Ja ihminen kysyy: ”Syy, kenen on syy?”

Näissä blogini aloituskirjoituksissa käsittelen sitä, mitä moraalifilosofit ovat viime vuosina kirjoittaneet ilmastokriisiin liittyvästä vastuusta. Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjassa aihetta käsittelevät Teea Kortetmäki ja Säde Hormio. Itse olen kirjoittanut aiheesta muun muassa  ”Climate Change, No-Harm Principle and Moral Responsibility of Individual Emitters” ja blogissa ”Miks mun pitäis? Osallisuus velvoittaa ilmastotalkoisiin”. Tämä kirjoitus kokoaa yhteen aiempien kirjoitusten teemoja ja perustuu tänä syksynä pitämiin luentoihini.

Kirjoituksen otsikko on lainattu Juice Leskisen biisin ”Arkadianmäen ongelmajätelaitos” kertosäkeestä. Kappaleessa Juice muutaman säkeistön aikana vetää yhteyden 1980-luvun ongelmajätteiden DDT:n ja PCB:n sekä poliittisen päätöksenteon välille. Saman yhteyden ilmastonmuutoksen suhteen pyrin itse osoittamaan tässä kirjoituksessa, joskin iskevää biisintekijää paljon monisanaisemmin. Juice tunnetusti myös kritisoi vahvasti kappaleissaan kaikkea sosiaalisesti moralisoivaa puuttumista yksilön valinnanvapauteen ja elämätapoihin, joten tässäkin mielessä lainaus hänen biisistään on sopiva aloitusotsikko yksilöiden vastuuta pohtiville kirjoituksille.

Moralisointiin liittyvistä vaaroista huolimatta vastuu on erottamaton osa jokapäiväistä sosiaalista elämäämme ja vastuunjaolla on suuri käytännön merkitys. Vastuunjako auttaa kohdistamaan erilaisten päätösten seuraukset  oikeudenmukaisesti. On tärkeää, että niin taloudelliset palkkiot kuin oikeudelliset rangaistuksetkin kohdennetaan niille, jotka ne ansaitsevat, ”keiden on syy” ja vastuu teoista, joista palkitaan tai rangaistaan. Tässä mielessä vastuu liittyy moraaliseen toimijuuteen. Moraaliset toimijat, joiksi ihmiset kasvavat viimeistään täysikäisinä, ymmärtävät tekojensa ja aikomusten moraaliset perusteet ja kykenevät toimimaan näiden pohjalta.

Moraalisia perusteita antavat eettiset periaatteet, moraaliset arvot ja päämäärät. Näistä  ihmisillä voi olla erimielisiä käsityksiä ja eettisen keskustelun ja moraalifilosofisen tutkimuksen tehtävä on antaa vastauksia siitä, mitkä ovat hyviä ja oikeita periaatteita ja arvoja, joiden mukaan tulisi toimia. Moraalisina toimijoina pystymme tämän pohjalta arvioimaan oman toimintamme moraalisia perusteita, perustelemaan ja oikeuttamaan tekomme muille, ja olemaan vastuussa, jos laiminlyömme perusteiden huomioonottamisen tai toimimme vastoin moraalisia perusteita.

Ansaittujen palkkioiden ja sanktioiden näkökulmasta vastuullisia toimijoita ovat täysikasvuisten ihmisten lisäksi myös erilaiset järjestäytyneet ryhmät ja yhteisöt, jotka kykenevät tekemään perusteiden pohjalta yhteisesti päätöksiä sovitun päätöksentekorakenteen mukaisesti ja panemaan niitä toimeen. Järjestäytyneitä yhteisöjä voidaan tässä mielessä pitää vastuussa päätöksissään ja niitä voidaan palkita ja rangaista tehdyistä kollektiivisista teoista. Mutta koska moraalisten perusteiden ymmärtäminen tapahtuu vain yhteisön jäsenten kautta, vain jäseniä pidetään yleensä varsinaisina moraalisina toimijoina.

Silti on mielekästä sanoa, että Suomella esimerkiksi on vastuu vähentää päästöjään ja pyrkiä hiilineutraaliksi. Ja Suomi ansaitsee sanktiot, jotka sille kansainvälisissä sopimuksissa on määrätty, jos se ei täytä vastuutaan. Valtioiden lisäksi järjestäytyneitä yhteisöjä ovat esimerkiksi kaupungit ja yritykset. Myös urheiluseurat, seurakunnat ja opiskelijajärjestöt ovat järjestäytyneitä yhteisöjä, joilla on tapa tehdä yhteisiä päätöksiä, joista ne ovat vastuussa. Sitä, miten kollektiivinen vastuu yhteisistä päätöksistä, niiden ansaitsemat palkkiot ja sanktiot, jakautuvat jäsenten kesken, käsitellään tarkemmin myöhemmin näissä vastuukirjoituksissa.

Vastuulla on tärkeä rooli sosiaalisten suhteiden ylläpitämisen ja toiminnan sosiaalisen ohjaamisen kannalta. Palkkioiden ja rangaistusten tapaan vastuu oikeuttaa osoittamaan ansaittua arvostusta, kehua ja kiitosta oikeintekijöitä kohtaan ja moittimaan väärintekijöitä, jotka laiminlyövät moraaliset perusteet tai toimivat vastoin niitä. Muiden antamalla sosiaalisella arvostuksella ja hyväksynnällä tai puolestaan moitteella ja paheksunnalla on suuri merkitys toiminnan ohjaamisessa. Kokemukset reilusta kohtelusta perustuvat usein siihen, kuinka oikeudenmukaisesti ja perustellusti muiden koetaan osoittavan kiitosta ja moitetta omaa käytöstä kohtaan. Parhaimmillaan vastuun tunnistaminen ja osoittaminen voi motivoida ihmisiä vähentämään päästöjään ja tekemään asiat toisin. Pahimmillaan seurauksena on sosiaalista paheksuntaa ja syyllistämistä, joka motivoinnin sijaan pikemminkin lamauttaa tai aiheuttaa voimakkaan vastareaktion.

Vahvat reaktiot kertovat vastuun syvään juurtuneesta merkityksestä sosiaalisissa suhteissamme ja itsemme ymmärtämisessä moraalisina toimijoina. Meille ei ole yhdentekevää, kuinka valintojamme arvioidaan. Arviot ovat samalla arvioita meistä ihmisinä. Siksi otsikko: Ja ihminen kysyy: ”Syy, kenen on syy?”

Vastuu ilmastovahingosta ja vastuu toimia

Ilmastotieteen viimeisimpien arvioiden perusteella on selvää, että ilmastokatastrofin uhkan torjumiseksi tulee tehdä paljon nykyistä enemmän. Tutkimustiedon valossa seuraavia väittämiä voi pitää kiistattomina:

  1. Nykyisellään etenevä ilmastonmuutos on katastrofaalisen paha asia, muun muassa koska siitä aiheutuu äärimmäistä vahinkoa suurelle joukolle ihmisiä ja muuta luontoa.
  2. Vallitseva ilmastonmuutos on pääosin seurausta ihmisten toiminnasta, esimerkiksi voimakkaasti lisääntyneestä fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja tästä aiheutuneista kasvihuonekaasupäästöistä.
  3. Muuttamalla toimintaamme voimme vaikuttaa ilmastonmuutoksen aiheuttaman vahingon määrään, jopa estää merkittävän osan siitä.

Suurin osa pitää varmasti myös seuraavia moraalisia periaatteita kiistattomina:

4. Mikäli voimme tehdä jotain estääksemme pahan asian, esimerkiksi vakavan vahingon, tapahtumasta, meillä on velvollisuus tehdä niin.

5. Erityinen velvollisuus tehdä jotain pahan asian estämiseksi on niillä, jotka ovat sen aiheuttaneet.

Näiden perusteella tuntuu yhtä lailla kiistattomalta väittää:

A. Koska voimme toimillamme vaikuttaa ilmastomuutoksesta aiheutuvan vahingon määrään, meillä on velvollisuus toimia niin.

B. Erityinen velvollisuus toimia ilmastovahingon estämiseksi on niillä, jotka ovat sitä eniten aiheuttaneet.

A ja B ovat väittämiä ilmastovastuustamme. Filosofisella terminologialla ilmaistuna A kertoo, että meillä on ”tulevaisuuteen suuntautunut” vastuu eli velvollisuus toimia ilmastonmuutoksen suhteen: torjua siitä aiheutuvaa vahinkoa. Tätä vastuuta voi hyvin havainnollistaa nykyisin yhä enemmän käytetyllä hiilikädenjäljen käsitteellä.  Hiilikädenjälki kuvaa toimintamme positiivista vaikutusta ilmastonmuutoksen torjuntaan.

B taas kertoo, että erityinen vastuu toimia on niillä, jotka ovat ”taaksepäin katsoen” vastuussa vakavan ilmastovahingon aiheuttamisesta.  Tämä “aiheuttajan vastuu” kertoo saman asian kuin monille tuttu ”saastuttaja maksaa” -periaate. Hiilijalanjälkemme puolestaan on suuntaa-antava mittari siitä, millainen osuus meillä aiheuttajavastuusta on.

Ilmastovastuitamme on hyvä heti täsmentää. Se, että vastuu kohdistuu ihmisen toiminnasta aiheutuvaan ilmastomuutokseen, ei tarkoita, että kaikilla on yhtäläinen vastuu. Eri ihmiset ja kulttuurit ovat sekä historiallisesti vaikuttaneet  että  osallistuvat nykyään ilmastonmuutoksen aiheuttamiseen huomattavan erilaisissa mittaluokissa.

YK:n ilmastosopimus ilmaisee tämän asian valtioiden kesken periaatteella ”yhteiset mutta eriytetyt vastuut”. Periaatteen mukaan kaikilla valtioilla on yhteinen vastuu ympäristönsuojelusta, kun käytetään yhteisiä resursseja, kuten ilmastoa. Toisaalta, koska luonnonvarat, kuten uusiutuvat energianlähteet ovat jakautuneet epätasaisesti ja eri mailla on taloudellisesti, teknologisesti ja rakenteellisesti erilaiset kyvyt vähentää päästöjään, maiden vastuut eriävät.

Ilmasto-oikeudenmukaisuudesta kirjoittaneen Henry Shuen (1993) tavoin voidaan todeta, että jokaisella täytyy olla oikeus välttämättömään inhimilliseen toimeentuloon (subsistence) vaikka tästä aiheutuukin päästöjä. Päästöjen vähentämisvelvollisuus kohdistuu siksi Shuen kutsumiin toissijaisiin ”ylellisyyspäästöihin” (luxury emissions). Missä raja välttämättömien ja ylellisyyspäästöjen välillä kulkee ja mitkä asiat ovat välttämättömiä ovat eettisiä kysymyksiä, jota olen pohtinut esimerkiksi Sitralle kirjoittamassani Eettinen kartta Suomelle. Laskelmat päästövähennysten hyödyistä ja kustannuksista  kuitenkin osoittavat, että etenkin vauraat maat voivat vähentää päästöjään huomattavasti laskematta elintasoaan merkittävästi. Uuden puhtaamman teknologian käyttöönotto vähentää ilmansaasteisiin liittyviä terveysongelmia ja kuolemia myös kehittyvissä maissa ja tuottaa hyötyjä, jotka kompensoivat vähennyksistä aiheutuvia kustannuksia.

Uhrauksien kohtuuttomuus on myös suhteutettava aiheutuviin vahinkoihin. Jos aiheutuva vahinko on jonkun toisen kotimaan huuhtoutuminen mereen, ruokasatojen lopullinen tuhoutuminen ja eliniän raju lyhentyminen, ei materiaalisen elintason lasku nykyisissä vauraissa maissa tunnu kovin kohtuuttomalta – varsinkin kun samat maat ovat päästöillään isolta osalta myös aiheuttajavastuussa ilmastonmuutoksesta.

”Meidän” vastuu ja ”ei kenenkään” vastuu?

Ongelma yllä olevassa kuvauksessa ilmastovastuista on kuitenkin muotoilujen epämääräinen ”me”-muoto. Kuten jokainen yhteisen kerhohuoneen siivoustalkoista tai taloyhtiön pihatalkoista tietää, epämääräisen kollektiivin vastuut muuttuvat helposti ”ei kenenkään” –vastuiksi.

Vaikka suurin osa hyväksyykin edellä olevat väitteet ja periaatteet 1-5 sekä niistä seuraavat ilmastovastuut A-B, suurelle osalle ei ole lainkaan selvää, mitä tästä pitäisi seurata omien kulutusvalintojen ja arkipäiväisen elämän suhteen.

Amerikkalainen ympäristöfilosofi Dale Jamieson (2014) on havainnollistanut tilannetta seuraavien esimerkkien avulla:

  1. Jaana on jättänyt polkupyöränsä talonsa eteiseen ja mennyt sisälle valmistamaan illallista. Janne etsii pyörää varastettavaksi, kulkee talon ohi ja näkee Jaanan pyörän. Janne murtaa pyörän lukon ja ajaa tiehensä.

Moraalinen arvostelmamme tästä esimerkistä tuntuisi olevan meille selkeä:

1*. Janne tietoisesti aiheuttaa vahinkoa Jaanalle varastamalla tämän pyörän. Janne on näin vastuussa aiheuttamastaan vahingosta ja hänen tulee korvata vahinko. Janne toimii myös väärin, ja ansaitsee moraalisen paheksuntamme ja mahdolliset muut seuraamukset, rangaistuksen laittomasta teosta ja mahdollisen vahingonkorvauksen maksamisen.

Mutta entä jos muutamme esimerkkiä seuraavilla tavoilla:

  1. Janne on osa isoa joukkoa, joista kukin täysin toisistaan riippumatta vie yhden osan Jaanan polkupyörästä, kunnes koko pyörä on hävinnyt. Janne vie yhden pinnan. Suurin osa Jaanan pyörästä olisi viety, vaikka Janne ei olisi tehnyt mitään.
  2. Janne vie suuresta määrästä polkupyöriä jokaisesta yhden osan. Yksi pyöristä on Jaanan, jonka pyörästä Janne vie yhden pinnan.
  3. Janne ja Jaana asuvat eri mantereilla, ja Jaanan polkupyörän menetys on seurausta tapahtumaketjusta, joka alkaa Jannen tilattua käytetyn polkupyörän nettikaupasta.
  4. Janne elää vuosisatoja ennen Jaanaa ja osallistuu lukuisien muiden kanssa polkupyörien valmistukselle välttämättömien raaka-aineiden liikakulutukseen. Tämän seurauksena Jaanan on mahdotonta saada polkupyörää vuosisatoja myöhemmin.

Jamiesonin mukaan jokaisen muutoksen myötä moraalinen arvostelmamme tilanteesta muuttuu yhä hatarammaksi:

2* Toimija ei ole enää yksin Janne vaan hajanainen kollektiivi, mikä tekee vastuullisen vahingonaiheuttajan identifioinnin vaikeaksi. Jannen teolla ei ollut suurta roolia lopputuloksen kannalta. Pyörävarkaus (yhtä pinnaan lukuunottamatta) olisi tapahtunut joka tapauksessa.

3* Jannen aiheuttama vahinko hajaantuu laajalle, minkä seurauksena hänen Jaanalle aiheuttamansa vahinko kutistuu lähes olemattomaksi.

4* Jannen vahingonteko ei ole enää selvästi tietoista ja tarkoituksellista. Selkeä maantieteellinen yhteys Jannen teon ja Jaanalle aiheutuvan vahingon välillä hämärtyy.

5* Jannen teon ja Jaanalle aiheutuvan vahingon ajallinen yhteys hämärtyy. Samalla suora vuorovaikutus vahingon aiheuttajan ja kärsijän välillä katoaa kokonaan.

Merkityksettömyyden harha

Jamiesonin esimerkit havainnollistavat, miksi voi tuntua perustellulta väittää ”ettei minun päästöilläni ole mitään merkitystä”. Verrattuna alkuperäiseen esimerkkiin 1 Jannen pyörävarkaudesta, esimerkit 2-5 näyttävät tavoittavan myös paljon paremmin arkipäiväisten tekojemme yhteyden globaaliin ja ylisukupolviseen ilmastonmuutokseen.

Esimerkit tuntuvat antavan näennäisesti hyvän perusteen ajatella, ettei meillä yksilöinä voi olla vastuuta massiivisesta ilmastonmuutoksesta. Tämä päätelmä on kuitenkin väärä.

On totta, että ilmastosysteemi on monimutkainen ja sisältää monenlaisia kynnysarvoja vahinkojen syntymiselle. Päästöjemme ja ilmastonmuutoksesta aiheutuvien vahinkojen välille on usein vaikea osoittaa suoraa yhteyttä. Osa omista päästöistämme ei aiheuta suoraa vahinkoa lainkaan, vaan monimutkaisten kynnysarvojen ylittyminen vaatii usein ison joukon päästöjä, kuten alla olevassa kuvassa näkyy. Kuvio perustuu Oxfordin yliopiston filosofian emeritusprofessori John Broomen (2019) ”Against denialism” -kirjoitukseen. Siinä hän puolustautuu niitä vastaan, jotka kieltävät yksilöiden aiheuttavan päästöillään ilmastovahinkoa.

Kuten Broome kirjoituksessaan korostaa, aiheuttajavastuu ei edellytä suoraa yhteyttä, vaan vahingon todennäköisyyden lisääminen riittää. Lisäksi on huomattava, että päästömme pysyvät ilmakehässä erittäin pitkään ja ehtivät todennäköisesti olla mukana aiheuttamassa lisää monenlaisia vahingollisia ilmastonmuutoksia. Kaikilla päästöillä on näin ollen negatiivinen odotusarvo, joka riippuu vahingon vakavuudesta ja toteutumisen todennäköisyydestä (Broome 2019, ks. myös Hormio 2020).

Vaarallisen ilmastonmuutoksen aiheuttamat vahingot ovat äärimmäisen vakavia: lisääntyvää ruokapulaa, altistumista taudeille, puhtaan veden puutetta, kotien menetystä (pienten saarivaltioden kohdalla jopa kotimaan), enneaikaisia kuolemia. Vakavuudesta johtuen ei mitättömiltäkään vaikuttavien henkilökohtaisten päästöjen odotusarvo ole merkityksetön. On laskettu esimerkiksi, että sunnuntaihuvipärtsäily bensasyöpöllä katumaasturilla vastaa negatiiviselta odotusarvoltaan jonkun toisen iltapäivän pilaamista (esim. Hiller 2011).

Jos Janne pärtsäilisi maasturillaan niin, että naapurissa asuvan Jaanan sunnuntai-ilta häiriintyisi melun ja pakokaasujen vuoksi täysin, pitäisimme Jannea vastuullisena esimerkin 1 tapaan. Mutta jos yllä oleva laskelma pitää paikkansa, yhtä selvästi Jannen tulee pohtia vaihtoehtoisia huvittelutapoja myös lisäämänsä ilmastoriskin vuoksi.

Mutta oleellisia eivät tietysti ole niinkään yksittäiset huviajelut vaan kestämättömät ja päästöjä aiheuttavat elämäntavat. Yhden arvion mukaan keskivertoamerikkalaisen elinikäisten päästöjen vahingollinen odotusarvo vastaa 1–2 ihmisen ennenaikaista kuolemaa ilmastonmuutoksen vuoksi (Nolt 2012, Broome 2012). Samaa laskukaavaa noudattaen keskivertosuomalaisen elinikäiset päästöt olisivat vastuussa noin yhden ihmisen ennenaikaisesta kuolemasta.

Henkilökohtaisten päästöjen merkityksettömyydestä ei näin laskien voida puhua.

Aiheuttajavastuu ja moraalinen vastuu

Edellä kuvatut laskelmat keskivertoamerikkalaisen tai -suomalaisen elinikäisten päästöjen aiheuttamista vahingoista ovat tärkeä muistutus omasta roolistamme suurten muutosten aiheuttamisessa. Ne kertovat, että hiilijalanjälkemme kautta meillä on myös henkilökohtainen rooli vahingon aiheuttamisessa ja sitä kautta henkilökohtaista aiheuttajavastuuta.

Aiheuttajavastuu ei kuitenkaan käänny suoraan moraaliseksi vastuuksi, ”syyllisyydeksi”, jonka perusteella meitä voi esimerkiksi moittia. Kuten Jamiesonin esimerkeistä käy ilmi, ollakseen moraalisesti vastuussa tekijän tulee olla vähintään tietoinen tekonsa vahingollisuudesta. Tilatessaan pyörän netistä Janne ei aio varastaa kenenkään pyörää eikä tarkoitus näin ole aiheuttaa vahinkoa. Mutta ehkä silti on perusteltua ajatella, että Jannen tulisi olla nykypäivänä tietoinen suuresta riskistä, että netissä myytävät pyörät voivat olla varastettuja, ja hänen tulisi olla tästä syystä erityisen tarkka. Mikäli Janne laiminlyö pyörän alkuperän tarkistamisen, voi häntä perustellusti pitää moraalisesti vastuullisena ja myös moittia tästä. Huolimattomuuttaan Jannesta tulee helposti osallinen, joka ostollaan tukee laitonta toimintaa.

Aivan samalla tavoin nykypäivänä tiedämme useiden arkipäivän valintojen päästövaikutukset ja sen, että lisääntyvät päästöt osallistuvat ilmastovahingon aiheuttamiseen, ja siksi emme voi vedota suoraan siihen, ettemme tarkoita aiheuttaa vahinkoa tai ettemme tiedä tekojemme vahingollisuutta. Ennakkoon tiedetyt haitalliset sivuvaikutukset, vaikkei niitä tarkoituksellisesti aiotakaan aiheuttaa, synnyttävät myös aiheuttajavastuuta.

Mutta lisäksi moraaliseen vastuuseen kuuluu vielä aito vaihtoehto toimia toisin. Pakon edessä tehdystä vahingonteosta ei seuraa moraalista vastuuta. Juuri tässä tulevat yhteiskunnan historiallisen kehityksen myötä syntyneet rakenteet mukaan kuvaan. Kuten julkisessa keskustelussa usein muistutetaan, jos alueella ei ole kunnollista julkista liikennettä, ei oman auton käytölle ole aitoa vaihtoehtoa. Tai kun kaupungin asuntojen lämmitys perustuu kaukolämpöön, joka vielä nykyisellään käyttää pääosin fossiilisia polttoaineita, ei yksittäisellä kaupunkilaisella usein ole aitoa mahdollisuutta vaihtaa lämmitystapaansa. Olemassa olevat rakenteet määrittelevät paljolti sen, kuinka vastuullisia valintoja yksilöt voivat tehdä. Tästä syystä on myös ymmärrettävää ajatella, että suurin vastuu ilmastonmuutoksen kaltaisesta isosta rakenteellisesta ongelmasta on valtioilla ja niiden päättäjillä sekä isoilla yrityksillä, jotka voivat vaikuttaa rakenteisiin.

Samalla tiedämme, etteivät valtioiden, kaupunkien ja yritysten nykyiset toimet ja lupaukset riitä lämpenemisen pitämisessä Pariisin ilmastokokouksessa sovitussa alle kahdessa asteessa tai turvallisena pidetyssä 1,5 asteessa. Globaalisti päästöt pitäisi nollata viimeistään tämän vuosisadan loppuun mennessä ja samanaikaisesti lisätä nieluja, jotka poistavat kasvihuonekaasuja ilmakehästä. Tähän pelkkä päästötön teknologia ei yksin riitä (Niiniluoto 2020).  Päästöjen nollaaminen ja kääntäminen nieluiksi tarkoittaa kokonaan uusia yhteiskunnallisia rakenteita ja toimintatapoja. Myös ihmisten elämäntapojen, arvostusten ja asenteiden on muututtava.

Tässä mielessä radikaali rakennemuutos on kuin siivous- tai pihatalkoot. Elleivät asukkaat ilmaannu paikalle, ei ole ketään, joka lakaisee kerhohuoneen lattian tai haravoi lehdet ja laittaa ne kompostiin. Ilman, että on yhteiskunnan jäseniä, jotka päättävät vähentää päästöjä ja vaativat päättäjiään ja yrityksiä tekemään tämän mahdolliseksi, ei ole valtiota tai yhteiskuntaa, joka muuttaisi itsensä päästöttömäksi.

Henkilökohtaisen aiheuttajavastuun lisäksi meillä on näin myös osallisuusvastuuta (ks. Hormio 2020): olemme osallisia yhteiskuntamme projektissa, jonka tarkoitus on siivoustalkoiden tapaan muuttaa yhteiskuntamme päästöttömäksi ja näin estää meitä yhteisesti aiheuttamasta vahinkoa.

Suora henkilökohtainen vastuu ja osallisuusvastuu

Kokonaisuuden hahmottamiseksi on hyvä palauttaa mieliin alussa esitellyt ilmastovastuut:

A. Koska voimme toimillamme vaikuttaa ilmastomuutoksesta aiheutuvan vahingon määrään, meillä on velvollisuus toimia niin.

B. Erityinen velvollisuus toimia ilmastovahingon estämiseksi on niillä, jotka ovat sitä eniten aiheuttaneet.

Nyt muotoilujen mystinen ”me” muoto voidaan jakaa seuraaviksi vastuiksi. Oman hiilijalanjälkemme kautta meillä on henkilökohtaista aiheuttajavastuuta (B), jonka perusteella meillä suora velvollisuus (A) vähentää henkilökohtaisia päästöjämme, muuttaa elämätapaamme mahdollisimman vähäpäästöiseksi. Koska yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat paljon siihen, kuinka paljon henkilökohtaisesti on mahdollista vähentää päästöjä, velvoittaa henkilökohtainen aiheuttajavastuu meitä myös epäsuorasti osallistumaan yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseen päästöttömäksi, mikä mahdollistaa myös omien henkilökohtaisten päästöjen vähentämisen. Kuten Säde Hormio (2020) Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjassamme  painottaa usein vastuunkanto tapahtuu tehokkaimmin yhteisöissä, joiden jäseniä useat meistä ovat ja joissa meillä voi olla paljonkin mahdollisuuksia vaikuttaa yhdessä muiden kanssa päästöjä aiheuttaviin rakenteisiin ja kollektiivisiin toimintatapoihin: taloyhtiöt, urheiluseurat, seurakunnat, työyhteisöt ja niin edelleen. Näissä yhteisöissä niillä, joilla paljon vaikutus- ja päätösvaltaa on suurin vastuu toimia, mutta henkilökohtaisen vastuun vuoksi emme voi ulkoistaa vastuuta täysin heille.

Henkilökohtaisen vastuun lisäksi meillä on myös jaettua osallisuusvastuuta yhteiskuntamme jäseninä. Suomen kansalaisina hyödymme monin tavoin hyvinvointiyhteiskuntamme palveluista ja rakenteista, jotka nykyään yhä aiheuttavat maamme kestämättömällä tasolla olevat päästöt. Vaikka emme ole vastuussa näistä rakenteista ja ne ovat kehittyneet paljolti ennen syntymäämme, ei tämä poista vastuutamme. Tilannetta voi verrata siihen, että yhtenä satunnaisista ohikulkijoista osumme onnettomuuspaikalle yhdessä monen muun kanssa. Kaikilla paikalle osuneilla on yhtä lailla velvollisuus osallistua uhrien auttamiseen ja toimia yhteistyössä niin että avustustoiminta on mahdollisimman tehokasta, että mahdollisimman montaa uhria voidaan auttaa. Onnettomuustilanteesta poiketen suomalaisten jaettua vastuuta ilmastonmuutoksen suhteen kasvattaa osallisuus ilmastonmuutoksen aiheuttamisessa ja tästä suomalaisille koituneet hyödyt.

Yhteenveto: poliittinen vastuu ja vaikuttaminen

Yhteenvetona voidaan todeta, että  vastuut kestämättömistä elämäntavoista ja yhteiskunnan rakenteista jakautuvat sekä henkilökohtaisiin vastuisiin että jaettuihin vastuihin. Aiheutamme kestämättömien elämäntapojemme ja rakenteiden kautta sekä suoraan että epäsuoraan vahinkoa ja haitallisia vaikutuksia muille ihmisille ja luonnolle. Tästä vahingosta olemme sekä henkilökohtaisesti suoraan vastuussa että osana yhteisiä kestämättömiä elämäntapoja ja rakenteita. Näiden aiheuttajavastuiden perusteella meillä on sekä suoraan velvollisuus muuttaa omia elämäntapojamme että osallistua yhdessä muiden kanssa muuttamaan yhteisiä toimintatapoja sekä yhteiskunnan rakenteita. Henkilökohtaisten vastuullisten kulutusvalintojen lisäksi tehokas tapa kantaa vastuuta tapahtuukin osallistumalla ja vaikuttamalla niiden järjestäytyneiden yhteisöjen toimintaan, joiden jäseniä olemme. Toiminta voi olla esimerkin näyttämistä edelläkävijänä, päätöksentekoon osallistumista tai poliittista vaikuttamista itse päättäjiin.

Tässäkin vaikuttamistyössä vastuunjaolla on tärkeä rooli. Voi ajatella, että päättäjien erityinen vastuu toimia perustuu siihen, että olemme delegoineet heille osan omasta vastuustamme (ks. esim. Gardiner 2011). Koska yhteiskunnan rakenteelliset kysymykset ovat niin laajoja, ettei yksittäinen kansalainen pysty niitä ratkaisemaan, on tehokkaampaa, että päätöksiä tehdään keskistetysti kansalaisten valtuutuksella. Valtuutuksen myötä kansalaisten vastuu ei kuitenkaan häviä vaan muuttuu: kansalaisten tehtävä on aktiivisesti seurata, että päättäjät kantavat vastuun heidän puolestaan esimerkiksi maan ilmastopäästöjen nollaamisessa, ja puuttua asiaan, jos näin ei tapahdu.

Toisaalta ilmastokriisin vaatima murros, rakenteiden perustavanlaatuinen muutos, edellyttää aivan uusien yhteisöjen järjestäytymistä. Kansalaisjärjestöjen maailmanlaajuinen DivestInvest-verkoston järjestäytyminen painostamaan yrityksiä ja yhteisöjä vetämään rahoituksensa pois fossiilisilta energilähteiltä ja sijoittamaan ne ilmastoratkaisuihin on yksi esimerkki tällaisesta. Toinen on nuorten eri puolilla maailmaa levinneet Fridays for future -mielenilmaukset ilmastonsuojelun puolesta sekä hallitusten kestämättömistä päätöksistä tuomioistuimiin tehdyt tuhannet valitukset, joissa nuorilla on ollut tärkeä rooli. Näissä uusissa toimintamuodoissa tärkeää on yksittäisten nuorten kuten ruotsalaisen Greta Thunbergin aloitteellisuus ja sinnikkyys, joka on motivoinut muita osallistumaan ja järjestäytymään.

Syyllisen etsimisen sijaan, vastuunjako auttaa meitä ennen kaikkea katsomaan tulevaisuuteen ja vastaamaan kysymykseen: ”ketä meidän on kiittäminen?”

Viitatut kirjoitukset:

Broome, John: ”Against Denialism”, Monist 102, 110–129.

Gardiner, Stephen (2011): A Perfect Moral Storm. The Ethical Tragedy of Climate Change. Oxford University Press.

Hiller, Avram (2011) Climate Change and Individual Responsibility, Monist 94/3.

Hormio, Säde (2020): ”Yksilön vastuu yhteisöjen jäsenenä”. Teoksessa Kyllönen & Oksanen (toim.) Ilmastonmuutos ja filosofia, Gaudeamus.

Jamieson, Dale (2014): Reason in a Dark Time. Why the Struggle Against Climate Change Failed – And What It Means to Our Future, Oxford University Press.

Kortetmäki, Teea (2020): ”Ilmastokriisi ja rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus”. Teoksessa Kyllönen & Oksanen (toim.) Ilmastonmuutos ja filosofia, Gaudeamus.

Kyllönen, Simo (2017): https://etiikka.fi/miks-mun-pitais-osallisuus-velvoittaa-ilmastotalkoisiin/

Kyllönen, Simo (2018): “Climate change, no-harm principle, and moral responsibility of individual emitters”, Journal of Applied Philosophy 35(4): 737–758. doi: 10.1111/japp.12253

Niiniluoto, Ilkka (2020): ”Tekniikan filosofia ja kysymys elämönmuodosta”. Teoksessa Kyllönen & Oksanen (toim.) Ilmastonmuutos ja filosofia, Gaudeamus.

Nolt, John (2012) ”How harmful are average American’s greenhouse gas emissions”, Ethics, Policy and Environment 14/1.

Shue, Henry (1993): ”Subsistence Emissions and Luxury Emissions”, Law and Policy 15(1): 39–59.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.