Vuoden 2018 kirjat

Viime vuonna luin enemmän kuin vuosiin, ja tänä vuonna luin vielä paljon enemmän. Uusin kirjastokorttini jota en ollut käyttänyt hävettävän moneen vuoteen ja rakastuin uudelleen kirjastoon. Vanhempainvapaa, ja erityisesti ne ensimmäiset kuukaudet, tarjosivat mahdollisuuden käyttää lähes kaiken ylimääräisen ajan kirjojen kanssa. Tätä vuotta kokonaisuudessaan kuvaakin se, että luin useita hienoja kirjoja joista pidin tosi paljon niitä lukiessani, mutta en muista niistä juuri mitään enää pari kuukautta myöhemmin.

Suomalaisiin kirjoihin sisältyi uutta, vanhaa, Finlandiaa ja niin edelleen, ennen kaikkea Veikon loputtomista kirjavarannoista:

Näistä mieleen jäivät erityisesti Turusten kirjat, jotka oli kirjoitettu tosi hienosti. Eeva Turusen novellikokoelmassa oli muutama tosi hieno helmi, vaikka loppupuolella oli myös pari ei-niin-hienoa joista ei saanut samalla lailla otetta. Mutta näin kai on kaikissa novellikokoelmissa. Myös Tikkasten kirjat (joita en jostain syystä ole aiemmin lukenut) olivat mieleenpainuvaa, mutta melko raastavaa luettavaa. Henrik Tikkasen alkoholismin kehityksen tuntee kirja kirjalta, ja Vuosisadan rakkaustarinan jälkeen oli hetki vain keskityttävä hengittämiseen. Tykkäsin myös Neljäntienristeyksestä, joka jotenkin vahingossa tarttui kirjastosta mukaan. Siinä oli tosi hienosti kudottu yhteen eri ihmisten tarinat, vaikka se sitten lopulta olikin tosi surumielinen kirja.

Niemi oli mielestäni yksi vuoden huonoimpia lukemiani kirjoja. Toisin kuin ilmeisesti kaikkien muiden suomalaisten mielestä, musta kirja oli ekan kahdenkymmenen sivun jälkeen enimmäkseen puuduttavia anekdootteja toisen perään, välillä kakkavitsillä hauskuutettuna. Kun kirjassa ei ollut mitään punaista lankaa johon tarttua, tuntui se satojen sivujen sekamelskalta josta ei jälkikäteen jäänyt mitään käteen. Hieman väkisin kahlasin kirjan loppuun, olisi pitänyt jättää suosiolla kesken. Raittilan Canal Grandesta oli samoin vaikeaa saada otetta, vaikka Venetsian sillat ja palatsit olivatkin tuttuja vuoden takaa. Ehkä sellainen itseriittoisten insinöörimiesten dokaaminen ja veneily Venetsiassa ei sitten kuitenkaan ole jotain, jota oikeastaan halusin lukea. Minusta ei myöskään tullut Päätalon fania lukupiiriprojektin myötä luetun Ukkosen äänen myötä, vaikka ehkä joskus palaankin vielä Kallen nuoruusvuosiin sillä ne ilmeisesti ovat hauskempaa luettavaa kuin muonamiesajat armeijassa.

E syntyi huhtikuussa, ja erityisesti keväällä kulutin erilaisia vanhemmuuskirjoja. Luin muutaman Suomalainen vauvakirja -tyyppisen tietokirjan jotka olivat, no, tietokirjoja ja vieläpä hieman vanhentuneita sellaisia. Erityismaininnan vauvakirja-kategoriassa ansaitsee kolme kirjaa:

Äitikortti pitäisi ehkä lisätä äitiyspakkaukseen. Luin sen juuri lapsen syntymän jälkeen, tai sitten vähän ennen. Joka tapauksessa muistan vuoron perään huutonauraneeni ja välillä itkeneeni sitä, miten tuttuja tunteita kirja sanoittaa. Kirjasta huomasi myös maailman menneen ilahduttavalla tavalla eteenpäin kirjan ilmestymisen jälkeen: omaa raskausvatsaa ei kukaan tullut ratikassa silittelemään, ja muutenkin tuntemattomien kommentointi pysyi (onneksi) hyvin vähäisenä. Kuinka kasvattaa bebe oli myös ihan hauska, mutta kertoi ehkä enemmän siitä millaisia amerikkalaiset vanhemmat ovat kuin varsinaisesti siitä millaisiksi lapset kannattaisi kasvattaa. E ei vieläkään nauti neljän ruokalajin aterioita. Pää edellä tarjosi lapsen kehityksestä paljon mielenkiintoista tietoa, josta valitettavasti en enää muista suurinta osaa koska luin senkin kun lapsi oli pariviikkoinen. Mutta silloin lukiessa se tuntui hyödylliseltä.

Vihdoin ja viimein paikkasin myös aukkoja sivistyksessäni ja luin muutaman pitkään listalla roikkuneen feminismikirjan:

Rakastin Bitch Doctrinea, joka oli kirjoitettu minunlaiselleni lukijalle: tiettyä pateettisuutta, sopivasti henkilökohtaisuutta sekä mieleenjääviä lauseita (”patriarchy, it turns out, is prettiest when it’s on fire”). Suosittelen kaikille! Mutta kuten Veikko sen kuvaili, aika moni esseekokoelma kyllä hyötyisi hieman tiukemmasta toimittamisesta. Luin viime vuonna Koko Hubaran Ruskeat tytöt, ja siksi (Hubaran suomentamaa) Bad Feministiä lukiessa tuntui että oli lukenut sen jo. Ja miksi kirjan nimeä ei suomennettu? Tuli hieman tyhmä olo, kun luuli lainanneensa kirjastosta englanninkielisen kirjan joka sitten paljastuikin suomennetuksi (eikä kyse edes ole siitä että otsikko olisi ollut hankalasti suomennettavissa, koska jo ekoilla sivuilla puhutaan ”huonosta feminististä”). Chimamanda Ngozi Adichien parikymmensivuinen läpyskä kannattaa myös kaikkien lukea, ihan vaikka siksi että siihen ei mene tuntia kauempaa ja sen tunnin voisi käyttää paljon huonomminkin.

Lisään tähän kohtaan vielä Ta-Nehisi Coatesin kirjan Between the World and Me. Coatesin pojalleen kirjoittama teksti kuvasi kokemuksia ja kaikkialle punoutunutta rasismia, joista minulla ei valkoisena ole mitään käsitystä.

Sivistysaukkojen paikkaamisen piikkiin menee muuten vihdoin ja viimein luettu Kommunistinen manifesti (Marx & Engels). Siihen meni ainakin pari tuntia.

Ulkomaalaisten kirjojen lista perustuu eri kavereiden antamiin ja saamiin suosituksiin Facebookissa, Veikon kirjahyllyn tarjontaan sekä kirjaston bestseller-hyllyn löytöihin:

Näistä voisin tavallaan suositella jokaiselle teoksia Pieni elämä, Sodalla ei ole naisen kasvoja sekä Puolikas keltaista aurinkoa. Tavallaan. Kun lukee kirjoja vauva-ajan pöhnässä, harvoin muistaa mitä puoli vuotta sitten luetussa kirjassa tapahtuikaan. Pieni elämä on kuitenkin kirja, josta edelleen muistan jokaisen henkilöhahmon ja (ainakin lähes) jokaisen tapahtuman. Samaan aikaan nämä kolme kirjaa olivat niin julmia, tapahtumat niin hirveitä ja kirjoja lukiessa olo niin paha, että siinä mielessä niitä on hankalaa suositella luettavaksi. Pieni elämä oli jotain tuhat sivua ja kun luuli, että se ei enää voisi mennä pahemmaksi, niin meni, ja sitten sitä kahlasi päivätolkulla sellaisessa epätoivon suossa, kun halusi kirjan vain loppuvan mutta ei kuitenkaan halunnut lopettaa lukemista. Lisäksi taputan itseäni olalle siitä että voin vihdoin pyyhkiä sellaiset tärkeät läpyskät kuin The old man and the sean ja Eläinten vallankumouksen pois lukulistalta.

Lena Andersonin kirjoja on suosittellut moni ystävä, mutta jotenkin en päässyt Omavaltaiseen menettelyyn sisään. Oikeastaan kestän tosi huonosti kirjoja joissa ihmiset toimivat mielestäni tyhmästi. Myöskin Unelmien tiedekunnan ja Swing timen kanssa kävi niin, että ne olivat ihan hyviä kirjoja, mutta eivät erityisemmin jääneet kuitenkaan mieleen (ja edelleen, miksi kirjojen nimiä ei suomenneta?). Murakamista joudun nyt monien yrityksien jälkeen toteamaan, että kun on lukenut Norwegian woodin niin ei ehkä kannata enää yrittää lukea muita Murakameja, koska mikään niistä ei ole yhtä hyvä.

Vauvakirjojen lisäksi tuli luettua muutamia muita tietokirjoja:

Sapiens vielä meni, Homo Deuksen lukeminen olikin sitten jokseenkin ajanhaaskausta. Yuval voisi nyt pitää hetken taukoa kirjoittamisesta. Molemmat kirjat olisi voinut yhdistää, tiivistää 200 sivuun ja karsia tekstistä kaikki vähän vaivaannuttavat ”vitsit”, ja lopputuote olisi varmasti ollut tosi hyvä. Lisäksi kokonaan kesken jäi Mark Greifin Essays against everything, jossa hyvät ajatukset oli pilattu ihan liian pitkillä ja itseään toistavilla esseillä. Ultra Bra -kirja sen sijaan oli hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu ja kiva lukea. Jäin jopa kaipaamaan hieman enemmän sitä kuvausta 90-luvun kaupungista ja ajasta, jonka kokemiseen olen itse ollut vähän liian nuori ja ei-helsinkiläinen mutta joka kuitenkin on tosi lähellä.

Pöydällä keskeneräisinä odottelevat Alice Munron Kallis elämä ja Pontus Purokurun Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi. Seuraavana kirjaston varauslistalla on Maggie Nelsonin Argonautit, Ina Westmanin Henkien saari, Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin, Rebecca Solnitin Men explaining things to me ja Michelle Obaman Becoming, sekä hyllyssä odottamassa Anna Kontulan Eduskunta, Yanis Varoufakisin Adults in the room sekä Adichien Kotiinpalaajat. Lisäksi lukulistalla ovat joululahjakirjat Silvian Hosseinin Pölyn ylistys, Antti Nylenin Häviö, sekä Deborah Levyn The cost of living ja Things I don’t want to know.

Ensi vuonna näiden lisäksi lyhennän jälleen 100 kirjan listaa. Mitä muuta voisi lukea? Kaikki suositukset otetaan ilolla vastaan!