Marginaalinen osallistuminen

Kun tietyllä tavalla toimiminen ei näytä olevan lopputuloksen kannalta merkittävää, on vaikea nähdä syytä olla toimimatta sillä tavoin. Otetaan esimerkiksi yksittäinen viime hetken päätös lentää tai matkustaa junalla: reittilentokone nousee kiitoradalta, vaikka yksi istuin olisi tyhjänä.

Filosofisia termejä käyttääkseni, kun yksilön osallistuminen tai panos kollektiiviseen haittaan on ylideterminoitu (overdetermined) sanan normatiivisessa merkityksessä, yksilön teot tai tekemättä jättämiset eivät ole välttämättömiä tai riittäviä lopputuloksen normatiivisten ominaisuuksien kannalta. Yhdestä lisämatkustajasta voi koitua hieman lisäpäästöjä, sillä lentokone on yhden matkustajan verran painavampi, mutta ero näiden päästöjen välillä ei ole normatiivisesti merkittävä. Tässä mielessä päästöt, jotka aiheutuvat päätöksestä matkustaa (junalla tai lentokoneella) tai olla matkustamatta ovat ylideterminoituja: yksittäisen matkustajan päätökset eivät – muista päätöksistä irrallisina – vaikuta päästöihin.

Osallisuusvastuu, käsite jonka esittelin edellisessä kirjoituksessani, voi auttaa meitä hahmottamaan vastuumme myös tällaisissa tapauksissa. Christopher Kutz (2000) esittää kaksi tekijää, jotka yhdessä voivat selittää vaatimusta omasta ja toisten ihmisten vastuusta myös ylideterminoiduissa tapauksissa. Ensimmäinen näistä on se, että vahinkoa aiheuttava joukko on uhrin näkökulmasta katsottuna selkeä: esimerkiksi ihmiset, kuten saastuttajat, joiden elämäntapa aiheuttaa haittaa. Toinen on luonteeseen perustuva symbolinen vastuu: keitä me olemme, mitä me siedämme, mihin suostumme olemaan yhteydessä, assosioitumaan. Vaikka teoillamme ei välttämättä ole vaikutusta lopputulokseen, ne kertovat siitä, mitä me arvostamme. Tässä ei ole kyse jostain ylevämielisestä tinkimättömyydestä tai puhtoisena pysymisestä hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan osallisuusvastuu voi saada meidät pohdiskelemaan omia arvojamme ja se voi kannustaa meitä vastuullisuuteen yhteisessä toiminnassamme.

Osallisuusvastuu on mielestäni tärkeä käsite ilmastonmuutoksen aiheuttamia haittoja tarkasteltaessa. Ensinnäkin tiettyihin kollektiivisiin projekteihin liittyvät yksittäiset tekomme ovat joskus normatiivisesti ylideterminoituja. Yksittäiset päästötekomme vaikuttavat lisäksi vuosi vuodelta vähemmän, mikäli kollektiivista ratkaisua ei löydetä, sillä ilmastopäästöt kumuloituvat. Lisäksi monet yksilön aiheuttamista päästöistä kuuluvat marginaalisen osallistumisen piiriin, kuten vaikka edellä mainittu viime hetken päätös ottaa juna tai reittilento.

Osallisuusvastuumme liittyy olemassa oleviin käytäntöihin: sosiaalisiin rakenteisiin, identiteetteihin ja rooleihin. Laajemmin sanottuna ilmastonmuutoksessa vastuumme kohteena ovat kollektiiviset projektit ja rakenteet, jotka johtavat korkeisiin päästöihin ja niistä aiheutuviin haittoihin. Vastuumme perustana taas on osallistuminen projekteihin ja sosiaalisiin järjestelmiin, jotka ylläpitävät ja luovat näitä rakenteita. Järjestelmä, jossa elämme, ei ole syntynyt tyhjästä, eivätkä asiat vain satu olemaan niin, että korkeat kasvihuonekaasupäästöt ovat väistämättömiä. Vaikka meitä ennen tulleet sukupolvet ovat suurimmaksi osaksi luoneet rakenteet ja järjestelmän, me ylläpidämme ja muokkaamme sitä. Tuomalla osallisuusvastuuta julkiseen keskusteluun järjestelmällinen ja kollektiivinen perspektiivi voi tulla tutummaksi ja hyväksyttävämmäksi yksilötasolla.

Osallisuusvastuu jäsentymättömien kollektiivien osana, kuten kuluttajina, ei perustu päätökselle saastuttaa tai osallistua ilmastonmuutoshaittoihin. Sen sijaan se perustuu osittaiselle osallistumisintentiolle (quasi-participatory intention) osallistua kuluttajayhteiskuntaan; elämäntapaan, jonka ennustettavina, vaikkakin tahattomina seurauksina ovat liialliset kasvihuonekaasupäästöt.

Vaikka osittainen osallistuminen voi ensi kuulemalta kuulostaa ad hoc -käsitteeltä, läheisempi tarkastelu paljastaa, että se ei ole. Kutz pohtii, kuinka helppoa on keksiä esimerkkejä täysin harkitusta osallistumisesta kollektiiviseen pahaan, kuten kansanmurhaan, jossa osallistumisen vääryys ”resonoi toiminnassa, tarkoituksessa ja luonteessa”. Hän vertaa tätä tapauksiin, joissa pahuus on ”enemmänkin elettyä kuin tehtyä”, koska tärkeimmät syyt osallistua ovat kuuliaisuus ja olosuhteet. Syynä voisivat olla myös tavat tai normit.

Tahattomien kollektiivisten haittojen tapauksessa vapautamme helposti itsemme vastuusta juuri siksi, että emme tarkoittaneet aiheuttaa haittaa. Mielestäni osallisuusvastuussa on kyse yksilöiden kollektiivisissa yhteyksissä kohtaamien monimutkaisten moraalisten todellisuuksien ymmärtämisestä. Siinä on kyse havahtumisesta yhä enemmän toisistamme riippuvaisiin elämiimme liittyviin epämiellyttäviin tosiseikkoihin ja siihen, mitä se tarkoittaa meidän oman vastuullisuutemme ja muiden vastuullisina pitämisen kannalta. Väitän, että monien maailmanlaajuisten epäkohtien ollessa kyseessä emme tahallisesti edistä pahuutta, vaan usein elämme siinä. Tällainen osallisuusvastuu voi olla moitittavaa tai osittain moitittavaa, tai joskus vain toimijan omiin tekoihinsa kohdistuvaa katumista, johon ei liity moitteita muilta.

 

Lähteet:

Hormio, Säde (2017) Marginal participation, complicity, and agnotology: What climate change can teach us about individual and collective responsibility. PhD thesis, University of Helsinki.

Kutz, Christopher (2000) Complicity: Ethics and Law for a Collective Age. Cambridge University Press, Cambridge.

 

Valokuva: Helsinki–Vantaan lentoaseman terminaali 2 nähtynä näköalaterassilta, CC BY 4.0 Antti Leppänen

Muutetaanko maailmaa kuluttamalla?

On helppoa olla skeptinen kuluttajan vastuun suhteen. Mitä väliä sillä on mitä minä, yksi ihminen, teen? Myös moni filosofi on esitellyt laskelmia, joissa yhden kuluttajan teot ja tekemättä jättämiset arvioidaan merkityksettömiksi lopputuloksen kannalta. Silti se, mitä ihmiset kuluttajajoukkona tarkasteltuna tekevät on avainasemassa monen haitan tai epäkohdan aiheutumisessa tai torjumisessa.

Yritysten kysyntä ja tarjonta koittaa vastata kuluttajatrendeihin, joita toki myös markkinoinnin keinoilla luodaan. Silti olisi väärin sanoa että kuluttajat ovat markkinoiden ohjailtavissa. Useat trendit syntyvät ruohonjuuritasolla ja lähtevät leviämään ennen kuin mikään suuri yritys on ehtinyt reagoimaan muuttuneeseen tilanteeseen. Kuluttamista ei tämän takia pitäisi tarkastella vain yksilötason tekona.

Hyvä esimerkki tästä on se, miten Reilun kaupan tuotteet nostivat vastuullisen kuluttamisen esille vuosituhannen vaihteessa. Toki jo aiemminkin on mietitty tuotteen alkuperää monen kansalaisliikkeen toimesta, mutta Reilun kaupan sertifikaatti toi keskustelun myös suurten päivittäistavaraketjujen piiriin. Kysymykset, kuten millaisissa olosuhteissa banaanisi tai kaakaosi on valmistettu, tai pystyvätkö viljelijät elämään työstään saaduilla tuloilla, alkoivat askarruttamaan yhä useampia. Parissa vuodessa esimerkiksi moni kahvilaketju siirtyi käyttämään – tai ainakin tarjoamaan – sertifioitua kahvia. Hankkipa useampi kaupunki ja kuntakin itselleen Reilun kaupan arvonimen.

Reilu kauppa on hyvä esimerkki siitä, miten kuluttajatrendit voivat vaikuttaa vastuullisemman tarjonnan syntymiseen. Aluksi pieni joukko asiaan paneutuneita ihmisiä tuo jollekin kuluttamiseen liittyvälle epäkohdalle julkisuutta. Tämä voi tapahtua yksittäisten tahojen toimesta tai kansalaisjärjestöjen kautta. Kun ihmiset saavat asiasta tietoa, osa heistä valpastuu ja liittää voimansa yhteen. Tällöin saadaan aikaan muutoksia myös kollektiivisten toimijoiden tasolla, kuten vaikkapa siihen, millaisissa olosuhteissa verorahoilla ostettuja tuotteita valmistetaan.

Toki myös yksittäisten ihmisten kuluttajatottumuksissa tapahtuvat trendit voivat olla tärkeitä ja vaikuttavat tarjontaan. Nykyään on mahdollista ostaa melkein joka kaupasta suklaata tai kahvia, joiden viljelijät ja kasvattajat voivat elättää perheensä ja lähettää lapsensa kouluun. Reilun kaupan tapauksessa asian nopeaa edistämistä auttoi se, että ei ollut vain epäkohta jota tuotiin tietoisuuteen. Oli lisäksi valmis vastaus pulmaan: Reilun kaupan takuuhinta ja -lisä, joilla viljelijät pystyvät elättämään itsensä ja perheensä silloinkin kun maailmanmarkkinahinnat laskevat tuotantokustannusten alapuolelle.

Oikeillakaan kulutuspäätöksillä ei tietenkään korjata kaikkia maailman ongelmia, tai edes räikeimpiä tavaroiden ja hyödykkeiden tuottamiseen liittyviä ongelmia. Tähän tarvitaan myös lakeja, säätelyä, yritysten panosta, kollektiivisten toimijoiden yhteistyötä. Mutta voiko tietynlaisella kuluttamisella sysätä jotain hyvää alulle? Uskon että vastaus tähän on kyllä, ainakin tietyissä olosuhteissa.

 

4 tapaa, joilla kuluttaminen voi liittyä vahingontekoon

Kuluttaminen on erottamaton osa arkea suurimmille osalle meistä suomalaisista. Teemme päivittäin jopa kymmenittäin erilaisia ostopäätöksiä vessapaperista vaatteisiin. Tavallisessa suomalaisessa kodissa onkin keskimäärin 10 000-50 000 tavaraa. Tuotteilla on oma historiansa jo ennen kuin hankimme ne, eikä kaikkien menneisyys kestä välttämättä päivänvaloa.

Kuluttamisen etiikkaan erikoistunut filosofi David T. Schwartz erottelee neljä eri tapaa, joilla kuluttaminen voi kytkeytyä vahingontekoon. Nämä liittyvät joko tuotteen valmistamiseen, markkinointiin tai käyttöön, tai sitten kyseessä voi olla myös tuotteeseen toissijaisesti liittyvä haitta.

Edellisen blogikirjoitukseni aiheena oli hiekkapuhalluksen käyttö farkkujen valmistuksessa, ja kuinka tämä altistaa työntekijöitä hengenvaaralliselle kivipölykeuhkolle asianmukaisten suojavarusteiden puuttuessa. Tämä on yksi esimerkki valmistusprosessiin liittyvästä vahingonteosta. Muita ovat mm. lapsityövoiman käyttö tai epä-inhimilliset työskentelyolosuhteet tuotetta valmistettaessa.

Tuotteen markkinointi voi olla myös eettisten ongelmien lähde. Joitain vahingollisia tuotteita, kuten tupakkaa, voidaan markkinoida piilomainonnan avulla. Kategoriaan voisi varmaan myös sisällyttää paljon sokeria sisältävien tuotteiden mainostamisen lapsille. Sekä tupakka- että sokeriteollisuus on käyttänyt paljon rahaa johdattaakseen kuluttajia harhaan tuotteidensa haittavaikutuksista (suosittelen lämpimästi kiehtovaa kirjaa Merchants of Doubt, joka käy läpi miten suuryritysten lobbarit ja PR-koneisto toimivat säätelyn uhatessa).

Tuotteen käyttö voi sekin aiheuttaa vahinkoa. Schwartzin oma esimerkki on ruohonleikkurien tai lehtipuhaltimien paljon saastuttavat pikkumoottorit. Tämäntyyppisten puutarhanhoitoon käytettävien laitteiden yhteenlasketut päästöt voivat olla mittavia (yhden laskelman mukaan ne kattavat Kaliforniassa 7% osavaltion ilmansaasteista). Tuotteen käyttöön liittyviksi haitoiksi voisi kutsua myös suurinta osaa matkustamiseen liittyvistä päästöistä. Fossiilisten polttoaineiden käyttö autoissa, lentokoneissa, laivoissa jne. kaikki kiihdyttävät ilmastonmuutosta, ja aiheuttavat laajalti haittaa nyt ja tulevaisuudessa entistä epävakaamman ilmaston ja nousevan merenpinnan kautta.

Viimeinen kategoria on tuotteeseen liittyvä toissijainen haitta. Toissijainen siksi, että vahingonteko näissä tapauksissa ei aiheudu tuotteen valmistamisesta, käyttämisestä, tai markkinoinnista, vaan liittyy tahoihin, jotka hyötyvät tuotteen ostamisesta. Esimerkkinä voisi olla kauppias, jonka rahoittaa myyntivoitoillaan rasistisia julkaisuja tai muuta vahinkoa aiheuttavaa toimintaa.

Nämä kategoriat osoittavat että kuluttamiseen liittyy valtavasti eettisiä kysymyksiä, ja että tuotteen elinkaareen kuuluu monia kohtia, joissa tuote voi aiheuttaa vahinkoa tai liittyä vahingontekoon. Epäkohdat eivät välttämättä kytkeydy toisiinsa. Esimerkiksi hyvissä työ-olosuhteissa valmistettu tuote voi aiheuttaa vahinkoa kun sitä käytetään, tai ympäristön kannalta lähes harmiton tuote voi olla osittain valmistettu pakkotyövoiman avulla. Tiedostavan kuluttajan onkin välillä valittava kahdesta – tai useammasta – pahasta se pienin, mutta tämän punnitseminen on helpommin sanottu kuin tehty.

Lähteet:

  • David T. Schwartz (2010) Consuming Choices: Ethics in a Global Consumer Era. Rowman & Littlefield Publishers, Inc.
  • Naomi Oreskes ja Erik M. Conway (2010) Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming. Bloomsbury Press.

Farkkuostoksilla

Olet ostamassa uusia farkkuja ja sovituskoppitaiston tuloksena sinulla on kaksi istuvaa mallia valittavanasi. Entten tentten -metodin sijasta päätät vertailla farkkumerkkejä.

Hinta on tietenkin tärkeä kriteeri, varsinkin jos rahat ovat niukassa. Mutta mitä muuta sinun tulisi ottaa huomioon valintaa tehdessäsi? Läheskään kaikki kuluttajat eivät esimerkiksi tiedä, että farkkujen ulkonäössä piilee yksi tärkeä kriteeri eettisyyden kannalta.

Toiset sovittamistasi farkuista ovat jo valmiiksi haalistuneet, eli kankaan pintaa on kulutettu tehtaalla. Hiekkapuhallus on edullisin tapa luoda kulunut efekti. Farkkukankaaseen suunnataan hiekkaa kovalla paineella, samalla periaatteella kuin metallipintoja tai kiviseiniä siloitetaan rakennusteollisuudessa. Erona on, että tekstiiliteollisuudessa hiekkapuhallusta tehdään usein ilman asianmukaisia suojavarusteita, mikä voi aiheuttaa kivipölykeuhkoa ja ennenaikaisia kuolemia.

Hiekkapuhaltamisen suorittavat useasti köyhät nuoret miehet, jotka eivät yleensä tiedä millaiselle riskille he itsensä altistavat. Tai vaikka tietäisivätkin, ei heillä välttämättä ole varaa kieltäytyä hieman paremmin palkatusta tehtävästä. Kalliita suojavarusteita heidän työnantajansa eivät tarjoa.

Järjestöt ovat kampanjoineet hiekkapuhalluksen lopettamiseksi. Vastuu käytännön pois kitkemisestä on ensisijaisesti vaatevalmistajilla ja brändiyrityksillä. Useat valmistajat ovat ilmoittaneet luopuvansa käytännöstä tuotantoketjuissaan. Ketjut ovat usein kuitenkin pitkiä ja niiden valvonta on usein puutteellista, joten on epäselvää kuinka paljon lupauksiin voi luottaa. Lainsäädäntö (tai lain valvonta) on usein lepsua halpatyömaissa, mikä mahdollistaa hengenvaarallisen työn jatkumisen. Kun esimerkiksi Turkissa kiellettiin hiekkapuhallus, monet yritykset siirsivät hiekkapuhalluksen maihin, joissa lainsäädäntö sen vielä sallii, kuten Bangladeshiin ja Intiaan.

Oikeastaan ainoa tapa olla varma siitä, ettei uusia farkkujasi ole hiekkapuhallettu, on olla ostamatta valmiiksi kulutettuja farkkuja.

Tämä tuo meidät kuluttajien vastuuseen: jos kulutetuille farkuille ei olísi kysyntää, ei niitä myöskään tarjottaisi, ainakaan laajalti. Toisaalta brändit ja suunnittelijat luovat kysyntää kehittämällä uusia tuotteita ja trendejä.

Vaateteollisuuteen liittyy kuitenkin paljon muitakin ongelmakohtia, elämiseen riittämättömistä palkoista alkaen. Kävin näistä yleisempiä läpi edellisessä blogikirjoituksessani. Kuluttajan valinnan tueksi tarvitaan tietoa: pitäisi tietää kuka valmistaja ottaa epäkohtia huomioon tuotannossaan ja kuinka tosissaan.

Hiekkapuhallus on siis vain yksi esimerkki kuluttamiseen liittyvistä haitoista, joista kuluttaja ei ostohetkellä välttämättä ole tietoinen. Mistä asioista kuluttajien sitten tulisi olla perillä ja miten tieto vaikuttaa vastuuseen? Voiko trendeistä olla vastuussa? Miten järkevää on puhua kuluttajista yhtenäisenä ryhmänä? Mitä kuluttajan vastuu on: vastuuta omasta ostamisesta vai vastuuta toimia käytäntöjen muuttamiseksi?

Tulen käsittelemään näitä ja muita kuluttamiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä filosofian näkökulmasta tulevissa blogikirjoituksissa.

———————————————-

Lähteet: