Vuoden 2020 kirjat

Tänä vuonna luin, kuten moni muukin, enemmän kirjoja kuin aikoihin. Noin viiteenkymmeneen kirjaan mahtuu hittejä, muutamia huteja, ja pari kirjaa joihin tulen varmasti palaamaan myös tulevaisuudessa.

  • Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2, tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
  • Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija
  • Rachel Cusk: Siirtymä
  • Rachel Cusk: Kudos
  • Bernardine Evaristo: Girl, woman, other
  • Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
  • Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -kirjat Rakkaus, Sairaus ja Kuolema
  • Yaa Gyasi: Homegoing
  • Nathan Hill: Nix
  • Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat
  • Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
  • Tove Jansson: Kesäkirja
  • Helmi Kajaste: Rakenna, kärsi ja unhoita
  • Hang Kang: The white book
  • Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
  • Anni Kytömäki: Kivitasku
  • Maja Lunde: Mehiläisten historia
  • Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
  • Maggie Nelson: Sinelmiä (englanninkielinen versio odottaa yhä hyllyssä)
  • Chigozie Obioma: Kalamiehet
  • Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa
  • Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
  • Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken
  • Sally Rooney: Normal people (sarjaa ei vielä saatu)
  • Minna Rytisalo: Rouva C.
  • Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
  • Patti Smith: Devotion
  • Zadie Smith: Kauneudesta
  • Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
  • Jelena Tšižova: Naisten aika
  • Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Tämän vuoden ehdottomasti mieleenpainuvimpia kirjoja näistä ovat olleet seuraavat:

Maja Lundenin Mehiläisten historia on kivuliaan ajankohtainen kirja siitä, millainen maailma on kun mehiläiset katoavat. Kirja kertoo kolmen eri henkilön tarinan, kolmessa eri maanosassa aikoina, jolloin mehiläisiä vielä on, jolloin ne alkavat kadota, ja jolloin yhteiskunnat ovat romahtaneet mehiläisten kadottua. Miten ruoka loppuu, pakolaisuus ajaa ihmiset kodeistaan ja kaupungit autioituvat. Lisäkierroksia kirjaan tulee lapsensa menettävistä vanhemmista ja perheiden hajoamisesta.

Yaa Gyasin Homegoing alkaa 250 vuoden takaa Ghanasta ja seuraa kahta, kahdesta sisaresta lähtevää sukuhaaraa ja yhteensä 14 päähenkilön kohtaloa. Tarinat kytkeytyvät orjakauppaan, orjuuden historiaan Yhdysvalloissa sekä siitä jatkuvaan eriarvoisuuteen ja köyhyyteen. Orjien kohtaloita on kuvattu julmasti ja kirja oli paikoin melko rankkaa luettavaa, mutta samalla se auttoi hahmottamaan orjakaupan rakenteita niin Afrikassa kuin Yhdysvalloissa. Kaiken kaikkiaan tänä vuonna on tullut luettua paljon orjuutta käsitteleviä kirjoja, joista tämä oli ehdottomasti mieleenpainuvin. 

Homegoing, kuten myös Mehiläisten historia, Girl, Woman, other, ja Kivitasku ainakin, olivat myös rakenteeltaan samanlaisia – useiden ihmisten irralliset tarinat (vähemmän yllättävästi) kietoutuvat loppua kohden yhteen. Tällaista rakennetta tuli siis tänä vuonna luettua vähän kyllästymiseen asti.

Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä parhain käsin -trilogia on kolmas erityismaininnan saaja vuoden kirjoista. Kun kirjojen nimet ovat Rakkaus, Sairaus ja Kuolema, pystyi vähän olettamaan että hirveän hilpeästä lukemisesta ei ole kyse. Kirjat olivat kauheita monella tasolla. Perheiden tasolla, siinä miten julmia vanhemmat osasivat olla homoseksuaaleille lapsilleen, ja toisaalta miten vaikea nuorten miesten oli käsitellä omaa kaapista tuloaan. Yhteisöjen tasolla, siinä miten pelko tuntemattomasta sairaudesta iski Tukholman homoyhteisöön, ja miten ensin odotettiin omaa ja ystävien sairastumista ja sitten omaa ja ystävien kuolemaa. Miten monia ystäviä joutui hautaamaan ennen kuin oma vuoro tuli. Ja lopulta yhteiskunnan tasolla, miten sairauden uhrit leimattiin vihollisiksi, miten heitä syytettiin ja syrjittiin, ja miten esimerkiksi lääkärit kohtelivat kärsiviä potilaita. Tärkeitä kirjoja, mutta niin raskaita lukea.

Tove Janssonin Kesäkirja, jonka luin ensimmäistä kertaa kesäisenä päivänä omalla parvekkeella ja Sinisen huvilan kahvilalla, kun muu perhe oli purjehtimassa. Miten upean kesän ja  saariston tunnelman Jansson onnistuu luomaan, miten kauniin lapsen ja isoäidin suhteen ja lapsuuden maailman. Tuntuu jo nyt hyvältä ajatukselta, että pääsee palaamaan Kesäkirjan novelleihin myös tulevina kesinä. Ja ihanaa, että näihin vuoden koskettavimpiin kirjoihin mahtuu myös yksi kirja, joka ei käsittele sukupuuttoja, orjuutta tai aidsia.

Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssijaa kohtaan oli suuria odotuksia, koska Between the World and Me oli niin pysäyttävä. Ja hyvähän Vesitanssijakin oli, mutta harmillisesti jäi tuntumaan siltä, että suomennos ei ihan saanut kiinni Coatesin tavasta kirjoittaa. Suosittelen siis kokeilemaan kirjaa englanniksi, ja lukemisen arvoinen se ehdottomasti on! Myöskään Zadie Smithin Kauneudesta ei ehkä suomeksi päässyt niin oikeuksiinsa, ja kirja jäi vähän mitäänsanomattomaksi. 

Tämä vuosi, ja muutamat 600-800 -sivuiset kirjat, saivat arvostamaan lyhyitä kirjoja. Sellaisia kuin Kesäkirja, tai Patti Smithin Devotion, tai Maggie Nelsonin Sinelmiä, jotka voi ottaa mukaan kahvilaan kesäisenä päivänä ja poistua tyytyväisenä hyvän kirjan luettuaan. Tälle listalle pääsee myös Hang Kangin The white book, joka toki, kantavien teemojen ollessa suru ja kaipaus, ei ehkä ole mikään pirtein kesäkirja (itse asiassa, eihän näistä mikään ole). Mutta kaiken kaikkiaan, lisää hyviä, lyhyitä kirjoja!

“Klassikot jotka tulee lukea” -lista lyheni myös muutamilla kirjoilla: 

  • Samuel Beckett: Godota odottaessa
  • Gustave Flaubert: Rouva Bovary
  • William Golding: Kärpästen herra
  • Aldous Huxley: Uljas uusi maailma
  • Peter Høeg: Lumen taju
  • Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
  • Maria Jotuni: Huojuva talo
  • Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
  • Salman Rushdie: Keskiyön lapset
  • Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
  • Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Näistä kaikista (paitsi ehkä Keskiyön lapsista) voi ehkä todeta, että ne olisi voinut lukea jo vaikka lukiossa, ja että hyvä että tuli luettua viimeistään nyt. Yllättäen pidin erityisesti Peter Høegin Lumen tajusta, joka oli otteessaan pitävä jännitystarina ja tarina lumesta ja jäästä. Toki pienen pojan kuolema, josta kirja lähtee liikkeelle, oli aika raskasta luettavaa näin yhden sellaisen äitinä. Samasta syystä raskas oli Maria Jotunin Huojuva talo, joka on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, mutta jonka perheväkivalta oli niin rankkaa, ja sitä oli niin paljon (lähes 600 sivun verran), yksityiskohtaisesti eikä se säästellyt edes perheen pienimpiä, että lukemisesta piti välillä pitää pientä taukoa. Finlandia-voiton 20-vuotisjuhlan kunniaksi luin (vahingossa) myös Johanna Sinisalon homoeroottisen peikkosadun”, joka oli kaikin puolin yhä lukemisen arvoinen – vaikkakin olen samaa mieltä puolisoni kanssa siitä, että jatko-osakin olisi ollut kiva! 

Lisäksi luin, HBO:n sarjan innoittamana, ihan kokonaisen sarjakuvan:

  • Alan Moore & Dave Gibbons: The Watchmen

Esseitä tuli luettua vähemmän, moni kirja odottaa yhä lukupinossa:

  • Rachel Cusk: Coventry
  • David Foster Wallace: Hauskaa mutta ei koskaan enää (tylsästi vika essee jäi vähän kesken, ennen kuin kirja piti toimittaa eteenpäin)

Rachel Cusk jätti enimmäkseen kylmäksi, vaikkakin teksti on kieltämättä taidokasta (jopa niin taidokasta, että välillä pitää turvautua sanakirjaan jotta ymmärtäisi mistä Cusk kirjoittaa). Myöskään trilogia (Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia, joista jälkimmäisen luin englanniksi) ei napannut, ei. Cusk vaikuttaa kirjoissa epämiellyttävältä ja hänen lähipiirinsä elitistiseltä ja ylimieliseltä (Siirtymässä kertojan ystävää harmittaa, kun lapset eivät suostu syömään kananmaksaa tai jotain muuta vastaavaa, ja hän itse kuvailee alakerran pienituloista pariskuntaa kaikin tavoin epämiellyttäväksi). Samoin Coventry, vaikkakin erinomaisesti kirjoitettu, loi Cuskista itsestään sellaisen kuvan että en kyllä haluaisi olla hänen kaltaisensa ihmisen kanssa missään tekemisissä – tai enää lukea hänen kirjojaan. 

David Foster Wallacen esseekokoelma oli ihan passeli, mutta “ei avannut taivaan portteja”, kuten Hesarin kirja-arviossakin osuvasti todetaan. Itse esseet ovat hyviä (paitsi se outo pornomessuessee, joka oli vähän tarpeettoman pitkä), mutta minuun ei iske Wallacen tyyli käyttää toosi paljon, ja toosi pitkiä alaviitteitä (terveisiä vaan kaikilta niiltä tieteellisten lehtien editoreilta, jotka ovat ruoskineet alaviitteiden käytön minusta itsestäni). Tunnistan kyllä Hesarin arviossakin todetun tarpeen esseille “saostua rauhassa”. Ehkä nämä ovat parhaimmillaan kerta-annoksina, kaikessa rauhassa.

Lisäksi, ja lopuksi, luin vihdoin vastaväittäjältäni Inge Røpkelta väitöslahjaksi saamani self-help -teoksen:

  • Svend Brinkmann: Stand firm

“Hauskasti” kirja olikin sopiva tähän vuoteen, korostaen sitä miten vastustaa jatkuvasti kiihtyvää tahtia omassa elämässä, tarvetta itsensä kehittämiseen ja “mukana” pysymiseen. Keskeisinä ohjeina kirjassa on muun muassa lopettaa omaan napaan tuijottaminen, sanoa ei – ja lukea kirja tai pari.

Täällä vuoden 2019 kirjat ja vuoden 2018 kirjat.