Kuningaskuluttajuudesta eteenpäin

Luin juuri joulukuun Imagesta ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lassi Linnasen (Lappeenrannan teknillinen yliopisto) haastattelun, jossa Linnanen työntää vastuun ilmastonmuutoksen ratkaisemisesta kuluttajille. Linnasen mukaan “tarjonta muuttuu kyllä, kun kysyntä muuttuu”. On hirveän kaunis ajatus, että maailma toimisi niin yksinkertaisesti. Tässä muutamia näkökulmia kulutukseen, joiden toivon tuovan hieman laajempaa perspektiiviä ajatteluun, jossa kuluttaja nähdään maailmaa muuttavana kuninkaana.

On totta, että “älä osta” on tabu. Kuluttamatta jättäminen on yhteiskunnallinen synti, kun samaan aikaan ihmisiä kannustetaan kuluttamaan kaikki ylimääräinen raha erilaisilla kulutustalkoilla ja yhä uudenlaisilla alennusmyyntikampanjoilla. On myös totta, että suurin osa kasvihuonekaasupäästöistä voidaan lopulta johtaa kotitalouksien kulutukseen, ja ekologisinta olisi jättää kuluttamatta.

Linnasen esimerkit uusista autoista ja sipsipusseista kuitenkin hämmentävät. Suurin osa kulutuksen kasvihuonekaasupäästöistä syntyy asumisesta. Erityisesti se, kuinka iso on asumiseen käytetty pinta-ala, eli se kuinka paljon lämmitettävää tilaa kunkin kodista löytyy, on keskeistä. Seuraavaksi suurin osa kulutuksen päästöistä syntyy Suomessa liikkumisesta – ei niinkään uusien autojen ostamisesta (sitä ei kuitenkaan tehdä ihan joka päivä) vaan siitä, että autoja käytetään päivittäin työmatkoihin ja kaikkeen muuhun liikkumiseen. Yhteensä asuminen, liikkuminen ja kolmantena tuleva ruoka vastaavat selkeästi suurimmasta osasta kotitalouksien kasvihuonekaasupäästöjä – sisustustyynyt, vaikka olisivatkin hyvä esimerkki turhasta ja tarpeettomasta kulutuksesta, ovat tässä aika pienessä roolissa, kuten muutkin kodin tavarat.

Mitä kulutukselle sitten voidaan tehdä, miten muuttaa kulutusta ja vähentää sitä? Merkittävintä päästöjen vähentämisen kannalta olisi pienentää asumisen käytettävää pinta-alaa sekä vaihtaa lämmitykseen käytettävä energia uusiutuvilla energiamuodoilla tuotettuun. Näitä Linnanen ei kuitenkaan mainitse lainkaan, ehkä siksi että näissä kuluttajan vaikutusmahdollisuudet ovat lopulta aika pienet. Sen sijaan, että yhteiskunnassa kannustettaisiin tiiviiseen asumiseen, nousee pienten asuntojen tuotannosta jatkuvasti meteli (vaikka niihin asukkaita löytyisikin) eikä tukijärjestelmä suosi kimppa-asumista, vaikka se olisikin ekologisempi vaihtoehto. Asunnon vaihtaminen ei ole päätös, jota ihminen tekisi kovin usein, ja asunnon valintaan vaikuttavat usein muutkin kuin ympäristönäkökulmat, kuten sijainti, hinta ja saatavuus. Miten muutat pienempään asuntoon, jos sellaista ei ole tarjolla, tai vaihdat energiamuotoa, jolla kotisi lämpiää, jos satut asumaan esimerkiksi kaukolämmön alueella? Sipsipussin ostamisella tai ostamatta jättämisellä on tässä kontekstissa häviävän pieni merkitys.

Linnanen on oikeassa myös siinä, että perustarpeiden tyydyttäminen ei vaadi paljon. Kuluttajatutkimuskeskuksen laatimien kohtuullisen minimin viitebudjettien mukaan yksinasuva pärjäisi Helsingissä alle 1500 eurolla kuussa. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että kohtuullisella kulutuksella on ekologisen ylärajan lisäksi myös sosiaalinen alaraja – ja tämä, jos mikä, on yhteiskunnallinen ja kontekstista riippuva asia. Kelalla toteuttamamme tutkimuksen mukaan esimerkiksi moni suomalainen perusturvan saaja ei saavuta kohtuullisen minimin mukaista kulutustasoa, vaikka ympäristön kannalta myös heidän kulutuksensa on ylittää ekologisen kestävyyden rajan. Tähän keskeisimpänä syynä on juuri asuminen ja sen aiheuttamat päästöt. Perustarpeiden tyydyttäminen kuluttaa yllättävän paljon resursseja.

Olen Linnasen mukaan samaa mieltä siitä, että liikakulutuksen lopettaminen on välttämätöntä ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien ratkaisemiseksi. Se, että Linnasen käsitys rakenteista rajoittuu kansainvälisiin sopimuksiin osoittaa kuitenkin puutteellista ymmärrystä siitä, miten yhteiskunta toimii. Rakenteissa ei ole vain kyse laeista ja sopimuksista, vaan myös siitä, millaiset sosiaaliset normit ja kulttuuriset tottumukset määrittävät kaikkea, mitä teemme. Esimerkiksi peseytymistä määrittävät puhtauteen liittyvät normit, joita yksilön voi olla hankalaa lähteä haastamaan. Kylmään kotiin on ikävää kutsua vieraita, parasta ennen -päiväykset tuottavat paljon turhaa ruokajätettä ja koulumaitotuilla varmistetaan, että maidontuotanto pysyy voimissaan vaikka maito kuuluisi yhä harvempaan ruokapöytään.

Meidän jokaisen pitäisi siis vähentää kulutustamme – ei siis vain sitä, ostammeko sipsejä ja sisustustyynyjä vai emme, vaan sitä kuinka paljon käytämme arjessamme energiaa lämmitykseen, sähköön ja liikkumiseen, vettä pestäksemme itsemme, vaatteemme ja astiamme, sekä kaikkia niitä tuotteita ja palveluita joihin luonnonvaroja kuluu. Samaan aikaan kuitenkin yhteiskunnallisessa keskustelussa vaaditaan suomalaisille enemmän tilaa asumiseen ja markkinoille tuodaan yhä enemmän, yhä heikkolaatuisempia tuotteita – joista sitten askarrellaan kierrätysvaatteita ja isketään kiertotalousleima päälle.

Miten kysyntä voi olla tarjontaa suurempi ongelma, jos yli pari vuotta vanhaa kodinkonetta ei suostuta korjaamaan vaan neuvotaan ostamaan uusi – joka jälleen hajoaa takuuajan umpeuduttua? Tai jos maailman suurimmat puhelinvalmistajat tietoisesti tekevät vanhoista malleista käyttökelvottomia, jolloin kuluttajan on pakko ostaa uusi – koska nyky-yhteiskunnassa ilman puhelinta pärjääminen on tehty hankalaksi? Tai jos lainsäädäntö pakottaa etsimään töitä yhä kauempaa kotoa, ja siten ehkä turvautumaan autoon? Uusi eläinsuojelulaki olisi voinut johtaa eettisempään lihantuotantoon, mutta monia tarpeellisia muutoksia ei tehty koska ne olisivat nostaneet lihatuotteiden hintoja (ja siten todennäköisesti johtaneet kysynnän vähenemiseen ja korvaavien tuotteiden suosion kasvuun)? Mikä on se prosessi, jolla kuluttajat voisivat muuttaa näitä epäkohtia, ja siten tehdä omasta kuluttamisestaan kestävämpää?

Linnanen toteaa haastattelussa, että “jos poliitikko sanoo, että vähennetään kuluttamista, hänet marginalisoidaan kommunistiksi”. Miksi kulutuksen vähentämisen pitäisi olla yksittäisen kuluttajan asia, jos kerran Linnasen mukaan tukea on turha etsiä politiikasta tai markkinoista itsessään? Miten yksittäinen kuluttaja voisi poliitikkoa paremmin välttää marginaalin? Myös Linnasen vertaus siitä, että aurinkopaneeleiden asentaminen tukee sisämarkkinoita kun taas sisustustyynyn ostaminen tukee tuontia, ontuu – miten kiinalainen aurinkopaneeli on yhtään parempi asia kuin kiinalainen sisustustyyny, ja miksi asentajan työpaikka olisi arvokkaampi kuin myyjän?

Samaan aikaan esimerkiksi Helsingissä liikennejärjestelmän kehittäminen ohjaa helsinkiläisiä yhä enemmän raiteille ja mahdollistaa pyöräilyn suosion kasvun, ja kunnianhimoinen täydennysrakentaminen vähentää arkiliikkumisen tarvetta kun koti on lähellä palveluita. Uusien kasvisproteiinien kuten nyhtökauran tuotanto lisää kasvisruoan suosiota ja tammikuinen vegaanihaaste tuo vegaanivaihtoehdon yli 200 ravintolaan, jolloin niitä on myös mahdollista kokeilla. Kirjastot tarjoavat olemassa olevan verkoston kirjojen lisäksi myös muiden tavaroiden lainaamiselle. Hiilineutraalit kunnat -hanke on tuonut yhteen asiantuntijoita, poliitikkoja ja yrityksiä ja tehnyt näin jo kymmenien kuntien energiantuotannosta ilmastoystävällisempää esimerkiksi aurinkopaneelien yhteishankintamenettelyn avulla. Hankkeen ansiosta myös moni koti lämpiää öljyn sijasta maalämmöllä ja pelleteillä. Ei tarjontaa luoda yksisilmäisesti kysynnällä eikä päinvastoin, vaan nämä prosessit kytkeytyvät toisiinsa monella tasolla ja useiden eri toimijoiden vuorovaikutuksella.

Jos kaikki vastuu kulutuksen vähentämisestä työnnetään Linnasen ajatusten mukaisesti kuluttajalle, jää huomiotta suuri osa niistä yhteen kytkeytyneistä kulutuksen ja tuotannon prosesseista, joiden lopputulos kotitalouksien jokapäiväinen kulutus on. Linnasen haastattelu osoittaa mallikkaasti, että edessä on vielä paljon työtä jotta myös kulutuksen taustalla vaikuttavia rakenteita – ja sitä kautta kulutusta – saadaan muutettua.