisesti Kultarinnassa ihmisten tarinat nappasivat voimalla mukaansa. Halusi tai ei, on omien lasten myötä herkistynyt tarinoille lapsista ja ne ottavat aiempaa kovemmille. Tämä ajatus nousi mieleen myös lukiessa joulun toivelahjaa, eli Meri Valkaman Sinun, Margotia. Hämmentävän nopeasti imaistut 550 sivua erinomaisen sujuvaa kerrontaa ja henkilöhahmoja, jotka Valkama onnistui tuomaan lähelle.

Yksi loppuvuoden parhaista löydöistä oli Olga Tokarczukin Vaeltajat, jonka aloitin kuvitellen lukevani romaania, ja joka olikin lyhyistä, ja hieman pidemmistä, novelleista/ pienoisromaaneista/ tarinoista koostuva kokonaisuus, joka hiljalleen kuroutuu kokonaisuudeksi matkustamisesta, juurettomuudesta, etsimisestä. Ruumiinosia olisi tosin saanut olla vähän vähemmän. Tokarczukia pitää joka tapauksessa lukea lisää!

Marisha Rasi-Koskisen Rec oli niin ikään voimakas lukukokemus: se oli vuoden ensimmäisiä enkä muista kirjaa enää tarkkaan, mutta siitä on jäänyt mieleen unenomaisia kuvia ja tunnelmia omakotitalosta, kadulla jumissa olevasta autosta, vieraasta kaupungista. Tämä pitää vielä joskus lukea uudelleen.

Hieman pettyneitä tunnelmia tuottivat Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, sekä Maja Lunden Viimeiset. Kaikki mitä rakastin oli toisen osan alkuun saakka upea, mutta puolessavälissä kirja muuttui hieman oudosti jännitysromaaniksi ja menetti sen alun tunnelman, josta pidin. Viimeiset on yksi Lunden “ilmastokvartetti” -kirjoista. Pidin Mehiläisten historiasta, joka on tämän sarjan ensimmäinen kirja, mutta kirjojen kaava on jopa häiritsevän sama (kolme tarinaa jotka sitten kytkeytyvät yhteen) eikä Viimeiset pääse samalle tasolle teeman, hahmojen tai tunnelman osalta.

Yksi tyylilaji, josta luin täysin sattumalta yllättävän monta kirjaa, on dystopia. Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli ehdottomasti suosikkini hänen kirjoistaan. Toisin kuin Kuunpäivän kirjeet ja Kudottujen kujien kaupunki, Teemestarin kirja jäi riittävän lähelle, samaan maahan ja samalle planeetalle, kuvaten mitä esimerkiksi pula puhtaasta vedestä voi yhteisöille tehdä. Doris Lessingin Eloonjääneen muistelmat oli tunnelmaltaan kummallinen kirja, jossa samaan aikaan ei tapahtunut juuri mitään ja samaan aikaan todella paljon, jonka lukemisen harkitsin jättäväni kesken kunnes kirja yhtäkkiä loppuikin. Kazuo Ishiguron Ole luonani aina paljastui paitsi kertomukseksi ystävyydestä, myös ihan uskomattoman surulliseksi ja jopa kamalaksi kirjaksi siitä, millaisia kohtaloita ihmiset voivat määrätä toisilleen.

Lopuksi vielä listaus ei-proosa-kirjoista. Koitin jaoitella näitä jotenkin tietokirjoihin, autofiktioon, esseisiin, muistelmiin tms, mutta se tuntui yllättävän vaikealta.

  • Svetlana Aleksejevits: Neuvostoihmisen loppu
  • Rutger Bregman: Hyvän historia
  • Juha Kauppinen: Monimuotoisuus
  • Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
  • Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti
  • Deborah Levy: Things I don’t want to know
  • Deborah Levy: The cost of living
  • Maggie Nelson: Jane/ Punaiset osat
  • Barack Obama: A promised land
  • Maria Pettersson: Historian jännät naiset
  • Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
  • Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas
  • Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
  • Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pidän tosi paljon Mia Kankimäen kirjoista, ja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin saa kipeästi kaipaamaan Japaniin. Lukulistalla on muutenkin ollut jännittävän paljon kirjoja, joissa pääosassa ovat seikkailevat (tai muuten eri tavoin toimeliaat) naiset. Kankimäen kirjojen lisäksi onnistuin vihdoin saamaan kirjaston loputtomasta lainausjonosta Maria Petterssonin Historian jännät naiset. Kirja oli tosin jäädä lukematta, kun kirjaston laina-aika lähestyi loppuaan ja valtavaan opukseen tarttuminen tuntui työläältä. Lyhyitä tarinoita oli kuitenkin hauskaa ja nopeaa lukea, ja vaikka pari jäikin lopulta lukematta, niin olen iloinen että ehdin lukea suurimman osan. Tarinat olisivat kuitenkin toimineen paremmin, jos niitä olisi voinut lukea muutamia kerrallaan, eikä koko kirjaa parissa päivässä juosten. Nämä toimivat myös kuunneltuina hyvin, vaikka itse podcast ei innostanutkaan. Lisäksi kirjapinossa odottaa vuoroaan Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat, eli kirja Suomen kultakauden naisista.

Deborah Levyn kirjat Things I don’t want to know ja The cost of living ovat maanneet kirjahyllyssä jo ainakin pari vuotta, ja viimein tänä keväänä tartuin niihin. Ja onneksi tartuin! Levy kirjoittaa elämänvaiheistaan, kasvamisesta ja kasvattamisesta, luopumisesta ja uusista aluista oivaltavasti ja kauniisti, ja vaikka häntä ja näitä kirjoja onkin (tietysti ihan aiheellisesti) verrattu Rachel Cuskiin, niin siinä missä Cuskista välittyi kuva ylimielisenä ja epämiellyttävänä, tuntuu Levy kirjojen perusteella mukavalta ihmiseltä, ja tämä vaikuttaa lukukokemukseen paljon. Viimeinen osa Real Estate odottaa onneksi joululahjapinossa. Pauliina Vanhatalon nappasin kirjaston hyllystä luettuani fanijutun Imagesta. Vaikka en voi sanoa samaistuneeni ihan kaikkeen neljänkympin kynnyksellä olevan kirjailijan kipuiluun omasta tilasta, arjen pyörittämisestä ja haaveista, niin kyllä se hotellin tyynymenu itseäkin houkuttelee. Ehkä luen loputkin Vanhatalot joskus.

Juha Kauppisen Monimuotoisuus oli kirja, joka oikeastaan jokaisen pitäisi lukea. En itse ollut tarttunut kirjaan aiemmin, koska ajattelin ettei se tarjoaisi minulle, ekologiaa aikanaan opiskelleena, mitään uutta. Ja vaikka perustiedot monimuotoisuuden köyhtymisestä olivatkin ennestään tuttuja, niin Kauppisen kuvaus luonnon ja sen monimuotoisuuden tärkeydestä ja itseisarvosta pienimmistä lajeista koko laajaan elonkirjoon on ihan omaa luokkaansa ja toi ne ihan uudella tavalla lähelle.

Svetlana Aleksejevitsin kirjat ovat niin raskaita ja rankkoja, samaan aikaan niin tärkeitä lukea. Kuten Sodalla ei ole naisen kasvoja, jonka luin aiemmin, myös Neuvostoihmisen loppu koostuu Aleksejevitsin keräämistä lukemattomista kertomuksista. Kirja avaa ihmisten kokemuksia hajoavasta Neuvostoliitosta ja siitä, mitä jäi jäljelle, kun kaikki mihin uskoi mureni. Tšernobylista nousee rukous odottelee yhä hyllyssä, ehkä joku vuosi olen henkisesti valmis siihen.

Helmi Kekkosen kirjaa Olipa kerran äiti suosittelen kaikille äideille (ja muille vanhemmille), ja ennen kaikkea niille, joiden perheeseen on tulossa toinen lapsi. Itse äitiysloman kynnyksellä tätä lukiessani pystyin täysin samaistumaan kaikkeen siihen, mitä Kekkonen kirjoittaa toisen lapsen toivomisesta, odottamisesta ja saamisesta, siitä miten se laittaa koko perheen dynamiikan uusiksi.

Hyvän historiaan tartuin hieman skeptisenä, ja kyllähän se ihan otti paikkansa sellaisena jälleen uutena “nyt korjaan kaikki aiemmat väärät tulkinnat” -kirjana. Kirjan tyyli ärsytti paikoin ja pituutta olisi voinut karsia kolmanneksella. Mutta tulipahan luettua, ja olihan hyvyys kieltämättä ihan piristävä näkökulma ihmisyyteen.

Tänä vuonna otin myös ensimmäiset hapuilevat askeleeni äänikirjojen parissa:

  • Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
  • Pontus Purokuru ym.: Tartunta
  • Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt
  • Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, osat 1-4, viides osa jäi kesken

Aloitin varovasti Antti Holmalla, eikä Kaikki elämästä(ni) kuunneltuna ollut niin kovin erilainen kokemus kuin vaikkapa Auta Antin kuuntelu. Pontus Purokurun ja kumppaneiden Tartunta olisi, harmi kyllä, kannattanut kuunnella pandemian ekan neljänneksen aikana eikä vasta tänä keväänä. On kuitenkin niin, että tässä noin kahden vuoden kohdalla alkaa olla vaikeaa nähdä niitä eristäytymisen “hyviä puolia”, joita kirjassa vielä on jaksettu nostaa esiin. 

Eeva Kolu Korkeintaan vähän väsynyt oli hyvä, joskin hyvin blogimainen. Kirjassa toistettiin samoja asioita aika paljon, ja tuntui että kuunteleminen oli tälle kirjalle hyvä ratkaisu. Lisäksi pidin lukijasta – toisin kuin muuten Tartunnan lukijasta, jonka tapa lausua tietyt sanat ärsytti. Tuoreena äänikirjojen kuuntelijana oli ihan jännä havaita, miten paljon lukija vaikuttaa kuuntelukokemukseen.

Kadonnutta aikaa etsimässä onkin Erja Manton lukemana erinomaisen meditatiivista kuunneltavaa siihen, kun liian väsyneenä kaivamaan fyysistä kirjaa laukusta istuu penkillä Tokoinrannassa/ Siltasaaressa/ Alppipuistossa/ Töölönlahdella vaunuissa nukkuvan vauvan kanssa, tai hiekkaleikkeihin uppoutunutta lasta hiekkalaatikon reunalla vahtien. Näiden kuuntelemisessa on puolensa: kun teksti on niin rönsyilevää, ei haittaa vaikka ajatus hieman harhautuu välillä. Toisaalta kerronta on sellaista, että aina välillä, tai aika useinkin, haluaisi selailla kirjaa takaisinpäin. Katsotaan koska pääsen loppuun saakka, varsinkin kun vaunulenkit vuoden alussa vähenevät.

Halusin vielä lopuksi nostaa parhaat kirjat tämän vuoden lukusuosituksiksi, mutta en millään osaa valita kahta tai kolmea parasta – päinvastoin, voin suositella lähes jokaista kirjaa. Hyvä kirjavuosi siis!

Aiempien vuosien kirjat: 2020, 2019 ja 2018.

Haluan asua huvilassa

Haluan asua huvilassa Helsingin keskustassa. En kuitenkaan tee niin, koska a) Helsingin keskustassa ei ole huviloita – tai on pari Linnunlaulussa, mutta b) vaikka ne olisivat myynnissä, ei minulla olisi niihin varaa, koska huvilat ovat isoja ja Helsingin keskustassa neliöhinnatkin korkeita.

Helsingin Sanomien kolumnissa kyseltiin eilen, miksi ihmisten unelmat eivät näy asuntorakentamisessa. Kolumni myös vastaa tähän kysymykseen: koska asuminen on kompromisseja. Voi valita asua kantakaupungissa hieman tiiviimmin, tai hieman leveämmin hieman kauempana. Harvalla on oikeasti mahdollisuuksia asua huvilassa Helsingin keskustassa.

Syykin on yksinkertainen: Helsingissä asunnoille on kova kysyntä, joten ne ovat kalliita. Koska kysyntää on, kaupunki on pyrkinyt vastaamaan siihen kasvattamalla tarjontaa, eli rakentamalla lisää asuntoja. Koska kysyntää on myös toiselle asialle – lähiluonnolle – niin asuntoja on pyritty kaavoittamaan ennen kaikkea jo rakennetuille alueille. Eli tiivistämään. Jostain syystä tämä kaupungin tiivistäminen täydennysrakentamalla on kohdannut voimakasta vastustusta. Ennen kesän kuntavaaleja esimerkiksi Helsingin Sanomissa kirjoitettiin muun muassa ”betonihelvetin pelosta”, kesäkuun lopussa pääkirjoituksessa todettiin, kuinka ”Helsingissä lähiluonto on joutunut koville, kun kaupunki on väestönkasvun paineessa lisännyt asuntotuotantoa”,  ja heinäkuun alussa otsikoitiin, kuinka ”pääkaupunkiseutua ahdetaan liian täyteen”. Jo mainitussa kolumnissa kaupungin rakentamista verrataan ”surullisenkuuluisaan Smith–Polvinen-suunnitelmaan moottoriteiden leikkaamasta Helsingistä”.

Tässä vaiheessa totean, että en ole asuntotuotannon, kaavoituksen tai kaupunkisuunnittelun asiantuntija. Esitänkin tekstissä ihan aitoja kysymyksiä, joihin toivoisin näiden alojen, usein haastateltujen asiantuntijoiden ottavan kantaa ja joita toivoisin näistä asioista kirjoittavien toimittajien kysyvän.

Aloitetaan asuntotuotannosta, tai oikeastaan sen tarpeesta. Kuntavaalien alla käytiin paljon keskustelua siitä, tarvitseeko Helsingin muka kasvaa, tai jopa voisiko kaupunki vaikuttaa väestönkasvuun. Ihan kuin se olisi meidän kaupunkilaisten, tai edes kaupungin päättäjien, vallassa päättää, kasvaako Helsinki vai ei. Yhtenä esimerkkinä, Sanna Marinin hallitusohjelmassa mainitaan tavoitteena korkeakoulutettujen määrän nostamiseen 50 prosenttiin nuorista aikuisista vuoteen 2030 mennessä. Myös korkeakoulujen rahoitus on sidottu tutkintojen määriin. Tämä tarkoittaa, että korkeakouluihin hakeutuu yhä enemmän nuoria myös Helsingissä. Yhä enemmän nuoria siis muuttaa kaupunkiin vuosittain opiskelemaan. Otetaan toinen esimerkki: huoltosuhde. Samaisessa hallitusohjelmassa todetaan, että työllisten määrää voidaan kasvattaa muun muassa vahvistamalla erityisesti osaavan työvoiman työperusteista maahanmuuttoa. Eli jälleen uusia ihmisiä, ja ennen kaikkea sinne missä työpaikkoja tälle työvoimalle on – kaupunkeihin. Tänne siis tulee yhä uusia ihmisiä opiskelemaan ja työskentelemään, ja se on aika monista näkökulmista jopa ihan toivottu kehitys. Puhumattakaan siitä, että kaupungistuminen nyt on globaali megatrendi, jota edes pandemia ei merkittävästi heilauttanut.

Nämä tulijat tarvitsevat asuntoja kaupungissa, jossa jo valmiiksi on asunnoille kysyntää. Siksi uusia asuntoja pitää rakentaa. Koska esimerkiksi keskuspuiston, Rastilan metsien tai Vartiosaaren rakentamista täyteen on yleisesti pidetty epätoivottavana, lienee siis parempi, että asuntoja rakennetaan sinne, missä asuntoja jo valmiiksi on – siis täydennysrakennetaan. Jostain syystä tätä pidetään yllämainituissa kirjoituksissa usein pahana asiana. Kaiken lisäksi tiivistäminen niputetaan yhdeksi asiaksi, vaikka tiivistämistä on monenlaista. Taloja voidaan vaikkapa korottaa, tai vanhoja taloja purkaa ja rakentaa hieman korkeampia tilalle. Suljettavien hiilivoimaloiden, satamien ja lentokenttien tieltä vapautuu paljon tilaa, jonne on mahdollista rakentaa luontoon kajoamatta. Millainen tiivistäminen siis on paha asia, voisiko joku tiivistäminen olla myös hyvää? Ja jos pääkaupunkiseutua “ahdetaan liian täyteen”, niin minne ja miten sitten tulisi rakentaa?

Lisäksi on tietysti kysymys lähiluonnosta. Lähiluonto on totta kai myös subjektiivinen käsite ja voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Minäkin arvostan lähiluontoa, sekä allekirjoitan luonnon hyödyt niin fyysiselle kuin mielenterveydelle. Mutta vaikka lähiluonto ei ole kaikille sama, jonkun pitää tehdä päätös siitä, missä ja mitä lähiluonto kullakin asuinalueella on. Onko se metsä (ja millainen puiden määrä tai laatu lasketaan metsäksi), onko se merenranta, onko se puisto tai istutuksia kadunvarsilla? Ja kuinka lähellä lähiluonnon tulee olla ollakseen lähiluonto? Helsingissä lähes mistä tahansa pääsee pienellä kävelyllä lähimpään metsään tai vesistön äärelle. Helsingin tiheimmin asuttu kaupunginosa on Punavuori, jonka keskellä asukkaita virkistää Sinebrychoffin puisto eikä esimerkiksi merenrantaan tai Kaivopuistoon ole kuin lyhyt kävelymatka. Tiheimmin asuttu kaupunginosan osa-alue on Kallion Torkkelinmäki, joka ympäröi Torkkelinpuistikkoa ja Pengerpuistoa, ja josta lampsii hetkessä vaikkapa Töölönlahdelle. Koko kaupunki on täynnä isompia ja pienempiä puistoja, merenrantaa, saaria ja metsiä, joita rakentaminen ei isossa mittakaavassa uhkaa. Mitä asuntorakentamisen myötä koville joutunut lähiluonto siis tarkoittaa? Mitä lähiluonto ylipäätään tarkoittaa? Ja jos nykyinen rakentaminen uhkaa lähiluontoa, niin mikä on parempi vaihtoehto, jos rakentaa joka tapauksessa pitää?

Kritisoijat kritisoivat myös asuntojen kokoa. Puhutaan siitä, miten helsinkiläiset asuvat ahtaasti, kauhistellaan “miniasuntoja” ja ikkunattomia makuuhuoneita. Samaan aikaan näissä pienissä asunnoissa tai ylipäätään “tiiviisti” asuvat ihmiset ovat hyvin usein koteihinsa tyytyväisiä. Tässä palataan siihen, että asuminen on kompromisseja. Pieni asunto on mahdollisuus päästä kiinni ensimmäiseen omaan kotiin. Pieni asunto voi mahdollistaa itselle parhaan sijainnin ja lähipalvelut. Pieni asunto voi olla taloudellisesti ainoa mahdollinen. Pieni asunto voi myös tuntua ihan sopivalta.

Ja vieläpä: pieni asunto on ilmastonäkökulmasta erinomainen valinta. Mitä enemmän neliöitä, sitä enemmän lämmitettävää pinta-alaa, sitä enemmän sähköä kuluttavia laitteita, sitä enemmän tavaraa ylipäätään. Yksi näkökulma käynnissä olevassa energiamurroksessa on, että uusiutuvalla energialla tulee tyydyttää jo lähitulevaisuudessa kaikki energiatarpeemme. Mitä pienempi tuo tarve on, sitä helpompi tavoite on saavuttaa. Tätä näkökulmaa toivoisin tuotavan esiin vastapainona ahtauden kauhistelulle.

Haluaisinkin, että leveämmän asumisen peräänkuuluttajilta kysyttäisiin seuraavat kysymykset. Minne ne isommat yksiöt ja kaksiot rakennetaan, mikäli täydennysrakentaminen ei ole hyväksyttävää? Ja jos tavoitteena on rakentaa tietty neliömäärä, niin onko tosiaan parempi rakentaa vähän isompia, kuin paljon pienempiä? Jos tavoitteena on matala, yhä laajemmalle levittäytyvä puutarhakaupunki, niin miten järjestetään liikkuminen ja palvelut? Ja minne kaupunki levittäytyy, kun yhtäällä on vastassa meri ja toisaalla metsät? Ja myös, jos jo nyt niin uusilla kuin vanhoilla asukkailla on vaikeuksia löytää edullista kotia, niin miten heillä olisi varaa isompiin koteihin? Kun jo nyt pienituloisimmat joutuvat muuttamaan kaupungin reunoille, miten vähemmän mutta isompia asuntoja mitenkään auttaisi heitä löytämään itselleen sopivan kodin?

Lopuksi, vaikka Helsingin rakentamisessa tuntuu olevan viimeaikaisen keskustelun perusteella pielessä lähes kaikki (asuntoja rakennetaan liikaa, ne ovat liian tiiviisti ja ne ovat liian pieniä, ja samaan aikaan lähiluonto on uhattuna) Helsinki oli kuitenkin jälleen kansainvälisessä vertailussa yksi maailman parhaita kaupunkeja asua ja elää. Helsingin edelle nousivat selvityksessä ainoastaan Lontoo ja New York – ja voin kertoa, että näissäkin kaupungeissa on tiivistä, pieniä asuntoja ja paljon tulijoita. Jotain siis on tehty oikein myös asumisen suhteen, sillä parhaiten Helsinki pärjäsi elämänlaatua arvioivissa kategorioissa, joissa mitattiin muun muassa asumista. Ehkä asukkaat siis kuitenkin pääosin viihtyvät kaupungissa?

Haluan asua huvilassa Helsingin keskustassa. Todellisuudessa asun Alppiharjussa, ja kotini neliöitä täydentävät läheiset leikkipuistot, kahvilat, kirjastot, puistot, metsät ja merenranta. Se on kompromissi, jonka olen tehnyt elääkseni mahdollisimman hyvin. Hyvää asumista on monenlaista.