Marginaalinen osallistuminen

Kun tietyllä tavalla toimiminen ei näytä olevan lopputuloksen kannalta merkittävää, on vaikea nähdä syytä olla toimimatta sillä tavoin. Otetaan esimerkiksi yksittäinen viime hetken päätös lentää tai matkustaa junalla: reittilentokone nousee kiitoradalta, vaikka yksi istuin olisi tyhjänä.

Filosofisia termejä käyttääkseni, kun yksilön osallistuminen tai panos kollektiiviseen haittaan on ylideterminoitu (overdetermined) sanan normatiivisessa merkityksessä, yksilön teot tai tekemättä jättämiset eivät ole välttämättömiä tai riittäviä lopputuloksen normatiivisten ominaisuuksien kannalta. Yhdestä lisämatkustajasta voi koitua hieman lisäpäästöjä, sillä lentokone on yhden matkustajan verran painavampi, mutta ero näiden päästöjen välillä ei ole normatiivisesti merkittävä. Tässä mielessä päästöt, jotka aiheutuvat päätöksestä matkustaa (junalla tai lentokoneella) tai olla matkustamatta ovat ylideterminoituja: yksittäisen matkustajan päätökset eivät – muista päätöksistä irrallisina – vaikuta päästöihin.

Osallisuusvastuu, käsite jonka esittelin edellisessä kirjoituksessani, voi auttaa meitä hahmottamaan vastuumme myös tällaisissa tapauksissa. Christopher Kutz (2000) esittää kaksi tekijää, jotka yhdessä voivat selittää vaatimusta omasta ja toisten ihmisten vastuusta myös ylideterminoiduissa tapauksissa. Ensimmäinen näistä on se, että vahinkoa aiheuttava joukko on uhrin näkökulmasta katsottuna selkeä: esimerkiksi ihmiset, kuten saastuttajat, joiden elämäntapa aiheuttaa haittaa. Toinen on luonteeseen perustuva symbolinen vastuu: keitä me olemme, mitä me siedämme, mihin suostumme olemaan yhteydessä, assosioitumaan. Vaikka teoillamme ei välttämättä ole vaikutusta lopputulokseen, ne kertovat siitä, mitä me arvostamme. Tässä ei ole kyse jostain ylevämielisestä tinkimättömyydestä tai puhtoisena pysymisestä hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan osallisuusvastuu voi saada meidät pohdiskelemaan omia arvojamme ja se voi kannustaa meitä vastuullisuuteen yhteisessä toiminnassamme.

Osallisuusvastuu on mielestäni tärkeä käsite ilmastonmuutoksen aiheuttamia haittoja tarkasteltaessa. Ensinnäkin tiettyihin kollektiivisiin projekteihin liittyvät yksittäiset tekomme ovat joskus normatiivisesti ylideterminoituja. Yksittäiset päästötekomme vaikuttavat lisäksi vuosi vuodelta vähemmän, mikäli kollektiivista ratkaisua ei löydetä, sillä ilmastopäästöt kumuloituvat. Lisäksi monet yksilön aiheuttamista päästöistä kuuluvat marginaalisen osallistumisen piiriin, kuten vaikka edellä mainittu viime hetken päätös ottaa juna tai reittilento.

Osallisuusvastuumme liittyy olemassa oleviin käytäntöihin: sosiaalisiin rakenteisiin, identiteetteihin ja rooleihin. Laajemmin sanottuna ilmastonmuutoksessa vastuumme kohteena ovat kollektiiviset projektit ja rakenteet, jotka johtavat korkeisiin päästöihin ja niistä aiheutuviin haittoihin. Vastuumme perustana taas on osallistuminen projekteihin ja sosiaalisiin järjestelmiin, jotka ylläpitävät ja luovat näitä rakenteita. Järjestelmä, jossa elämme, ei ole syntynyt tyhjästä, eivätkä asiat vain satu olemaan niin, että korkeat kasvihuonekaasupäästöt ovat väistämättömiä. Vaikka meitä ennen tulleet sukupolvet ovat suurimmaksi osaksi luoneet rakenteet ja järjestelmän, me ylläpidämme ja muokkaamme sitä. Tuomalla osallisuusvastuuta julkiseen keskusteluun järjestelmällinen ja kollektiivinen perspektiivi voi tulla tutummaksi ja hyväksyttävämmäksi yksilötasolla.

Osallisuusvastuu jäsentymättömien kollektiivien osana, kuten kuluttajina, ei perustu päätökselle saastuttaa tai osallistua ilmastonmuutoshaittoihin. Sen sijaan se perustuu osittaiselle osallistumisintentiolle (quasi-participatory intention) osallistua kuluttajayhteiskuntaan; elämäntapaan, jonka ennustettavina, vaikkakin tahattomina seurauksina ovat liialliset kasvihuonekaasupäästöt.

Vaikka osittainen osallistuminen voi ensi kuulemalta kuulostaa ad hoc -käsitteeltä, läheisempi tarkastelu paljastaa, että se ei ole. Kutz pohtii, kuinka helppoa on keksiä esimerkkejä täysin harkitusta osallistumisesta kollektiiviseen pahaan, kuten kansanmurhaan, jossa osallistumisen vääryys ”resonoi toiminnassa, tarkoituksessa ja luonteessa”. Hän vertaa tätä tapauksiin, joissa pahuus on ”enemmänkin elettyä kuin tehtyä”, koska tärkeimmät syyt osallistua ovat kuuliaisuus ja olosuhteet. Syynä voisivat olla myös tavat tai normit.

Tahattomien kollektiivisten haittojen tapauksessa vapautamme helposti itsemme vastuusta juuri siksi, että emme tarkoittaneet aiheuttaa haittaa. Mielestäni osallisuusvastuussa on kyse yksilöiden kollektiivisissa yhteyksissä kohtaamien monimutkaisten moraalisten todellisuuksien ymmärtämisestä. Siinä on kyse havahtumisesta yhä enemmän toisistamme riippuvaisiin elämiimme liittyviin epämiellyttäviin tosiseikkoihin ja siihen, mitä se tarkoittaa meidän oman vastuullisuutemme ja muiden vastuullisina pitämisen kannalta. Väitän, että monien maailmanlaajuisten epäkohtien ollessa kyseessä emme tahallisesti edistä pahuutta, vaan usein elämme siinä. Tällainen osallisuusvastuu voi olla moitittavaa tai osittain moitittavaa, tai joskus vain toimijan omiin tekoihinsa kohdistuvaa katumista, johon ei liity moitteita muilta.

 

Lähteet:

Hormio, Säde (2017) Marginal participation, complicity, and agnotology: What climate change can teach us about individual and collective responsibility. PhD thesis, University of Helsinki.

Kutz, Christopher (2000) Complicity: Ethics and Law for a Collective Age. Cambridge University Press, Cambridge.

 

Valokuva: Helsinki–Vantaan lentoaseman terminaali 2 nähtynä näköalaterassilta, CC BY 4.0 Antti Leppänen