Tänä vuonna olen lukenut valtavan hyviä kirjoja. Hengästyttäviä, itkettäviä, naurattavia.
Olen lukenut parin vuoden ajan läpi sadan klassikkokirjan listaa. Näitähän on useita, omani on jonkunlainen yhdistelmä eri lähteistä koottuja listoja (mm. tästä listojen listasta ja myös suomalaisia sisältävästä). Tavallaanhan tällaiset listat elävät koko ajan, ja nuo ovat jo tavallaan vanhoja – toisaalta ihan hyvä että listat eivät jatkuvasti päivity. Jossain vaiheessa ajatuksena oli kasata oma lista, mutta katsotaan miten käy. Toistaiseksi mennään kuitenkin olemassa olevalla, jolta tänä vuonna luin seuraavat teokset:
- Isaac Asimov: Säätiö
- Günter Grass: Peltirumpu
- Ian McEvan: Sovitus
- Vladimir Nabokov: Lolita
On myönnettävä, että aina en ihan saa kiinni siitä, miksi jokin – usein miehen kirjoittama – kirja päätyy näille listoille, ja tällä kertaa kylmäksi jätti Peltirumpu. Siinä, missä Pentti Saarikoski kuvaili kirjaa “villiksi, röyhkeäksi, irvokkaaksi ja elämänmyönteiseksi”, oli se minusta lähinnä vastenmielinen ja omaa nokkeluuttaan alleviivaava. Viime vuonna sama ärsytti muun muassa Salman Rushdien Keskiyön lapsissa. Lolitassa tämä kertojan nokkeluus oli puolestaan viety niin pitkälle, että se oli jo huvittavaa. Muutenhan kirja oli äärimmäisen ristiriitaista luettavaa. Säätiö puolestaan oli yllättävän hauska kuvaus siitä, miten erilaiset yhden totuuden järjestelmät, perustuivat ne sitten politiikkaan, markkinoihin tai uskontoon, on tuomittu epäonnistumaan. Vanha scifi on myös hauskaa lukea siinä mielessä, että joitain asioita ei selkeästi vain ole voitu kuvitella – lentäviä autoja kyllä, langattomia puhelimia ei.
Ian McEvanin kaikki kirjat on olleet hyviä, mutta kyllähän Sovitus on murskaavuudessaan ihan omaa luokkaansa. Kirjan luettuaan on epäuskoisen järkyttynyt – eihän se voi päättyä näin?
Lisäksi kirjastosta on tarttunut mukaan useita kirjoja uutuushyllystä sekä erilaisten suositusten perusteella (suositelkaa lisää!):
- Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta
- Chris Cleave: Little Been tarina
- Marisha Rasi-Koskinen: Rec
- Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
- Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
- Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä
- Laura Gustafsson: Rehab
- Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
- Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
- Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
- Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
- Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
- Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
- Olli Jalonen: Taivaanpallo
- Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
- Terhi Kokkonen: Rajamaa
- Anni Kytömäki: Margarita
- Anni Kytömäki: Kultarinta
- Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat
- Édouard Louis: Väkivallan historia
- Édouard Louis: Ei enää Eddy
- Reko Lundán: Ilman suuria suruja
- Maja Lunde: Viimeiset
- Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
- Sally Salminen: Katrina
- Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
- Pajtim Statovci: Tiranan sydän
- Olga Tokarczuk: Vaeltajat
- Meri Valkama: Sinun, Margot
- Colson Whitehead: Maanalainen rautatie
Hesarin kirja-arvostelussa Laura Gustafssonin Rehabin kuvailtiin oikein osuvasti muistuttavan “Marie Kondon LSD-trippiä”. Materiaalisista mukavuuksista luopuminen ja elämän materiaalisuus antoivat kirjalle vahvan, vakavan pohjavireen, vaikka meno olikin paikoin aikamoista sekoilua ja useamman kerran naurahdin lukiessani ääneen. Kirja oli myös hieno siinä, että yhtään en osannut odottaa, mitä on tulossa, kun kirjan avasin, tai edes kirjan edetessä. Toinen tällainen kirja oli Pienen hauen pyydystys, joka oli yksi vuoden hämmentävimmistä lukukokemuksista. Sitä odotti kaunista kuvausta Lapin luonnosta ja kaloista, sai (luontokuvauksen lisäksi) kirjan täynnä hyvin omalaatuisia hahmoja ja hetkiä. Pisteitä Juhani Karilalle kirjan naiskuvasta (Karila myös kirjoitti tästä Hesarissa keväällä), huumorista (kyllä, nauroin ääneen) sekä tietenkin peijoonista takapenkillä.
Tyylillisesti toisesta ääripäästä yksi suosikkikirjojani oli Sally Salmisen Katrina, joka kuvailee hienosti 1800- ja 1900-lukujen taitteen saaristoa ja merta, köyhyyttä ja luokkaa, ja perhettä ja vanhenemista. Katrinaa verrataan ihan aiheellisesti Täällä Pohjantähden alla -kirjoihin, tunnelma kirjoissa on hyvin sama. Katrinan lisäksi itkettivät Anni Kytömäen Margarita ja sen innoittamana lukemani Kultarinta, josta tuli heti alkumetreiltä yksi kaikkien aikojen lempikirjojani. Kirjoista huokuu rakkaus luontoon ja erityisesti Kultarinnassa ihmisten tarinat nappasivat voimalla mukaansa. Halusi tai ei, on omien lasten myötä herkistynyt tarinoille lapsista ja ne ottavat aiempaa kovemmille. Tämä ajatus nousi mieleen myös lukiessa joulun toivelahjaa, eli Meri Valkaman Sinun, Margotia. Hämmentävän nopeasti imaistut 550 sivua erinomaisen sujuvaa kerrontaa ja henkilöhahmoja, jotka Valkama onnistui tuomaan lähelle.
Yksi loppuvuoden parhaista löydöistä oli Olga Tokarczukin Vaeltajat, jonka aloitin kuvitellen lukevani romaania, ja joka olikin lyhyistä, ja hieman pidemmistä, novelleista/ pienoisromaaneista/ tarinoista koostuva kokonaisuus, joka hiljalleen kuroutuu kokonaisuudeksi matkustamisesta, juurettomuudesta, etsimisestä. Ruumiinosia olisi tosin saanut olla vähän vähemmän. Tokarczukia pitää joka tapauksessa lukea lisää!
Marisha Rasi-Koskisen Rec oli niin ikään voimakas lukukokemus: se oli vuoden ensimmäisiä enkä muista kirjaa enää tarkkaan, mutta siitä on jäänyt mieleen unenomaisia kuvia ja tunnelmia omakotitalosta, kadulla jumissa olevasta autosta, vieraasta kaupungista. Tämä pitää vielä joskus lukea uudelleen.
Hieman pettyneitä tunnelmia tuottivat Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, sekä Maja Lunden Viimeiset. Kaikki mitä rakastin oli toisen osan alkuun saakka upea, mutta puolessavälissä kirja muuttui hieman oudosti jännitysromaaniksi ja menetti sen alun tunnelman, josta pidin. Viimeiset on yksi Lunden “ilmastokvartetti” -kirjoista. Pidin Mehiläisten historiasta, joka on tämän sarjan ensimmäinen kirja, mutta kirjojen kaava on jopa häiritsevän sama (kolme tarinaa jotka sitten kytkeytyvät yhteen) eikä Viimeiset pääse samalle tasolle teeman, hahmojen tai tunnelman osalta.
Yksi tyylilaji, josta luin täysin sattumalta yllättävän monta kirjaa, on dystopia. Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli ehdottomasti suosikkini hänen kirjoistaan. Toisin kuin Kuunpäivän kirjeet ja Kudottujen kujien kaupunki, Teemestarin kirja jäi riittävän lähelle, samaan maahan ja samalle planeetalle, kuvaten mitä esimerkiksi pula puhtaasta vedestä voi yhteisöille tehdä. Doris Lessingin Eloonjääneen muistelmat oli tunnelmaltaan kummallinen kirja, jossa samaan aikaan ei tapahtunut juuri mitään ja samaan aikaan todella paljon, jonka lukemisen harkitsin jättäväni kesken kunnes kirja yhtäkkiä loppuikin. Kazuo Ishiguron Ole luonani aina paljastui paitsi kertomukseksi ystävyydestä, myös ihan uskomattoman surulliseksi ja jopa kamalaksi kirjaksi siitä, millaisia kohtaloita ihmiset voivat määrätä toisilleen.
Lopuksi vielä listaus ei-proosa-kirjoista. Koitin jaoitella näitä jotenkin tietokirjoihin, autofiktioon, esseisiin, muistelmiin tms, mutta se tuntui yllättävän vaikealta.
- Svetlana Aleksejevits: Neuvostoihmisen loppu
- Rutger Bregman: Hyvän historia
- Juha Kauppinen: Monimuotoisuus
- Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
- Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti
- Deborah Levy: Things I don’t want to know
- Deborah Levy: The cost of living
- Maggie Nelson: Jane/ Punaiset osat
- Barack Obama: A promised land
- Maria Pettersson: Historian jännät naiset
- Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
- Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas
- Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
- Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
Pidän tosi paljon Mia Kankimäen kirjoista, ja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin saa kipeästi kaipaamaan Japaniin. Lukulistalla on muutenkin ollut jännittävän paljon kirjoja, joissa pääosassa ovat seikkailevat (tai muuten eri tavoin toimeliaat) naiset. Kankimäen kirjojen lisäksi onnistuin vihdoin saamaan kirjaston loputtomasta lainausjonosta Maria Petterssonin Historian jännät naiset. Kirja oli tosin jäädä lukematta, kun kirjaston laina-aika lähestyi loppuaan ja valtavaan opukseen tarttuminen tuntui työläältä. Lyhyitä tarinoita oli kuitenkin hauskaa ja nopeaa lukea, ja vaikka pari jäikin lopulta lukematta, niin olen iloinen että ehdin lukea suurimman osan. Tarinat olisivat kuitenkin toimineen paremmin, jos niitä olisi voinut lukea muutamia kerrallaan, eikä koko kirjaa parissa päivässä juosten. Nämä toimivat myös kuunneltuina hyvin, vaikka itse podcast ei innostanutkaan. Lisäksi kirjapinossa odottaa vuoroaan Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat, eli kirja Suomen kultakauden naisista.
Deborah Levyn kirjat Things I don’t want to know ja The cost of living ovat maanneet kirjahyllyssä jo ainakin pari vuotta, ja viimein tänä keväänä tartuin niihin. Ja onneksi tartuin! Levy kirjoittaa elämänvaiheistaan, kasvamisesta ja kasvattamisesta, luopumisesta ja uusista aluista oivaltavasti ja kauniisti, ja vaikka häntä ja näitä kirjoja onkin (tietysti ihan aiheellisesti) verrattu Rachel Cuskiin, niin siinä missä Cuskista välittyi kuva ylimielisenä ja epämiellyttävänä, tuntuu Levy kirjojen perusteella mukavalta ihmiseltä, ja tämä vaikuttaa lukukokemukseen paljon. Viimeinen osa Real Estate odottaa onneksi joululahjapinossa. Pauliina Vanhatalon nappasin kirjaston hyllystä luettuani fanijutun Imagesta. Vaikka en voi sanoa samaistuneeni ihan kaikkeen neljänkympin kynnyksellä olevan kirjailijan kipuiluun omasta tilasta, arjen pyörittämisestä ja haaveista, niin kyllä se hotellin tyynymenu itseäkin houkuttelee. Ehkä luen loputkin Vanhatalot joskus.
Juha Kauppisen Monimuotoisuus oli kirja, joka oikeastaan jokaisen pitäisi lukea. En itse ollut tarttunut kirjaan aiemmin, koska ajattelin ettei se tarjoaisi minulle, ekologiaa aikanaan opiskelleena, mitään uutta. Ja vaikka perustiedot monimuotoisuuden köyhtymisestä olivatkin ennestään tuttuja, niin Kauppisen kuvaus luonnon ja sen monimuotoisuuden tärkeydestä ja itseisarvosta pienimmistä lajeista koko laajaan elonkirjoon on ihan omaa luokkaansa ja toi ne ihan uudella tavalla lähelle.
Svetlana Aleksejevitsin kirjat ovat niin raskaita ja rankkoja, samaan aikaan niin tärkeitä lukea. Kuten Sodalla ei ole naisen kasvoja, jonka luin aiemmin, myös Neuvostoihmisen loppu koostuu Aleksejevitsin keräämistä lukemattomista kertomuksista. Kirja avaa ihmisten kokemuksia hajoavasta Neuvostoliitosta ja siitä, mitä jäi jäljelle, kun kaikki mihin uskoi mureni. Tšernobylista nousee rukous odottelee yhä hyllyssä, ehkä joku vuosi olen henkisesti valmis siihen.
Helmi Kekkosen kirjaa Olipa kerran äiti suosittelen kaikille äideille (ja muille vanhemmille), ja ennen kaikkea niille, joiden perheeseen on tulossa toinen lapsi. Itse äitiysloman kynnyksellä tätä lukiessani pystyin täysin samaistumaan kaikkeen siihen, mitä Kekkonen kirjoittaa toisen lapsen toivomisesta, odottamisesta ja saamisesta, siitä miten se laittaa koko perheen dynamiikan uusiksi.
Hyvän historiaan tartuin hieman skeptisenä, ja kyllähän se ihan otti paikkansa sellaisena jälleen uutena “nyt korjaan kaikki aiemmat väärät tulkinnat” -kirjana. Kirjan tyyli ärsytti paikoin ja pituutta olisi voinut karsia kolmanneksella. Mutta tulipahan luettua, ja olihan hyvyys kieltämättä ihan piristävä näkökulma ihmisyyteen.
Tänä vuonna otin myös ensimmäiset hapuilevat askeleeni äänikirjojen parissa:
- Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
- Pontus Purokuru ym.: Tartunta
- Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt
- Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, osat 1-4, viides osa jäi kesken
Aloitin varovasti Antti Holmalla, eikä Kaikki elämästä(ni) kuunneltuna ollut niin kovin erilainen kokemus kuin vaikkapa Auta Antin kuuntelu. Pontus Purokurun ja kumppaneiden Tartunta olisi, harmi kyllä, kannattanut kuunnella pandemian ekan neljänneksen aikana eikä vasta tänä keväänä. On kuitenkin niin, että tässä noin kahden vuoden kohdalla alkaa olla vaikeaa nähdä niitä eristäytymisen “hyviä puolia”, joita kirjassa vielä on jaksettu nostaa esiin.
Eeva Kolu Korkeintaan vähän väsynyt oli hyvä, joskin hyvin blogimainen. Kirjassa toistettiin samoja asioita aika paljon, ja tuntui että kuunteleminen oli tälle kirjalle hyvä ratkaisu. Lisäksi pidin lukijasta – toisin kuin muuten Tartunnan lukijasta, jonka tapa lausua tietyt sanat ärsytti. Tuoreena äänikirjojen kuuntelijana oli ihan jännä havaita, miten paljon lukija vaikuttaa kuuntelukokemukseen.
Kadonnutta aikaa etsimässä onkin Erja Manton lukemana erinomaisen meditatiivista kuunneltavaa siihen, kun liian väsyneenä kaivamaan fyysistä kirjaa laukusta istuu penkillä Tokoinrannassa/ Siltasaaressa/ Alppipuistossa/ Töölönlahdella vaunuissa nukkuvan vauvan kanssa, tai hiekkaleikkeihin uppoutunutta lasta hiekkalaatikon reunalla vahtien. Näiden kuuntelemisessa on puolensa: kun teksti on niin rönsyilevää, ei haittaa vaikka ajatus hieman harhautuu välillä. Toisaalta kerronta on sellaista, että aina välillä, tai aika useinkin, haluaisi selailla kirjaa takaisinpäin. Katsotaan koska pääsen loppuun saakka, varsinkin kun vaunulenkit vuoden alussa vähenevät.
Halusin vielä lopuksi nostaa parhaat kirjat tämän vuoden lukusuosituksiksi, mutta en millään osaa valita kahta tai kolmea parasta – päinvastoin, voin suositella lähes jokaista kirjaa. Hyvä kirjavuosi siis!